Kuninkaan salamurhaaja - Robin Hobb

Kirjan nimi: Kuninkaan salamurhaaja (Royal Assassin) 

Sarja:  Näkijän taru #2 (The Realm of Elderlings #2)

Kirjoittaja: Robin Hobb, suomentanut Sauli Santikko

Lukija: Valtteri Turunen
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 1996, äänikirja 2022

Kesto: 28h 42min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Salamurhaajan oppipojassa tapasimme kruununprinssi Uljaan äpäräpoika Fitzin, josta kuningas päätti kouluttaa salamurhaajan. Näin hänestä ei koskaan tulisi uhkaa kruununtavoittelussa, ja lisäksi kuka olisi luotettavampi salamurhaajan kähmäisessä ammatissa kuin oma veri. Fitzin matka vuorimaille on kuitenkin vaatinut veronsa. Hän selvisi hengissä vain nipin napin, ja nyt joko pahoinpitelyn tai myrkyn seurauksena hän saa voimakkaita tärinäkohtauksia, jotka vievät häneltä tajun. Silti Fitzillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin Peuralinnaan palvelemaan kuningastaan ja sietämään prinssi Vallan ivallista hymyä. Häntä nimittäin tarvitaan.

 

Kammottavat punalaivat jatkavat hyökkäyksiään valtakunnan rannikolle vieden uhriensa inhimillisyyden ahjoamalla heidät. Kruununprinssi Totuus tekee kaikkensa kuninkaallisten taikuudella Taidolla, mutta se vaatii veronsa. Myös uutta laivastoa rakennetaan, mutta kaikki toimet tuntuvat riittämättömiltä. Fitz yrittää parhaansa mukaan auttaa prinssiään, varsinkin kun punalaivat eivät ole ainut asia joka uhkaa valtakuntaa. Kuningas on hyvin heikkona ja sekavana, ja kun Totuus lähtee kauas pohjoiseen löytääkseen legendaariset Ikiaikaiset auttamaan taistelussa punalaivoja vastaan, on Peuralinnassa syntymässä valtatyhjiö. Tyhjiö, jonka enemmän kuin mieluusti ahne ja keikarimainen prinssi Valta täyttäisi... 

 

Tämä Hobbin sarja on ollut minulle hyvin rakas teininä. Jokunen vuosi sitten päätin kokeilla vieläkö sarjassa on imua, sillä onhan se aikuisten fantasiaa - ja rakastuin jälleen ikihyviksi. Nyt kun huomasin vielä, että välissä oleva Elolaiva trilogia on viimein suomennettu ja ilmestyy syksyllä, sain taas uutta ponttia palata sarjan pariin. Pianhan edessä olisi jälleen täysin uutta minulle tämän sarjan tiimoilta! Eipä sen puoleen, että näiden vanhojenkaan teosten tapahtumia juurikaan muistaisin. Siellä ja täällä osasin ennakoida jonkin suuremman käänteen varmaankin siksi, että ne ovat muinoin tehneet niin suuren vaikutuksen, mutta enimmäkseen luin tätä kuitenkin aivan kuin ensikertaa. Niin se muisti ehtii unohtaa ja samoja kirjoja voi lukea ja ihastua uudestaan ja uudestaan.

 

Pidin edelleen Hobbin luomasta hienovaraisesta fantasiamaailmasta, joka muistuttaa pitkälti jotain keskiaikaista miljöötä - pois lukien tiettyjä asioita kuten Taitoa, Vaistoa ja ahjoamista. Fitzin ja suden yhteistä taivalta ja siteen muodostusta oli upeata päästä seuraamaan vierestä. Jännittävää juonittelua riitti ja yhteenotoiltakaan ei voitu välttyä. Ja sitten iki-ihana Narri, josta ei oikein ota selvää, mutta joka on todella kiehtova persoona. Ja taitaa hänellä olla sormensa aika monessakin asiassa näppäilemässä taustalankoja hienovaraisesti mutta varmasti.

 

Kuninkaan salamurhaaja ei kuitenkaan aivan yllä edellisen osan vuoden parhaimmiston tasolle. Koin nimittäin tuon rakkausjuonen Mollyn kanssa varsin puuduttavana. Kuinka Fitz haikaili Mollyn perään, mutta ei heistä ikinä voisi tulla paria, mutta jos silti varastettaisiin hetki, mutta eih... Aivan liikaa soutamista ja huopaamista, varsinkin kun teoksessa oli niin paljon muita kiinnostavia juonikuvioita ja henkilöitä. Minun oli vaikea nähdä, miksi tavalliseen Mollyyn piti niin paljon keskittyä. Vallan vallantavoittelu oli myös jo varsin alleviivattua, vaikka uusia näkökulmia tarjoiltiinkin. Sen sijaan Totuuden tuore vaimo Kettricken vasta olikin kuningatar isolla K:lla. Aina valmis uhrautumaan valtakuntansa eteen, mutta silti samalla peloton taistelija, kun sitä tarvittiin. Hieno sarja kaiken kaikkiaan, jossa tapahtumia ja jännitteitä kehitellään rauhassa. Minä nyt vain satun vertaamaan tätä tuohon mahtavaan viiden tähden ensimmäiseen osaan. Ehdottomasti jatkan sarjan parissa kohti uusia seikkailuja!

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Salamurhaajan oppipoika

 

Muualla luettu: Kaiken ei tarvitse olla totta ja Bookin it some more      

 

Kilpikonnien hidas valssi - Katherine Pancol

Kirjan nimi: Kilpikonnien hidas valssi (La valse lente des tortues)

Sarja: Eläintrilogia #2
Kirjailija: Katherine Pancol, suomentanut Lotta Toivanen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2012

Sivumäärä: 749

Mistä: Kirjastosta

 

' Miten valtavasti onkaan tapahtunut vajaassa vuodessa! Elämäni on mullistunut muutamassa kuukaudessa. Ennen olin yksin, aviomies oli jättänyt minut, äiti kohteli minua kaltoin, pankkiirini hätyytteli minua, velat painoivat, olin kirjoittanut romaanin rakkaan sisareni Iris Duponin puolesta, jotta hän voisi julkaista sen omissa nimissään ja loistaa seurapiireissä.

Ja nyt...

Nyt Scorsese on ostanut romaanini elokuvaoikeudet, ja sankarittareni Florinen rooliin kaavaillaan Nicole Kidmania. Kirja on käännetty lukuisille kielille, ja olen juuri allekirjoittanut ensimmäisen kiinankielisen sopimukseni.

Nyt Philippe asuu Lontoossa Alexandren kanssa. Iris kärsii masennuksesta ja nukkuu pariisilaisella klinikalla. [- -]

Nyt olen leski. '

s. 21-22

 

Krokotiilin keltaiset silmät teoksessa kohtasimme Joséphinen jonka elämä näytti varsin erilaiselta kuin nyt. Epätoivoisessa tilanteessa hän suostui kirjoittamaan kauniin seurapiirisiskonsa Iriksen puolesta romaanin, josta on nyt tullut myyntimenestys. Salaisuus on kuitenkin paljastanut. Nyt Joséphine on menestyjä, jolla on viimein omaa rahaa ja sisko Iris on vetäytynyt hermohoitolaan parantelemaan häpeänsä haavoja. Kampaajan matkaan lähtenyt Joséphinen aviomies on myös kuollut, ja viimein Joséphine harjoittelee sydämenasioitaan. Ainut vain, että se tuntuu sykkivän liiankin kovaa hänen siskonsa Iriksen aviomiehelle Philippelle... 

 

Vanha lähiö saa myös vaihtua tyylitietoisen tyttären Hortensian toiveesta Pariisin hienostokortteliin. Hortense tosin lähtee opiskelemaan Lontooseen muotikouluun, mutta Joséphine ja pikkusisko Zoé jäävät harjoittelemaan elämää uudessa vauraassa ja tärkeilevässä ympäristössä. Kaikki ei kuitenkaan ole tälläkään asuinalueella auvoista. Joku käy Joséphinen kimppuun illan pimeydessä ja myöhemmin jopa kuolettavia hyökkäyksiä rupeaa sattumaan. Kerrostalossa kohisee, ja omalaatuiset henkilöt reagoivat asioihin kukin omalla tavallaan. Jotenkin tässä elämän aallokossa pitäisi kuitenkin selvitä ja suunnistaa kilpikonnien tavoin hitaasti tanssahdellen kohti kohtaloaan.

 

' Minä muutun. Minä kasvan kuin auktoriteettia vastaan kapinoiva raivokas teinityttö. Joséphine purskahti nauruun. Teen tiliä itseni kanssa, inventoin uusia tunteitani, arvioin ja punnitsen niitä, minua kylmää, minua kuumaa, ja irrottaudun Iriksestä, kävelen kauemmas ja raivoan hänelle, mutta kävelen kauemmas. '

s. 470-471 

 

Siitä onkin jo melkein viisi vuotta vierähtänyt, kun viimeksi luin Pancolia. Uskomatonta kuinka nopeasti aika rientää! Keväällä näin kuitenkin siskollani kyläillessä pöydällä Pancolin teoksen luennassa, joten päätin palata tämän ihanan ranskalaisen ja runsaan kerronnan kirjailijan pariin. Onneksi varsin hyvin Joséphinen matkaan pääsi takaisin kyytiin, vaikka kaikkia yksityiskohtia en enää edellisestä osasta muistanutkaan. Jo siinä hiirulais Joséphinella oli kasvunpaikka ja tässä jatketaan samalla teemalla. Hän edennyt elämässä, alkanut peräti tapailemaan miehiä ja ruvennut huolehtimaan ulkonäöstäänkin. Silti mielen sopukoissa edelleen jäytää epävarmuus omasta oikeutuksesta. On aika viimein aloittaa irrottautumisprosessi oikukkaan siskonsa Iriksen ikeen alta ja alkaa hengittämään itse. Ylikiltteydestä on haastava päästä täysin eroon, mutta oli ihana seurata kuinka hiljalleen ne omat tarpeet ja tahto alkoivat saada jalansijaa Joséphinen elämässä. 

 

Joséphinen lisäksi kertojia ja näkökulmia tässä tarinassa riitti. Hortensen matkassa sukellettiin Lontoon muotimaailman pauloihin, Zoé puolestaan otti omia askeliaan ensi-ihastuksen saralla. Joséphinen isäpuoli Marcelin kautta seurattiin lapsiarkea jopa hiukan yliluonnollisin ottein, sillä hänen naisystävänsä noiduttiin masennuksen kouriin. Heidän yliälykäs vauvansa oli myös mainio kertoja! Sitten oli vielä Iris ja hänen äitinsä Henriette, jotka molemmat olivat kokeneet kolauksen menettäessään varakkaan miehen ja kamppailivat kynsin hampain pitääkseen elintasonsa rippeistä kiinni. Ja Philippe, jonka ihmissuhteet ja tunteet vasta solmussa olivatkin. Käytiinpä välillä myös pikaisesti kurkistamassa Kiinaan kuolleen Antoinen naisystävä Mylenen nousua kovassa bisnespelissä. Ja kaikkien noiden seurattavien henkilöiden yhteen nitova tekijä oli Joséphine ja hänen tarinansa. Oikeastaan kaikki nuo sivuhenkilöt olivat niin herkullisia, että jäin odottamaan milloin painopiste rupeaisi siirtymään yhä enempi heihin. Nimittäin tuntui, että Joséphinen kasvun matka rupeaa kohtapuolin olla jo taputeltu.

 

Edellisen osan tavoin Kilpikonnien hidas valssi oli siis varsinainen runsaudensarvi. Siinä oli monimutkaisia ihmissuhteita, uutta rakkautta ja vanhoja kaunoja. Sen lisäksi siinä kulki taustalla tuo tutkinta päällekarkauksista hienostokorttelissa. Oikeastaan tästä tietystä ranskalaisuudesta kerronnassa, yhdistettynä moninaiseen kerrontarakenteeseen ja taustalla kulkevaan murhajuonteeseen tuli mieleen Pierre Lemaitren Loistavat vuodet, jonka sarjan pariin pitäisikin palata piakkoin taas uudestaan. Pancolin teos on silti kirjoitettu enempi naisellisella otteella verrattuna Lemaitren miehisiin laseihin. Tuosta hienostokerrostalosta kaikkine omalaatuisine ihmisineen taas tuli mieleen iki-ihana Muriel Barberyn Siilin eleganssi. Suuntia tällä teoksella siis riitti, mutta mielenkiintoista kyllä Pancol onnistui pitämään teoksensa kasassa kaikista näistä haaroista huolimatta. Paikoin oltiin tosin jo lipsumassa vähän liiankin oudon ja bazaarin puolelle, mutta vielä pysyttiin juuri ja juuri tuon rajan oikealla puolella. Teos piti otteessaan massiivisesta koostaan huolimatta. Mukavaa välipalakirjallisuutta, josta löytyy sitä tiettyä kepeyttä yhdistettynä synkempiin puoliin.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Krokotiilin keltaiset silmät 

 

Muualla luettu: Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Kirjahullun päiväkirja, Luettua, Sunnuntaisatuja ja Anun ihmeelliset matkat 

 

Kiveen hakattu kuolema - Louise Penny

Kirjan nimi: Kiveen hakattu kuolema (The Murder Stone)

Sarja: Three Pines #4
Kirjailija: Louise Penny, suomentanut Outi Järvinen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2020

Sivumäärä: 430

Mistä: Kirjastosta

 

' Sitten hän tuhahti itselleen. Hän näki olemattomia ja kuuli ääneen lausumattomia. Hän oli tullut Manoir Bellechasseen päästäkseen hetkeksi eroon kaikesta sellaisesta, rentoutuakseen, ei etsiäkseen tahraa matosta ja veistä pensaikosta - tai selästä. Hän halusi hetkeksi lakata hakemasta pahoja aikeita kohteliaasta keskustelusta ja täysin järkevistä sanoista. Lakata jahtaamasta tunteita, jotka oli tukahdutettu ja taiteltu ja muutettu joksikin aivan muuksi, niin kuin henkinen origami, kaunis mutta pettävä.

[- -] Tässä hän silti seisoi, rauhallisen majatalon puutarhassa, tuijotti nuorta tarjoilijaa ja oli vähällä syyttää häntä vakoilemisesta. '

s. 34-35

 

Bellechasen kartano on vanha hirsirakennus keskellä Kanadan maaseutua. Omaa rauhaa luonnonhelmassa yhdistettynä loistavaan palveluun. Juuri sitä mitä kaiken pyörityksen jälkeen rikoskomisaari Gamache tarvitsee, kun he lähtevät Reine-Marie vaimon kanssa hääpäivän viettoon. Tällä kertaa koko hotelli on kuitenkin täynnä. Rikas Finneyn suku on nimittäin myös majoittunut hotelliin perheen entisen pään muistoksi. Kanada on harvinaislaatuisen helleaallon kourissa ja hikikarpalot vain valuvat selkää pitkin. Mutta sitten viimein koittaa myrsky - ja murha.

 

Gamachen on palattava lomatunnelmista selvittämään, kuinka yksi suvun jäsenistä on joutunut muistopatsaan rusentamaksi. Eihän minkään pitäisi pystyä liikuttamaan niin valtaisaa kivipaasia. Gamachen on aika tiimeineen ruveta purkamaan suvun salaisuuksia. Ja niitä riittää. Finneyt eivät nimittäin voi sietää toisiaan vaan jokainen lause on tikari kohteliaisuuksiin naamioituna. Monetkin olisivat halunneet kuolleesta perheenjäsenestä eroon. Nyt he ovat kaikki eristyksissä Kanadan metsissä. Yhden heistä on oltava murhaaja. Ja Gamachen tehtävä on löytää hänet.

 

' Gamache riisui hellehattunsa ja tunsi auringon täyden voiman päälaellaan. Hän ei muistanut kokeneensa koskaan tällaista hellettä. Päivä oli paahtava. Tuulenhenkäystäkään ei tuntunut, luonto oli täysin liikkumaton ja auringonsäteet pieksivät säälimättömästi maata ja ponnahtivat järven pinnasta uuteen hyökkäykseen. Hiki liimasi jo hänen puhtaan paitansa ihoon. Hän tarjosi hattua vanhukselle. '

s. 95

 

Kun viimeviikon helleaalto lipui Suomen ylle, päätin ottaa lukuun jotakin joka sopi tuohon hikiseen olotilaan. Pennyn dekkarisarjan osat sijoittuvat eri vuodenaikoihin, joten niin minä lukijana kuin rikoskomisaari Gamache pääsimme nyt molemmat sulamaan auringon porotuksessa. Hauska idea tosiaan sijoittaa vuodenajat näin vahvasti osaksi tätä sarjaa. Näin voi eläytyä vielä astetta paremmin, kun kokee itsekin sen saman kelin tai elää juhlapyhien hulinoissa. Onhan Kanadassa paljon samaa Suomen kanssa.

 

Mitä itse dekkariin taas tulee, niin tämä oli taattua laatua. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat jo ihan mukavia, mutta kolmannessa osassa menetin sydämeni lopullisesti tälle sarjalle. Pennyn tavassa kertoa on sitä jotakin. Tässä cozy crimessa nautitaan hyvästä ruuasta, mutta samalla ihmiset ovat vahvasti omanlaisiaan ja heistä löytyy myös syvyyttä. Ihmissuhteet ovat suuressa keskiössä. Kuinka raskaat menneet taakat saattavatkaan olla... Ja ainakin tähän asti myös nuo murhatavat ovat olleet varsin mielikuvituksellisia ja omaperäisiä, joten pisteet siitäkin!

 

Kaikki aiemmat osat ovat sijoittuneet Three Pinesin ihastuttavaan pikkukylään, jossa onkin jo aimo joukkio tuttuja rakkaita hahmoja. Jännitinkin siis etukäteen, miten tämä osa tulee toimimaan, kun ollaankin Three Pinesin ulkopuolella. Onneksi tuttuja hahmoja on silti myös tarjolla ja kyllähän siellä kylässäkin piti pistäytyä sympaattista Kanada päivää viettämässä. Viehätys säilyi ja tapahtumapaikan muutos toi myös mukavasti uusia tuulia. Jokin tässä sarjassa vain saa sydämeni läikehtimään. En varmaan malta kovin kauaa pysyä sarjan parista erossa. Tuo seuraava osa taisikin sijoittua sopivasti syksyyn...

 

' "Meillä kaikilla on sekä onnea että epäonnea", hän sanoi. "Ja joka päivä me teemme laskelmia. Kysymys kuuluukin, kumpaa me silloin laskemme."

s. 425 

 

Tähdet: 4 / 5 

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kuolema kiitospäivänä

2. Kylmän kosketus

3. Kuukausista julmin

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirjahullun päiväkirja, Kirja hyllyssä ja Kirjavinkit