Etelä ja pohjoinen - Jin Yong

Kirjan nimi: Etelä ja pohjoinen (Shediao yingxiong zhuan)

Sarja: Kotkasoturien taru #4
Kirjailija: Jin Yong, suomentanut Riina Vuokko
Kustantaja: Moebius

Julkaisuvuosi: 1959, suomennos 2021

Sivumäärä: 560 

Mistä: Kirjastosta

 

' Huang Rong oli loikannut kohti venettä Guo Jingin perässä, näki mitä oli tapahtumassa ja tyrväisi koirankepin kohti vihollistaan. Heti kun hän sai jalkansa kannelle , koirankeppi iski perä perää kolme salamannopeaa lyöntiä. Rautakoura-Qiu ei olisi millään uskonut, että tuollainen nuori tyttö saattoi liikkua niin nopeasti. Hän oli vähällä saada koirankepistä suoraan vasempaan silmäänsä, eikä hänen auttanut muu kuin luopua lyöntiyrityksestään. '

 s. 101

 

Jin Yongin wulin-taistelijoista 1200-luvun Kiinasta kertova Kotkasoturien taru teos on nyt päässyt viimeiseen osaansa. Mikäli sarjaa ei ole aiemmin lukenut, niin tutustuthan ensin ensimmäiseen osaan eli Soturin oppivuosiin. Tämän jälkeen matka jatkui Yhdeksän yinin totuudessa. Tämä Etelä ja Pohjoinen taas jatkaa siitä mihin kolmannessa osassa Yue Fein perinnössä jäätiin.

 

Nuoret eli yksinkertainen mutta hyväsydäminen Guo Jing sekä teräväpäinen Huang Rong ovat mestari Valonliekin vieraina ja saavat kuulla tämän tarinan. Kuinka yksi suurista wulin-mestareista luopuikin kaikesta ja päätyi erakoksi vuorelleen. Taaskaan menneisyyttään ei voi paeta ja se tuleekin vaatimaan hyvitystä juuri nuorten vierailun aikana. 

 

Tästä nuorenparin matka jatkuu kohti jo kauan sitten sovittua voimainmittelöä. Matkalla he kohtaavat kuitenkin suuren tragedian. Tämä seurauksena Guo Jingin ja Huang Rongin välit viilenevät. Pian Guo Jing onkin matkalla takaisin lapsuudenmaisemiinsa Mongolian aroille liittyäkseen takaisin Tsingis-kaanin joukkoihin ja naidakseen tämän tyttären. Sotajoukot liikkuvat ja niin mongolit kuin kiinalaiset pohjoinen Jin-valtio ja eteläinen Song-valtio ovat osana tätä poliittista peliä. Guo Jingin onkin aika oppia wulin-taistelutaitojen lisäksi myös sotimisen taitoa. 

 

Edessä häämöttää kuitenkin myös wulin-taistelijoiden suuri Huavuoren voimanmittelö, jossa kaikkein mahtavin taistelija julistettaisiin. Eivätkä toiset mestarit suostu lepäämään ennen kuin saavat käsiinsä Yhdeksän yinin totuuden salat, jotka vain nuorisomme tietävät. 

 

' Jochi oli entistä hämmästyneempi. Hän ei tuntenut järjestelmää, jonka mukaan Guo Jing oli jakanut armeijansa kahteentoista ryhmään aivan samoin kuin vuorokausi jakaantui kahteentoista kahden tunnin mittaiseen jaksoon. Ryhmien nimet olivat suuren pimeyden hiiri, vihollisen murtumisen härkä, vasemman iskun tiikeri, vihreän käärmeen jänis, tuhon lohikäärme, eteenpäin suuntautuvan hyökkäyksen käärme, suuri punainen hevonen, ensimmäisen kärjen vuohi, oikean nyrkin apina, valkean pilven kukko, voiton varmistamisen koira ja suojauksen ja puolustuksen sika. Vuorotellen ryhmät liikkuivat eteen ja vetäytyivät taakse, välillä oikea vetäytyi ja vasen hyökkäsi, välillä oikea hyökkäsi ja vasen vetäytyi, ja pienen hetken päästä Jochin armeija oli sekasorron vallassa. Meni tuskin puoltakaan tuntia, kun heidät oli piiritetty ja vangittu aivan samalla tavalla kuin Tsagatain miehille oli käynyt. '

s. 331-332 

 

Kotkasoturien tarun huima kung fu-elokuvien henkinen taistelijoiden matka on nyt tullut päätökseensä. Olen ollut aivan lumoutunut tähän sisäisen voiman kehittämiseen ja erilaisten taistelutekniikoiden tarjoamaan menoon ja melskeeseen. Tällä kertaa näitä komean nimisiä taistelutekniikoita syvennettiin vieläkin lisää kun viimeinen kaikkein voimakkaimpien taistelijoiden voimanmittelö viimein oli koittava. 

 

Wulin-taisteluiden lisäksi koin oikein herkulliseksi tuon toisenkin aspektin eli tarinan historiallisen miljöön 1200-luvun Kiinan ja Mongolian politiikassa. Nyt myös sotajoukot liikkuivat ja Guo Jingin matkassa opittiin jälleen uusia teknikoita, mutta vain sotimisen taidoissa. Tämä olikin varsin tervetullut lisä, sillä enää ei olisi ollut kovin uskottavaa kehitellä vielä yhtä kokonaista tiiliskivikirjaa täynnä toinen toistaan mahtavimpia wulin-taistelijoita. Olenkin kiinnostunut historiasta, joten tämä puoli avasi uutta myös minulle, sillä kuinka usein sitä on täällä peräpohjolassa tullut tutustuttua 1200-luvun Kiinan poliittisiin asemiin. 

 

Vaikka teos tarjosikin paljon vanhaa tuttua eli huimapäisiä taisteluita sekä uutta Mongolien sotajoukkojen matkassa, niin siltikään sarjan valovoima ei jaksanut enää kannatella aivan vanhaan tapaan. Olen nyt lukenut taas enempi fantasiaa ja sen seurauksena tämän tarinan puutteet iskivät tällä kertaa vahvemmin silmille. En vain voinut enää sulkea silmiäni siltä kuinka yksioikoisiksi tarinan henkilöt jäivät. Yongin keskiössä on selvästi ollut kirjoittaa noita suuria yhteenottoja. Kiinnostavia tapahtumia tälläkin kertaa riitti, mutta jäin silti kaipaamaan samaa intohimoista kuvausta myös henkilöihin. Oli kuitenkin jälleen mukava palata Yongin tuttujen hahmojen pariin, vaikka pitkä tauko tekikin aluksi tarinan seuraamisesta hiukan vaikeaa. Pitihän se nähdä miten kaikki päättyy. Varsinaisestihan tämä Kotkasoturin taru on kuitenkin vasta trilogian aloitus. Katsotaan josko seuraavatkin osat päätyisivät suomennoksiksi asti.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Soturin oppivuodet

2. Yhdeksän yinin totuus

3. Yue Fein perintö

 

Muualla luettu: Lukijatar

Yö kuuluu meille - Mariana Enriquez

Kirjan nimi: Yö kuuluu meille (Nuestra parte de nosche)

Kirjailija: Mariana Enriquez, suomentanut Sari Selander

Lukija: Karoliina Niskanen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2019, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 28h 46min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Isä matkustaa poikansa kanssa halki 80-luvun Argentiinan. Pojan äiti on kuollut. Isänkin terveys on heikolla tolalla. He eivät kuitenkaan ole ketä tahansa. Tämä isä nimittäin näkee kuolleiden henkiä. Sen lisäksi hän pystyy kutsumaan pimeyttä. Eikä maailmanlaajuinen varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten joukko, Kilta, halua päästää häntä hyppysistään. Hän on heille äärimmäisen tärkeä saatanallisten riittien avaintekijä - meedio joka manifestoi Pimeyttä. Nyt poikakin on ruvennut näkemään kuolleita, ja isä haluaa suojella tätä omalta kohtaloltaan. Pojan ja isän kohtaloiden lisäksi taustalla kulkee vahvana Argentiinan poliittinen myllerrys. Tarkistuspisteitä, mielivaltaa, joukkohautoja... Eikä Aids-epidemiakaan jätä tämän maan nuorukaisia pystyyn. 

 

Tämä Enriquezin teos on kirja, josta on vaikea kirjoittaa. Se pitää sisällään niin paljon, mutta samalla yksittäiset juonikuvaukset eivät tee sille oikeutta. Se koostuu eri osioista, joissa näkökulmat ja vuosikymmenet vaihtuvat valottaen Argentiinan historian kipukohtia. Samaan aikaan nämä kaikki osiot kietoutuvat myös tuon raharikkaiden saatanakultin ympärille isän ja pojan kautta. Taitavasti Enriquez on onnistunut kehittämään tämän valtaisan kokonaisuuden, joka silti tuntuu rullaavan saumattomasti eteenpäin. Jokainen osio ja kerronnantaso valottaa lisää ja avaa uusia ovia tarkastella tilannetta. 

 

Oikeastaan en kokisi, että varsinaisesti nuo tapahtumat ovat itsessään tämän tarinan keskiössä. Sen sijaan Enriquez on taitava luomaan tunnelman. Kuinka painostava ilmapiiri kasvaa. Koko ajan odottaa mihin tämä tuleekaan eskaloitumaan. Esittelytekstissä tätä teosta kuvailtiin goottilaiseksi kauhuksi, ja todella kammottavia myös lapsiin kohdistuvia tapahtumia näillä sivuilla olikin. Toisaalta mitä voisikaan odottaa rikkaiden saatanakultin kuvaukselta... Silti itse koin tämän ennen kaikkea suureksi romaaniksi enkä niinkään kauhukertomukseksi. Kerronta on hidasta eikä nuo menot siltikään ole tarinan keskiössä. Näin sanottuani niin siltikään tätä teosta ei voi suositella kaikkein herkimmille, sillä sen verran julmiakin tapahtumia sivuilta löytyy. 

 

Oli todella kiinnostavaa seurata Enriquezin tarinankuljetusta ja sen päähenkilöiden kohtaloita. Lattarikirjallisuudelle tyypillisesti minuun iski myös nuo yliluonnolliset kuvaukset. Jotenkin se vain sopii saumattomasti osaksi tätä tarinaa ja sen arkista maailmaa. Enriquezilla on kertojan lahja ja haluan kyllä ehdottomasti tutustua lisää hänen tuotantoonsa. Todella voimallisen jäljen tämä lukukokemus jätti.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Kohtaamisia ja Kirjavinkit   

 

Pieni suklaapuoti - Joanne Harris

Kirjan nimi: Pieni suklaapuoti (Chocolat)

Sarja: Vianne Rocher #1
Kirjailija: Joanne Harris, suomentanut Arja Gothoni
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1999, suomennos 2001

Sivumäärä: 413

Mistä: Omasta hyllystä

 

' "Jäädäänkö me? Äiti jäädäänkö?" Hän kiskoi minua itsepintaisesti käsivarresta. "Minä pidän tästä, pidän tästä paikasta. Jäädäänkö me?"

Nostin hänet syliini ja suutelin häntä päälaelle. Hän haisi savulta ja paistuvilta räiskäleiltä ja talviaamun lämpöisiltä vuodevaatteilta. Miksipä ei? Tämä oli yhtä hyvä paikka kuin joku toinenkin.

"Tietenkin", sanon huulet hänen hiuksissaan. "Tietenkin jäädään." Se ei ollut suoranainen vale. Tällä kertaa se olisi voinut jopa olla totta. '

s. 12

 

Vianne Rocher on elänyt koko ikänsä kiertolaisen elämää. Hän matkasi jo äitinsä mukana pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa vaihtaen kaupunkia aina hetken jälkeen. Nyt Vianne elää samanlaista elämää tyttärensä Anoukin kanssa. Tällä kertaa he jäävät pieneen ranskalaiseen Lansquetin kylään. Kyllä tämä paikka kelpaa siinä missä joku toinenkin Vianne ajattelee. Hän vuokraa vanhan leipomon ja remontoi siitä pienen suklaapuodin. 

 

Lansequetin kylän tasapaino kuitenkin horjuu pienestä suklaapuodista. Kylä on elänyt kirkkoherra Renaudin tarkkaavaisen silmän alla kuuliaista eloa. Ja nyt tuo suklaapuoti tuo houkutukset ihmisten eteen - vieläpä paaston aikaan! Viannen lämpö ja tarkkasilmäisyys rupeaa aukaisemaan kyläläisten sisäisiä solmukohtia, ja pian pieni suklaapuoti onkin monen kohde kirkon sijasta, kun on aika keventää sydäntään ja hakea tukea. Vianne aikaansaa muutoksia ihmisissä ja sitä kirkkoherra ei voi sietää. Viimeinen niitti on Viannen suunnittelema suklaafestivaali kirkon tärkeimmän juhlan Pääsiäisen aikaan! Puhaltaako vastustus ja kiertolaiselämän tuulet Viannen jatkamaan matkaa vai voisiko hänelle sittenkin löytyä viimein paikka tästä pienestä kyläyhteisöstä? 

 

' Pystyn lukemaan vaivattomasti heidän silmiään, heidän huuliaan - nuo, joissa on katkeruuden häivähdys, nauttivat minun kirpeistä appelsiinikierteistäni; nämä herttaisesti hymyilevät aprikoosisydämistä joissa on pehmeä täyte. Tyttö jolla on tuulentuivertamat hiukset rakastaa kerjäläisiä, tämä reipas hilpeä nainen suklaapähkinöitä. Guillaumelle florentiineja, jotka hän syö huolellisesti lautaselta siistissä poikamiesasunnossaan. Narcissen mieltymys kerrossuklaatryffeleihin paljastaa hyvän sydämen karhean ulkokuoren alla. Caroline Clairmont uneksii tänä iltana toffeesta ja herää nälkäisenä ja ärtyisänä. Ja lapset... suklaalastuja, värjätyillä sokerimuruilla kuorrutettuja valkoisia nappeja, kultareunaisia piparkakkuja, marsipaanihedelmiä rypytetyissä paperivuoissa, maapähkinänekkuja, rapeita krokanttikeksejä, irtokonvehteja puolen kilon rasioissa... Minä myyn unelmia, pientä lohtua, makeita harmittomia kiusauksia jotka syöksevät ison joukon pyhimyksiä päistikkaa suklaapähkinöiden ja nougatkonvehtien keskelle... Onko se niin vaarallista?

Kirkkoherra Reynaud on ilmeisesti sitä mieltä. '

s. 65-66  

 

Tämä Harrisin teos on ollut minulla hyllynlämmittäjänä jo monta monituista vuotta. Nyt tämän luettuani olen kuitenkinkin niin lumoutunut, että en voi kuin vain ihmetellä miten ihmeessä en ollut tullut tarttuneeksi tähän aiemmin! Hyvä on siis ilmeisesti aina välillä käydä läpi niitä omiakin hyllyjä :D

 

Pieni suklaapuoti oli ihanan lämmin pieni teos. Minuun jotenkin vetoavat nämä pienten kyläyhteisöjen kuvaukset. Niiden sisäiset jännitteet ja ihmiskohtalot. Viannen kerronnan lisäksi olikin mielenkiintoista päästä kurkistamaan myös tuon hänen vastinparinsa kirkkoherran mielen sopukoihin. Kuinka hänelläkin oli omat demoninsa, jotka avasivat hänen muukalaisvihaansa ja kieltäymyksen polkuaan.

 

Aivan ihana lisä oli tuo Viannen ja hänen äitinsä näkijänkyky, jota en osannut ollenkaan odottaa kirjaan tarttuessani. Ei ihme, että Viannen puoti menestyi ja ihmiset hakeutuivat hänen seuraansa, olihan tällä kyky nähdä ihmisten mieliin heidän tarpeitaan, ja siten osata vastata niihin juuri oikein. Ihana pieni lisänyanssi tuomaan hiukan pientä magiaa arkeen. Tätä teosta lukiessa oli hyvä olo, vaikka konflikteilta ja tragedioiltakaan ei voitu välttyä. Upea pieni teos. Aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa seuraamassa mitä elämä vielä tuokaan heille tullessaan.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakaapin avain, Mustetta paperilla, Kirjahullun päiväkirja, Olipa kerran kirjablogi, Cillan kirjablogi, Kirja hyllyssä, Villasukka kirjahyllyssä, Sagan uudet silmukat ja Ankin kirjablogi

Tulen perillinen - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Tulen perillinen (Heir of Fire)

Sarja: Throne of Glass #3
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2018

Sivumäärä: 621 

Mistä: Kirjastosta

 

' Nykyään taas... hän ei oikeastaan tiennyt, mitä kaipasi. Mitä halusi. Hänen oli vaikea myöntää sitä itselleen, mutta hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, kuka helvetissä hän oikein oli. Hän tiesi vain, että se, joka kiipeäisi ylös epätoivon ja surun kuilusta, ei olisi sama ihminen, joka oli syöksynyt sen syvyyksiin. Ehkä se oli hyvä asia. '

s. 443  

 

Lasipalatsissa salamurhaaja Celaenan piti taistella vapautensa puolesta ja Keskiyön kruunussa hän toteutti uutta tehtäväänsä inhoamansa kuninkaan käskyläisenä. Nyt sydän murtuneena hän on matkannut valtameren yli Wendlynin vihollisvaltioon ja päättänyt olla toteuttamatta kuninkaan antamaa salamurhauskäskyä. Sen sijaan hän hukuttaa murheensa halpaan viiniin ja itsesyytöksiin. Kaikki kuitenkin muuttuu kun hän kohtaa kadulla haltiasoturi Rowanin. Tämän avulla Celaena voisi viimein päästä haltioiden hallitsijan - tätinsä - juttusille ja anoa tältä tarvitsemaansa tietoa, jonka avulla toteuttaa kostonsa ja vapauttaa oma mantereensa julman kuninkaan ikeestä.

 

Samaan aikaan Adarlanin hovissa prinssi Dorianin ja vartioston kapteeni Chaolin välit ovat kylmenneet. Prinssi kamppailee pitääkseen sisältään nousseet taikavoimat piilossa, mutta tunnemyrskyissä se on haastavaa. Chaol taas koittaa pitää Celaenan salaisuuden, mutta kuinka olla kertomatta sitä Dorianille? Chaol myös päätyy tekemisiin valloitetun Terrasen kapinallisjoukkion kanssa, jotka etsivät kadonnutta kuningatartaan, mutta kenelle Chaolin tulisi olla lojaali? Kammottavat noitajoukkiot myös kerääntyvät vuorille kuninkaan pyynnöstä. He aloittavat harjoittelut liittyäkseen tämän sotajoukkoihin - lohikäärmeiden kera. 

 

' Celaena oli vannonut valan - hän oli vannonut vapauttavansa Eyllwen. Epätoivon, raivon ja surun hetkien välissä, Chaolia ja mahtiavaimia ja kaikkea taakseen jättämäänsä ja menettämäänsä koskevien ajatusten välissä Celaena oli päätynyt laatimaan suunnitelman, jota sauraisi maihin päästyään. Suunnitelma oli järjetön ja epätodennäköinen, mutta se vapauttaisi orjuutetun maan: hän aikoi etsiä ja tuhota mahtiavaimet, joiden avulla Adarlanin kuningas oli rakentanut kauhistuttavan valtakuntansa. Celaena oli valmis uhraamaan henkensä toteuttaakseen suunnitelmansa. '

s. 11

 

Nyt kun rupesin siskoni innostamana lukemaan tuota Maasin Valtakunta-sarjaa niin samalla mieleeni nousi halu palata myös tämän Throne of Glass -sarjan pariin. Huomasin usein vertailevani näitä sarjoja mielessäni, mutta siitähän olikin jo monta vuotta vierähtänyt kun viimeksi edes luin tätä sarjaa. Pohdinkin, pitivätköhän muistikuvani enää lainkaan paikkaansa tämän sarjan paremmuudesta. Onneksi Tulen perillinen lunasti kuitenkin odotukseni.

Vaikka nämä sarjat ovatkin omanlaisensa, huomasin silti niissä myös yllättäen tiettyjä samankaltaisia piirteitä. Niin Usvatuulen valtakunnassa kuin tässä Tulen perillisessä on aluksi päähenkilömme täysin rikki ja menettänyt elämänhaluaan traumaattisten kokemusten seurauksena. Sitten kuvioihin astuu uusi hyvin voimakas mies, jolla on kovan ulkokuoren alla omat haavansa. Päähenkilö sankaritar päätyy pohtimaan oliko aiempi rakkaus vain siihen haavoittuneeseen tilaan sopinut, ja nyt suuren muutoksen jälkeen hän ei enää itsekään tiedä mitä haluaa, vain että vanhaan ei ole paluuta. Sitten suuri pahuus uhkaa eikä lopulta sitä menneisyyttäkään voi jättää taakse.

On näissä Maasin sarjoissa myös paljon eroja. Kerrontaratkaisultaan Tulen perillinen poikkeaa, sillä suoran päähenkilön seurannan sijasta kertojanäkökulmia on lukuisia. Olikin mielenkiintoista päästä seuraamaan Celaenan valmennusta haltijaoppiin Wendylissä, mutta samalla seurata Andarlan tilannetta Dorianin ja Chaolin kautta. Ja kuinka kutkuttava lisä olikaan nuo julmat noidat sisäisine valtakamppailuineen ja lohikäärmeineen(!). Takaumien kautta taas syvennettiin Celaenan hahmon tarinaa. Aiempiin osiin verrattuna tuo teiniromanssimaisuus myös oli vähentynyt ja päästiin enempi sinne fantasiamaailman juonittelujen pariin. Kiinnostavaa kyllä seurata mihin Maas tarinaansa seuraavaksi vie. Niin paljon uutta ja yllättävää tässäkin osassa jo oli.

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Lasipalatsi 

2. Keskiyön kruunu 

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja, Haaveena kirjailijan ura, Kaiken ei tarvitse olla totta, Tarinoiden syvyydet ja Lotta reads books

Lumenlaulaja - Emmi Itäranta

Kirjan nimi: Lumenlaulaja

Kirjailija: Emmi Itäranta

Lukija: Laura Hänninen
Julkaisija: Teos

Julkaisuvuosi: 2025

Kesto: 12h 30min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Haamu seuraa sairaan Elias Lönnrotin viimeisiä hetkiä. Hän on kulkenut tämän vierellä pitkään ja nyt hän viimein haluaa tämän kuulevan koko tarinansa. Tämä haamu tuonelan virroilta on nimittäin Kalevalan pelätty Pohjolan emäntä Louhi. Alkujaan hän kuitenkin oli jotakin aivan muuta.

 

Nuori Lauha asuu pohjolassa yhteiskunnassa, jossa naisilla on omat loitsueläimensä joiksi he voivat muuttua. Lauha voikin liidellä taivaalla kotkan sulissa. He elävät rauhaisaa eloaan kunnioittaen vanhoja luonnonjumaliaan. Sitten kalevanmailta saapuu sotajoukkiot. Kirveenkantajat jotka teurastavat kansan ja häpäisevät vanhat jumalat. Lauha pakenee äitinsä mukana Tuonelan rannoille ja myöhemmin metsänpeittoon. Mutta kosto kytee hänen sisällään. Joku päivä hän on tuleva ottamaan sukunsa maat takaisin. Vaatisi se mitä tahansa.

 

Itäranta on tarttunut tässä uusimmassa teoksessaan ei enempään tai vähempään kuin suomen kansalliseepokseen eli Kalevalaan. Perinteisen kerronnan sijasta hän on kuitenkin kääntänyt asetelman päälaelleen. Mitä nimittäin piili tuon kammoksutun pohjolan akan Louhen taustalla? Mikä ajoi hänet tekoihinsa? Kuinka vahvojen naisten maalle talsikin kalevalaiset miehet rettelöimään ja Louhi nousikin vain puolustamaan omiaan. Mielenkiintoinen käännös klassikkoon ja varmasti vetoaa moniin lukijoihin nykyajan feminismin kultakaudella. 

 

Minulle tämä ei kuitenkaan ollut täsmäisku. Aiemminkin kokemukseni Itärannan teoksista ovat olleet hiukan kahtiajakoiset. Kuunpäivän kirjeet ja Teemestarin kirja olivat minulle todella vaikuttavat lukukokemukset, mutta Kudottujen kujien kaupunki jäi huomattavasti vaisummaksi. Ikävä kyllä kärsin Lumenlaulajassa samoista haasteista kuin tuossa Kudottujen kujien kaupungissa. 

 

Itärannan kieli on aina todella lyyrisen kaunista. Usein se lumoaa, mutta näissä kahdessa teoksessa se on ruvennut jo tuntumaan enemmän itsetarkoitukselta, johon varsinainen tarina sitten kompastuukin. En nimittäin missään kohtaan kiintynyt Lauhaan tai edes kiinnostunut hänen vaiheistaan. Tapahtumiin ja henkilöihin ei päässyt uppoamaan, kun hypittiin eteenpäin tuokiokuvasta seuraavan. Veikkaan, että painettuna kirjana tämä olisi voinut toimia hiukan paremmin, mutta kuunnellessa väsyneillä univajeisilla mamma-aivoilla tämä tarina ei vain koskaan päässyt lentoon. Itäranta on kuitenkin kieltämättä hyvin taitava kirjailija ja aion jatkossakin odottaa hänen teoksiaan suurella innolla. Niin vahvoja lukukokemuksia upealla kielellä höystettynä hän on onnistunut tarjoilemaan. Kaikki ei vain aina toimi kaikille.

 

Tähdet: 2.5 / 5  

 

Muualla luettu: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Ja taas kirja kädessä, Siniset helmet, Kirjasähkökäyrä, Kirjahilla ja Kirjavinkit

Ruskeapukuinen mies - Agatha Christie

Kirjan nimi: Ruskeapukuinen mies (The man in the brown suit)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Saima-Liisa Laatunen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1924, suomennos 2018

Sivumäärä: 310  

Mistä: Omasta hyllystä

 

Anne Beddingfeld on elänyt ikänsä omalaatuisen ja hajamielisen tutkijaisänsä kanssa. Nyt isä kuitenkin kuolee jättäen tämän parikymppisen naisenalun yksin tähän maailmaan vailla rahaa tai sukulaisia. Herttainen Anne herättää kuitenkin monissa auttamishalun. Hän ei kuitenkaan ole halukas tarttumaan tarjouksiin, sillä hän on seikkailijaluonne ja vain odottaa omaa seikkailuaan.

 

Elämä heittääkin hänen eteensä hurjemman seikkailun kuin hän osasi odottaakaan. Sattumalta hän todistaa metrolaiturilla miehen kaatumisen raiteille. Mutta oliko tämä kuolema kuitenkaan sattumaa? Mitä mies oli katsonut kauhuissaan hänen takanaan? Ja mitä epäilyttävää paikalla olleessa lääkärissä oli? Kaikki ei ole kohdallaan ja pudonnut viestilappunen johtaakin Annen pian pohtimaan liittyisikö tapaus vuokrattavana olleesta maalaistalosta löydettyyn ruumiiseen. Ainakin molemmissa on nähty ruskeapukuinen mies... Pian Anne onkin jo laivassa matkalla Etelä-Afrikkaan. Kierrokset vain kovenevat kun rupeaa näyttämään, että rikollisliiga ja kadonneet timantitkin liittyvät tapaukseen.

 

' - Kauan eläköön Eversti, kreivi sanoi hymyillen. - Eikö olekin tyrmistyttävä uutinen että hän aikoo vetäytyä eläkkeelle. Eläkkeelle! Ihan kuin joku lääkäri, lihakauppias tai putkimies.

- Tai mikä hyvänsä liikemies, Nadina täydensi. - Sen ei pitäisi meitä ällistyttää. Sellainenhan Eversti on aina ollut - loistava liikemies. Hän on organisoinut rikoksia samaan tapaan kuin joku toinen mies organisoisi kenkätehtaan. Sotkeutumatta itse mihinkään hän on kehitellyt ja johtanut hämmästyttävän rikossarjan ulottaen toimeliaisuutensa kaikille niin sanotun ammattinsa osa-alueille. Jalokivivarkauksia, väärennöksiä, vakoilua (sota-aikaan se olikin hyvin tuottoisaa), sabotaaseja, tyylikkäästi hoidettuja salamurhia, tuskinpa on mitään mihin hän ei olisi puuttunut. Ja mikä nokkelinta, hän tietää milloin pitää lopettaa. Kun peli alkaa käydä liian vaaralliseksi, hän vetäytyy sievästi syrjään - suunnattomasti rikastuneena. '

s. 7  

 

Anne on hiukan poikkeuksellinen Christien sankaritar. Hän on ensinnäkin nuori nainen ja vieläpä varsin menevä. Ajattelun sijaan hän sinkoilee eteenpäin tutkimuksissaan eikä vaaratilanteilta voida välttyä. Olen aiemminkin huomannut, että tässä Christien alkupään tuotannossa riittää kansainvälisiä rikolliskoplia, valtion salaisuuksia ja suuren luokan seikkailuja. Mielestäni Christie on kylläkin parhaimmillaan suljetun paikan mysteereissä rauhaisilla maalaispaikkakunnilla, mutta ovathan nämä menevämmät teokset mukavaa vaihtelua. Ja Christien toimintadekkari on silti kaukana nykyajan vastaavista eli aika rauhakseltaanhan näissäkin mysteeriä tutkitaan.

 

Ruskeapukuinen mies on yllättävän viihdyttävä Christien teos. Ainakin kun otin huumorilla tuon tietyn neito pulassa ja romantiikkajuonet. Aika uskomatonhan tämä tarina on eli liian vakavilla laseilla tätä ei siis pidä lukea. Henkilökaarti oli kuitenkin mielenkiintoinen ja sanailussa riitti huumoria. Kiinnostavasti Etelä-Afrikan poliittista tilannetta oli myös otettu osaksi tarinaa. Käänteitä ja läheltä piti tilanteita riitti ja ainakaan minä en osannut ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ei siis huono, vaikkei Christien huipputuotantoa olekaan.

 

Tähdet: 3.5 / 5

  

Mofongo - Cecilia Samartin

Kirjan nimi: Mofongo (Mofongo)

Kirjailija: Cecilia Samartin, suomentanut Seppo Raudaskoski

Lukija: Pinja Flink
Julkaisija: Bazar

Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2016 ja äänikirja 2020

Kesto: 11h 41min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kaliforniassa ala-asteikäinen Sebastian katselee välituntisin kun muut lapset juoksevat pallon perässä jalkapalloa pelaten. Hänkin haluaisi kovasti mukaan muttei voi. Hänen vakava sydänvikansa estää kaiken fyysisen urheilun. Muut lapset eivät ymmärrä, miksi hontelo Sebastian saa erikoiskohtelua, ja kiusaavat häntä. Onneksi koulupäivän jälkeen hänellä on kuitenkin oma pakopaikkansa - abuela Lolan talo Bungalow Havenin palvelukotialueella.  

 

Isoäiti saa kuitenkin sairaskohtauksen, joka järkyttää koko suvun tasapainoa. Sebastianin äiti on ollut niin keskittynyt lapsensa sairaalakierteeseen, että oma avioliittokin on jäänyt jalkoihin ja välit sisaruksiinkin kylmenneet. Ja nyt pitäisi vielä huolehtia omasta äidistäkin, joka ei suostu menemään vanhainkotiin ja rupeaa aivan mahdottomaksi. Abuela Lola nimittäin päättää viimein ruveta taas elämään. Hän värjää hiuksensa punaisiksi ja heittää vanhainkodin mauttomat ruokalähetykset roskikseen ja rupeaa taas kokkaamaan kotimaansa Puerto Ricon herkkuja. Sebastian auttaa isoäitiään koulupäivän jälkeen kokkailuissa ja iso pata porisee kuumana joka päivä. Voisiko ruoka olla se viimeinen pelastusrengas joka kuroisi suvun viimein takaisin yhteen?

 

Näin tässä eräänä yönä aivan yllättäen unta, että olin lukemassa Samartinin teosta Señor Peregrino. Sopivasti seuraavana päivänä kuuntelemani äänikirja tuli päätökseen ja piti valita jotakin uutta kuunneltavaa. Koska olin lukenut jo Samartanin Señor Peregrinon ja Nora & Alician päätin ottaa kuunteluun tämän Mofongon, vaikka en ollut koskaan ennen siitä kuullutkaan. Näin se on hauskaa kuinka sattumat ohjaavat lukemisen valintaa, vaikka kuinka olisi suunnitellut mitä seuraavaksi kuuntelisi. Ja täytyy sanoa, että alitajuntani oli oikeassa - Mofongo oli aivan täydellinen lukuvalinta tähän hetkeen.

 

Mofongo tasapainoilee taitavasti traagisen mutta samalla sydäntälämmittävän tarinan välillä. Oli hienoa päästä seuraamaan Lolan uutta heräämistä ja intoa kokkaamiseen. Abuelan ja Sebastianin välit olivat ihanan lämpimät ja tunsin tuon höyryävän lämpimän ruuan parantavan ja yhdistävän voiman kun se katettiin pöytään. Kuinka ihanaa olisi, että nykyäänkin oma perhe kokoontuisi yhdessä syömään noin helposti. Kuka aina milloinkin ilmestyi herkullisten kotisaaren ruokien äärelle. Se pakotti myös sukua viimein kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa.

 

Samaan aikaan kuitenkin ohessa kulkee tuo sairaan Sebastianin tarina. Kuinka huoli painaa vanhemman sydäntä. Toisaalta haluaisi kaiken avun lapselleen, mutta samalla mahdollinen tuleva leikkaus saa kylmän kauhunhien kulkemaan selkäpiitä pitkin. Mitä jos asiat menevätkin huonompaan? Pelko kuolemasta kärkkyy niin Sebastianin kuin abuela Lolan yllä. Tätä tarinaa lukiessa tunsin niin ihanan lämmittäviä kuin kyyneliä vuodattavia hetkiä. Silti yleisvire oli enimmäkseen toivoa täynnä. Tätä kuunnellessa tuli myös suuri himo päästä maistelemaan noita Puerto Ricon ruokahelmiä. Ja lattarikirjallisuudelle tyypillisesti pieni hippunen maagista realismia vielä kruunasi tämän. Mofongo tuntui osuvan kyllä täydellisesti juuri siihen mitä tarvitsinkin kuunneltavakseni.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut, Luetut kirjat, Unelmien aika ja Kirjavinkit