Harry Potter ja viisasten kivi - J.K. Rowling

Kirjan nimi: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone)

Sarja: Harry Potter #1
Kirjailija: J.K. Rowling, suomentanut Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 1997, suomennos 2001

Sivumäärä: 335  

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Tuulenviri pörhisti siistejä pensasaitoja Likusteritiellä, joka oli hiljainen ja siivo katu musteisen taivaan alla, vihoviimeinen paikka jossa voisi odottaa tapahtuvan kummia. Harry Potter käänsi kylkeä huopiensa sisässä, muttei herännyt. Toinen pieni käsi sulkeutui viereen jätetyn kirjeen ympärille ja poika jatkoi uniaan tietämättä olevansa erityinen, tietämättä olevansa kuuluisa, tietämättä heräävänsä muutaman tunnin kuluttua rouva Dursleyn kirkaisuun kun tämä avaa etuoven pannakseen tyhjät maitopullot ulos, tietämättä sitäkään ettei hänen Dudley-serkkunsa muutamaan viikkoon muuta tekisikään kuin tökkisi ja nipistelisi häntä... hän ei voinut mitenkään tietää, että juuri sillä hetkellä ihmiset tapasivat toisiaan salaa kautta maan, kohottivat lasinsa ilmaan ja sanoivat hiljaisella äänellä: "Harry Potterille - pojalle joka elää!" '

s. 24

 

Dursleyt ovat mitä tavallisin englantilainen perhe. Mitään ihmettä tai kummaa ei voisi sattua heille. Ja kuitenkin eräänä aamuna rouva Dursley löytää kauhukseen kuistiltaan pienen pojan - Harryn. Harry-poika kasvaa Dursleyden parissa ja he tekevät joka välissä hyvin selväksi kuinka epähaluttu hän on. Hintelä Harry asuu portaiden alla pienessä kaapissa ja hänen hemmoteltu serkkunsa Dudley kiusaa häntä joka välissä. Harryn yhdennentoista syntymäpäivän lähestyessä kaikki kuitenkin muuttuu. Hän saa ensimmäistä kertaa kirjeen. Dursleyt hävittävät kirjeen kuitenkin pikimmiten, mutta niitä rupeaa tulemaan aina vain lisää. Lopulta he lähtevät pakomatkalle, mutta niin vain käy että lopulta kirje tavoittaa Harryn. Ja se mullistaa pienen Harryn koko elämän.

 

Harry saa kuulla nimittäin olevansa velho! Eikä mikä tahansa velho vaan suorastaan legenda taikapiireissä - Poika joka elää! Yhtäkkiä arjen tavallisen kurjuuden sijaan hän löytää itsensä Viistokujan taikapuodeista ostamassa ihka ensimmäistä taikasauvaansa ja sitten jo istutaankin Tylypahkan pikajunassa kohti uskomatonta taikakoulua. Harry saa ystäviä punahiuksisesta hujoppi Ronista ja myöhemmin myös kaikkitietävästä ja rasittavasta Hermionesta. Onpahan myös töhö Neville. He käyvät erilaisilla oppitunneilla oppimassa taikasauvan käyttöä, muodonmuutoksia, taikajuomia, yrttejä, tähtitiedettä ja taikuuden historiaa. Koulussa on kuitenkin yksi käytävä, jonne ei missään nimessä saa mennä. Ja vahingossa juuri sinne ystävätriomme päätyy eksymään. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, jossa nämä ensimmäisen vuoden oppilaat pyrkivät selvittämään mitä ihmettä Tylypahkan uumeniin onkaan piilotettu ja kuka onkaan se taho, joka on valmis tekemään kaikkensa, jotta saisi tuon asian ryövättyä. 

 

' Tylypahkassa oli sataneljäkymmentäkaksi portaikkoa: leveitä ja laajoja, kapeita ja huteroita, joitakin jotka johtivat perjantaisin jonnekin muualle, joitakin jotka katosivat puolimatkassa niin että piti muistaa hypätä. Siellä oli myös ovia jotka eivät auenneet, ellei pyytänyt kohteliaasti tai kutittanut niitä juuri oikeasta kohdasta, ja ovia jotka eivät olleetkaan ovia vaan kiinteää seinää joka vain teeskenteli. Oli myös hyvin vaikea muistaa missä mitäkin oli, koska kaikki tuntui vaihtavan vilkkaasti paikkaa. Muotokuvien ihmiset kyläilivät toistensa luona ja Harry oli varma että haarniskat osasivat kävellä. '

s. 146-147

 

Oi olipa ihanaa sujahtaa Harry Potterin tuttuun ja turvalliseen syleilyyn vastapainona David Foster Wallacen Päättymättömän riemun uuvutukselle. Olen nämä lapsena lukenut pariin otteeseen ja seitsemisen vuotta sitten aikuisen silmin uudestaan koko sarjan. Silti vahvimmat muistikuvani tästä sarjasta perustuvat noihin elokuviin, jotka olen nähnyt niin lukemattomat kerrat. Ja olin tässä seitsemässä vuodessa jälleen ehtinyt unohtaa kuinka paljon herkullisempi tämä kirja onkaan elokuvasovitukseen verrattuna! Näin sitä hauskasti pääsee kokemaan Tylypahkan ihmeet aina uudestaan ja uudestaan melkein kuin uusin silmin :D

 

Olin kyllä niin fiiliksissä tätä teosta lukiessa. Sen sadunomainen ja värikäs kerronta imaisi minut välittömästi matkaansa. Huumoria piisasi näillä sivuilla, mutta samalla taustalla kulki suurempikin tarina. Mielenkiintoisesti Tylypahkaankin päästiin vasta lähemmäs teoksen puoliväliä, ja ne suuret loppukohtauksetkin kestivät vain joitakin sivuja. Toisaalta siinä juuri piili osa teoksen viehätyksestä. Itse toiminnan sijasta se keskittyy kuvaamaan ja kasvattamaan henkilöitään ja tuota lumoavaa Tylypahkan taikamaailmaa. Ei siis ihme, että tämä sarja on hurmannut lukijoita vuodesta toiseen ja sen lumovoima jaksaa kannatella yhä edelleen melkein kolmekymmentä vuotta sen ensijulkaisun jälkeen.  Edelleen sitä haaveilee, että joku päivä itsekin vielä pääsisi osaksi Tylypahkaa :D 

 

' "Tyly tyly tyly tyly Tylypahka,

tahdomme tietoa udella,

oommepa vanhoja kaljupäitä

tai nuoria polvet ruvella.

Täyttää jollain kiinnostavalla

voisit tämänkin aivon,

sillä kärpäsenraadot ja nöyhtä valtaa

äkkiä tyhjän kaivon.

Siis oppia anna arvokasta,

unohtunut palauta mieleen,

parhaasi tee, me teemme myös,

vaikka välillä menisi pieleen." '

s. 142-143   

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Luettua elämää, Amman lukuhetki, Kirjahullun päiväkirja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen pyörteissä, Sekaisin kirjoista, Paljon melua kirjoista, Hurjan Hassu Lukija, Hemulin kirjahylly, Tuntematon lukija, Sinisen linnan kirjasto, Kirjapöllön huhuilua, Kirjakimara, Yöpöydän kirjat ja Lukuneuvos 

 

Kaarina Hannuntytär - Pirjo Tuominen

Kirjan nimi: Kaarina Hannuntytär

Kirjailija: Pirjo Tuominen

Lukija: Kirsti Valve

Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2021, äänikirja 2022

Kesto: 16h 43min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

1500-luvun Ruotsin valtakunnassa kuohuu. Kustaa Vaasan pojat eivät suinkaan ota sopuisasti vastaan omia uusia roolejaan kuningas isänsä kuoltua. Eerik on noussut kuninkaaksi, mutta on tunnettu julmuudestaan ja epävarmuudestaan asemansa suhteen. Toinen poika Juhana on taas Suomen herttua ja päättänyt vahvistaa asemiaan naimalla Puolan lapsettoman kuninkaan Sigismundin sisaren. Eerik taas suunnittelee sotaa samaistaa Puolaa vastaan...

Tuolle kosiomatkalle lähtee mukaan myös Jost Rekonpoika. Juhanan Turun linnan hovin kultaseppä, joka on ollut toivottoman rakastunut Kaarina Hannuntyttäreen. Nuoreen kaunokaiseen, joka on ollut Juhana herttuan jalkavaimo, 4 lapsen äiti ja Turun linnan emäntä. Nyt Kaarina on kuitenkin naitettu muualle pois Juhanan kosiomatkan tieltä. Ehkä Puolan maalta Jostkin voisi löytää rakkauden? Toisaalta on myös eräs turkulainen kalakauppias, joka haaveilee raamikkaan Jostin perään. Entä mitä mieltä itse Kaarina Hannuntytär on tästä kaikesta? Kovat ajat ovat koittava ruotsin valtakunnassa ja erityisesti Suomen herttuakunnassa, kun Vaasan poikien veljesriita repii valtakuntaa.

Jostain syystä en ollut ennen lukenut Tuomisen teoksia, vaikka historiallisista romaaneista paljon pidänkin. Tuomisen tuotantonsa on kuitenkin varsin laaja tällä saralla. Päätin siis laittaa hänet kokeiluun. Muistelin lukion historiantunneilta, että tämä veljesriitojen aika oli hyvin mielenkiintoinen ajanjakso Suomen historiassa. Päätin siis kokeilla millainen teos tämä Kaarina Hannuntytär on. Olisiko se vain kevyttä romantiikkaa vai myös vahvaa ajankuvaa?

Loppujen lopuksi yllätyinkin oikein positiivisesti tämän teoksen kanssa. Se oli niin täynnä historiallista tietoa, että olisi toiminut melkeinpä oppikirjana avaamassa minkälaisia käänteitä Kustaa Vaasan, Eerikin ja Juhanan aikoina tapahtuikaan. Olin aivan tohkeissani lukemassa ja syventämässä lukion oppituntien pintaraapaisua tämän parissa. Oikein sulavasti tämä kaikki historia oli upotettu osaksi romaanihenkilöiden elämänpolkujen kuvausta niin että tasapaino pysyi kuitenkin koko ajan yllä.

Historian suuria tapahtumia, tavallisten ihmisten arkea ja vielä hiukan romantiikkaa 1500-luvulta - niistä osasista oli tämä romaani tehty. Aluksi kuitenkin hämmennyin, kun teoksen nimi oli Kaarina Hannuntytär ja hän oli pitkään vain sivulauseissa mainittu. Aluksi kun seurattiin hovielämää ja Juhanan kosiomatkaa porvari Jostin matkassa ja sitten siirryttiin kalarouvan näkökulmaan, jolla valotettiin tuota kurjuutta jota hallitsijoiden poliittisella pelillä tuotettiinkaan kansalle. Vasta viimeisellä kolmanneksella Kaarina Hannuntytär pääsi ääneen ja kertomaan oman tarinansa. Olisin siis ehkä nimennyt tarinan hiukan toisin, sillä nyt se asetti hiukan vääränlaiset lähtöodotukset. Varsinkin kun nautin oikeastaan eniten näistä tavallisten ihmisten kertomuksista hovin liepeiltä. Mutta ehkä tuo Juhanan jalkavaimon nimi houkuttelee lukijoita tarttumaan teokseen. Hyvin kuitenkin tarina seisoo muutenkin omilla jaloillaan mainiona historiallisena romaanina jonka matkaan upota.

Tähdet: 4 / 5

Päättymätön riemu - David Foster Wallace

Kirjan nimi: Päättymätön riemu (Infinite Jest)

Kirjailija: David Foster Wallace, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Siltala / Sanavalinta

Julkaisuvuosi: 1996, suomennos 2020

Sivumäärä: 1052  

Mistä: Kirjastosta

 

' "Anella on verbi, joka tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin anoa, pyydellä rukoilla. Selitys löytyy meidän sanakirjastamme sivulta 38, toinen palsta, vähän kolmatta." 

"Voi luoja, se nainen ei todella liioitellut."

"Joskus minä saan akatemialla köniin, vähän tällaisesta. Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, miksi olen täällä? Että minä olen mantereenlaajuisesti rankattu tennisjunnu, joka kykenee tarvittaessa lausumaan pitkät pätkät sanakirjaa, saa usein köniin ja käyttää rusettia? Oletko sinä lahjakkaiden lasten ammattilainen? Tarkoittaako tämä, että minua pidetään lahjakkaana?" '

s. 28-29

 

Päättymätön riemu on rönsyilevä runsaudensarvi. Yksi sen keskeisiä juonilankoja kiertyy Bostonilaisen tennisakatemian ympärille, jossa junnut pelaavat kilpatennistä lähes aamusta-iltaan. Myös teini-ikäinen Hal pelaa täällä ja on päässyt erääksi mantereen korkeimmin rankatuista pelaajista. Päivän kohokohta on kuitenkin salaa pössyttely. Myös hänen toverinsa käyttävät milloin mitäkin aineita.

 

Toinen keskeinen aihepiiri on riippuvaisten puolikoti, jossa narkomaanit ja alkoholistit pyrkivät pääsemään kuiville. He käyvät iltaisin AA ja NA-kokouksissa ja pyrkivät kukin tavoillaan saamaan uuden elämän syrjästä kiinni. Heidän keskuudessaan on rankkoja ja kammottavia ihmiskohtaloita.

 

Kolmas pääjuonilanka taas liittyy Halin elokuvataiteilija isän viimeiseen elokuvaan. Se on nimittäin niin koukuttava, että siitä vilauksenkin nähdessään menettää kaiken mielenkiinnon elämään tai mihinkään muuhun. Ihmisistä tulee eräänlaisia eläviä zombeja, jotka haluavat vain katsoa tuota viihdettä uudestaan ja uudestaan. Tämän elokuvan master nauhaa pyrkivät löytämään niin Quebecilaiset pyörätuoliterroristit kuin ONANin (eli yhdistyneen Amerikan) salaiset agentit. 

 

' Ja kello oli juuri tuossa 0145 huhtikuun 2. päivänä dav, kun vaimo palasi kotiin, paljasti hiuksensa, tuli huoneeseen ja näki Lähi-idän lääkintöattasean, kasvot, tarjottimen, silmät ja sotketun erityisvalmisteisen nojatuolin, kiiruhti miehen viereen tämän nimen samalla äänekkäästi lausuen, kosketti miehen päätä, koetti saada reagoimaan, mutta mitään ei tapahtunut, mies vain tuijotti suoraan eteenpäin, ja ennen pitkää vaimo luonnollisesti - kun kerran jäykistynyt ilme vaikutti tavattoman myönteiseltä, voisi jopa sanoa ekstaattiselta - vaimo ennen pitkään ja luonnollisesti käänsi päätään ja seurasi miehen katsetta ruudulle. '

s. 77 

 

Päättymätön riemu on teos, josta on hyvin vaikea kirjoittaa mitään. Sen valtaisasta sivumäärästä huolimatta (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) siitä on todella vaikea saada otetta. Edelleen tämän lukeneena on vaikea tiivistää mistä tässä on oikein kyse. Siinä on kymmeniä juonilankoja ja henkilöitä. Sen lisäksi se ei kulje mitenkään kronologisena tarinana normaalin proosan vaiheiden mukaisesti. Oikeastaan se ennemmin kuvaa asioita, kohtaloita, tapahtumia. Ja sitten se päättyy. Ei ole mitään hienoa ylös nostavaa loppukaneettia ja kaikkien juonilankojen yhteenvetoa. Se vain päättyy. Tai kirjailijan itsensä mukaan se kuuluisi sitten lukea vielä uudestaan alusta, jotta teos kunnolla aukeaisi, mutta taidan kyllä tällä kertaa jättää välistä.

 

Nimensä mukaisesti tämä teos kyllä tuntui päättymättömältä riemulta. Tai no riemu sanasta voidaan kyllä hiukan keskustella. Kieltämättä Wallace on taitava kirjailija. Mutta hänellä on vain niin paljon sanottavaa. Tennisakatemian omakehittämästä Eskaton peliäkin kuvattiin parikymmentä sivua. Hyyyyvin yksityiskohtaisesti. Ja taisinkin jo unohtaa mainita ne noin sata sivua alaviitteitä. Tarina hyppii milloin minnekin ja milloin kehenkin. Ehkä jossain neljänsadan sivun kieppeillä rupesin edes hiukan hahmottamaan tiettyjä hahmoja ja juonilankoja, jotka nousivat enempi keskiöön. En myöskään tiedä kuinka riemastuttavaa on lukea huumeaddiktien syöksykierteistä. Eikä tenniskään oikein ole minun juttuni. Ei tämän kai tarkoituskaan ole ollut olla hauska. Teoksen kerrottiin myös sijoittuvan tulevaisuuteen, mutta luonnollisesti sen kirjoittamisesta on kulunut jo se kolmisenkymmentä vuotta, joten sen monet 'tulevaisuuden innovaatiot' vastasivat esimerkiksi vain nykyajan Netflixiä. Kantaa kyllä otettiin jo osuvasti ihmisten viihderiippuvuuteen, suurvaltapolitiikan narrimaisuuteen ja valtaisaan jäteongelmaan joitakin mainitakseni.  

 

Tämä teos menee sinne kastiin, että tulipahan luettua, jotta nyt pystyn keskustelemaan tästä kulttiteoksesta. Olettaen, että joku toinenkin on päättänyt jaksaa lukea koko tuhatsivuisen järkäleen loppuun asti. Teos ei nimittäin millään tuntunut loppuvan. Luin itsekin tätä yli kuukauden, vaikka näin loppuraskauden olotiloissa olenkin kuluttanut enimmät päivät sohvalla makoillen. On teos kieltämättä älykäs. Ja sen tekstilajien moninaisuus niin suuri, ettei ole ihme, että siitä puhuttiin pitkään mahdottomana kääntää. Mutta on tämä matka myös raskas niin fyysisesti kuin henkisesti. Hyvän treenin tämän mukana kantamisesta kyllä saa. Ja olihan tämä lukuprosessi aikamoinen kokemus. Eli tutustua voi omalla vastuulla, jos haluaa kokea jotain omalaatuista.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat ja Kirjavinkit  

 

Collected works of Oscar Wilde - Oscar Wilde

Kirjan nimi: Collected works of Oscar Wilde
Kirjailija: Oscar Wilde
Kustantaja: Wordsworth Editions

Julkaisuvuosi: 1878-1908, kokoelmateos 1997

Sivumäärä: 1098 

Mistä: Omasta hyllystä

 

Oscar Wilde on irlantilaistaustainen ja hyvin tunnettu 1800-luvun kirjailija Lontoon seurapiireistä. Hän kirjoitti monipuolisesti eri tyylilajeja proosasta runoihin ja näytelmistä esseisiin. Tämä kokoelmateos pitääkin sisällään hänen tuotantonsa. Ensin aloitetaan Dorian Greyan muotokuvalla. Tätä seuraa novellikokoelmia Lord Arthur Saville´s Crime and Other Stories, A House of Pomegranates sekä The Happy Prince and Other Tales. Sitten tarjoillaan kattaus näytelmiä: Vera, The Duchess of Padua, Lady Windermere´s Fan, A Woman of No Importance, An Ideal Husband, The Importance of Being Earnest, Salomé, La Sainte Courtisane ja A Florentine Tragedy. Näitä seuraa Wildin runoteokset Poems, The Sphinx, The Ballad of Reading Gaol ja Ravenna. Lopulta esseekokoelma Intentions sekä A Soul of Man under Socialism ja De Profundis.  

 

Dorian Greyn muotokuva on yksittäisistä Wildin teoksista varmastikin tunnetuin. Siinä taidemaalari Basil Hallward maalaa vielä viatonta ja äärimmäisen kaunista nuorukaista Dorian Greyta. Basilin ystävä sukkelasanainen lordi Henry Wotton haluaa taulun nähdessään tutustua Dorianiin, mutta Basil vastustelee. Hän nimittäin tuntee Henryn turmelevan vaikutuksen. Niinhän siinä kuitenkin käy, että kaunis ja viaton Dorian joutuu Henryn vaikutusten alle. Dorianin sielu tummuu moraalittoman elämän seurauksena, mutta hän säilyttää upean nuoren ulkomuotonsa viattoman koskemattomana. Sen sijaan Basilin maalaama taulu rupeaa muuttumaan. Se heijastelee kaikkia niitä kauheuksia mitkä ovatkaan tahranneet Dorianin sielun...

 

Tämä Wildin kokoelmateos on ollut minulla pienoinen ikuisuusprojekti. Aloitin sen yli vuosi sitten ja eihän reilu tuhat sivua niin pahalta kuulosta. Tietysti en ottanut huomioon, että nämä sivut ovat ohuita ja täynnä pientä tekstiä - englanniksi! Lukukokemuksestani muodostui myös aikamoista vuoristorataa. Dorian Greyn muotokuva, novellit ja näytelmät veivät minut aivan pyörteisiinsä ja rakastuin ikihyviksi. Olipa De Profundisin pohdinnoissa samoin kuin parissa esseessä kiinnostavia pointteja. Sitten toinen ääripää olikin nuo runot. En juurikaan lue runoja edes suomeksi, joten parisataa sivua englanninkielistä 1800-luvun runoutta täysin ilman kontekstia oli jo aikamoinen urakka. Ei siis ihme, että pitkiä aikoja tämä teos jäi hyllylle odottelemaan, josko taas jossain vaiheessa jaksaisin tarttua tähän luku-urakkaan, josta rupesi jo muodostumaan aikamoinen suoritus.

 

Se on kyllä pakko myöntää, että Wilde on kyllä ollut taitava kirjailija. Kuinka hän onkin osannut upottaa tarinoihinsa niitä pieniä asioita, jotka nostavat ne seuraavalle tasolle. Ne puhuttelevat, ovat kiinnostavasti kirjoitettuja ja sen lisäksi ottavat kantaa vahvasti. Toisaalta tällainen älyllinen teksti myös vaatii lukijalta aika voimakasta keskittymistä. Mikäli taapero leikki olohuoneen lattialla kovaäänisesti ei tämän lukemisesta kyllä tullut yhtään mitään. Parhaiten tästä lukukokemuksesta saikin irti, kun pystyi varaamaan hiukan pidemmän rauhallisen ja keskeyttämättömän lukuhetken, jonka aikana upota tekstin syövereihin. Hauska oli kuitenkin huomata myös kuinka paljon huumoria ja kepeyttä oli Wildin näytelmissä. Tuli samanlainen ahaa-elämys kuin reilu vuosi sitten lukemassani huikeassa Mika Waltarin näytelmissä. Samalta taholta nämä järkälemäiset teokset onkin saatu lahjoiksi vuosia sitten. 

 

Olen iloinen, että tartuin viimein tähän massiiviseen luku-urakkaan ja sain kuin sainkin sen kunnialla myös päätökseen. Vaikka matka oli pitkä, antoi se myös minulle paljon. Ja uskomatonta kyllä jaksoin lukea myös jokaisen noista runoista, vaikka en tajunnut hölkäsen pöläystä suurimmasta osasta niistä. Muutamia esseitäkin olisi voinut tiivistää, mutta 1800-luvun tapa kirjoittaa on tainnut olla aika lavea (terveisiä vain Victor Hugon yksityiskohtaisille Pariisin jokaisen rakennuksen kuvauksille). Toisaalta Wildin proosassa taas oli sellaista syvyyttä, että olin aivan lumoutunut. Vaikea on arvostella näin valtavaa kokonaisuutta - yhden miehen laajaa tuotantoa. Annetaan siis kompromissina neljä tähteä.

 

Tähdet: 4 / 5  

 

Kotiin Katajamäelle - Anneli Kivelä

Kirjan nimi: Kotiin Katajamäelle

Sarja: Katajamäki #1

Kirjailija: Anneli Kivelä

Lukija: Pinja Flink
Julkaisija: Karisto

Julkaisuvuosi: 2007, äänikirja 2019

Kesto: 8h 27min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Minnen mies lähti joitakin vuosia sitten nuoremman pintaliitäjän matkaan, ja niin Minne jäi asumaan kaksin 8-vuotiaan Joona poikansa kanssa Tampereelle. Elämä on tiukkaa, sillä työtkin ovat menneet Minnen alta. Sitten kuitenkin uusi lehti kääntyy hänen elämässään. Hänen ystävänsä yrityksestä vapautuu kuin vapautuukin kääntäjän pesti ja sen lisäksi hän saa kuulla perineensä yksinäisen kummisetänsä pienen maalaistorpan Katajamäeltä. Kun Minne lähtee katsastamaan torppaa, Pihlajaa, rakastuu hän tähän maalaismiljööseen ikihyviksi. Kun vielä hänen poikansakin innostuu ajatuksesta muuttaa maalle, on aika pakata kimpsut ja kampsut ja ottaa suunta kohti Katajamäkeä!

 

Katajamäellä Minne pääsee osaksi pientä kyläyhteisöä. Naapurit pamahtavat ovesta sisään milloin mielivät limppu kainalossaan ja naapuriapu on itsestäänselvyys. Törmääpä Minne myös heti kättelyssä kahteen hyvin erilaiseen komistukseen: hienostuneeseen kyläkoulun johtajaopettajaan sekä naapurin raivostuttavaan maajussiin. Kuuden vuoden tauon jälkeen Minne rupeaa viimein tuntemaan läpätystä rinnassaan. Voisiko hän vielä löytää rakkauden? Ja olisiko Katajamäestä hänelle ja Joonalle loppuelämän kodiksi? 

 

Perinteiseen suomalaiseen tapaan mekin suuntasimme juhannuksena mökin kesälaitumille pitämään pitkää viikonloppua ihanassa maalaismiljöössä. Kaipasin tälle matkalle mukaan jotakin samaan tunnelmaan istuvaa romaania.  Kun vielä selvisi, että Kivelä asuu samassa mökkikunnassa, päätökseni aloittaa Katajamäki-sarja oli sinetöity. Nyt ainakin pääsisin oikeisiin mökkitunnelmiin. No mökillä ehdin kuunnella vain tarinan aivan alun, kun Minne vielä enimmäkseen pyörii Tampereella, mutta säiden pysyessä keväisen koleina, oli mukava sentään päästä kotosallakin kesätunnelmiin maalaisromanttisen äänikirjan parissa.

 

Maalaisromantiikka tuntuu olevan genrenä hyvinkin pinnalla ja uusia teoksia tuntuu ilmestyvän vuosittain lukemattomia. Itselleni näiden lukemisesta kesällä ei kuitenkaan ole muodostunut minkäänlaista erityistä rutiinia. En siis ehkä ole paras arvioimaan teoksen ansioita omassa viitekehyksessään. 

 

Kuitenkin jotenkin petyin aika lailla tämän teoksen kanssa. En jotenkin millään kokenut Minnen ja miesten välistä kemiaa, joten romantiikkajuonne jätti minut aika kylmäksi. Tilannetta myös koitettiin hiukan sekoitella, vaikka aika selkeäähän se oli kenen kanssa Minne päätyy yhteen - vaikka se kemia ei kauheasti tälle lukijalle siltikään avautunut. Lopussa tuntui myös tulevan kauhea kiire solmia kaikkia nätiksi paketiksi viimeisen puolituntisen aikana, ja yhtäkkiä harpotaan yhdestä pususta jo hääkellojen alle. En siis vakuuttunut tällä kertaa, mutta Katajamäki kyllä vaikutti mukavalta pikku kylältä ja idylliset maalaiskuvaukset kyllä iskevät. Olisiko toisilla päähenkilöillä uskottavampi romanssikin tarjolla sarjan seuraavissa osissa?

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirjahullun päiväkirja, Kirjakaapin avain ja Kirjan pauloissa 

 

Huonemiehen poika - Kalle Päätalo

Kirjan nimi: Huonemiehen poika

Sarja: Iijoki #1

Kirjailija: Kalle Päätalo

Lukija: Toni Kamula
Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 1971, äänikirja 2022

Kesto: 23h 52min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kaikki alkaa Iijoesta. Se mutkittelee matkallaan, kunnes päästään Taivalkosken Jokijärvelle. Täällä Jokijärven rannoilla myös syntyy vuonna 1919 poika Kaarlo Alvar Päätalo. Hänen vanhempansa asuvat pienessä huoneessa vuokralla eli huonemiehinä. Kun isän toimet metsänhakkuu savotoilla rupeavat sujumaan, ostavat he maapalstan Kallioniemen ja rupeavat pystyttämään sinne omaa pientä ja vaatimatonta pirttiä. Samalla jaloissa pyörii pieni Kalle-poika, joka ihmettelee maailman menoa omalta lattianrajan tasoltaan.

 

Huonemiehen poika keskittyy Kallen lapsuuden vuosiin 20-luvulla. Hänen maailmansa on Kallioniemen pirtti, muutaman naapurin tupa sekä Jokijärven rannat. Talvella voi pikku poika lasketella rekien perässä ja tukkien uittoon aikaan seurata tuota kiinnostavaa toimitusta. Isä on enimmäkseen poissa savotoilla, mutta äidin vitsa heiluu sitäkin useammin pikku pojan karatessa jälleen omille teilleen, vaikka piti pihassa pysyä. Vuodet vierivät, sisaruksia syntyy ja lopulta myös Jokijärven oma koulurakennus valmistuu. Mutta Kallen kouluvuosista sitten enemmän sarjan seuraavassa osassa.

 

Aina sitä kuulee puhuttavan tästä Päätalon Iijoki-sarjasta. Olen kuitenkin aina kovin pohtinut, että miten kukaan jaksaa lukea yli kaksikymmentä pitkähköä osaa yhden miehen muistelmaromaaneja. Kovin tätä on kuitenkin kehuttu, joten päätin nyt kokeilla. Edes siksi, että tämän jälkeen voisin osallistua niihin kahvipöytäkeskusteluihin aiheesta.

 

Aluksi minulla olikin hiukan sopeutumisvaikeuksia teoksen kanssa. Sitä kun on tottunut lukemaan nopeatempoisempaa nykykirjallisuutta olin jo repiä pelihousuni alun pitkässä Iijoen maalailussa. Alkupuolella ajatukseni lähtivät usein harhailemaan ja katsoin kauhulla tuota kahtakymmentä tuntia jotka vielä olivat edessä kuunneltavana. Minkälaiseen soppaan olinkaan lusikkani pistänyt.

 

Sitten kuitenkin minä ja Päätalo löysimme yhteisen sävelen. Rupesin uppoutumaan yhä vahvemmin Kallen lapsuuden sattumusten kuvailuun. Kyllähän se heti ensisivuilta kävi selväksi, että Päätalo osaa kirjoittaa, mutta vasta vähän ajan päästä pääsin todella tuon rauhallisen kuvailun ja rikkaan kielen matkaan. Ja sitten olinkin aivan koukussa. Iltaisin tämä oli mitä mainioin rentouttaja. 

 

Päätalo kirjoittaa niin eläväisesti 20-luvun alun arjesta, että suorastaan ahmin teosta. Kuinka erilaista elo silloin olikaan! Lopulta jäin ainoastaan kaipaamaan tarinan sattumuksille enempi tietoa, minkä ikäinen Kalle poika olikaan, että olisin osannut suhteuttaa näitä turinoita vielä vahvemmin aikajanalle. Mutta kukapa omaa lapsuuttaan muistaisikaan aivan vuoden päälle. Näen hyvin miksi tämä sarja on noussut niin suureen maineeseen. Hienoa, että tällainen kulttuurityö on tehty, ja että näin yksityiskohtaisesti on taltioitu suomalaisten elämää 1900-luvulla. Uskonkin vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, että tulen kuin tulenkin jatkamaan sarjan parissa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Morren kirjablogi, Kirjojen keskellä, Kirjakaapin avain, Anun ihmeelliset matkat, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjojen kuisketta, Poplaari ja Kirjavinkit    

Okaruusujen valtakunta - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Okaruusujen valtakunta (A Court of Thorns and Roses)

Sarja: Valtakunta #1
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2019

Sivumäärä: 475  

Mistä: Kirjastosta

 

' Haltia nauraa puuskahti häijysti. "Hyväksytkö kohtalosi noin alistuneesti?" Kun vain jatkoin tuijottamista, olento jatkoi: "Koska sinulla on sisua nimetä paikka, jossa pyydät minut tappamaan itsesi, kerron sinulle salaisuuden, ihminen: Prythian vaatii henkeäsi jollain tavalla vastineeksi riistämästäsi hengestä. Kuolemattoman valtakunnan edustajana voin joko suolistaa sinut kuin elukan tai... voit ylittää muurin ja viettää loppuelämäsi Prythianissa."

Räpäytin silmiäni. "Mitä?"

Hitaasti, aivan kuin tosiaan olisin tyhmä elukka, olento toisti: "Voit joko kuolla nyt tai luovuttaa henkesi Prythianille elämällä siellä ikuisesti ja jättämällä ihmisten maailman taaksesi." '

s. 47-48

 

Maa on jaettu kahtia haltioiden suuriin valtakuntiin sekä eteläiseen pieneen kuolevaisten maahan. Tuolla etelässä elää myös nuori nainen Feyre. Hän asuu pienessä mökissä ramman isänsä ja kahden siskonsa kanssa, ja ilman Feyreä he olisivat jo kuolleet kaikki nälkään aikoja sitten. Feyre nimittäin metsästää. Nyt ankara talvi kuitenkin pakottaa hänet yhä syvemmälle metsään etsimään saalista. Ja siellä hän kohtaa suuren suden - jonka Feyre surmaa. Pian Feyre saa huomata tappaneensa tavallisen metsänpedon sijasta Prythianin valtakunnasta saapuneen haltijan. Suuri petomainen haltija tulee hakemaan hänet mukaansa haltioiden maille hintana surmatyöstä. 

 

Prythianissa Feyre saa kuitenkin huomata, että orjuuden sijasta häntä odottaakin haltijoiden mahtava kartano ja lähes hienostunut kohtelu. Hänen sisällään vallinnut pelko ja viha haltioita kohtaan rupeaa sulamaan. Jokin kuitenkin vaivaa haltiamaita. Jokin vitsaus joka heikentää heidän voimiaan. Onko mitään enää tehtävissä? Ja mikä on pienen ihmistytön rooli tässä kaikessa? 

 

' "Hmm", hän sanoi astumatta kauemmas. "Entä sinikellojen soitto? Auringonsäteestä tehty nauha? Tai kuunvalosta punottu seppele?" Hän virnisti pahankurisesti.

Tämäkö muka haltiavaltakunnan ylivaltias? Ylihupsuttelija pikemminkin. Hän tiesi - hän tiesi, että kieltäytyisin uinnista, että kiemurtelisin vaivaantuneena jo siitä hyvästä että jäin kaksin hänen kanssaan.

Ehei. En soisi hänelle sitä iloa että nolostuisin. Viime aikoina olin saanut siitä tarpeekseni. Olin kyllästynyt olemaan kylmä, katkera tyttö. Niinpä hymyilin hänelle herttaisesti ja yritin parhaani mukaan teeskennellä, ettei vatsani heittänyt volttia. "Uiminen kuulostaa ihanalta." '

s. 188  

 

Romantasiasta puhuttaessa nousevat kaksi naiskirjailijaa erityisesti esiin: Rebecca Yarros sekä Sarah J. Maas. Olen aivan koukussa Yarrosin Empyreum-sarjaan samoin kuin Maasin Crescent cityyn. Varsin vetävä on myös Maasin Throne of Glass-sarja. Päätin siis ottaa kokeiluun luonnollisena jatkumona myös tämän Maasin kehutun Valtakunta-sarjan. Ja oi että kuinka karvaasti petyinkään!

 

Pidän romantasian tavasta sekoittaa kiehtovia fantasiamaailmoja ja romantiikan juonilankoja, mutta kyllä jokin laatu pitää näissäkin olla. Okaruusujen valtakunta tuntui nimittäin enempi teinitytön naivilta kyhäelmältä. Enkä tiedä kuinka Maas oikein onnistui tässä, sillä Throne of Glass-sarjaa on jo julkaistu ennen tätä eli kyseessä ei suinkaan ole esikoisteos. Pääparin välinen kemia oli niin päälle liimattua ja epäuskottavaa. Myöskin Feyren alun viha haltioita kohtaan ja kuinka vaarallinen haltioiden maa on erilaisine pelottavine haltiakammotuksineen oli niin alleviivattua, että oksat pois. Ja kuinka helposti tästä sitten kiepsahdettiinkin niihin kuumiin katseisiin. Juu elikkäs...

 

Ei tämä lukumatka pelkkää kärsimystä kuitenkaan ollut. Maas osaa kirjoittaa vetävästi niin, että kaikesta huolimatta sivut rullasivat eteenpäin vaivatta. Kevään valtakunta ja sen kartano olivat varsin kiehtovat naamioineen, yllättäviä juonenkäänteitä oli ja lopussa saatiin myös jännitystä. Mutta jos henkilöhahmot ja heidän kehityksensä on näin epäuskottavaa, niin kyllä se pahasti syö lukukokemusta. Kotimaista S.K. Rostedtin Kahden veren tytärtä on paljon verrattu tähän sarjaan, ja pakko sanoa että Rostedtin teos kyllä vie tässä vertailussa kirkkaan kärkisijan minun silmissäni. Olin jo päättänyt unohtaa tämän Maasin epäonnistumisen ja keskittyä hänen muihin sarjoihinsa, mutta siskoni vakuuttaa, että tämäkin sarja paranee huomattavasti seuraavissa osissa. Pitäisikö siis vielä antaa yksi mahdollisuus...?

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Morren kirjablogi, Haaveena kirjailijan ura, Kirjahullun päiväkirja, Ruusunnuppuja, Yksi luku vielä..., Kirjasähkökäyrä, Kirjojen pyörteissä ja Kirjoihin kadonnut