Neito vanhassa linnassa - Jane Austen

Kirjan nimi: Neito vanhassa linnassa (Northanger Abbey)

Kirjailija: Jane Austen, suomentanut Eila Pennanen

Lukija: Erja Manto
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1817, suomennos 1953 ja äänikirja 2015

Kesto: 9h 4min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Catherine Morland on suuren papinperheen tytär. Nyt hänellä on kuitenkin jännittävät ajat edessä. On nimittäin aika karistaa maaseudun tomut jaloista ja päästä perheystävien Morlandin pariskunnan matkassa Bathin kaupunkiin ja sen seurapiireihin. Alku ei kuitenkaan ole kovin lupaava, sillä he eivät oikein tunne ketään Bathista. 

 

Kun Catherine sitten tutustuu Isabella Thorpeen, toiseen nuoreen naiseen joka jakaa Catherinen kiinnostuksen goottilaisromantiikkaan, on hän aivan ihastuksissaan. Ja eräissä tanssijaisissa hän myös tapaa oman aikansa tapakulttuurille naureskelevan nokkelan herra Tilneyn. Ja lopulta Catherine saa myös kutsun Tilnyjen sukukartanoon Northanger Abbeyn, jossa nuoren Catherinen mielikuvitus lähtee lentoon.

 

Tänään tulee kuluneeksi 250 vuotta Jane Austenin syntymästä. Sen kunniaksi Tuulevi on haastanut muut kirjabloggaajat lukemaan ja postaamaan Austenin teoksista. Luin vastikään Järjen ja tunteen ja nyt olikin sitten aika tarttua viimeisimpään Austeniin joka minulta enää oli lukematta eli Neitoon vanhassa linnassa. 

 

Teoksen historia on kiinnostava. Se on alkujaan nimittäin julkaistu vasta Austenin kuoleman jälkeen, vaikka se olikin hänen ensimmäinen täysipitkä romaaninsa. Hän myi tämän teoksen kymmenellä punnalla kirjakauppiaalle, joka ei kuitenkaan koskaan päätynyt julkaisemaan sitä. Vasta myöhemmin se saatiin lunastettua takaisin ja viimeisteltyä.

 

Tästä teoksesta kyllä huomaa jonkin verran, että Austenin tyyli ei ollut täysin vielä muotoutunut. Se ei enää ollut aivan yhtä kärkäs ja parodoiva kuin varhaistuotannon novellikokoelmassa Uskollinen ystävänne, mutta selkeästi terävämpi kuin seuraavat teokset. Se ei myöskään aivan löytänyt samaa valovoimaisuutta päähenkilöihinsä kuin esimerkiksi Järjessä ja tunteessa ja Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Catherine oli nimittäin hyvin naivi ja monin paikoin hidas tajuamaan seurapiirin suhdepelejä avioliittomarkkinoilla. Herra Tilneyn suusta puolestaan oli kyllä herkullista kuulla suorasukaisia kommentteja kuinka hänen odotettiin toimivan. Huvittavaa kommentointia, joka piti lukijan (ja Catherinen) kiinnostusta yllä. Entäs sitten Isabellan niin itseään täynnä oleva veli, voi apua. Goottilaisen kauhun elementit Nothanger Abbeyssa olivat myös oma oleellinen lisänsä tähän teokseen ja satiirinen pilkkakirves soi riemulla Catherinen ylivilkkaalle kauhuromaanien kuorruttamalle mielelle.

 

Ei ole ihme, että Austen on noussut yhdeksi niistä kirjailijoista joita vielä luetaan innolla yli kahdensadan vuodenkin jälkeen. Hänen tekstinsä on kestänyt aikaa ja ihastuttaa meitä historiallisen romantiikan ystäviä edelleen. On siinä oma viehätyksensä lukea näitä romanttisia tarinoita aikalaisen kirjoittamana eikä tyytyä vain nykyajan sovituksiin. Hauskasti välillä piti kyllä pohtia mitä ihmeitä olivat nuo juomahallit ja muut hallit joissa päähenkilömme kävivät Bathissa aina käyskentelemässä :D On haikeata ajatella, että nyt olen saanut kaikki Austenin teokset luettua. Mihin minä nyt tartun, kun kaipaan lempeää satiiria 1800-luvun avioliittomarkkinoiden saralta? Olen nauttinut paljon Austenin matkassa ja varmasti vielä palaan hänen tuotantonsa pariin tulevaisuudessakin.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut arvioni Jane Austenin romaaneista:

Uskollinen ystävänne 

Järki ja tunteet 

Ylpeys ja ennakkoluulo 

Kasvattitytön tarina  

Emma  

Viisasteleva sydän  

 

Muualla luettu: Tuijata, Luettua elämää, Haaveena kirjailijan ura, Bibbidi Bibbidi Book, Lukujonossa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Päiväkävelyllä, Sonjan lukuhetket, Kirjasfääri, Ruusunuppuja ja Tuulevin lukublogi

Talviyön valtakunta - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Talviyön valtakunta (A Court of Frost and Starlight)

Sarja: Valtakunta #4 
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2024

Sivumäärä: 245  

Mistä: Kirjastosta

 

' Mutta nyt edessä olisi talvipäivänseisaus. Vuoden pisin yö. Käänsin katseeni ikkunasta Nuolaan, joka viimeisteli yhä piirakkansa reunoja. "Eikö se ole täälläkin erityinen juhlapyhä?" kysyin huolettomuutta tavoitellen. "Ei vain Talven ja Päivän valtakunnissa?" Ja Kevään.

"Kyllä vain!, Nuala sanoi ja kumartui pöydän ylle tarkastelemaan piirakkaansa. Hän oli paitsi taitava vakooja - itse Azrielin kouluttama - myös mestarikokki. "Pidämme siitä kovasti. Se on kodikas, lämmin ja ihana juhla. Lahjoja, musiikkia ja ruokaa, joskus juhla-ateria tähtien valossa..." Aivan toista kuin se raju, mahtava, monipäiväinen juhla, johon olin joutunut osallistumaan viime vuonna. Mutta - lahjoja.

Minun täytyi ostaa heille kaikille lahjoja. Tai ei täytynyt, vaan halusin tehdä niin. '

s. 10-11

 

Siiveniskujen valtakunnassa Prythianin eri valtakunnat ottivat yhteen Hybernin kuninkaan kanssa. Vaikka he selvisivätkin tästä, oli se valtaisa voimanponnistelu ja isoilta menetyksiltä ei voitu välttyä. Sota on kuitenkin aina sotaa. Nyt Yön valtakunnan ylivaltiatar Feyre nuolee haavojaan puolisonsa Rhysin kanssa. Kiirettä pitää, sillä heidän oma valtakuntansa vaatii uudelleen rakentamista ja suuria menetyksiä kokeneet illyrialaissotureiden keskuudessa muhii kapinamielialaa. Vaikka sodassa eri hovit yhdistivätkin voimansa, niin nyt he eivät ole millään saada koottua yhtenäistä suunnitelmaa tulevaisuudelle.

 

Nyt on kuitenkin aika pysähtyä hetkeksi. Talvipäivänseisaus lähenee ja kaikki odottavat tuota hetkeä  rauhoittua ja juhlia perhepiirissä yhdessä. Feyrelle ja hänen sisarilleen kaikki tämä on uutta, sillä ihmisten mailla Talvipäivänseisausta ei juhlittu. Feyre kierteleekin Velarisen uudelleenrakennettavan kaupungin putiikeissa ja puodeissa etsimässä juuri oikeita lahjoja uudelle laajennetulle perheelleen. Ja pian onkin aika jo kokoontua yhteen takkatulen rätistessä taustalla ja syödä herkullista ruokaa. Mutta riittääkö Talvipäivänseisauksenkaan lumo yhdistämään kaikkia riitaisia sydämiä? 

 

' "Nuo lämmitetyt hikimajat ovat oikeastaan illyrialainen perinne. Joukko alastomia sotureita istuu yhdessä hikoilemassa höyrykylvyssä."

Räpäytin taas silmiäni.

Morin huulet nytkähtivät. "Rehellisesti sanottuna se on suurin piirtein ainoa mukava perinne, jonka illyrialaiset ovat koskaan keksineet."

Tuhahdin. "Siellä he kolme siis istuvat. Alasti. Hikoilemassa."

Kautta Äidin. '

s. 184-185  

 

Vaikka sain vasta Siiveniskujen valtakunnan luettua, piti silti jatkaa pikimmiten tämän sarjan parissa. Onneksi siskoni nimittäin mainitsi, että tämä neljäs osa on käytännössä eräänlainen väliteos, jossa vain fiilistellään joulua vastaavaa Talvipäivänseisauksen juhlaa. Itsehän en ollut tätä tajunnut, ja siten olisin luultavasti tarttunut tähän teokseen aivan väärään aikaan. 

Mikäpä siis olisikaan ollut parempi hetki lukea tämä teos kuin näin joulun alla. Monet ovat itse asiassa valittaneet tästä 'turhasta' osasta sarjaa. Minulle tämä päinvastoin oli oikein mukava lukukokemus. Suurta toimintaa ja juonen eteenpäinvientiä ei kannata tältä osalta odottaa. Sen sijaan jos asennoituu tähän jo valmiiksi joulukirjana, niin tässä genressä tämä teos oli mitä mainioin. Tykkään lukea joulukirjoja näin joulukuussa, jotta pääsen pyhien tunnelmaan. Nyt olinkin innoissani lukemassa fantasiasarjan talvipäivänseisauksen perinteistä (terveisiä illyrialaisten hikimajaan alias saunaan). Hauska oli huomata kuinka joulukirjan ei tarvitsekaan aina olla sitä perinteistä vaan se voi mennä genrerajojen yli ja kohdata fantasian.

 

Joulufiilistelyn lisäksi pidin tässä teoksessa myös sen moniäänisyydestä. Rupean olemaan hiukan sitä mieltä, että Feyren tarinasta ja kerronnasta on kohta saatu jo kaikki aikalailla irti. Olikin siis mahtavaa, kun tässä osassa viimein ääneen pääsevät myös monet muut sarjan mahtavista hahmoista. Näin saatiin jälleen avarrettua tuota maailmaa ja sen henkilöitä lisää, kun esimerkiksi Cassianin matkassa astuttiin illyrialaisten sotaleiriin. Paljon herkullisia suhdejännitteitä on myös tarjolla, joiden kehittymistä kyllä jään seuraamaan mielenkiinnolla seuraavissa sarjan varsinaisissa osissa. Tämäkin osa oli siis omalla tavallaan avartava, vaikkei se varsinaista juonta edistänytkään. Suosittelen kuitenkin tarttumaan tähän näin joulun alla, jotta siitä saa parhaan mahdollisen tunnelmoinnin irti.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Okaruusujen valtakunta

2. Usvatuulen valtakunta

3. Siiveniskujen valtakunta

 

Muualla luettu: Siniset helmet, Lukunurkka ja Kirjojen pyörteissä

 

Pahan polku - Robert Galbraith

Kirjan nimi: Pahan polku (Career of Evil)

Sarja: Cormoran Strike #3 
Kirjailija: Robert Galbraith, suomentanut Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2015

Sivumäärä: 423 

Mistä: Kirjastosta

 

' Robinin kirkaisu raikui ikkunoista. Hän perääntyi työpöytänsä äärestä ja tuijotti sille pudottamaansa järkyttävää kappaletta. Sääri oli sileä, solakka ja vaalea, ja hän oli tuntenut sormissaan ihon kylmän, kumimaisen pinnan vetäessään laatikkoa auki. [- -]

"Jalka?" toisti rikoskomisario Eric Wardle puhelimesta. "Ihmisen jalka?"

"Eikä edes minun kokoani", sanoi Strike - herja jota hän ei olisi heittänyt Robinin kuullen. '

s. 15

 

Toisen jalkansa armeijassa menettänyt yksityisetsivä Cormora Strike ja hänen apulaisensa hemaiseva Robin jatkavat tutkimuksiaan. Tällä kertaa päätapaus saapuu heille moottoripyöräkuriirin saattelemana. Robinille lähetetään nimittäin naisen irtileikattu jalka. Pian onkin selvää, että jollakulla on jotain hampaankolossa Strikea kohtaan. Niin pahasti, että on valmis useampaankin murhaan saadakseen kostonsa.

 

Poliisi keskittyy tutkimuksissaan yhteen gangteriin, mutta Strike ei ole vakuuttunut tämän syyllisyydestä. Hänen menneisyydessään on nimittäin peräti kolme muutakin väkivaltaista miestä, jotka kykenevät hyvinkin häikäilemättömiin ja kammottaviin tekoihin. Strike ja Robin siis suorittavat omia tutkimuksiaan, mutta kello tikittää. Tämä murhaaja on nimittäin ottanut Robinin tähtäimeensä. 

 

' Sihteerin arvo hänelle - sen arvon lisäksi, mitä kaikilla naisilla oli, jos hän pääsisi naisen kanssa kahden kesken - oli siinä, mitä hän tekisi naisen kautta Strikelle. Tavoitteena oli kostaa Strikelle - raa'asti ja pysyvästi - ja tavoite oli voimistunut, kunnes siitä oli tullut hänelle elämänsisältö. Hän oli aina ollut sellainen. Jos joku kävi hänen tielleen poikkiteloin, hän ei unohtanut vaan kosti, kun tarjoutui tilaisuus, vaikka siihen olisi kulunut vuosia. Cormoran Strike oli aiheuttanut hänelle enemmän vahinkoa kuin kukaan muu ja saisi maksaa siitä oikeudenmukaisen hinnan. '

s. 40 

 

Tässä Galbraithin (J.K. Rowlingin) kolmannessa dekkarissa päästään synkkiin vesiin. Tuntuu jo hyvin kaukaiselta, että ensimmäisen osan luettuani saatoin kirjoittaa, että nämä sopivat mainiosti kaltaisilleni cozy crimea enimmäkseen lukeville, koska liikaa raakuuksia ei kuvata. Toinen osa oksettekin minua jo paljon tarkalla ruumiin kuvauksellaan eikä tämä osa jää kauaksi. Niin paljon erilaista väkivaltaa, silpomista ja jopa lasten hyväksikäyttöä tämä piti sisällään. Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään hyvän mielen cozy crime teos. Onneksi siskoni kertoi, että tämän osan jälkeen taas helpottaa. Kyllähän tuo Maasin fantasiasarjakin parani kuten siskoni lupasi eli luotan hänen arvioon tämäkin sarjan kanssa. 

 

Galbraithilla on todella kyky päästä henkilöidensä pään sisään. Minua kylmäsi aina kun päästiin tuon tuntemattoman murhaajan matkaan, sillä jotenkin niin hyvin välittyi tuo mielen häiriintyminen läpi. Olen myös jo tykästynyt romeluiseen Strikeen ja hänen oppimisintoiseen apuriinsa Robiniin. Jälleen heidänkin hahmoja syvennettiin, kun lisää asioita paljastui molempienkin menneisyydestä. Esimerkiksi nyt edes jollain tasolla ymmärrän, miksi ihmeessä Robin roikkuu tuon häntä arvostamattoman siipan matkassa. Nytkin hääkellot jo kohta soivat, mutta en voinut muuta kuin toivoa, että peruuntuisivatpa häät - ja niin taisi Robinkin toivoa salaa sisällään. Jo Pottereissa kävi selväksi, että Rowling/Galbraith osaa kirjoittaa monipuolisen hahmokatraan ja sama jatkuu näissä dekkareissakin.

 

Olen varsin tyytyväinen, että luin tämänkin osan tätä sarjaa sen kammottavasti tapahtumista huolimatta. Niin paljon taas nimittäin valotettiin päähenkilöidemme menneisyyden painolasteja. Striken ja Robinin välistä dynamiikkaa on ylipäätänsä kiinnostavaa seurata. Tätä lukiessa huomaa, että teos on myös kirjoitettu hyvin ja siten sen imussa pysyi alusta loppuun. Onneksi seuraavien osien ei pitäisi olla enää näin raakoja. Kynnys tarttua siis niiden matkaan ei ole minullekaan enää niin suuri.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu:

1. Käen kutsu 

2. Silkkiäistoukka  

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin avain, Luetut.net, Nenä kirjassa, Mummo matkalla, Satunnainen lukija, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjoihin kadonnut ja Kirjavinkit

   

Punatukkainen nainen - Orhan Pamuk

Kirjan nimi: Punatukkainen nainen (The Red-haired Woman)

Kirjailija: Orhan Pamuk, suomentanut Tuula Kojo

Lukija: Unto Nuora
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2019 ja äänikirja 2023

Kesto: 8h 22min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

80-luvun Istanbulissa elää kirjailijanurasta haaveileva Cem nuorukainen. Hänen vasemmistolainen isänsä on lähtenyt ja rahasta on tiukkaa. Ansaitakseen paremmin lukion kesälomalla, lähtee hän mestari Mahmutin apupojaksi rakentamaan kaivoa läheiseen maalaiskylään. Kaivonkaivaminen on raskasta fyysistä työtä ja aina iltaisin mestari Mahmut kertoilee vanhoja opettavaisia tarinoita Cemille. Mestari Mahmut muotoutuukin Cemille eräänlaiseksi isähahmoksi. Vapaallaan Cem tapaa myös kylässä kiertävän esiintymisseurueen ja sen kiehtovan esiintyjän punatukkaisen naisen. Hän ihastuu tähän naiseen palavasti. Kaikki kuitenkin muuttuu kun eräänä päivänä Cem tekee työmaalla virheen ja uskoo surmanneensa mestari Mahmutin. Hän lähtee kiireesti pakoon ja tämä teko tulee määrittämään hänen tulevaisuuttaan.

 

Olipa kiinnostava teos jälleen Nobel-voittaja Pamukilta. Hänen tuotantonsa keskustelee kiehtovasti idän ja lännen välissä. Onhan hänen kotimaansakin Turkki tällainen eräänlainen kulttuurien yhtymäkohta. Tässäkin tarinassa Sofokleen tarina Oidipuksesta, joka tappaa isänsä ja nai äitinsä, sekä Iranin kansalliseepoksen Kuninkaitten kirjan tarina Rostamista ja Sohrabista, keskittyen pojansurmaan, ovat tiiviisti kietoutuneet Cemin elämänpolun ympärille. Hienosti Pamuk oli onnistunut upottamaan näennäisesti pieneen teokseensa Cemin elämästä paljon vanhoja viisauksia ja kertomusperinteitä. Nautinkin suunnattomasti näiden tarinana lomaan upotettujen opettavaisten kertomusten kuulemisesta. Ja nerokkaasti nuo Oidipuksen ja Sohrabin tarinat kietoutuivat Cemin elämän ympärille. Sen oikein arvasi, kun tunnelma tiivistyi lopussa, että jotain tulee tapahtumaan. Mutta kumman tarinan päätös olikaan edessä...

 

Nautin tämän Pamukin tarinan matkassa oikein mainiosti. Alkujaan tuo aihe kaivonrakentamisesta ja mystisestä punatukkaisesta naisesta ei kuulostanut korvaani kovin ihmeelliseltä. Mutta niin siinä vain kävi, että Pamukin laadukas teksti veti välittömästi mukaansa. Sen vain tunsi, että nyt luetaan laatuteosta. Olen ennenkin rakastunut Pamukin Nimeni on punainen teokseen, mutta Ruttoyöt puolestaan oli aikamoista tarpomista. Tällä kertaa kuunteleminen sopi tähän teokseen mainiosti, sillä noita vanhoja kansantarinoita oli leppoisaa kuunnella rauhassa. 

 

Hienosti Pamuk oli myös näin pieneen teokseen saanut yhdistettyä monia teemoja. Keskiössä kulki luonnollisesti nuo isä-poika suhteet, kuten Oidipuksesta ja Sohrabista voi olettaakin. Sen lisäksi myös tuo muutos moderniin maailmaan kävi selväksi. 80-luvulla mestari Mahmutin oppipoikana kaivoja kaivettiin vielä kuokalla käsipelillä. Pian kuitenkin jo maailma muuttui radikaalisti. Istanbul laajeni ja sen sijainti idän ja lännen maailmojen välissä kävi myös selväksi. Kiinnostava tarina, jota oli todella ilo lukea.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirjaluotsi, Kirjarouvan elämää, Lumiomena, Keltainen kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Unelmien aika, Kirja vieköön!. Sivumerkkejä, Kirjan pauloissa, Kirjakimara ja Habaneran havaintoja  

 

Au revoir ja näkemiin, Agneta - Emma Hamberg

Kirjan nimi: Au revoir ja näkemiin, Agneta (Au revoir Agneta)

Sarja: Agneta #2 

Kirjailija: Emma Hamberg, suomentanut Saara Kurkela

Lukija: Vuokko Hovatta
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 11h 26min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Je m'appelle Agneta teoksessa tapasimme viisikymppisen ruotsalaisen Agnetan. Hän eli harmaata ja epätyydyttävää elämää, kunnes päätti repäistä ja lähteä ranskaan au pairiksi vaikkei edes osannut kieltä. Lasten sijasta hänen hoidokikseen paljastui iäkäs ja muistisairas Einar, joka asui pienessä maalaiskylässä vanhassa luostarissa, josta oli remontoitu aikamoinen homoluola Einarille ja tämän jo edesmenneelle miehelle Armanille. 

 

Nyt Agneta on tosiaan löytänyt oman paikkansa maailmassa ja se on tuolla ihastuttavassa ranskalaisessa pikkukylässä. Kieltä hän ei vieläkään osaa, mutta onneksi google kääntäjä auttaa. Nyt tämä idylli on kuitenkin murtumassa, sillä Agneta tulee tietämättään tehneeksi suuren virheen. Hän päästää sähkö- ja vesimittarin asentajat sisään! Näin luostarin käyttökustannukset nousevat tähtitieteellisiksi. Mutta pystyykö Agneta pelastamaan Einarin ja tämän luostarin? Onneksi ranskassa Agnetasta on muotoutunut laventelinainen, jolle mikään este ei ole liian suuri ylitettäväksi. Mutta riittääkö sekään?

 

Ihastuin vuosi sitten tuohon Agnetasta kertovaan ensimmäiseen osaan. Se oli jotenkin niin lämmin tarina itsensä löytämisestä ja tuon pikku kylän kyläyhteisöstä. Agnetan höpöttävä kertojaääni oli myös ihastuttava ja omaperäinen. Luonnollisesti halusin siis palata vielä uudemman kerran tuonne mukavaan ranskalaiseen miljööseen katsastamaan miten kaikki siellä voivatkaan. Mutta se taisi olla pienoinen virhe.

 

Ei pidä ymmärtää väärin, tämä teos oli edelleen vetävä ja Agneta hurmaava kertoja. Mutta voih kun edellisessä osassa kaikki päättyi niin toiveikkaasti ajatukseen että he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti. Näin jo sieluni silmin tuon hahmokatraan leppoisan tulevaisuuden yhdessä. Ja sitten tässä osassa kaikki muuttuikin. Alun ihana ranskalainen miljöö vaihtuikin takaisin harmaaseen ja ahdistavaan Ruotsiin. Ja vaikka tälle hyvän mielen teosten genrelle tyypillisesti loppu oli toki toivoa täynnä, niin se ei silti ollut juuri se loppu minkä minä olin halunnut: Se missä kaikki nämä ihanat hahmot jäävät tuonne luostarin puun varjoon siemailemaan hyvää ranskalaista viiniä - yhdessä. Minulle tuli suorastaan teoksen päätyttyä hiukan höynäytetty olo. Eihän tämän näin pitänyt mennä!

 

Nyt kun olen saanut vuodatettua tuon järkytyksen ulos systeemistäni, niin todettakoon, että olihan tämä Hambergin tarina muuten varsin mukavaa kuunneltavaa. Tuo Agneta hupsu kertojaääni on vain niin mainio ja lukija Hovatta onnistuu tavoittamaan teoksen hengen loistavasti. Tässä oli myös jälleen hienoa kerrontaa itsensä löytämisestä ja viimeinkin vapautumista. Uskalluksesta olla oma itsensä, vaikka se vaatisikin pari mutkaa matkassaan. Ihanaa, että tällaisia teoksia tehdään myös hiukan vanhemmilla päähenkilöillä eikä kaikki pyöri vain parikymppisten suhdesotkuissa. Tuo luostari ja sen ympäröivän kylän yhteisö veti jälleen puoleensa ja taitavasti Tukholman harmaa elämä loi tuolle värikylläiselle ranskalle kontrastia. Hurrasin mielessäni aina kun Agneta onnistui antamaan piupaut muiden jähmeille odotuksille. Vietin siis Hambergin teoksen imussa monta hyvää hetkeä. Mutta hiukan pitää kyllä rokottaa tähtiä siitä, että tuo idyllinen mielikuvani kaiken loppuna mentiin romuttamaan.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Je m'appelle Agneta 

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki   

 

Matkalla kotiin - Yaa Gyasi

Kirjan nimi: Matkalla kotiin (Homegoing)
Kirjailija: Yaa Gyasi, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2017

Sivumäärä: 370  

Mistä: Kirjastosta

 

 ' Effia mietti, kuinka arvokas niin upea lintu olisi, sillä linnoituksessa kaikille villieläimille määritettiin arvo. Hän oli nähnyt Jamesin silmäilevän ašantikauppiaan tuomaa kruunukurkea ja julistavan, että se oli neljän punnan arvoinen. Entä inhimilliset saaliit? Minkä arvoisia he olivat? Effia oli tiennyt tulopäivästään asti, että vankityrmissä oli ihmisiä. Ihmisiä, jotka puhuivat toisenlaista murretta kuin hän, jotka oli vangittu heimosodissa tai jopa siepattu. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan pohtinut, minne vangit joutuivat ja mitä Jamesin täytyi ajatella katsellessaan heitä. Ei ollut pohtinut, näkikö James vankityrmässä käydessään naisia, jotka muistuttivat häntä ja tuoksuivat samalta kuin hän, ja vainosiko näky Jamesia miehen palatessa hänen luokseen. '

s. 40 

 

1700-luvun Afrikassa Maame saa kaksi tytärtä Effian ja Esin. Effia syntyy toisen heimon alaisessa orjuudessa, mutta kasvatetaan isänsä yhden vaimon lapsena. Esi syntyy puolestaan Suurelle miehelle, Maamen puolisolle, silmäteräksi. Kohtalonpyörä kuitenkin heittää niin, että nämä kaksi toisistaan tietämätöntä sisarpuolta päätyvät molemmat nuorina naisina brittien hallinnoimaan rannikon linnoitukseen. Effia on kuitenkin se joka asuttaa linnoituksen käytäviä brittiupseerin vaimona, kun taas Esi viruu sen vankityrmässä odottamassa orjalaivan saapumista ja matkaa kohti Yhdysvaltoja.

 

Tämä on kuitenkin vasta alku. Tässä tarinassa seurataan Maamen tyttäristä lähteneitä sukupuita 1700-luvulta aina nykypäivään asti. Toisen ympärillä Afrikka kärsii heimosodista ja koittaa vapautua brittien ikeen alta. Toisen suvun matkassa taas päädytään orjana puuvillaplantaaseille ja koetaan orjuuden jälkeisen Yhdysvaltojen kipupisteet: rotuerottelun, mielivaltaiset vangitsemiset, huumekoukut. Myös juurettomuus vaivaa molempia. Mihin he todella kuuluvat?

 

' "Suo ei siis kiinnosta paluu Afrikkaan, mut sä käytät afrikkalaista nimeä?" Sonny ei ollut enää poliittisesti aktiivinen, mutta aktivisti hänessä alkoi heräillä. Amani oli melkein puolet häntä nuorempi. Amani oli syntynyt erilaiseen maahan kuin hän aikoinaan. Hänen teki mieli heristää sormea, mutta hän vastusti kiusausta.

"Eihän me voida palata" Amani pysähtyi ja kosketti Sonyn kättä. Hänen ilmeensä oli vakavampi kuin aikaisemmin ikään kuin hän olisi vasta alkanut pitää Sonnya todellisena henkilönä eikä unikuvana, jonka muisti herättyään. "Ei voi voida palata paikkaan, missä me ei olla ikinä oltu. Ei se ole enää meidän. Tää paikka on." Hän heilautti kättä kaaressa kuin yrittäisi osoittaa koko Harlemia, koko New Yorkia, koko Amerikkaa. '

s. 314  

 

Gyasi on todella tehnyt hienon työn tässä teoksessaan antamalla äänensä niille joita ei yleensä kuulla. Millaista oli elää siirtomaavallan Afrikassa? Entäpä mustana Yhdysvaloissa? Gyasin teos läpileikkaa monia isoja teemoja teoksessaan, mutta silti kaikki pysyy hyvin hallinnassa. Ja jotenkin tämä kaikki on jopa onnistuttu tiivistämään alle neljäänsataan sivuun. Tuo suoritus on jo vaatinut aikamoista taitoa. Kerronnan rakenne onkin lähes novellimainen. Siinä seurataan aina parikymmentä sivua kumpaisenkin sisaruksen suvun sukupolvea toisensa jälkeen. Ja näihin lyhyisiin tarinoihin on onnistuttu kiteyttämään se oleellinen ajastaan. Olen ennenkin huomannut, että parhaimmillaan lyhyessäkin sivumäärässä pystyy tavoittamaan ja kuvaamaan oleellisen - ja sen Gyasi todella taisi.

 

Tämä oli kyllä hyvin silmiä avaava teos. Enpä ollut ennen edes ajatellut, että afrikkalaiset heimot olivat jo aiemmin orjuuttaneet toisiaan heimosotien seurauksena. Sitten britit tulivat, heittivät bensaa liekkeihin ja nostivat tämän toiminnan vielä aivan uudelle tasolle. Kuinka paljon syviä juopia siirtomaavallan herrat tekivätkään. Myös lähetyssaarnaajat auttoivat oman kulttuurin ja uskomusten myöhemmässä unohduksessa. Toisena aikana yksi näistäkin tarinan naisista olisi voinut olla näkijä. Nyt hän oli vain Hullu nainen. 

 

Entäpä sitten Yhdysvaltojen puoli tarinaa. Yhdysvaltojen karuja orjuus- ja rotuerottelutarinoita on tullut enempi luettua. Silti se aina onnistuu hätkähdyttämään. Kuinka omistaja sai ruoskia ja vaikka tappaa orjansa jos niin mieli. Mutta enpä ollut tiennyt, että orjuuden lakkauttamisen jälkeen tummaihoisia tuomittiin pienimmästäkin rikkeestä (esim jos et vaihtanut kadun puolta valkoisen rouvan edessä) ja lähetettiin vuosiksi hiilikaivoksin pakkotyöhön. Orjanomistaja sentään menetti omaisuuttaan jos sille kävi huonosti, mutta mitäpä kiinnostusta kaivosyhtiöllä oli työvoimansa puolesta, heidäthän vuokrattiin kuukausivuokralla ja aina uusia sai tilalle. Aivan uskomatonta on myös ajatella kuinka vähän aikaa sitten ylipäätänsä nuo absurdit rotuerottelukäytänteet ovat purkautuneet. Ei ihme, että sen jäljet näkyvät edelleen niin vahvasti.

 

Tämä Gyasin pieni teos ylitti selvästi odotukseni. Parhaimmillaan teos saa ajattelemaan ja sitä tämä todella teki. Isojen teemojensa lisäksi oli myös kiehtovaa päästä sukeltamaan autenttiseen elämänkuvaukseen ghanalaisella syrjäseuduilla. Aivan loppu tosin hiukan latisti muuten upeaa teosta, mutta vaikeahan näin monisyisen teoksen päättäminen onkin. Hieno teos kuiten kaiken kaikkiaan, jota useammankin toivosi lukevan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen kuisketta, Kaikkia värejä, Reader, why did I marry him, Mitä luimme kerran, Kirjoihin kadonnut, Tarukirja, Sivumerkkejä, Kirja hyllyssä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjahilla, Kartanon kruunaamaton lukija, Sanoissa ja sivuilla, Unelmien aikaja Kirjavinkit  

 

Siiveniskujen valtakunta - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Siiveniskujen valtakunta (A Court of Wings and Ruin)

Sarja: Valtakunta #3 
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2017, suomennos 2021

Sivumäärä: 821  

Mistä: Kirjastosta

 

' Kuluneiden viikkojen aikana olin suunnitellut oman käytökseni yhtä huolellisesti kuin olin sommitellut maalaukseni. Jos olisin esiintynyt sellaisena kuin aidosti halusin olla, käsiini olisi kasvanut raatelukynnet ja olisin kuristanut tämänhetkiset seuralaiseni hengiltä. Olisin silannut kullatut salit verellä.

Mutta vielä ei ollut sen aika.

Ei vielä, vakuutin itselleni näinä viikkoina jokaisen siveltimenvetoni ja liikkeeni myötä. Nopea kosto ei hyödyttäisi ketään eikä mitään, se vain tyydyttäisi oman kiehuvan raivoni. '

s. 14 

 

Okaruusujen valtakunnassa alkanut ja Usvatuulen valtakunnassa jatkunut Feyren tarina saa jälleen uusia kierroksia. Tällä kertaa hän on palannut jälleen takaisin Kevään hoviin ja sen ylivaltiaan Tamlinin luo. Feyre ei ole voinut unohtaa Tamlinin petturuutta ja tämän tekoja saadakseen hänet takaisin. Kuinka Feyre haluaakaan kostaa, mutta sen sijaan suostuu esiintymään sinä arkana palkintovaimona jona Tamlin häntä pitää. Oikeasti hän on kuitenkin jotakin aivan muuta. Vaikka side Yön ylivaltiaaseen Rhysiin pitääkin pitää salassa, ei se muuta sitä että Feyre on hänen ylivaltiattarensa - ja voimakas. Ja Feyren koston Tamlin saa tuta.

 

Koko Prythianin saarta uhkaa myös tuho, sillä Hybernin kuningas on päättänyt palauttaa vanhat "hyvät" ajat ihmisorjineen. Feyrellä ja Rhysillä onkin haastavat paikat edessään. Kuinka onnistua yhdistämään toraisat haltiahovit? Varsinkin kun puolustettavana ei suinkaan ole vain omat rajat vaan myös puolustuskyvyttömien ihmisten etelä. Mutta vain yhdessä heillä on edes pieni mahdollisuus selvitä Hybernin kuninkaan ja Padan hirmuista mahtia vastaa.

 

' Kysymys ei ollut vain siitä, että sota repi elämän väkivaltaisesti riekaleiksi. Se vaikutti myös sieluun peruuttamattomalla tavalla. Saatoin kyllä palata kotiin Velarikseen, saatoin kyllä kokea rauhaa ja kaupungin jälleenrakennuksen... mutta tämä taistelu ja tämä sota muuttaisivat minua peruuttamattomasti. '

s. 434  

 

Noniin nyt viimein päästiin asiaan tämän sarjan kanssa! Ensimmäisen osan kökkö romanssi ja toisen osan masentelut on nyt jätetty taakse ja poliittinen juonittelu pääsi lavalle. Oli kiinnostavaa päästä näkemään enempi taas eri halitijamaita, niiden hallitsijoita ja näiden dynamiikkoja keskenään. Paljon taas saatiin lisää syvyyttä Maasin kehittelemään maailmaan sekä hahmoihin. Nautin siitä kun monet hänen hahmonsa paljastuvatkin ajan saatossa aivan muuksi kuin aluksi on voinut luulla, eikä koskaan voi täysin tietää onko kenestäkään nähty siltikään kaikkia puolia. 

 

Rakastin tässä kirjassa monia asioita. Erityisen suurella mielenkiinnolla seurasin eri hahmojen välisiä dynamiikkoja. Yönhovin jäsenten välillä oli mukavan epämuodollista ja huulta heiteltiin paljon. He olivat tiivis kuin perhe, mutta silti jokaisella oli myös omat rinnakkaisdynamiikkansa toistensa kanssa tuomassa lisämaustetta. Poliittinen juonittelu on myös yksi lempiasiani fantasiakirjoissa ja viimein senkin pariin päästiin tässä sarjassa ja oikein kunnolla. Lopussa oli vielä tarjolla eeppisiä sotiakin. Maasilla on taito viedä tarinaa aina uusiin ja yllättäviin suuntiin. Kun kaksisataa sivua oli jäljellä, ihmettelin mitä tässä enää voi tapahtua, kun kaikkihan näytti jo selvältä, mutta niin vain mattoa vedettiin vielä monen monta kertaa jalkojeni alta ennen kuin pääsimme maaliin. Mahtavaa!

 

Romantasia (eli romantiikan ja fantasian yhdistäminen) on lyönyt viime aikoina todella läpi ja Maas on kyllä yksi sen kuningattarista. Minun puolestani noita kuumia kohtauksia voitaisiin kyllä vähentääkin tässä genren saralla. Voi sen pääparin välisen kemian tuoda esiin muutenkin kuin yksityiskohtaisella aktin kuvauksella, mutta onneksi niitä ei nyt aivan mahdottomasti enää ollut kunhan juoni lähti rullaamaan kunnolla. Ei pidä tuon romantiikan silti antaa hämätä. Näissä teoksissa on nimittäin myös yllättävän paljon syvyyttä. Tässäkin nautin paljon siitä kuinka inhimillisesti sen hahmoja kuvattiin. He nimittäin tekivät mokia ja virhearvioita. Mikään ei ole niin mustavalkoista kuin voisi luulla ensisilmäyksellä. Onneksi kuuntelin siskoni vakuutteluja sarjan paranemisesta. Viimein tämäkin Maasin sarja nimittäin lunasti odotukseni.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Okaruusujen valtakunta

2. Usvatuulen valtakunta

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Ruusunnuppuja, Lukunurkka, Yksi luku vielä..., Koukussa kirjoihin ja Kirjojen pyörteissä