Hotelli Panama - Jamie Ford

Kirjan nimi: Hotelli Panama (Hotel on the Corner of Bitter and Sweet)
Kirjoittaja: Jamie Ford, suomentanut Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 380
Mistä: Ostettu

On vuosi 1942. Toinen maailmansota on vallannut ihmisten mielet. Yhdysvallat ja Japani ovat ajautuneet eri puolille, mikä kiristää tunnelmaa Seatlen kiinalais- ja japanilaiskaupunginosissa. Kiinalaiset halveksivat japanilaisia, valkoiset kaikkia aasialaisia ja japanilaiset koittavat vakuuttaa olevansa amerikkalaisia. Tästä kaikesta saa osansa kokea kaksitoistavuotias kiinalainen Henry, joka on saanut stipendin valkoisten kouluun, jossa öykkärit ovat ottaneet kansalisvelvollisuudekseen piinata kaikkia aasialaisia eli tässä tapauksessa koulun ainutta - Henryä. Eräänä päivänä kouluun saapuu toinen stipendaatti japanilainen Keiko, ja näiden kahden hylkiön ystävystyminen on väistämätöntä.

'' ´´Sinä olet kiinalainen, vai mitä, Henry?´´
Henry nyökkäsi. Hän ei osannut vastata muutakaan.
´´Ei siinä mitään. Ole sellainen kuin olet´´, Keiko sanoi ja kääntyi pettyneen näköisenä pois. ´´Mutta minä olen amerikkalainen.´´ ''
s. 85

Henry rupeaa tapailemaan Keikoa salassa isältään, johon japanilaisten brutaalit hyökkäykset kiinassa hänen synnyinsijoilleen on jättänyt jälkensä. Isä on käskenyt Henryä jopa käyttämään rintamerkkiä, jossa lukee ''olen kiinalainen'', jottei häntä missään tapauksessa sekoitettaisi japanilaisiin. Ei siinä paljoa selittely siitä ettei keiko edes osaa japania auttaisi, jos vanhoillinen Henryn isä saisi selville totuuden poikansa kulkemisista. Sota kiristyy ja japanilaisia ruvetaan evakoimaan sisämaahan leireille. Henryn ja Keikon tiet eroavat.

Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin 1986 iäkäs Henry suree vaimonsa Ethelin kuolemaan syöpään. Eräänä päivänä Henryn kulkiessa hotelli Panaman ohitse, hän kuulee löydöstä kellarissa. Tämä uutinen ei jätä häntä rauhaan, vaan hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä, sillä kaiken sen tuskan alla piilee toivo saada selville mitä Keikolle kävi.

Vau! Ensi fiilis heti kansien sulkeuduttua oli, että nyt taisi tulla luettua tämän vuoden yksi parhaista lukemistani kirjoista. Hotelli Panama on koskettava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus, jossa on juuri oikeassa suhteessa traagisuutta ja onnenkipinöitä. Teksti on kirjoitettu todella sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Paikka paikoin piti vain pysähtyä miettimään lukemaansa. Lopussa päädyin pyyhkimään silmäkulmiani. Niin koskettavaa se oli. Olen vaikuttunut, eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

'' Silkkikangas leimahti liekkeihin, ja sen palavat riekaleet liihottivat kauemmas kuumuudesta kuin palavasiipiset perhoset. Ne leijuivat vedossa, lepattivat sitten pois ja satoivat alas mustana, tuhkaisena pölynä.''
s. 103

Kaikki tietävät toisen maailmansodan kauhuista. Ensimmäisenä mieleen nousee varmaankin ajatus natsisaksasta sekä juutalaisten vainoista ja sulkemisesta keskitysleireihin. Ennen tätä romaania ei mieleeni ollut edes juolahtanut, miten Yhdysvalloissa kohdeltiin japanilaisvähemmistöä. Tietysti kun ollaan sodassa suhtaudutaan vastapuolen kansalaisiin nuivasti, mutta jos kyseessä on jo toisenpolven syntyperäinen yhdysvaltalainen, luulisi jo tajuttavan että he eivät ole vihollisia.

Elämä ei tuolloin ollut kovin ruusuista jos omasi japanilaiset juuret tai jos edes näytti siltä että omaisi. Oman kaupunginosansa ulkopuolella heille ei suostuttu myymään mitään, eivätkä poliisit puuttuneet heihin kohdistuviin rikoksiin. Miten on mahdollista, että myös Yhdysvalloissa suljettiin ihmisiä keskitysleireihin, juutalaisten sijasta vain japanilaisia? Kohtelu ei tietenkään yltänyt Saksan tuhoamisleirien tasolle, mutta onko se inhimillistä sulkea kaikki japanilaiset piikkiaidalla rajatuille alueille asumispaikkoinaan ladon karsina tai kanakoppi. Jos kerran heidät evakoitiin heidän oman turvallisuutensa vuoksi, niin miksi vartioiden aseet osoittivat sisään leiriin eikä sieltä pois? Aina vaan tuntuu putkahtelevan esiin uusia kauheuksia historiasta. Milloin me ihmiset viimein opimme?

Pidin hyvin paljon romaanin erilaisista henkilöhahmoista. Erityisesti afroamerikkalainen Sheldon sulatti sydämeni. Tämä herttainen katusoittaja oli aina puolustamassa Henryä ja hänen tukenaan. Sheldonin soittamat jazz-soinnut saksofonilla sulautuivat tarinan rytmiin kauniisti luoden rauhallisen ja jatkuvuuden tunteen. Vaikka muualla myllersi, Sheldon oli aina valmis auttamaan Henryä vakio kadunkulmastaan. Toinen sydäntä sykähdyttävä hahmo oli Henryn vanhusversio, josta paljastui asioita kuin sipulista, kerros kerrokselta lisää. Kirjassa hypittiin vuosien 1942 ja 1986 välillä, mikä toimi hyvin. Kertojana vuorottelevat nuoruusajan naivi ja epävarma Henry ja vanhempi jo elämää kokenut vanhus, jonka sydämessä paloi sammumattomana liekkinä toivo. Hänestä pitäisi itse kunkin ottaa oppia.

'' ´´Entä jos olen jo vanhus?´´ Keiko kysyi ja nauroi. ´´Entä, jos joudun olemaan täällä, kunnes tulen vanhaksi ja hiukseni harmaantuvat -´´
´´Sitten tuon sinulle kävelykepin.´´
´´Odottaisitko tosiaankin minua?´´ ''
s. 314

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Sanna/Luettua, Mari A:n kirjablogi, Emilie/Le Masque Rouge, Karoliina/Kirjava kammari ja Jenni/Kirjakirppu

Lue oman hyllyn kirjat - haaste pääsi tilanteeseen 16/65

Jotain lainattua - Nora Roberts

Kirjan nimi: Jotain lainattua (Savor the Moment)
Kirjoittaja: Nora Roberts, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2012
Sivumäärä: 332
Mistä: Ostettu

'' Heistä jokainen oli intohimoisen kiinnostunut omasta erikoisalastaan. Emma kukista, Mac valokuvauksesta, Parker organisoinnista. Ja Laurel kakuista. Sekä piiraista ja suklaakonvehdeista. Mutta kakut olivat leipomusten aatelia. ''
s. 15

Neljä lapsuudenystävää ovat perustaneet luksushääpalveluyrityksen Kartanohäät, jossa jokaisen parin syvimmätkin haaveet toteutetaan, oli kyse sitten syötävästä pitsikakusta tai viikon varoitusajalla järjestettävistä kreikkalaisista kihlajaisjuhlista. Tässä Robertsin hääsarjan kolmannessa osassa on Laurelin vuoro löytää vierelleen Se oikea. Pitäähän tyttöjen elämässä olla muutakin romantiikkaa, kuin työn kautta näkemä muiden onni.

Kauniilla ja taiturimaisen mielikuvituksellisia kakkuja luovalla Laurelilla ei ole aikaa deittailuun. Bisnes kukoistaa ja Laurel tekee töitä aamuvarhaisen leipomisesta iltämyöhään juhlissa auttaessa. Elämä on yhtä hääjuhlaa ja sokerimassojen pyörittelyä, mutta se ei itsenäistä Laurelia haittaa. Hän on löytänyt Sen oikean jo aikoja sitten. Ainut ongelma on, että suhde olisi täysi mahdottomuus. Onhan kyseessa Parkerin veli  Del, joka on aina huolehtinut nelikosta kuin pikkusiskoistaan. Yksi kiivas suudelma voi kuitekin muuttaa kaiken.

'' ´´Tajuatko?´´ Laurel heilautti hiuksensa taakse Delin tuijottaessa. ´´Taivas ei pudonnut, maailmanloppu ei tullut, kumpaakaan ei iskenyt salama, eikä meitä passitettu suoraan helvettiin. En ole sinun siskosi, piru vie. Tuliko selväksi?´´ ''
s. 58

Onnen tiellä on paljon ennakkoluuloja. Laurel tulee köyhästä perheestä ja hän on aina joutunut tekemään töitä elantonsa eteen, kun taas Del on rikas perijä jolla on menestyvä lakifirma. Ihmisen juoruilu on erityisen kova paikka Laurelille, jota kutsutaan vain keittiöpiiaksi, joka yrittää päästä käsiksi rikkauksiin. Oikeasti kiivas Laurel oli kaukana pyrkyristä, eihän hän edes kestänyt sitä että Del olisi maksanut sitruunat joista hän leipoi. Laurelia kävi oikeastaan sääliksi, koska Del ei tuntunut tajuavan miksi raha on Laurelille niin arka paikka.

Romaani on hyvin sokerista höttöä, ja parin ongelmat esiteltiin niin ylivoimaisina, vaikka ne oltaisiin voitu selvittää yhdellä keskustelulla. Laurelin ja Delin romanssi on paikoitellen turhankin räiskyvää, ja kirjaa olisi voinut helposti tiivistää satakin sivua.Tarinan ehdottomasti parasta antia on seurata hääbisnestä ja yllättäviä tilanteita joihin tytöt joutuvat mm. kiukettelevien morsianten johdosta. Nautin hyvin paljon leipomisesta ja Laurelin toinen toistaan upeampien kakkujen kuvailu herahdutti veden kielelle. Leivonnaisten kuvailu on todella hienoa, mutta juonipuoli jäikin aika heikoksi. Tämä  toimi kuitenkin suht hyvin näin koeviikon jälkeen aivot narikkaan lukemisena. Eipähän tarvinnut ajatelle mitään lukiessa. Muuten kirjan yksinkertaisuus olisi varmasti ärsyttänyt, mutta nyt päällimäiseksi jäikin tunne ryhtyä leipomaan joitain oikein hyvää.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Saraseeenin maailma ja Norkku/Nenä kirjassa

Pääsin taas vaihteeksi herättelemään Lue oman hyllyn kirjat -haastetta joka on tilanteessa 15/65

Colorado - Kuvapostaus

 

Näin syyslomalla on mainio hetki muistella kesää, kun lehdet tippuvat puista ja säät kylmenevät. Nyt viimeinen on luvassa katsaus kesävaihtooni.

 

 

 

Olin viime kesänä kuusi viikkoa Yhdysvalloissa Young Ambassadors -stipendillä. Se on (nyt jo entisen) Yhdysvaltain suurlähettilään Bruce Oreckin perustama ja monien tahojen rahoittama ohjelma, jossa 12 ympäristöasioista kiinnostunutta nuorta pääsevät tutustumaan Yhdysvaltoihin ja erityisesti sen vihreään osavaltioon Coloradoon. Asuimme kaikki isäntäperheissä Denver-Boulder akselilla ja yhteisiä tapaamisia oli kaksi kertaa viikossa, jolloin pääsimme tutustumiskäynneille erillaisiin vihreisiin yrityksiin. Kävimme mm. NOAA:ssa (sää- ja valtamertentutkimuslaitos), NREL:ssa (National Renewable Energy Laboratory), Vaisalassa, Denverin eläintarhassa (tuottaa energiansa roskista ja eläinten jätteistä) sekä monissa muissa paikoissa. Välillä teki hiukan tiukkaa ymmärtää tiedesanastoja englanniksi, mutta täytyy sanoa että oli kyllä mielenkiintoista.



 

 

 

Ennen kuin lensimme Coloradoon vietimme muutaman päivän Washington D.C:ssä. Siellä tutstuimme samantyyppisen projektin tiimoilta Suomeen tuleviin Yhdysvaltalaisiin nuoriin. Yhden päivän kulutimme Suomen suurlähetystössä kuullen erilaisia presentaatioita, ja illalla vieräilimme suurlähettilään asunnossa juhlissa. Ehdimme myös kierrellä jonkin aikaa nähtävyyksiä, mutta kaatosateen ja viiman seurauksena se ei ollut kovin miellyttävä kokemus. Oli kuitenkin hienoa nähdä tärkeimmän kohteet kuten Valkoinen talo sekä Lincon memorial.



 

Coloradossa oli projektin tiimoilta ohjelmaa kahtena päivänä viikossa, mutta muuten vietimme ajan isäntäperheideimme kanssa tutustuen uuteen kulttuuriin. Perheeni olikin hyvin aktiivinen ja vei minua näkemään ja kokemaan paljon. Kävin niin Baseball-ottelussa, Rodeossa, Shakespeare näytelmässä, Perhos paviljongissa, juustoja maistelemassa jne. Täytyy kyllä sanoa, että Baseball on yllättävän tylsä peli. Koko kolmen tunnin ottelussa taidettiin tehdä yhteensä kolme juoksua, joten tapahtumarikkaaksi peliksi sitä on mahdotonta kutsua. Oli kumminkin kiva päästä fiilistelemään, koska tuolla oli kyllä tosi hyvä tunnelma. Yllätyin myös rodeossa siitä kuinka kaikilla oli cowboy hatut päässä, oli kyse sitten oikeasta tai pinkista glitter versiosta. Rakastuin tuohon Shakespearen näytelmään A Midsummer Night's Dream. Oli kyllä hienoa istua ulkoilmateatterissa pimeyden laskeutuessa katsomassa hienoia näytelmää.

 



Hienoin kokemus oli kuitenkin päästä Goldenin oikeuteen. Host-äitini veli toimii tuomarina tuolla ja sain sitä kautta yksityiskierroksen. Pääsin tuomarien yksityispuolelle, viitan kanssa tuomarin istuimelle, kokeilemaan pikakirjoitusta, näkemään tyrmät sekä juryn huoneen jne. Kyselin koko ajan ja sain aika hyvän käsityksen miten kaikki toimii tuolla. Pääsin myös seuraamaan oikeudenkäyntiä, jossa noin parikymppistä miestä syytettiin kuristamisesta (uhri ei kuollut). Oli aika mielenkiintoista seurata sitä reilu kolme tuntia. Siinä ajassa ehdittiin ristikuulustella syytettyä sekä pitää päätöspuheenvuorot. Oli kyllä todella jännittävää seurata kuinka paljon tunteisiin vetoavaa tuo touhu oli. Selvästi juryn läsnäolo vaikuttaa siihen miten asia esitetään. Loppuratkaisu oli että mies oli syytön, mutta syyttäjä oli kyllä todella vakuuttava. Tykkään aika paljon erilaisista oikeussarjoista tv:ssä, ja nyt pääsi ihan kunnolla näkemään mitä tapahtuu oikeasti.

Eräs aika selvä kulttuuriero oli, että ihmiset käyvät kirkossa joka sunnuntai. Itsekin menin host-perheeni kanssa joka sunnuntai Flatirons kirkkoon, ja täytyy sanoa että sanasta kirkko ei aivan heti tule tätä mieleen. Paikalla palveluksissa oli yli 9600 ihmistä! Sali oli pimennetty täysin ja siellä soitettiin uskonnollista rockia. Pastorikin oli kunnon bodari farkuissa ja Colorado paidassa. Itse rakennus oli myös valtava ja se oli perustettu entisen Walmartin tiloihin. Oli kyllä aika erilainen kokemus kirkossa käynnistä kuin täällä Suomessa.

 

 

Colorado on kuuluisa Kalliovuorista, ja ilman niihin tutstumista olisi jäänyt paljosta paitsi. Host-perheeni talosta oli hienot näkymät näille majesteettisille vuorille, ja minne tahansa menikin niin vuorten siluetti piti seuraa. Host-perheeni aktiivisuus ilmeni myös siinä, että he rakastivat vaeltamista. Pääsinkin Kalliovuorille joka viikko vähintään kerran ja viimeisen viikon aikana kolmesti. Lyhyin vaellus oli n. kaksi mailia ja pisin yli kymmenen. Mikään ei vedä vertoja kulkemiselle noissa henkeäsalpaavissa maisemissa nauttien luonnon rauhasta. Tässä on pari kuvaa pävävaelluksilta, mutta kävin myös pari kertaa iltavaelluksilla, jolloin alla säkenöivien kaupunkien valot olivat hieno kontrasti siellä ylhäällä olevalle pimeydelle ja hiljaisuudelle. En malta odottaa milloin pääsen taas kokemaan satumaisia maisemia korkealla arjen ulottumattomissa.

 

Nora & Alicia - Cecilia Samartin

Kirjan nimi: Nora & Alicia (Broken Paradise)
Kirjoittaja: Cecilia Samartin, suomentanut Tiina Sjelvgren
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2004, suomennos 2011
Sivumäärä: 389
Mistä: Sisko lahjoitti

1950-luvun Kuubassa kimaltelevan turkoosin veden rannassa palmujen katveessa lekottelee kaksi nuorta tyttöä vailla huolenhäivää. He ovat serkukset Nora ja Alicia, jotka kuuluvat kuuban varakkaaseen yläluokkaan. Päivät täyttyvät katolisessa koulussa opiskelusta ja hienoista tanssiaisista. Lumoava lapsuus loppuu kuitenkin ennenaikojaan, kun Castro pääsee valtaan. Kun kommunismi valtaa maan, vaihtuvat yltäkylläiset perhepäivälliset jatkuvaan nälkään ja epävarmuuteen seuraavan aterian saannista. Alician perhe jaksaa toivoa muutosta ja päättää jäädä Kuubaan. Noran perhe puolestaan menettää toivonsa ja pakenevat Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa.

'' ´´Syötävää on helppo löytää´´, aloitin varovasti. ´´Ehkä et pidä siitä, mutta syöt sen kuitenkin ja taltutat nälän. Mutta kun toivo katoaa, täytyy vain odottaa että se tulee takaisin. Aina niin ei käy..´´ ''
s. 122

Elämän virtaukset kuljettavat serkukset täysin eri suuntiin. Nora joutuu sopeutumaan vieraaseen kulttuuriin, jonka kieltäkin hän osaa vain kohtalaisesti. Noran ongelmat ovat pieniä verrattuna Alician elämään Kuubassa, jossa ruuansaanti on tuurista kiinni ja hammastahnakin on yleellisyystuote. Alicia löytää onneksi onnen kaiken tuon kurjuuden keskellä ihanan miehen rinnalla. Mikään ei kuitenkaan ole kestävää, ei onni eikä usko Castron kommunismiin. Serkukset kasvavat aikuisiksi täysin eri maailmoissa, pitäen yhteyttä vain satunnaisesti kirjeillä, jotka he onnistuvat salakuljettamaan kommunismihallinnon näppien ohitse. Lopulta koittaa aika, jolloin he kohtaavat jälleen, eikä tragedialta voida välttyä.

Cecilia Samartin on itse syntynyt Kuubassa ja paennut Castron diktatuuria Yhdysvaltoihin. Tämä tuntui näkyvän tekstissä. Kuuban luontoa oli kuvailtu todella kauniisti ja elämä iloiseksi juhlaksi. Pystyin melkein haistamaan suolaisen meriveden ja kuulemaan palmunlehtien hulmuamisen tuulessa. Kuuba vaikutti lähes paratiisilta. Sitten Castro nousi valtaan ja paratiisi tuhottiin. Tilalle astui pelkkää kurjuutta. Ennen niin kauniit talot ränsistyivät silmissä ja kaikki rannat eristettiin vain turistejä vilisevien luksushotellejen käyttöön. Nora & Alicia antoi Kuubasta melkein yhtä kurjan kuvan kuin Suljettu maa Pohjois-Koreasta. Teki pahaa lukea vihjauksia 12-vuotiaista tytöistä, jotka päätyvät myymään itseään saadakseen edes jotakakin ruokaa.

Nora & Alicia ei ole kuitenkaan synkkä kirja. Se on kirjoitettu hyvin helppo- ja nopealukuisesti. Myös henkilöhahmoilla oli yhtenä yhteisenä piirteenä toivo paremmasta huomisesta, ainakin jossakin muodossa. Tämä on ennen kaikkea viihdekirja, jonka eksoottinen ympäristö luo siihen vakavia piirteitä. Noin kirjan puolivälissä siskoni kysäisi mielipidettäni ja kerroin romaanin imaisseen minut täysin mukaansa. Siskonikin oli kuulemma pitänyt juonesta, mutta hänestä se oli äärimmäisen huonosti kirjoitettu. Tämän huomautuksen jälkeen rupesin vaistomaisesti kiinnittämään enemmän huomiota sen kirjoitusasuun, ja täytyy sanoa että siskoni oli oikeassa. Teksti tökki ja pahasti. Siitä puuttui täysin sulavuus. Onneksi Nora & Alicia on kuitenkin juonivoittoinen, koska tuolla kirjoituksen laadulla ei kyllä voisi kehuskella. Rakastuin kirjaan ja se vei minut täysin mukaansa. Eivät ne kieliseikat loppujenlopuksi vaikuttaneet niin paljon lukukokemukseeni. Koeviikon stressin seurauksena olisin ilman siskoni kommentia luultavasti lukenut tämän ilman huolen häivää koko kirjoitusasusta.

'' ´´Mami aina sanoi, että minulla on kaikista hänen tuntemistaan ihmisistä kaikkein paras muisti, ja että olen sen tähden rikas, sillä muistot ovat kuin jalokiviä, joita kukaan ei voi varastaa.´´ ''
s. 339

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Sara/P.S. Rakastan kirjoja, Marjis/Kirjamielellä, Katri/La petite lectrice, Miia/Kolmas linja, Naakku/Naakku ja kirjat, Hanna/Kirjainten virrassa, Jenni/Kirjakirppu, Katja/Lumiomena, Carmelita/kirjava hylly, Leena Lumi, Maija/kirjojen keskellä, Susa P./Susan kirjasto ja Kirjojen salainen puutarha