sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

As you like it - William Shakespeare (Klassikkohaaste 15)


Kirjan nimi
: As you like it
Kirjoittaja: William Shakespeare
Kustantaja: Penguin
Julkaisuvuosi: 1599-1600/2005
Sivumäärä: 96
Mistä: Kirjastosta

' Rosalind: Why whither shall we go?
Celia: To seek my uncle in the forest of Arden.
Rosalind: Alas, what danger will it be to us, 
Maids as we are, to travel  forth so far? 
Beauty provoketh thieves sooner than gold.
Celia: I'll put myself in poor and mean attire
And with a kind of umber smirch my face.
The like do you; so shall we pass along
And never stir assailants.
Rosalind: Were it not better,
Because that I am more than common tall,
That I did suit me all points like a man? '
s. 23
 
As you like it:ssa (suom. Miten haluatte/Kuten haluatte) vanhan hallitsijan aikakausi on tullut päätökseensä. Hänen nuorempi veljensä on ajanut hänet maanpakoon Ardenin metsiin läheisimpien hovimiestensä kanssa. Siellä he elävät vapaasti luonnon keskellä nauttien elämästään ilman hovin juonikasta ilmapiiriä. Hovissa puolestaan Sir Rowland de Boysin nuorin poika Orlando kärvistelee, kun perheen päänä toimiva isoveli Oliver on kieltänyt häneltä hänen asemansa mukaisen koulutuksen. Tilanne kärjistyykin erääseen painiotteluun, joka tulee muuttamaan monen hovin asukin kohtalon.

Hovissa asustaa myös syrjäytetyn hallitsijan tytär Rosalind, joka on uuden hallitsijan tyttären Celian tuki ja turva. Uuden hallitsijan mieli kuitenkin muuttuu ja Rosalind saa lähtöpassit. Serkukset päättävätkin lähteä yhdessä karkumatkalle ja ottavat mukaansa hovinarri Touchstonenen. He ottavat suunnakseen Ardenin metsät Rosalind naamioituneena mieheksi Ganymedeksi ja Celia tämän maalaistyttö sisareksi Alienaksi. Paljon kommelluksia on luvassa, sillä tytöt kohtaavat metsässä myös Orlandon, jonka rakkautta Rosalind päättää koetella jatkamalla esiintymistään miehenä. Tämä ei ole kuitenkaan ainut romanttinen käänne tarinassa. Ketkä siis pääsevätkään lopussa juhlistamaan häitään?

' Duke: Thou seest we are not all alone unhappy.
This wide and universal theatre 
Presents more woeful pageants than the scene
Where we play in.
Jaques: All the world's a stage,
And all the men and women merely players;
They have their exits and their entrances,
And one man in his time plays many parts, [- -] '
s. 41

Olen jo pitkään halunnut kokeilla Shakespearen teoksiin tutustumista, mutta olen jännittänyt mitä siitä tulisi. Englanninkielisiä värssyjä ja vielä 1500-luvulla kirjoitettuna? Jäiks! Nyt kuitenkin kun tuli Ankin emännöimä kirjabloggaajien klassikkohaasteen vuoro päätin kerrankin osallistua. Nyt jos koskaan olisi tilaisuus kastaa se pikkuvarvas syvään veteen ja katsoa uinko. Valitsin tämän Shakespearen näytelmän, sillä sitä oli tituleerattu helposti lähestyttäväksi komediaksi ja totisesti halusin aloittaa jostakin lukijaystävällisestä teoksesta. Eipä se myöskään haitannut, että kyseistä näytelmää ei ollut sen suuremmalla sivumäärällä pilattu: kyllähän nyt alle satasivua kitkuttelee vaikka minkälaista tekstiä. 
 
Minulla ei kuitenkaan ollut mitään hajua mistä tässä näytelmässä on kyse, sillä se ei kuitenkaan ole niitä Shakespearen kaikista tunnetuimpia, vaikka ylläkin lainattu 'All the World's a Stage' onkin varsin tunnettu lainaus tästä teoksesta. Takakannen perusteella odotin siis mukavaa komediaa metsäisessä miljöössä. Vasta alun johdannossa minulle kuitenkin selvisi, että Shakespeare on kirjoittanut tämän näytelmä pitkälti aikalaisensa Thomas Lodgen Rosalynde tarinan pohjalta. Olisihan se ollut mukava lukea Shakespearea, jossa hän olisi itse kehittänyt pitkälti juonirangankin, mutta nyt mentiin sitten tällä. Ylipäätänsä tuo alun johdanto, vaikka olikin ehdottomasti informatiivinen ja syventävä, niin oli aivan liian pitkä. Jos itse näytelmä on 96 sivuinen, niin miten johdanto voi olla yli 60 sivua? Joku on tainnut kustantamossa hiukan innostua tarinoimaan liiaksi tai haluttu saada teos näyttämään lihavammalta kuin onkaan.
 
Mutta siihen mielenkiintoisen osuuteen eli miten selvisin tämän klassikon selättämisestä. Oikeastaan olen suorastaan yllättynyt kuinka jouhevasti Shakespeare upposi sen suuremmin nikottelematta. Pakko se on myöntää, että olosuhteista johtuen keskittymiseni ei ollut parhaalla mahdollisella tolalla, mutta silti pysyin yllättävän hyvin tarinan matkassa. Itse kertomus oli sen verran ilmava ja nopeatempoinen (olihan sivujakin sen verran rajallisesti), että värssymäisestä lauserakenteesta huolimatta koin tämän jopa huomattavasti kevyemmäksi luettavaksi kuin parisataa vuotta tuoreempi Dickensin tuotannot pitkine, koukeroisine ja kuvailevine lauseineen. Ylipäätänsä niin Shakespearen kerronta kuin tarina oli ilmavaa kuin keväthenkäys. Siinä oli suuria tunteita metsäisessä miljöössä sekä jonkin verran aikalaissatiiria. Hovinarrin suusta tulikin paljon viisauksia, kunhan vain osasi kuunnella. Oma huumorinsa tuli myös jo noista pitkistä ja palavista puheenvuoroista, joita viljeltiin kuin sieniä sateella. Ainakin Rosalind uskalsi tomerasti sanoa mielipiteensä jos sun toiseenkin asiaan mieheksi pukeutuneena ja Orlandolle jäikin enemmän rakkauden kaipuun toitotuksessaan se tunteellinen osa. Hauska pikku tarina, josta jäi hyvä mieli. Tämän jälkeen en enää pelkää niin paljoa Shakespeareen tarttumista.

Tähdet: 4 / 5
 

torstai 28. heinäkuuta 2022

Kirjahamsterin lukuvinkit 10v


Tänään on kirjablogeissa juhlistettu kirjailija Kaari Utrion 80v syntymäpäivää, johon myös minä osallistuin mukaan. Se ei kuitenkaan ole päivän ainut juhlatapahtuma, sillä tasan kymmenen vuotta sitten myös tämä blogi näki päivänvaloa. Niin se aika rientää!
 
Nyt tuntuu hassulta katsoa taaksepäin ja muistella kuinka erilaista tuolloin taipaleen alussa olikaan, kun kirjoitin ensimmäisen tervehdykseni. Olin jo vuoden lukenut aktiivisesti muiden blogeja ja pohtinut, että voisi olla palkitsevaa ryhtyä pitämään myös omaa lukupäiväkirjaa näin julkisesti. Voihan olla, että oman ilon lisäksi joku saattaisi myös innostua lukemaan jotakin teosta vaatimattomien raapustuksieni pohjalta. Tuolloin kesällä vasta valmistauduin syksyllä alkavaan lukioon ja tuntui että maailma on avoin. Paljon on ehtinyt tapahtua näiden kymmenen vuoden aikana. Nuoren lukiolaisen sijasta olen nyt jo yliopistosta maisterin paperit nostanut aikuinen nainen, joka on ehtinyt jo naimisiinkin ja haaveilee jo omasta perheestä. Luonnollisesti ihmisenä ollaan siis kuljettu tässä aikamoinen matka ja blogi siinä ohessa sitten vierellä. 
 
Kirjat ovat aina olleet minulle tärkeä osa elämää ja kirjasto tuli tutuksi jo aivan pienenä. Siinä on sitten matkaa jatkettu aina vaihtelevin määrin. Tuo blogini aloitusta edeltävä vuosi on edelleen kirjojen luvun suhteen ennätysvuoteni - 90 kirjaa. Sen jälkeen lukio nappasi siitä siivunsa. Kun aloitin yliopiston, blogini jäi myös määrittelemättömälle tauolle muutamaksi vuodeksi, sillä en yksinkertaisesti vain ehtinyt tai jaksanut lukea pitkien päivien jälkeen enää vapaa-ajalla. Opiskelujen materiaalit tyydyttivät päivän sivukiintiöt ja niiden lisäksi oli vielä osa-aikatyötä sekä yliopiston aktiivitoimintaa järjestöissä ja tapahtumissa juoksemista. Kandityön palautuksen jälkeen löysin kuitenkin taas 2018 kesällä kirjojen ilot ja bloginikin palasi takaisin henkiin. 

Kirjablogi on ollut minulle ennen kaikkea paikka, johon kirjoittaa omia lukukokemuksia ylös. Tuolloin kymmenen vuotta sitten minulla oli vielä dedikoitu vihko, johon kirjoitin aina ajatuksiani heti kun olin saanut teoksen päätökseen ja josta ne sitten siirsin myöhemmin koneelle ja blogiin. Nykyään olen jo siirtynyt täysin elektroniseen lukupäiväkirjamuotoon, mutta se ei vähennä sitä viehätystä, kun voi palata vanhojen kirjamuistojen äärelle. Blogi myös auttaa siinä, että jokaisen teoksen äärelle tulee pysähdyttyä edes hetkeksi, jolloin koen saavani lukukokemuksesta yhä enemmän irti kun sitä pitää vähän pureskellakin. 

Vaikka kirjablogimaailma on näiden kymmenen vuoden aikana muuttunut paljonkin, olen silti vankka tämän vanhan metodin kannattaja. #kirjagrammit ovat minulle vain liian suppean tekstin ja liian virikkeellisen maailman ympäristö. Pidemmät jorinat tuntuvat vain enempi omilta. Onneksi meitä on vielä muitakin jotka preferoivat tätä perinteistä blogimaailmaa. Kommentit myös aina lämmittävät sydäntä :) Mitä siis odottaa jatkolta? Luultavasti blogini tulee porskuttamaan samalla vanhalla kaavalla vielä hyvän tovin. Tällä kertaa ei siis mitään sen kummempia uuden vuosikymmen lupauksia tulossa. Kirjahamsterin lukuvinkit on minulle lukukokemusteni turvasatama jossa ne kaikki hitit ja hudit saavat olla yhdessä rakkaassa paikassa. Suuri kiitos myös vielä teille lukijoille, jotka jaksatte tampata läpi kirjoituksiani. Teette tästä harrastuksesta entistä ihanamman <3


Pirita, Karjalan tytär - Kaari Utrio


Kirjan nimi
: Pirita, Karjalan tytär
Kirjoittaja: Kaari Utrio
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1972/1973
Sivumäärä: 297
Mistä: Omasta hyllystä
 
' Pirita nousi innokkaana ja tottelevaisena: ajatus Rinteen uudismökistä välähti hänen päässään kadotakseen nopeasti. Rinne ei ollut hänen kotinsa, hänellä ei ollut kotia lainkaan eikä yleensä mitään sidettä nyt kun isä Henrik oli kuollut ja hänen ruumiinsakin peitetty pyöreillä kivillä. Nämä miehet olivat ystävällisiä ja antoivat tytölle ruokaa. Piritan mielestä oli yksinomaan viisasta lähteä heidän mukaansa. Hän ei osannut kysyä minne miehet hänet veisivät eikä välittänytkään. Jokainen päivä oli uusi ja toi omat pulmansa: niistä selvittäisiin nöyrällä mielellä ja ahkeralla työllä, niin oli Rinteen Anna opettanut. Pääasia oli että sai vatsansa täyteen ja jonkun rievun talveksi ettei tarvinnut kovasti palella. Piritan seitsenvuotinen elämä oli kulunut inhimillisten - ja vaatimattomien - perustarpeiden tyydyttämisessä eikä hänen mieleensä tullut pyytää mitään välttämättömimmän yli. '
s. 19-20
 
Pieni lapsi syntyy 1400-luvun Suomen metsäiseen erakkomökkiin. Lapsi saa nimekseen Pirita, jonka hänen isänsä luopiomunkki Henrik kastaa. Hänen Viipurilaista aatelissukua oleva äitinsä kuitenkin menehtyy synnytykseen. Kielletyn rakkauden hedelmänä Piritalla ei ole mitään komeista sukujuuristaan huolimatta. Hänen maailmansa on Rinteen mökki, jossa hän raataa päivä toisensa jälkeen elatuksensa eteen - ja silti nälkä kurnii vatsanpohjassa. Kun hänen isänsä Henrikin kuolee jää Pirita täysin yksin. Karjalaiset kauppiaat kuitenkin löytävät hänet nääntymästä metsästä ja ottavat mukaansa. 

Piritan tie vie hänet mahtavaan kauppakaupunkiin Novgorodiin, jonne hänet myydään pajari Avraamovin taloon pikkuorjaksi. Vuonna 1470 Novgorodissa voi kuitenkin jo kuulla sen alkavat kuolin koristelut. Kaupunki on jakaantunut kahtia kun leski Marfan lumoamana monet ylhäiset pajarit kannattavat tuen hakemista Puola-Liettualta, kun taas musta rahvas huutaa Moskovalaisen ruhtinas Ivan Vasiljevitshia noutamaan perintömaataan.

Myöskin Avraamovien talo joutuu vahvasti näiden juonien verkkoon ja Pirita siinä ohessa, vaikkei politiikalla olisi hänelle väliä tuon taivaallista. Orjalle tärkeintä on saada leipää pöytään ja katto pään päälle - ei sillä niin väliä kuka hallitsee. Kun Avraamovien talossa valta vaihtuu isältä pojalle myös nyt jo nuoren naisen ikään ehtineen Piritan asema muuttuu radikaalisti. Hänestä tulee Afimin vuoteen lämmittäjä ja siten hän nousee tavallisesta orjasta melkein jo emäntäpiian asemaan. Novgorodin kuohuissa Avraamovienkin talon väen jalat kuitenkin kastuvat. Koska Pirita on heihin sidottu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kulkea mukana tällä epätoivoisella matkalla. Ehkä aurinko vielä joku päivä hymyilisi hänelle jälleen.
 
' Vuosisatojen ajan Herra Suuri Novgorod oli valinnut itse ruhtinaansa ja arkkipiispansa, posadnikkansa ja tisjatskinsa, tuhannen päämiehensä. Ajan mittaan kaupunki oli kasvanut ja pöyhistynyt sietämättömän ylpeäksi, ja vain viisaimmat näkivät, että loppu oli lähellä. Novgorod oli suuri ja Novgorod oli mahtava mutta se ei pystynyt elättämään itseään sillä viidennesten karut kalliot ja mäntymetsät ja suot eivät tuottaneet tarpeeksi viljaa kaupungin nälkäisille suille vaan sitä piti tuoda etelästä, Vladimirista, Suzdalista ja Moskovasta. Ja Novgorodin suunnaton kaupunkiruumis tarvitsi sotilaita puolustamaan itseään, ahneita naapureita vastaan jotka uhkasivat repiä sen pala palalta niin kuin ärisevät sudet repivät nääntyneen hirven, mutta sotilaitakaan Novgorod ei pystynyt tuottamaan.'
s. 38-39 
 
Aloitan heti sanomalla, että olipa kiinnostava historiakatsaus Novgorodin vaiheisiin 1470-luvulla! Teoksessaan Utrio kuvaa juuri niitä aikoja jolloin tuo suuri ja mahtava kaupunki aloitti lopullisen alamäkensä kohti murskautumista Venäjän vallan alle. Muistan lukion historiantunneilta kuinka puhuttiin Suomen naapurimaa Novgorodista, mutta jossain kohtaa itänaapuria vain ruvettiin kutsumaan Venäjäksi eikä siinä sen kummempia selityksiä annettu mitä oli käynyt. Olikin herkullista päästä Utrion mukana tälle aikamatkalle oppimaan mistä tässä kaikessa olikaan kyse. Kuinka Novgorod kaatui oikeastaan omaan mahdottomuutensa - mahtava kaupunki, jolla ei ole kuitenkaan omia sotavoimia ja luotto on ulkopuolisessa ruhtinaassa, jolla ei ole mitään valtaa, mutta jonka tulisi suojella kaupunkia vain koska se on kunniakas tehtävä. hmm... Novgorodissa taidettiin vähän liiaksi luottaa pelkkään kaupan ja kullan mahtiin. Pirita elääkin läpi näiden vaiherikkaiden Novgorodin kuolin korinoiden, jolloin aina uudestaan ja uudestaan noustaan vastustamaan jo varmaa kohtaloa. Utrio on antanut Novgorodille itseasiassa enemmän syvyyttä kuin monille henkilöhahmoilleen. Se jos mikä kertoo sen tärkeästä roolista.
 
Toinen mielenkiintoinen aspekti teoksessa oli Piritan rooli orjana. Nimittäin moniin nykykirjallisuuden orja kuvauksiin verrattuna Pirita on hyvinkin sinut kohtalonsa kanssa. Olin niin tottunut, että orjien elo kuvataan kurjistakin kurjempana, joten aluksi hiukan jopa vieroksuin tätä Piritan lähes pyhimysmäistä tyyneyttä ja hyväksyntää. Toisaalta kun asiaa jää pohtimaan niin mistä muusta Pirita edes tiesi. Heti syntymästään lähtien raatanut elatuksensa eteen Rinteillä, joten virallisena orjana Avraamovien talossa hänen elämänsä oli jo huomattavasti helpompaa. Työt olivat kevyitä ja aina sai vatsansa täyteen aikansa mittapuulla puhtaassa ja rikkaassa talossa. Isännänkin öiset vierailut hän otti tyynesti vastaan: olihan isäntä suhteellisen hellä, tehtävä oli hyvin helppo ja bonuksena hän sai nukkua pirtin ainoassa oikeassa sängyssä kovan lattian kylmyyden sijaan. Jos ei ole koskaan ollutkaan vapaa niin ihmismieli on ilmeisen sopeutuvainen. Pirita toimi siis omien lähtökohtiensa mukaisesti. Ja kuten hän totesi niin nähdessään kaupungin vapaiden ihmisten roikkumassa jatkuvasti nälkäkuoleman porteilla ja ahtautuneen pienen pieniin haiseviin ja kylmiin tupiin kymmenittäin niin onko se elämä edes vapaana niin tavoiteltavaa?  

Utrio on tehnyt hienon ja pitkän uran ja tänään on hänen 80-vuotissyntymäpäivänsä. Sen kunniaksi Kirjasähkökäyrän Mai organisoi lukuhaasteen, jotta mahdollisimman moni onnittelisi Utriota hänen merkkipäivänään esittelemällä hänen kattavasta tuotannostaan teoksen. Erityisesti teininä luin hyvin innokkaasti Utriota, mutta onnistuinpa silti löytämään hyllystäni hänen teoksensa, jota en ollut vielä onnistunut lukemaan! Utrion hienous piileekin hänen kyvyssään herättää historia henkiin ja keskittyen erityisesti naisten ja perheiden elämään. Piritakin kasvoi naisena ja erityisesti äitiyden mukana myös paljon teoksen edetessä ja kun ollaan matkalla Pohjoisen erämaille oli pakko ihailla tämän nuoren naisen sisäistä voimaa ja sitkeyttä. Mielessäni kyllä teki mieli huutaa monesti, että hylkää jo se Afim sika ja pelasta itsesi ja lapset, mutta niin sitä vain mentiin. Itseasiassa vaikka alkupuoliskon Novgorod historiikki oli kiehtova niin nautin vielä enemmän toisen puoliskon erämatkasta. Paljon ehtii siis tapahtua. Seuraavaksi voisikin kokeilla Utriolta 1800-luvulle sijoittuvaa teosta vaihteluna.

Tähdet: 4 / 5
 
Muualla luettu: Kolmas kirja taskussa
 
Paljon onnea Kaari Utrio!
 

Kuva & haaste: Kirjasähkökäyrä
 

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Keskiyön kruunu - Sarah J. Maas


Kirjan nimi
: Keskiyön kruunu (
Crown of Midnight)
Sarja: Throne of Glass #2
Kirjoittaja: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2018
Sivumäärä: 451
Mistä: Kirjastosta

' Celaena tukahdutti vavahduksen. Hän pelasi nyt äärimmäisen tappavaa peliä. Nyt kun hänen kohteensa olivat Rifthholdissa - nyt kun hänen kohteenaan oli Archer... Hänen piti keksiä, miten hän voisi pelata taitavammin. Jos kuningas ikinä saisi selville totuuden, jos kuningas saisi tietää, mitä Celaena puuhasi...
Hän tuhoaisi Celaenan. '
s. 23
 
Sarjan ensimmäisessä osassa Lasipalatsissa kohtasimme kuuluisan nuoren salamurhaajan Celaenan, joka oli kuitenkin jäänyt kiinni ja joutunut pakkotyöleirille suolakaivoksille nääntymään. Kaikkien odotusten vastaisesti tämä juuri täysi-ikäiseksi varttunut nuori nainen voitti kuitenkin julman kuninkaan kilpailun siitä kuka olisi hänen seuraava Kuninkaan Miekka. Uudessa pestissään Celaena elelee mukavasti Lasipalatsissa saaden ruhtinaallisen korvauksen tehdyistä töistään. Ainut ongelma on, että Celaenaa ei suinkaan huvita avittaa kammottavaa kuningasta hänen juonissaan. Näin ollen aina kun hänet lähetetään surmaamaan joku, lavastaa hän tämän vain kuolleeksi ja auttaa maanpakoon. 
 
Tähän asti Celaena on selvinnyt tehtävistään eikä kuningas epäile mitään. Nyt tilanne kuitenkin hankaloituu. Kuningas epäilee, että aivan hänen silmiensä alla Rifthholdin kaupungissa pesii salaliitto, joka pyrkii sotkemaan hänen suunnitelmansa. Ensimmäinen nimi Celaenan tappolistalla onkin hänen vanha tuttunsa salamurhaajien killan ajoilta eli mieskurtisaanina toimiva Archer. Archer nyt sattuu vain olemaan koko valtakunnan tunnetuin ja halutuin kurtisaani, joten Celaenalla ei ole helppo tehtävä edessään. Toisaalta mikä ylipäätänsä on tämä kapinaliike, joka on nousemassa kuningasta vastaan? Ja mitä vielä kammottavampia suunnitelmia kuninkaalla onkaan jo orjuuttamiensa valtakuntien varalle? Aivan kuin valtakuntien asioissa ei vielä olisi tarpeeksi, niin sen lisäksi Celaena painii rakkaussuhteissaan. Toisaalla on vartioston vankka kapteeni Chaol, mutta myös kruununprinssi Dorian haikailee edelleen Celaenan perään. Vanha taikuus on myös heräämässä. Celaenan on aika valita puolensa.

' Celaena oli päästään pyörällä, mutta yritti rauhoittua ja sanoi: "Eihän taikuus enää toimi."
"Uusi taikuus ei toimi. Kuningas ei kuitenkaan pysty pyyhkimään pois vanhoja loitsuja, jotka hyödyntävät vanhempia voimia - kuten mahtimerkkejä. Muinaiset loitsut ovat yhä voimassa, etenkin ne, jotka herättävät kohteen eloon."
"Oletko sinä... elossa?"
Kolkutin naurahti. "Elossa? Olen pelkkää pronssia. En hengitä, syö tai juo. En siis ole elossa. En myöskään ole kuollut. Minä vain olen." '
s. 57

Sarjan avausosassa pidin erityisesti siitä kuinka monitahoinen sen päähenkilö oli. Celaena oli samanaikaisesti tappava Adarlain surma, mutta myös punastuva tyttö joka rakasti vaatteita ja kirjoja. Nyt kuitenkin kun Celaena on laitettu niin sanotusti tositoimiin niin minua rupesikin ärsyttämään aika paljon tuo kahtiajakoisuus ahh niin taitavan tappajan ja sen hemmotellun tytön välillä, joka vain ryntäsi kauppoihin tuhlaamaan palkkiorahansa toinen toistaan prameampiin vaatteisiin, kirjoihin ja suklaakakkuihin. Jotenkin en enää nähnyt kuinka kyseessä olisi sama henkilö ilman hyvinkin jakaantunutta persoonallisuutta. Toinen puoli missä teoksen nuortenosasto näkyi, oli sen ihmissuhdesopissa. Siis apua noita teinisuhdedraamoja! Jälleen kerran päädyn vertaamaan tätä Hobbin Salamurhaajan oppipoikaan ja onhan se pakko myöntää, että tuossa aikuisten fantasiassa on hiukkasen paremmin rakennetut hahmot, ihmissuhteet ja juonikuviot.
 
Nyt kun olen saanut purettua systeemini patoumat voin jatkaa toteamalla, että itseasiassa tuon alun hitaan ja liiankin teiniromanttisen alun jälkeen sarja kuitenkin imaisi minut taas aivan pyörteisiinsä. Salamurhaajia, salaisia kapinajärjestöjä, mystisiä salisuuksia, mahtimerkkejä ja taikuutta... kaikkea sitä mitä vetävältä kesälukemiselta voi toivoa fantasian alta. Itse asiassa se että kyseessä oli YA-fantasiaa oli myös toisaalta positiivista, sillä se teki kerronnasta helppolukuista ja sivut vain kääntyivät ilman että piti liiaksi uppoutua kuluttamaan aivosoluja perässä pysymiseen. Erityisesti kesällä on mukava lukea kaikkea rentoa ja helppolukuista ja tämä sivujenkääntäjä sopi siihen kyllä kuin nenä päähän. Pakko myös mainita tuo aivan ihastuttava kolkutin Mort, jonka näsäviisaat kommentit hukassa olevalla Celaenalle olivat aivan mahtavia. Jäipähän tarina taas myös sellaiseen cliffhangeriin paljastuksineen, että pakkohan sarjan parissa on jatkaa!
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
Tähdet: 4 / 5
 

maanantai 25. heinäkuuta 2022

Rouva McGinty on kuollut - Agatha Christie


Kirjan nimi: Rouva McGinty on kuollut (Mrs McGinty's Dead)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eva Siikarla
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1979
Sivumäärä: 223
Mistä: Omasta hyllystä

' - Ja sittemmin Bentley pidätettiin ja hän joutui oikeuden eteen?
- Niin. Juttu oli esillä käräjillä. Eilen. Selvä tapaus. Jury pohti tänä aamuna asiaa vain kaksikymmentä minuuttia. Tuomio: syyllinen. Tuomittiin kuolemaan.
Poirot nyökkäsi.
- Ja sitten, tuomion jälkeen, te astuitte junaan ja tulitte Lontooseen tapaamaan minua. Miksi?
Poliisitarkastaja Spence katseli olutlasiinsa. Hän siveli sormellaan hitaasti lasin reunaa.
- Koska minä en usko että hän teki sen, hän sanoi. '
s. 13-14

Rouva McGinty on murhattu. Hänet löydettiin olohuoneesta pää auki lyötynä ja makuuhuoneen lattian alainen 'salainen' - eli koko kylän tietämä - rahakätkö tyhjänä. Juttu näyttää todella selvältä. Rouva McGinty on vuokrannut talostaan huonetta James Bentleylle, omituiselle hepulle, joka on pahassa rahapulassa. Kukaan ei voisi kuvailla Bentleytä sanalla miellyttävä. Sen on täytynyt olla hän. Myös jury päätyi tähän päätökseen ja Bentley saa kuolemantuomion. 
 
Todisteet kerännyt poliisitarkastaja Spence ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Hän on ratkaissut vuosia murhatapauksia ja jokin hänen vaistossaan sanoo, että todisteista huolimatta Bentley ei ole voinut tehdä kyseistä murhaa. Se ei vain sovi kuvaan. Apuun hän hälyttääkin eläkepäivillään gastronomisista herkuista nautiskelevan entisen salapoliisin Hercule Poirotin. Hän jos kuka pystyisi selvittämään mitä ihmettä tuolla pikku kylässä on oikeasti tapahtunut. Ketään muita epäilyksenalaisia ei edes ollut. Mutta ei veikkoa voi hirttää oli hänen olemuksensa kuinka epämiellyttävä tahansa. Mikään murha ei ole ratkaistu ennen kuin se on ratkaistu oikein. Vyyhti rupeaakin avautumaan pikkuhiljaa, kunhan Poirot ensin löytää lankakerän pään josta lähteä kerimään.
 
' Poirot hieroi nenäänsä tuskastuneena.
- Ymmärrättehän, hyvä ystävä, että olisi paljon helpompaa jollei rouva McGinty olisi rouva McGinty niin sanoakseni. Jos hän voisi olla Salaperäinen Nainen - nainen jolla on menneisyys.
- No, sitä hän ei ollut, Spence totesi vakaasti. - Hän oli vain rouva McGinty, varsin sivistymätön nainen joka vuokrasi huoneita ja kävi siivoamassa. Hänenlaisiaan on tuhansittain joka puolella Englantia.
- Mutta kaikki eivät tule murhatuiksi.
- Ei. Se minunkin on myönnettävä. '
s. 26

Minun mittapuullani tässä onkin vierähtänyt pitkä tovi, kun viimeksi luin Christietä - peräti yli puoli vuotta! Oli siis jo aikakin palata mysteerien kuningattaren pariin. Tällä kertaa päästiin seuraamaan Poirotin tutkimuksia, ja minun kävi niin sääliksi tuota snobista belgialaista. Joutua nyt keskellä Englannin maaseutua pieneen kylään, jossa on vain yksi huoneita vuokraava majatalo ja sielläkin emännällä ei ole mitään hajua taloudenpidosta, saati ruuanlaitosta. Kova on siis pitänyt olla Poirotin sisäinen tahto löytää totuus, kun tuollaisiin olosuhteisiin on suostunut. Mukana oli myös aina yhtä riemastuttava kirjailija Ariadne Oliver, jossa on selkeästi nähtävissä tiettyä Christien omaa alter egoa. Tuskaileehan rouva Oliver sen kanssa kuinka lupaava näytelmäkirjailija Robin Upward antaa kyytiä Oliverin luomalle hahmolle ja sotkee aivan kaiken aivan väärin. On vaikea nähdä, kun omia luomuksia sovitetaan aivan erilaisiin saappaisiin ja tuskaileepa rouva Oliver (Christie) edelleen tökeröiden entisten murhajuonien sekä sen kanssa, kuinka meni tekemään salapoliisistaan ylipäätänsä suomalaisen, kun eihän hän Suomesta tiedä hönkäsenpöläystä! 

Rouva McGinty on kuollut ei ole perinteisin Christie, sillä se ei pidä sisällään suljetun tilan mysteeriä. Itseasiassa lähtöasetelmat ovat Poirotillekin haastavat. Mitä saada irti vanhasta naisesta, joka eleli enimmäkseen omissa oloissaan? Toisaalta McGinty on käynyt siivoojana kylän lukuisissa taloissa ja eivätkös vanhat naiset ole kuuluisia uteliaisuudestaan? Pikkuhiljaa salaisuuksia rupeaakin keriytymään auki ja loppujen lopuksi tämä oli varsin viihdyttävää Christietä vaikkei ylläkään hänen kaikista parhaimpien teostensa joukkoon. Christiet ovat kyllä mainioita välipalakirjoja ja uppoavat jopa minun kaltaiseen ei suureen dekkarien kuluttajaan. Ei mitään liian veristä tai raakaa vaan keskitytään pohtimaan motiiveja ja käytämään niitä kuuluisia harmaita aivosoluja. Vainukoira Poirot oli jälleen vauhdissa. Kyllä siellä sen kaiken ylikorostuneen itsetietoisuuden alla piilee myös todellinen herrasmies.
 
' - [- -] Ce cher, cher ami! Halu esiintyä on heikkouteni, se on aina ollut heikkouteni. Hastings ei voinut ymmärtää tätä heikkoutta. Mutta minun kyvyilläni varustetun henkilön on aivan välttämätöntä ihailla itseään - ja siihen tarvitaan ulkoapäin tulevaa kannustusta. En voi, en kerta kaikkiaan voi, istua koko päivää tuolissa mietiskelemässä miten äärettömän ihailtava olen. Siihen tarvitaan toinen ihminen. Siihen tarvitaan - niin kuin nykyään on tapana sanoa - avustaja. '
s. 8 

Tähdet: 3.5 / 5
 

sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Paimentyttö - Enni Mustonen


Kirjan nimi
: Paimentyttö
Sarja: Syrjästäkatsojan tarinoita #1
Kirjoittaja: Enni Mustonen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 360
Mistä: Kirjastosta
 
' "Kaikkehen tottuu paitti puukkohon seliäs, ja siihenkin tottuu jos makaa vattallansa", äiti oli naureskellut silloin kun kaikki oli vielä hyvin ja asuimme kahdestaan Björnsön mökissä. Muutamassa viikossa minäkin totuin pitkiin työpäiviin navetassa, lehmien oikkuihin, karjakkomamsellin ankaraan komentoon, piikamurjun ahteuteen ja jokailtaisiin kummitusjuttuihin. '
s. 62
 
Eletään vuotta 1893 Björnsön saaressa Sipoossa. Nuori kolmetoistavuotias suomalaistyttö Ida on paimentamassa lehmiä. Hänen isänsä on jo kuollut aiemmin ja nyt äiti on vakavasti sairaana. Kun aika jättää äidistäkin, jää nuori Ida aivan yksin. Eikä hänellä edes ole maallista omaisuuttakaan kuin yksi pieni laatikollinen liian isoja ja pieniä vaatteita sekä kesken jääneeltä koulutieltä todistus aivan ensimmäisistä luokista. Naapuritorpan piika Fiinan sekä toisen torpan vanhan emännän Marian avustuksella ahkeralle Idalle kuitenkin löydetään apua. Hän saa nimittäin Östersundomin kartanosta paikan pikkukarjapiikana ja sitä kautta elatuksen vaikkei varsinaista palkkaa.

Niin vaihtuu elämä omasta mökistä keskelle kartanon kaoottista arkea. Niin paljoa palveluskuntaa tai niin hyviä oltavia karjalla Ida ei ole eläessään nähnyt. Hänet laitetaan asumaan piikamurjuun muiden karjapiikojen kanssa. Selkeästi nuorimpana hänen on opittava pitämään puolensa. Ahkera ja näppärä Ida kuitenkin osoittaa pian oman paikkansa ja voittaa itse karjakkomamselli Matildan puolelleen. 
 
Kohtalolla on kuitenkin omat suunnitelmansa Idan varalle. Juuri kun uusi elämä on löytänyt uransa, kaikki muuttuu. Idalle käy köpelösti, mutta kuin sadusta hän pääsee toipumaan itse satusetä Topeliuksen talouteen. Ikä jo painaa tätä vanhaa kirjailijaa, mutta se ei tarkoita etteikö Björkuddenissa olisi vilskettä. Topeliuksella on nimittäin monta aikuista tytärtä, jotka asuvat pitkiäkin aikoja isänsä luona perheineen. Ida pääseekin aitiopaikalta seuraamaan Topeliuksen viimeisiä vuosia. Pikkuhiljaa tämä orpo pikkutyttö nimittäin kasvaa tässä lämminhenkisessä ja kodikkaassa talossa osaksi palveluskuntaa kieli- tai säätyeroista huolimatta.
 
' - Ida tycker väl om att läsa? hän kysyi hymähtäen minut nähdessään.
Pidinkö lukemisesta? Eihän mikään ollut hauskempaa kuin sukeltaa tarinoihin, joissa sai matkustaa mihin tahansa, kulkea linnoissa ja erämaissa, kohdata vaaroja ja seikkailuja ja selviytyä niistä voittajana.
Piikamurjussa minua oli pidetty kummallisena, kun olin uppoutunut kirjoihin niin etten kuullut, mitä muut puhuivat. Ei Matilda-mamsellikaan olisi tahtonut antaa minun lukea liian innokkaasti. Vaikka mamselli Irene oli varmaan itse tuonut kirjan sänkyni viereen, oli viisainta olla varovainen. Niinpä suljin heti kirjani, konkkasin pöydän ääreen syömään ja vastasin nöyrästi mutta liikaa innostustani näyttämättä, että pidin lukemisesta. '
s. 145-146 
 
Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja ei paljoa esittelyjä kaipaa. Tuntuu, että tätä sarjaa ovat lukeneet ja hehkuttaneet lähes kaikki. Kuten Mma Ramotswenkin kanssa, niin itse olen usein sarjojen suhteen vähän jälkiherännyt. Eli kun kaikki muut jonottavat nyt kuumeisesti sarjan päätösosaa kirjastosta niin minä vasta tartuin tähän ensimmäiseen ja aloitin tämän matkan. Olen kuitenkin jo vakuuttunut, että tulen jatkamaan Syrjästäkatsojan tarinoita parissa. 

Mustosen sarjan idea on kutkuttava. Sen tarinassa yhdistetään tavallisen kansan elämänpiiri, mutta samalla päästää seuraamaan kulttuurillisesti tärkeitä henkilöitä aitiopaikoilta. Olikin kiehtovaa kokea Idan silmin minkälaista elämää maan kuulu runoilija Topelius viettikään vanhuuden päivänsä. Se ainakin kävi selväksi, että ei hänelläkään ollut helppoa. Missä hän kulkikaan, niin kaikki halusivat tulla osoittamaan kunnioitustaan eikä siinä vanha mies päässyt oikein missään olemaan rauhassa ja lepäämään. Aikamoinen fanikulttuuri on siis ollut voimissaan jo 1800-luvulla.

Mustosen kieli on soljuvaa ja helppolukuista. Sivut vain kääntyivät eteenpäin. Toisaalta kerronnan keveydessä helposti menettää jotain tekstin ja henkilöiden vaikuttavuudesta. Paimentyttö ei herättänytkään samalla lailla vahvoja tunteita kuin Mäen Ennen lintuja, vaikka ei se Idankaan elämä ollut aivan helpoimmasta päästä. Kevyemmälle otteelle on kuitenkin oma paikkansa, ja paras kehu onkin se että voin rehellisesti sanoa viihtyneeni kirjan kerronnan parissa. Itse asiassa koinkin juuri Idan elämän kuvauksen kaikista kiinnostavimpana. Minkälaista olikaan elää tavallista arkea palkollisena 1800-luvun lopun Suomessa. Aika erilaista on nimittäin nuoren tytön elämä ollut kun vertaa nykyaikaan, jossa lapset saavat keskittyä vain leikkimiseen ja koulunkäyntiin vaikka kuinka pitkään. Onneksi Idalla oli kuitenkin rakkaus kirjoihin. Jännityksellä jään odottamaan sopeutuuko Ida Topeliuksen jälkeen yhtä hyvin Sibeliuksille seuraavassa osassa.

Tähdet: 4 / 5
 
 

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Miniä - Tuomas Kyrö


Kirjan nimi: Miniä
Sarja: Mielensäpahoittaja #3
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: Kirjakauppaliitto
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 122
Mistä: Kirjastosta
 
' Appiukon saapumiseen on aikaa kolme tuntia.
En minä tiedä mitä 80-vuotiaan miehen ja 43-vuotiaan naisen yhteiselämässä syödään. Appiukon ruokavalio koostuu perunasta, minä olen siirtynyt riisiin, nuudeleihin ja linsseihin jo vuosia sitten. Lisäksi on näitä pikantteja pikkueroja, kuten puoli vuosisataa ja elämänkatsomus. Saako sillä reseptillä gratiinit rakennettua? '
s. 21
 
Miniällä on luvassa rentouttava vapaa viikonloppu. Mies ja lapset ovat lähteneet sysisuomeen appiukkoa tapaamaan eikä töitäkään tarvitse painaa ennen maanantaita. Voi että miniä onkaan väärässä. Pian nimittäin kuuluu puhelinsoitto mieheltä. Appi on loukannut itsensä eikä sitä voi jättää yksin syrjäiseen mökkiinsä kipeän jalan kanssa. Appi on siis tulossa kylään espoolaiseen rivitaloon, jossa he asuvat. Ainut lisä mutta on vain, että mies ei pääse kumminkaan vielä lähtemään. Miniän pitää nyt jotenkin keksiä miten selvitä syrjäkylien Mielensäpahoittajan kanssa tälle vieraassa edistyksellisessä kaupunkimiljöössä.
 
Miniä odottaa jännityksellä kohtaamista ja samalla muistelee minkälainen kauhea kokemus oli ollut tavata melkein kaksikymmentä vuotta sitten appivanhemmat ensimmäisen kerran viimeisillään raskaana. Mielensäpahoittajalla kun on omat tapansa elää ja tehdä hommat ja kaikki sitten sopeutuvat siihen. Siinä paha missä mainitaan, ja pian Mielensäpahoittaja onkin jo miniän rappusilla omien eväiden ja lakanoiden kanssa - eihän muiden vermeistä ole mihinkään, vielä pehmennysaineitakin käytetty pyykkiin pyh. Sukupolvien yhteentörmäys on aikamoinen eikä tilannetta helpota työkriisi, jota miniän on aivan pakko hoitaa viikonloppuna. Ei siis muuta kuin appi autoon jurnuttamaan ja tärkeitä liikekumppaneita tapaamaan!
 
' Kuljettaja nostaa takaluukusta appiukon nyytit maahan. Paperipussista pilkistää porkkanoita ja lanttuja, niiden vieressä säkillinen perunoita. Muut tavarat kulkevat narulla suljetussa pahvilaatikossa. Kangaskassissa on itse tehtyjä mehuja ja muutama purkki piimää. [- -]
En tiedä mistä sysisuomalaisen heimon varmuus omien muutaman tuotteensa suhteen tulee, mutta se heillä on. Sieltä tulevat heidän mielestään sitkeimmät kestävyysjuoksijat, kiinteimmät perunat ja juotavin piimä. '
s. 43 
 
Ai että minä mieleni pahoitin, kun kertojana ei ollutkaan itse Mielensäpahoittaja vaan stereotyyppinen helsinkiläinen uranainen. Näkökulmahan kaikkeen menoon oli siis aivan vinksallaan. Eihän näillä kahdella vain voi olla mitään yhteistä, sillä Mielensäpahoittajalle makkara tarkoittaa kasvisruokaa ja perunat ovat elämänveri. Miniä ei puolestaan ole kertaakaan edes käyttänyt remontoitua keittiötään ja astiatkin ovat epäkäytännöllisiä mutta trendikkäitä. Paljonhan siinä tulee konvervenkkejä ja yhteenottoja maailmojen väleille. Toisaalta oli koskettavaa kun miniä lopulta oppii tietyllä tapaa ymmärtämään omalaatuista anopin ja appensa suhdetta. He ovat kuin köynnös, joka pitää yhtä tuli mitä tahansa eteen. Onkohan nykyajan ylitsepursuavassa ja hektisessä maailmassa enää edes mahdollista muodostaa noin vahvaa rikkomatonta sidettä.

Olen lukenut Mielensäpahoittaja -sarjaa viimeksi kymmenen vuotta sitten, mutta nyt sain inspiraation palata tämän sysisuomalaisen änkyrän pariin. Ai että nautinkin hersyä Mielensäpahoittajan jutuille. Varsinkin noissa takaumissa kun miniä kävi kylässä appivanhemmillaan oli sitä varsinaista mielensäpahoittajan henkeä. Pitihän viimeisillään raskaana oleva miniä hiihdättää neljä kilometriä postilaatikolle, jossa ei edes ollut postia vain jotta testataan onko siinä todellista emännän ainesta. Vaikka Mielensäpahoittaja onkin aikamoinen persoona, niin silti jotakin todella symppistä on tuossa vanhassa miehessä. Maailma on muuttunut, mutta Mielensäpahoittaja ei sen mukana. Ainakin itsestänikin tunnistan aina välillä oman sisäisen sysisuomen Mielensäpahoittajan, joka haluaisi vain viljellä perunaa ja luopua turhista lattialämmityksistä pitäytyen perusasioissa.

Kauppatieteiden maisteri taustastani huolimatta koin siis silti jotenkin enemmän hengenheimolaisuutta tuon erämaiden jörrikän kuin urakeskeisen miniän kanssa. Sainkin siis enemmän irti tarinan varsinaisista dialogeista kuin varsinkin alun miniän ajatusten päivittelyistä mikä kaikki on apessa vikana. Nauroin kuitenkin ääneen useita kertoja, kun päästiin noihin venäläisiin liikemiehiin ja kaoottisiin sopimusneuvotteluihin. Kyllä oli Hassulla sedällä mielipiteitä joka asiaan. Ja muistakaa pojat että peruna on se joka tiellä pitää! Ehdottomasti haluan palata Mielensäpahoittajan maailmaan taas pian ja tällä kertaa itse änkyrän kertomana. Kyllä siitä vain enemmän saa irti, kun varsinainen Mielensäpahoittaja pääsee ääneen.

Tähdet: 3.5 / 5
 
 Muut sarjasta lukemani osat:
1. Mielensäpahoittaja