Hävitys - Jeff Vandermeer

Kirjan nimi: Hävitys (Annihilation)

Sarja: Eteläraja #1

Kirjoittaja: Jeff Vandermeer, suomentanut Niko Aula
Kustantaja: Like

Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2015

Sivumäärä: 222

Mistä: Kirjastosta

' Torni jonka ei kuulunut olla siinä työntyi maahan paikassa, jossa mustamäntymetsä oli väistymässä ensin suon ja sitten kaislojen ja marskimaan tuulessa vääntyneiden puiden tieltä. Marskimaan ja luonnon muovaamien kanavien tuolla puolen oli valtameri ja rannassa vähän edempänä hylätty majakka. Syistä joita on vaikea selittää tämä osa maata oli ollut tyhjillään jo kymmeniä vuosia. Me olimme ensimmäinen X-alueelle yli kahteen vuoteen saapunut retkikunta, ja suuri osa edeltäjiemme välineistä oli ruostunut, teltoista ja suojista oli tuskin muuta kuin tolpat jäljellä. Katselin seesteistä maisemaa, enkä usko että kukaan meistä vielä huomasi vaaraa. '

s. 7

 

Alue X on joutunut vuosikymmeniä sitten eristyksiin. Siellä on tapahtunut jotakin omituista, mutta asia ei ole päässyt julkisuuteen. Sen sijaan alueelle lähetetään erilaisia retkikuntia tutkimaan mitä siellä tapahtuu. Missiot ovat äärimmäisen salaisia eikä mitään nykyaikaista elektroniikkaa saa viedä alueelle. Löydökset kirjataan muistikirjoihin. Tietoa on kuitenkin saatu ulos yllättävän vähän. Retkikunnat eivät nimittäin palaa - ainakaan täysissä sielunvoimissaan.  

Nyt matkaan lähtee kahdestoista retkikunta, jossa on mukana neljä naista: biologi, antropologi, maanmittari ja psykologi. Nimiä ei tarvita, sillä vain jokaisen omalla roolilla on väliä. Alueelta he löytävätkin eräänlaisen maan sisään uppoavan tornin. Tornin, josta ei ole ollut mainintaa missään esivalmennuksessa. Sisältä he löytävät alas vievät portaat sekä elävää kasvustoa, joka muodostaa sanoja. Tämä on kuitenkin vasta alkua. Pikkuhiljaa biologi rupeaa nimittäin huomaamaan, että psykologi taitaa hypnotisoida heitä enemmän kuin uskottikaan eikä kaikki suinkaan ole sitä miltä näyttää. Onko kaikki ollut valhetta? Mikä ihme on alue X? Biologilla on myös itsellään omat syynsä lähteä tälle matkalle. On aika etsiä vastauksia.

 

' Niinpä astuin lähemmäs ja tuijotin tekstiä: Missä syntisen kädestä tullut kuristava hedelmä... Totesin, että toisiinsa liittyvät kursiivikirjaimet muodostuivat vihreästä kasvustosta, joka maallikon silmiin olisi vaikuttanut saniaismaiselta sammaleelta, mutta oli todennäköisesti jonkinlainen sienirihmasto tai muu aitotumainen eliö. Kiemurtelevat rihmastot olivat painautuneet tiukasti toisiaan vasten ja kohosivat suoraan seinästä. Sanoista kohosi savinen tuoksu, sen alta erottui pilaantuvaan hunajaan vivahtava haju. Tämä pienoismetsä huojui lähes huomaamattomasti, kuin rauhallisessa virrassa aaltoileva meriruohoniitty. '

s. 31

 

Heti alkuun todettakoon, että tämä ei kyllä ollut ollenkaan minun kirjani. Aihepiirinsä puolesta luulin, että luonnon vastaisku ihmisiä kohtaan olisi kiinnostavaa seurattavaa. Onhan X-alueella täysin omanlaisensa biodiversiteetti ja salaisuutensa. Tämä myös kiikkui useampana kertana kirjaston 'henkilökunta suosittelee' pöydässä, joten ajattelin, että kyllä se nyt on kohtalo tähän tarttua. Olinhan jo aiemmin tämän kirjannut ylös kiinnostavana teoksena. Toisaalta olin nähnyt 2018 tehdyn Annihilation elokuvan, joka ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta. Hassua kyllä teos ei mielestäni edes loppujen lopuksi kauheasti muistuttanut tuota elokuvaa. Molemmat olivat vain floppeja omalla tavallaan. 

 

Tässä Vandermeerin teoksessa minua eniten hiersi se, että koko 200 sivua oli kirjoitettu kuin oltaisiin äärimmäisen jännittävässä huippukohdassa. Siis ihan ensisivuilta lähtien lukijan olisi pitänyt onnistui hyppäämään tuohon intensiiviseen kerrontaan mukaan ilman mitään pohjustuksia, henkilöiden tai tarinan rakentamista tai edes pienen pientä nousua. Koko ajan vain koitettiin läiskiä menemään kuin pahimmissa toimintaelokuvissa konsanaan. Pakko sanoa, että kyllä siihen taitaa olla syy miksi yleensä sitä momentumia rakennetaan rauhassa, sillä nyt jäin lukijana oikeastaan heti laidalle katsomaan tympääntyneenä. 

 

En päässyt ahh niin kiihkeään jännitystunnelmaan ollenkaan sisälle ja tarvoin teoksen läpi vain koska siinä oli niin vähän sivuja. Kyllähän sitten välissä koitettiin lyhyillä takaumilla vähän rakentaa biologin hahmoa, mutta sitten taas mentiin. En vain jaksanut välittää mitä heille käy. Paikoin myös tuon luontomaiseman lähes palvovan ihmettelevä kuvaus toi mieleen Owensin Suon villin laulun, mutta näihin ei vain päässyt samalla lailla uppoamaan. Jos koko ajan on tekstissä kauhea tykitys niin se enemmänkin hämmentää, kun väliin tulee kaunis luonnon voimaa kuvaava kappale. Kaikesta yrityksestä huolimatta tämä lukukokemus jäi siis kyllä aikamoiseksi pakko pullaksi, vaikka siinä olisi voinut olla mahdollisuuksia vaikka mihin. En myöskään saanut vastauksia lähes mihinkään, mutta en kyllä jaksa koko trilogiaa kahlata läpi, jotta jotain tolkkua tähän touhuun saisi.

Tähdet: 1 / 5

 

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Järjellä ja tunteella, Kirjahilla, Kirjataivas, Sununtaisatuja, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä ja Paljon melua kirjoista 

Syö itsesi terveeksi - Ulla Lehtonen

Kirjan nimi: Syö itsesi terveeksi

Kirjoittaja: Ulla Lehtonen
Kustantaja: Loki-kirjat

Julkaisuvuosi: 2007

Sivumäärä: 336

Mistä: Omasta hyllystä

' Lukijani, haluan houkutella Sinut kotikeittiööni ja puutarhaani. Tule kokemaan, miltä varhaiskevään nokkonen ja auringon punertama maitohorsma lämpimillä voileivillä maistuvat. Tai miltä wokkiruoka näyttää, kun kasvisten joukossa on syvänvihreää palkoretikkaa eli palkonaurista, kuten perheessämme sanotaan. Lähde kanssani miettimään, mitä tehdä runsaalle tomatillosadolle, jota kesä ei kypsyttänyt ja jonka käyttötapoja on etsittävä meksikoa myöten. Tule ripottelemaan jauhettuja kananmunan kuoria kaalien istutuskuoppaan, tai vaikkapa sekoittamaan vihannestakiaisen ja nokkosen juuria rommiin, hiusten kasvua edistäväksi seokseksi. 

Kasvisten maailma on ihanan värikäs ja opetteluun houkutteleva. '

s. 11

Lehtonen on 'kasvitietouden ja puutarhanhoidon' konkari, jolla on 40 vuoden kokemus kirjassa esiteltyjen erilaisten kasvisten luomuviljelystä. Näitten kansien sisällä hän tarjoileekin kattavan esittelyn jos jonkinlaiseen Suomessa viljeltävään kasviin. Alaotsikkonsa mukaisesti tässä on '100 puutarhakasvia ruokana ja rohtona'. Suomalaisille tutusti aloitetaan erilaisista juuri- ja mukulakasveista, joista löytyy perinteisen porkkanan ja perunan lisäksi myös muun muassa mustajuurta, maa-artisokkaa, sellereitä ja juuripersiljaa. Erilaiset kaalit saavat myös kymmenkunta sivua ennen sipulien vuoroa. Enpä ollut ajatellutkaan kuinka paljon erilaisia sipulilajejakin on viljelyvaihtoehtoina, mutta vaeltavia ilmasipuleita haluan ehdottomasti kokeilla! Sitten vuoroon tulevat erilaiset palkokasvit, salaatit ja pinaattikasvit. Runsaasti lämpöä tarvitsevat kasvit ovat saaneet myös omat osionsa - tarvitsevathan kurkut, tomaatit, paprikat ja muut hiukan apua näin kylmässä pohjolassa, jossa kasvukausi on auttamattoman lyhyt. Sitten on vielä monivuotiset vihanneskasvit kuten parsa ja raparperi. Esitelläänpä erilaisia yrttejä ja marjojakin. Kuten tästä hengästyttävästä listauksesta huomaa niin hyvin monipuolinen kattaus on Lehtosella tarjolla.

Pidin itseasiassa hyvin paljon Lehtosen lähestymistavasta eri kasveihin. Jokainen sai oman lukunsa (esimerkiksi rakas porkkanamme peräti 11 sivua), joissa käydään monipuolisesti läpi kyseistä kasvista. Mukana on niin kulttuurihistoriallisia anekdootteja kuin laajempaakin katsausta miten kyseistä kasvista käytettiin ennen ja nykyisin niin ravintona kuin rohtona. Paljon mielenkiintoisia nippelitietoja siis tarttuu mukaan. Sitten käydään läpi kyseisen kasviksen erilaisia käyttökohteita kotikeittiössä, jota seuraa viljelyohjeet, mikäli ehdit innostua. Lopuksi oli aina erilaisia reseptejä, joista useampi pääsikin meillä kokeiluunkin kuten esimerkiksi perunapähkinäpihvit ja pikkuahvenkeitto. 

Mieheni on jo pidempään perehtynyt erilaisiin viljelymetodeihin, mutta minä olen ollut enempi vastuussa tuosta keittiöpuolesta. Tänä kesänä päätimmekin hyödyntää mökkipihaa parhaamme mukaan ja laittaa jos jonkinlaista kasvista tulille. Luonnollisesti emme pystyneet olemaan jatkuvasti niistä huolehtimassa, mikä vaikutti hieman satoihin, mutta yllättävän hyvin näinkin pienellä vaivalla sai kokeiluun omia perunoita, avomaankurkkuja, kesä- ja talvikurpitsoja, punajuuria, nauriita, lanttuja, retiisejä, porkkanoita, maa-artisokkaa, herneitä, härkäpapuja sekä musta- ja kaurajuurta. Tomaatit eivät selvinneet ilman jatkuvia kasteluita ja chilit jäivät hiukan kitukasvuisiksi myös. Sipulitkin katosivat mystisesti ehkä sitten parempiin suihin kaalisatojen kanssa. Yrttitarha sekä marjaistutukset sen sijaan näyttivät viihtyvät pienemmälläkin hoidolla ja parsapenkki jää odottamaan ensimmäistä koetintalveaan. Jokin tuossa puutarhassa puuhaillessa ja omaa satoa kerätessä vain tuntuu niin ihanalta. Sitä omaa pihaa odotellessa voi sitten harrastella näin mökillä sekä nauttia villiyrttien tarjoomuksista kuten nokkosesta, maitohorsmasta, vuohenputkesta ja ystävästämme voikukasta :D

Lehtosen kirja toimikin minulla tässä inspiraationlähteenä ohessa. Aloitin sen jo talvella ja olen lukenut sitä tässä matkassa mukana. Nyt viimein ollaan päästy myös hyödyntämään noita reseptejä ja kirja on huolellisesti luettu kannesta kanteen. Mikäli siis kiinnostaa mihin mitäkin kasvista voi hyödyntää, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen. Se laajentaa mukavasti kokemuspintaa sen perinteisen peruna-porkkana-kurkku-tomaatti ajattelun yli. Ehkä sieltä hevi-osastolta voisikin ensikerralla poimia jotakin muutakin sesonkituotetta mukaan kokeiluun. Itse myös tykkäsin paljon noista historia kurkistuksista: kuinka kyseinen kasvis on löytänyt suomeen ja miten sitä on aikojen saatossa hyödynnetty. Ja olihan se mielenkiintoista verrata minkälaisia ravinteita eri kasviksista löytyy niin että ruokalautaselle saa sitten mukavan vaihtelevan kattauksen. Monipuolinen kirja siis, jonka pariin varmasti palaan vielä useasti.

Tähdet: 4 / 5

 

 Muualla luettu: Ullan kirjat

Sydämen ääntä ei voi unohtaa - Jan-Philipp Sendker

Kirjan nimi: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Herzenstimmen)

Sarja: Burma #2

Kirjoittaja: Jan-Philipp Sendker, suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2021

Sivumäärä: 386

Mistä: Omasta hyllystä

' Mulliganin paasatessa "immateriaalioikeuksien arvosta" velipuoleni ensimmäiset lauseet palasivat mieleeni. Sanatarkasti. "Minä olen vakavissani. Minä puhun rakkaudesta, joka palauttaa sokeille näön. Rakkaudesta, joka on pelkoa väkevämpi. Puhun rakkaudesta, joka tuo tarkoituksen elämään..."

Lopulta olin vastannut kieltävästi. Ei, en usko mihinkään senkaltaiseen.

Seuraavien päivien kuluessa U Ba oli osoittanut minulle, kuinka vääriä uskomukseni olivat olleet. Entäpä nyt? Melkein kymmenen vuotta myöhemmin? Uskoinko voimaan, joka palautti sokeille näön? Pystyisinkö saamaan tässä seurueessa ainuttakaan vakuuttuneeksi siitä, että itsekkyys oli nujerrettavissa? He kuolisivat nauruun. '

s. 340-341

 

Burma-sarjan ensimmäisessä osassa yhdysvaltalainen Julia lähti Burmaan etsimään isäänsä ja kuulemaan tämän uskomattoman tarinan. Tämä kokemus oli Julialle silmät avaava. Nyt on kuitenkin kulunut jo melkein kymmenen vuotta tuosta visiitistä ja kirjeenvaihtokin velipuoli U Banin kanssa on lähes hyytynyt. Julia on solahtanut takaisin menestyneen juristin rooliinsa, jolle ura on kaikki kaikessa.  Kuitenkin elämä tuntuu jotenkin tyhjältä. Parisuhde on kariutunut eikä päivissä ole juuri muuta kuin työt. Sitten eräänä päivänä kesken kokouksen Julia rupeaa kuulemaan sisältään äänen, joka kysyy Kuka sinä olet? Miksi sinä olet yksin? Eikä Julia enää pysty palaamaan takaisin normaaliin arkeensa.

Ystävänsä Amyn kannustamana Julia päättääkin, että on viimein aika palata Burmaan. Ehkä siellä hän voisi löytää vastaukset sekavaan mieleensä. Mitä hän oikeastaan haluaa elämältä ja mikä on tuo ääni hänen päänsä sisällä. On aika palata ja tehdä matka itseensä. Tässä Julian apuna on jälleen vanhan miehen viisaudellaan U Ba. Burmassa Julia tuleekin kuulleeksi surullisen tarinan äidistä, jolla ei ollut riittää rakkautta molemmille lapsilleen, ja leskestä, joka joutui mahdottoman valinnan eteen. Burman sisällissodan synkät puolet tulevat yhdysvaltalaiselle Juliallekin tutuiksi. Voisiko tästä kaikesta kuitenkin löytyä vastaus elämään?

' Kaikki, mikä on totta, ei ole selitettävissä.

Eikä kaikki ole totta, mikä on selitettävissä. '

s. 402

Oi olen rakastunut! En tiedä oliko syynä nuhan aiheuttama aivopöhnä vai mikä, mutta joka tapauksessa tämä teos tuntui olevan tuolla hetkellä juuri sitä mitä kaipasin. Sendkerin kerronnassa on tiettyä Coelhomaista lämmintä pohdintaa elämästä ja rakkaudesta. Se pitää sisällään matkan itsensä etsimiseen, mutta myös traagisen toisen tarinan. Sydämen ääntä ei voi unohtaa on selkeästi viihdekirjallisuutta kevyehköllä asetelmallaan, mutta samalla Nu Nu:n tarina pakahdutti sydäntäni. Tämä oli kuin aikuisten satu, johon pystyi vain upota. Tuolla Burman maaseudulla oli tiettyä viisautta mitä nykyajan hektisessä elämässä helposti unohtuu. Mikä onkaan oikeasti tärkeätä? Ja kaikkihan lähtee rakkaudesta. Onneksi U Ba oli tälläkin kertaa Julian oppaana.

 

Pidin jo ensimmäisessä osassa Sendkerin tavasta upottaa viisauksia tekstiinsä samoin kuin Burman vanhan kansan uskomuksia enteistä ja muista nykylänsimaalaisille uskomattomista asioista. Silloin koin kuitenkin Sendkerin aloittaneen tarinansa aivan liian kesken kaiken ja koittaneen hiukan liikaa kielellistä kikkailua kauniin kielen ja filosofisen pohdinnan yhdistelyssä. Nyt Sendkerin oli kuitenkin löytänyt tasapainoin kerrontaansa, joten pystyin vain ottamaan mukavan asennon ja antaa tarinoiden viedä. Juliakaan ei tällä kertaa ärsyttänyt vaan hänkin sai selkeästi pehmeämpiä sävyjä, vaikka alkuun oltiinkin taas aika skeptisiä. Onneksi hänellä oli kuitenkin ihana ystävä Amy, jolla oli enemmän uskoa näihin asioihin. Kaikkeahan ei voi vain rationaalisella mielellä selittää.

Kaiken kaikkiaan ahmaisin tämän teoksen kahdessa päivässä. En edes osaa tarkalleen sanoa mikä oli se tekijä joka teki vaikutuksen. Pohdinkin pitkään, mitä antaisin teokselle tähdiksi. Toisaalta se ei ollut maailmaa mullistava teos, joka ansaitsee huikeat suitsutukset. Toisaalta myös viihdeteokset oikeassa saumassa voivat olla juuri se lukukokemus joka siinä hetkessä tuntuu täydelliseltä. Päätinkin siis kuunnella intuitiotani eli tunnetta järjen yli (varsinkin kun arvosteluni ovat muutenkin hyvin subjektiivisia lukukokemuksen suhteen eivätkä suinkaan kirjallisuuskriitikoiden silmälasien läpi luettuja) ja antaa tälle täydet pisteet. Jotenkin teos vain tuntui niin omalta. Samalla turvalliselta, mutta myös kosketti syvästi. Mitäpä muuta tässä voisikaan vaatia.

Tähdet: 5 / 5

 

Sarjasta aiemmin lukemani osat:

1. Sydämenlyönneissä ikuisuus

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Kirjaimia ja Tässä kaupungissa tuulee aina

 

Viimeisenä pettää sydän - Margaret Atwood

Kirjan nimi: Viimeisenä pettää sydän (The Heart Goes last)

Kirjoittaja: Margaret Atwood, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2020

Sivumäärä: 436

Mistä: Kirjastosta

 

' "Oletko kyllästynyt asumaan autossa?" mies kysyy Charmainelta. Ihan totta, puhuu suoraan hänelle! Eihän se niin voi olla, sillä ei mies voi tietää edes hänen olemassaolostaan, mutta siltä se tuntuu. Mies hymyilee, kovin ymmärtäväistä hymyä. "Tietysti olet! Et halua elää tällaista elämää. Sinulla on ollut ihan toisenlaisia haaveita. Ansaitset parempaa." Niin juuri, Charmaine henkäisee. Parempaa! Juuri siltä hänestä tuntuu. '

s. 42

 

Stanillä ja Charmainelle ei mene kovin hyvin. Massatyöttömyys vaivaa Yhdysvaltojen itäosia ja he ovat myös jääneet sen uhreiksi. Ihana talo menee alta ja vaihtuu autossa asumiseen - sitä ne eivät sentään ehtineet ulosmitata. Elämä näyttää toivottomalta ja rikollisuus on myös noussut ennätyslukemiin tehden pariskunnan olon hyvin turvattomaksi. Eihän elämän näin pitänyt mennä.

 

Sitten Charmaine näkee mainoksen, joka puhuttelee aivan kuin juuri häntä. Consilience-Positron projektissa he voisivat saada ihanan keskiluokkaisen elämänsä takaisin. Ajatella ihanan puhtaita lakanoita ja pehmeitä pyyhkeitä kauniissa omakotitaloalue miljöössä! Jutun juju piilee siinä, että joka toinen kuukausi kaksoiskaupungin asukkaat lähetetään vankilaan tekemään yleishyödyllisiä asioita ja vuorokuukausin he saavat elää täystyöllisen elämää ihanassa idyllisessä kaupungissaan. Eihän se niin pahalta hinnalta lopulta kuulosta he järkeilevät. 

 

Hiukan allekirjoitushetkellä arveluttaa, kun tulee sitoutuneeksi tähän projektiin loppuiäkseen eikä mitään yhteyksiä ulkomaailmaan ole sen jälkeen enää sallittu. Mutta mitäpä tuolla ulkona enää olisikaan heille. Elämä lähteekin mukavasti rullaamaan. Pikkuhiljaa niin Charmaine kuin Stan tulevat kuitenkin kehittäneeksi eräänlaiset seksuaaliset pakkomielteet vuorokuukausin talossa asuvasta toisesta pariskunnasta, jota he eivät ole kohdanneet. Tämä on kuitenkin vasta lähtölaukaus. Tilanne rupeaa nimittäin riistäytymään käsistä ja silloin heille rupeaa viimein selviämään kuinka kaupunki ei suinkaan taida olla köyhien paratiisi vaan jotakin aivan muuta. 

 

' Projektin puhemiehet, tai pikemminkin puhehenkilöt - Ed vilkaisee naista, joka hymyilee - ovat joutuneet kestämään paljon vihapuhetta nettiradikaalien ja muiden tyytymättömien taholta, jotka väittävät, että Consilience-Positron loukkaa yksilönvapautta, pyrkii totalitaariseen yhteiskunnalliseen valvontaan ja halventaa ihmisen vapaata henkeä. Kukaan ei ole Ediä omistautuneempi yksilönvapaudelle, mutta kuten kaikki tietävät - tässä Ed hymyilee yhteisymmärryksen hymyä - niin sanottua yksilönvapautta ei voi syödä, ihmisen vapaa henki ei maksa laskuja ja jotain on pakko tehdä yhteiskunnan painekattilaan kertyneen paineen helpottamiseksi. Eivätkö he ole siitä samaa mieltä? '

s. 58-59

 

Aijai kuinka herkullisen kokeen Atwood onkaan kehitellyt tässä teoksessaan. En ole aiemmin hänen teoksiaan lukenut, mutta tämän jäljiltä aion ehdottomasti tutustua lisää hänen tarkasti sivaltavaan maailmankuvaukseensa. Mikä onkaan se hinta, jolla ihmiset saa luopumaan vapaudestaan? Onko helpon elämän lupaus ja mukava elintaso jotakin, jonka alttarilla ollaan valmiita uhraamaan oma tahto. Consilience-Positronhan on käytännössä vankila, jonka muurin sisällä on kahden luokan väkeä eli varsinaisessa perinteisessä vankilassa olevat ja vuorokuukausin mukavan keskiluokkaista eloa elävät työläiset. Näin kansa pysyy tyytyväisenä, sillä eihän se tunnu vankilalta enää silloin. Köyhät ja rikolliset saadaan näin vapaaehtoisesti raivattua katukuvasta, kun he omatoimisesti lähtevät näihin suljettuihin kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Huh. Eikä edes aloiteta siitä, mitä kaikkea tuolta kaupungin takaa lopulta löytyikään. Ne jokainen saa itse löytää lukiessa.

Oman sivalluksensa saavat myös yhteiskuntamme seksin valta. Halut ovat vahva vietti, joka on monen toiminnan takana. Itseasiassa en juurikaan pitänyt edes kummastakaan päähenkilöstä eikä heidän pakkomielteensä ainakaan helpottanut tilannetta. Silti jotenkin Atwood onnistui pitämään minut lukijana kuin naulittuna seuraamassa mihin suuntaan juoni seuraavaksi koukkaa. Kerroksia oli monia, mutta niihin ei voi tässä upota liian syvälle, ettei vahingossakaan tule paljastaneeksi liikaa. Tämä satiiri saa paikoin myös farssin piirteitä, eikä ahdistus saa lukiessa yliotetta, sillä tuo huumori keventää kerrontaa.

Atwoodin kritiikki on osuvaa, sillä koen että tällaista voisi hyvinkin tapahtua. Se onkin se kylmäävin seikka. Vaikka teos löytyy scifi-hyllystä eli se on kai luokiteltu dystopiaksi, niin en edes näkisi, että tällaisesta kapitalistisesta kokeesta oltaisiin kovin kaukana. Saavutetusta elintasosta luopuminen voisi olla kova paikka eikä vapaa tahto tai yksilönvapaus lopulta taida monille painaa vaakakupissa niin paljon. Juuri tämän vuoksi tykkään lukea tällaisia 'dystopioita'. Ne todella saavat pohtimaan nykymaailman menoa ja moraalia. 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Sivumerkkejä, Bibliofiilin päiväunia, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjallisia

Tiluksilla: Unelmani maalla - Annukka Cederlöf

Kirjan nimi: Tiluksilla: Unelmani maalla

Kirjoittaja: Annukka Cederlöf
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2022

Sivumäärä: 224

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Jokaisen muuton yhteydessä selailin läpi myös maa- ja metsätilailmoituksia. Asettelin hakutermeiksi erilaisia paikkakuntia ja ihastelin hevostiloja. Ajatukset maallemuutosta olivat nousseet aika ajoin mieleeni ja ne olivat pinnalla aina juuri niin kauan, kunnes järki puuttui peliin. Järki oli tiukka. Se sanoi aina, että etkö sinä nyt ymmärrä jo, että aina sinä haluat jotain sellaista, mitä sinulla ei ole, mutta ei se sitä tarkoita, että se tekisi sinusta yhtään onnellisempaa. Ole onnellinen, kun saat asua kaupungissa palveluiden lähellä ja arki rullaa ilman autoakin. Tunne tukahtui järjen alle. Se teki sen monta kertaa, mutta se ei koskaan kokonaan hiljentynyt. '

s. 32

 

Annukka on pesunkestävä helsinkiläinen. Pikkutyttönä hän tulee kuitenkin hurahtaneeksi aivan peruuttamattomasti noihin uljaisiin eläimiin - hevosiin. Kun viikoittaiset ratsastustunnit eivät millään riittäisi perustaa hän kotiinsa keppihevostallin itselleen. Vielä kun vanhemmat eivät ole suostuneet hevosta hommaamaan pihan leikkimökkiin. Annukka kasvaa ja saakin tallilla yhä enemmän vastuita, mutta haave omasta hevosesta jää itämään.

 

Tämä on tarina Annukka Cederlöfistä, joka paljon myöhemmin päätyy karistamaan kaupungin tomut jaloistaan ja muuttamaan Vihtiin maatilalle. Kuinka tästä kaupunkilaisesta tuli yli 70 päisen eläinlauman Emäntä, joka pitää menestyvää Tiluksilla sometiliä? Matka ei ole suinkaan ollut suoraviivainen vaan monien vuosien sisäinen kamppailu järjen ja tunteen välillä. Välissä ehditään opiskelemaan, pyöräyttämään parit mukulat, kouluttautumaan uudestaan ja toimimaan poliisina erilaisissa rooleissa. Kaiken lopussa kuitenkin siintää Annukan oma unelma maalla.

 

' Jotenkin pieni ärrimurri vetosi heti minuun. Siinä oli jotain spesiaalintuntuista itsepäisyyttä ja hyvin vahvaa omanarvontuntua. En epäröinyt hetkeäkään, ettenkö haluaisi kokeilla, miten tämä kaveri meidän pihassamme viihtyisi. Pieni ongelma kävi kuitenkin mielessä. Se ei oikeastaan liittynyt mihinkään käytännön asioihin, vaan siihen, että olin jo kertaalleen käyttänyt tuliaiskortin kissanpentujen kanssa. Piti miettiä keino, jolla saisin myös Isännän ymmärtämään, että hän tarvitsi varmasti yhden ponin lisää. Kun olin kuullut kahdesta pelastettavasta avioerolampaasta, olin todennut saman tien, että totta kai, meille vain. Sillä lailla ei kuulemma voinut vain todeta. Asiasta olisi pitänyt keskustella ensiksi. Minusta keskustelu oli tarpeetonta, kun lampaat olisivat keskustelusta huolimatta tulleet. '

s. 121 

 

Teos etenee varsin kronologisesti Annukan kasvun mukana, vaikka lopputulos onkin jo selvillä. Itse en ole seurannut Tiluksilla someja, joten lähdin teoksen pariin täysin ummikkona. Omassa mielessä on vain pidempään hautonut samanlainen järjen ja tunteen taisto maalle kaipuun suhteen, joten kaveri uskoi, että tämä kirja voisi olla nappivalinta. Oma taustani ei kuitenkaan ole Annukan lailla hevosharrastuksissa, joten varsinkin aluksi oikein odottelin milloin se mielenkiintoinen osuus alkaisi. Tuntui että sivutolkulla vain toistettiin lapsen toivetta omasta hevosesta. Suurempikin tiivistys tähän alkuun olisi siis käynyt, mutta ehkä entiset heppatytöt kokevat tästä samaistumispintaa.

 

Mutta ai että fiilis muuttui, kun päästiin viimein sinne maaseutu osioihin! Annukan lauma lähti nimittäin aika nopeasti kasvuun kuin itsestään kun vain oma tila saatiin. En voinut kuin ihmetellä kuinka spontaanisti ja huolettomasti Annukka meni ja otti uusia itselleen täysin tuntemattomiakin eläimiä hoiteisiinsa, vaikka hän useaan otteeseen kuvaakin itseään enempi järki- kuin tunneperäiseksi päätöksentekijäksi. Ilmeisesti eläinhankinnat olivat tästä sitten poikkeus, koska aina jos jokin yhtään karaktäärisempi yksilö tuli vastaan, olihan se pakko saada. Isäntä paralla on siinä kestämistä, kun milloin ponit, aasit ja possut liittyvät laumaan ilman sen suurempia etukäteiskeskusteluja. Mikäli kyseessä olisi ollut romaani olisin varmaan kommentoinut, että olipa epäuskottavaa toimintaa, mutta kun kyseessä on elämänkerta, niin pakkohan se on uskoa.

 

Tiluksilla on varsin mukava teos, jonka lukaisee nopeasti. Se ei mene kovin syvälle maalla asumiseen vaan pitää kevyen kirjoittelu tunnelman läpi teoksen. Ehdottomasti teoksen parasta antia olivat Annukan kuvaukset heidän tilansa staroista eli eläimistä. Aikamoista erilaista persoonaa sieltä löytyikin. Itseasiassa olisin voinut lukea paljon enemmänkin näitä tarinoita, sillä teokseen ei loppujen lopuksi mahtunut edes niin paljoa kaikkia sattumuksia, joita varmasti moisen lauman kanssa on riittänyt. Yllättävän paljon sivutilaa saikin Annukan kokemukset poliisistakin, mitkä kertomukset kyllä herättivät kylmiä väreitä. Onneksi hän pääsi pois ja uskalsi lähteä seuraamaan omaa unelmaansa! Pääpaino oli siis itse Annukan matkassa ja onhan siellä myös niitä hassuja kertomuksissa, kuinka kukin eläin löysi paikkansa tiluksille. Näissä tarinoissa pystyi oikein aistimaan kirjoittajan lämpimät tunteet. Toivottavasti jossain kohtaa Annukka kirjoittaa hyvän olon teoksen, johon on koottu vain noita eläinsattumuksia tilalta! Varoituksen sanasena kylläkin, että jo tämä teos herättää voimakkaan kaipuun oman tilan löytämiseksi.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakaapin kummitus ja Kirja hyllyssä 

 

Valtaistuinpeli - George R. R. Martin

Kirjan nimi: Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)

Sarja: Tulen ja jään laulu #1

Kirjoittaja: George R. R. Martin, suomentanut Satu Hlinovsky
Kustantaja: Kirjava

Julkaisuvuosi: 1996, suomennos 2012

Sivumäärä: 725

Mistä: Siskon mieheltä lainassa

' "Pelkääkö hän?" Ned kysyi.

"Hieman", Catelyn myönsi. "Hän on vasta kolmen."

Ned kurtisti kulmiaan. "Hänen täytyy oppia kohtaamaan pelkonsa. Hän ei ole ikuisesti kolmevuotias. Ja talvi on tulossa."

"Niin", Catelyn myönsi. Sanat kylmäsivät häntä kuten aina. Starkien sanat. Jokaisella aatelissuvulla oli omat tunnussanansa. Perhemottoja, koetinkiviä, eräänlaisia rukouksia. Ne ylpeilivät maineella ja kunnialla, lupasivat uskollisuutta ja totuutta, vannoivat uskoa ja rohkeutta. Kaikki paitsi Starkit. Starkien tunnussanat olivat: Talvi on tulossa. Ties kuinka monetta kertaa hän mietti miten outoja ihmisiä nämä pohjoisen asukit olivat. '

s. 28

Targaryenilaiset valtasivat Seitsemän kuningaskuntaa kolmesataa vuotta sitten lohikäärmeineen. Lohikäärmeet ovat kuitenkin jääneet historiaan ja Rautavaltaistuimella istuu nykyään Robert Baratheon. Aikanaan Pohjoisen lordi Eddard Stark oli Robertin kanssa vapauttamassa maata Targaryenilaiseten ikeestä. Vuosia on kuitenkin kulunut. Yhdeksänvuotinen kesä on viimein päättymässä ja Starkien moton mukaisesti Talvi on tulossa. Sen kynnyksellä kuningas Robert päättää tehdä hovinsa kanssa pitkän ja työlään matkan läpi valtakunnan aina pohjoiseen Starkien Talvivaaraan asti. Kuninkaan Koura on kuollut jättäen kuninkaan lähimmän position tyhjilleen. Näin pohjoisen syrjään vetäytynyt Starkien suku tullaan vedetyksi mukaan Kuninkaansataman vallantavoittelijoiden verkkoon. Jokainen hovissa tavoittelee valtaa. Starkit jäävätkin yksin kunniansa kanssa.

Erityisesti Lannisterit valtaisine varakkuuksineen ovat kahmimassa koko ajan enemmän virkoja omalle suvulleen. Onhan kuningattarena kylmä Cersei Lannister, joka on valmis tekemään mitä vain kruununperillisensä prinssi Joffreyn eteen. Vaikka Kuninkaansatama on jo itsessään yksi käärmeidenpesä, niin myös meren toisella puolella on Robertin valtaistuimen tavoittelijoita. Viimeiset Targaryenilaiset, kuolleen kuninkaan nuorempi poika Viserys sekä tämän sisko Daenerys, elävät siellä nimittäin maanpaossa haaveillen, että vielä jonakin päivänä lohikäärmeiden suku hallitsee jälleen Seitsemää kuningaskuntaa. Päästäkseen tavoitteeseensa nuori Daenerys naitetaan pelottomien hevosruhtinaiden Dothrakien Khalille Drogolle. 

 

Valtaistuinpeli alkaa siis pikkuhiljaa murentamaan valtakunnan yhtenäisyyttä, mutta se ei ole suinkaan ainut valtakuntaa uhkaava tekijä. Lordi Starkin äpärä Jon Nietos on nimittäin lähtenyt valtakunnan pohjoisrajalle valtaisalle jäämuurille Yövartioon. Talvi on todellakin tulossa, eikä muurin ainut tehtävä ole suinkaan pitää pelkkiä villejä toisella puolella. On nimittäin puhetta, että tarujen kammottavia kuolleita Valkeitakulkijoita voisi sittenkin olla olemassa. Tästä kuitenkin kaikki vasta alkaa. Tervetuloa seuraamaan Game of Thronesia.

 

' "Valtaistuinpelissä vaihtoehdot ovat voitto tai kuolema. Välimuotoja ei ole." '

s. 443

Huhhuh tässä onkin sitten sellainen fantasiakirja järkäle, että todella vaikeata oli pyrkiä tiivistämään sitä ideaa lyhyeen esittelyyn. Onneksi monille Martinin sarja on tuttu tuosta Game of Thrones tv-sarjasta, joten ollaan sen suhteen vakaammalla maalla. Joka luvussa siis vuorotteli kertoja, ja näitä näkökulmia kyllä tarvittiinkin pitkin kuningaskuntaa ja sen yli, sillä niin paljon erinäisiä juonilankoja tässä jo punottiin. Starkkien suku on silti yllättävän vahvasti keskiössä, sillä ääneen pääsee niin lordi Eddard Stark; hänen vaimonsa Catelyn, jolla onkin omat seikkailunsa pitkin mantuja; tytär ja kunnon ladyn alku Sansa, joka on kihlattu prinssille; toinen tytär Arya, joka onkin aika villi tapaus; Nuorempi poika Bran, jonka rooli tulee varmasti vielä kasvamaan; sekä äpärä Jon Nietos, joka valottaa Muurin elämää kaukana pohjoisessa. Sitten on Lannisterien puolelta mielenkiintoinen hahmo eli Cersein kääpiöveli Tyrion, jonka terävä kieli on laittaa hänet aina vaikeuksiin, mutta jolla on kaikesta ryyppäyksestä ja huorissa käynnistä huolimatta varsin vikkelät aivot. Lopuksi on vielä toisaalla oleva lohikäärmeen jälkeläinen Daenerys, jolla onkin aivan oma maailmansa jossa luovia. Saatoinpa vielä hyvinkin unohtaa jonkun kertojan, mutta nämä nyt ainakin pääsivät ääneen.

Olen oikeastaan yllättänyt kuinka hyvin Martinin tiiliskivi vain sujahti lukiessa. Yleensä jos on useita kertojia niin aina löytyy se lemppari jota odottaa, mutta nyt koin oikeastaan kaikki juonilangat kiehtovina, joista halusin tietää lisää. Eli vaikka luku päättyi ja teki mieli parahtaa ei haluan tietää lisää niin sitten alkoikin jo seuraava ja olin taas aivan koukussa. Martinin maailma on aika perinteinen keskiaikaistyyppinen fantasiamaailma, mutta silti hän on luonut omat twistinsä. Erityisesti nuo muinaiset lumopuut, joihin on kaiverrettu kasvot kiehtovat minua suunnattomasti. Alun kartta oli kyllä kovassa käytössä ja onneksi takana oli myös kertausta eri suvuista, sillä henkilöitä tosiaan riitti. Vaikka pidänkin fantasiakirjallisuudesta niin en ole ikinä ollut kovin kiinnostunut lukemaan sivutolkulla niitä eeppisiä taistelukohtauksia. Tässäkin teoksessa oli jo useampi yhteenotto, mutta onneksi niitä oli valotettu useammasta mielenkiintoisesta näkökulmasta, joten suurta turhautumista ei ehtinyt tapahtua.

Vaikka Valtaistuinpeli pitikin hyvin otteessaan, ei se silti yllä vuoden top listaukselleni. Veikkaan että yksi teoksen vaikuttavuutta vähentävä tekijä oli se, että olen tosiaan nähnyt tuon tv-sarjan. Silloin ensimmäistä kautta katsoessa muistan teininä haukkoneeni useaan otteeseen henkeä, kun juonta pyöritettiin niin ennakoimattomiin suuntiin. Ketkään, eivät edes päähenkilöt, eivät olleet turvassa. Luonnollisesti kun tietää mitä on tulossa, niin täysin samaan jännitykseen ja vaikuttavuuteen ei voi päästä. Toinen hiukkasen häiritsevä puoli oli myös monien henkilöiden ikä. Ymmärrän, että keskiajallakin nuoret kasvoivat aikuisten maailmaan huomattavasti aikaisemmin, mutta pitikö melkein kaikista päätoimijoista tehdä 9-14 vuotiaita? Enimmäkseen ohitin nämä iät kuvittelemalla Jonit, Sansat ja Daenerykset tv-sarjan näyttelijöillään eli huomattavasti kypsempinä jo. Vähän myös mietityttää, että onko Martin nyt halunnut kuvata tähän kaiken maailman fetissejään, kun tosiaan oli muun muassa sisarusten välistä kanssakäymistä, aikamoisia orgioita, joitakin raiskauksia ja tosiaan noita nuoriakin jo naitettiin. Mutta onneksi nämä kohtaukset eivät saaneet läheskään sellaisia mittasuhteita kuin ruudussa oli kuvattu. Keskitytään siis tuohon valtaisaan eeppiseen tarinaan, jonka Martin tässä aloittaa. Tulen aika varmasti nimittäin jatkamaan sarjan parissa ja todella toivon, että kirjailija myös saa sen valmiiksi joku kaunis päivä.

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Lukujonossa, Kirjoihin kadonnut, Sallan lukupäiväkirja, Musteen jäljet, Sanoissa ja sivuilla, Vinttikamarissa, Cillan kirjablogi, Tuhat ja yksi sivua, Kuristava kirsikka, Nenä kirjassa, The Books of My Life ja Luettuja maailmoja 

Nimeni on Lucy Barton - Elizabeth Strout

Kirjan nimi: Nimeni on Lucy Barton (My Name Is Lucy Barton)

Sarja: Lucy Barton #1

Kirjoittaja: Elizabeth Strout, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2018

Sivumäärä: 163

Mistä: Kirjastosta

 

' Mutta minua väsytti ja siksi äiti alkoi kertoa minulle tarinoita ihmisistä, jotka hän oli tuntenut vuosia sitten. En muistanut hänen puhuneen koskaan sillä lailla, aivan kuin hän olisi padonnut tunteensa ja sanansa ja havaintonsa vuosiksi sisälleen, ja hänen äänensä oli hengästynyt, muttei yhtään vaivautunut. Torkahtelin välillä ja kun havahduin, pyysin häntä aloittamaan alusta. Mutta hän sanoi: "Voi Rimpula, sinun pitää levätä."

"Minähän lepään! Kerro, äiti. Kerro jotain. Kerro mitä vain. Kerro Kathie Nicelysta. Minä olen aina pitänyt hänen nimestään." '

s. 12

 

Lucy Barton on joutunut New Yorkilaiseen sairaalaan melkein yhdeksäksi viikoksi. Aika käy pitkäksi, kun mies kammoaa sairaaloita ja pienet lapsetkin käyvät vain harvoin katsomassa. Yllättäen Lucy kuitenkin löytää sairaalasänkynsä viereltä äitinsä. Äidin jonka kanssa hän ei ole ollut tekemisessä vuosiin. Vaikeasta suhteestaan huolimatta äidin läsnäolo tuo Lucylle lohtua. Äiti valvoo vierellä ja kertoilee tarinoita ihmisistä vuosien takaa. Vaikeista asioista ei puhuta, mutta omalla tavallaan tämä kohtaaminen lähentää äitiä ja tytärtä toisiinsa.

Lucyn lapsuus ei ole ollut kovin kummoinen. He asuivat pikkukaupungissa Illinoisissa ja jopa tuon köyhän kylän mittapuulla Lucyn perhe oli poikkeuksellinen. He asuivat ränsistyneessä autotallissa ja toisessa maailmansodassa traumatisoitunut isä toi omat haasteensa. Elämä ei ollut helppoa äärimmäisen köyhänä ja ehkä juuri siksi Lucy päätti lähteä aikuisena kauas pois, suurkaupunkien sykkeeseen, jossa hän pystyi luomaan itsensä uudestaan. Enää hän ei olisi haiseva ulkopuolinen. Näemmekin välähdyksiä Lucyn elämästä sekä hänen kehityksensä esikoiskirjailijaksi, joka ammentaa menneisyyden traumoistaan kaunokirjallisen teoksen.

 

' Mutta tämä on minun tarinani.

Ja silti se on monen muunkin tarina. Se on Mollan tarina, minun huonetoverini tarina, se voi olla Nättien Nicelyn tyttöjen tarina. Mami. Mami!

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. ja minun nimeni on Lucy Barton. '

s. 161 

 

Tämä on jälleen näitä kirjoja, joista on hyvin vaikea kirjoittaa mitään. En nimittäin ole aivan varma mitä edes tulin lukeneeksi. Takakannen perusteella luulin teoksen punaisen langan olevan tuo sairaalassa oleva kohtaaminen ja äidin ja tyttären kipeän suhteen kehittyminen, kun asioita jätetään rivien väliin tulkittaviksi. Sen sijaan tarina oli hyvin fragmenttinen. Jossain luvussa oltiin tosiaan tuolla sairaalassa, mutta sen lisäksi Lucy myös avaa lapsuuttaan takaumissa sekä tulevaisuutta kun kirjailijan ura on lähtemässä käyntiin. Onpahan myös välissä noita Lucyn äidin tarinoita kotikylän eri henkilöistä ja mitä heistäkin on tullut. 

 

Ajassa ja paikassa siis hypittiin oikein innokkaasti jättäen ainakin tämän lukijan vähän tyhjin käsin. Mitä tästä teoksesta olisi pitänyt saada irti? Ihastuin viime vuonna Stroutin Olive Kitteridgeen, jossa kerrottiin tarinoita erään ärtyisän eläköityneen entisen matematiikan opettajan ympäriltä ja samalla sen kyläläisistä. Tuolloin tuo kaiken yhteen nitova tekijä oli Olive, joka voitti ainakin tämän lukijan sydämen omalla tavallaan. Nyt tuntui, että vaikka kaikki kertoikin Lucysta niin en saanut oikeastaan muodostettua minkäänlaista tunnesidettä päähenkilöön. Hän oli liian etäinen ja kliininen ja kaikki tuo hyppiminen vain ärsytti. Kyllähän sisällössä oli omat hetkensä, erityisesti äiti-tytär suhteen arassa ja haparoivassa paikkailussa, mutta se ei aivan nyt riittänyt. Onneksi teoksessa oli niin vähän sivuja, että se oli nopeasti taputeltu. Jatkossa taidan siis pitäytyä Stroutin Olive kirjoissa ja jättää nämä Lucy Bartonista kertovat suosiolla sinne kirjaston hyllyyn.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Keltainen kirjasto -kirjablogi, Sivuhenkilö, Lumiomena, Tuijata, Donna Mobilen kirjat, Illuusioita, Leevi levitoi, Kirjakaapin kummitus, Mitä luimme kerran, Unelmien aika, Kirjakimara, Luettua elämää, Kirjan pauloissa, Kirjoihin kadonnut, Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Luetut, lukemattomat, Lukuvika, Lukuisa, Kirjatimpuri, INAhdus, Annelin lukuvinkit, Kirjojen kuisketta, Kirjasta kirjaan, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Kirja vieköön!