torstai 31. joulukuuta 2020

Kirjavuosi 2020


Kulunut vuosi on ollut varmasti meille kaikille poikkeuksellinen, mutta myös omassa elämässäni on tapahtunut isoja muutoksia. Kevät pyörähti gradun viimeistelyssä ja nyt on kauppakorkean maisterin paperit takataskussa. Kesä puolestaan meni lomaillessa, mutta syksyn tullen aloitin viimein työt, jonka hektisyys on näkynyt myös loppuvuoden vähenevissä lukumäärissä. Tänä syksynä tuli myös muutettua uuteen paikkaan, mutta onneksi pikkuhiljaa elämä on taas ruvenut löytämään uudet rutiininsa ja rakas lukuharrastus varmasti pysyy vahvasti esillä myös jatkossa.

Näin dataan ja analytiikkaan erikoistuneena onkin siis aika kerätä jälleen kirjavuoden tilastot siitä, mitä oikein tulikaan luettua. Ilokseni voinkin heti mainita, että lukumääräni ovat taas päässeet hyvälle tasolle edellisvuosien hiukan laihempien tulosten jälkeen. Tässä siis kootut nippelit:

 
Luetut kirjat: 65 kpl 
 
Kotimaisten osuus: 17 %
Sarjojen osuus: 38.5 % 
Uutuudet: 9 %

 
Luetut sivut: 28 147
Keskimääräinen teoksen pituus: 433 sivua
Yli 500 sivuisten osuus: 31 %
 
 
 

Mistä luettavaksi:
Kirjasto: 30
Oma: 25
Lainassa: 10

Kieli: 
Suomi: 63
Engalnti: 2

Kirjailijan sukupuolijaukauma:
Nainen: 40
Mies: 23
Tuntematon/useampi kirjailija: 2


 
Kokonaisuutena todettakoon, että olen oikein tyytyväinen kuluneesen kirjavuoteeni. Sain kasvatettua kotimaisen kirjallisuuden osuutta ja minulle harvinaisesti myös useampi uutuuskin päätyi heti pikimmiten lukulistalleni.Vahva Christie-putkeni on pitänyt jännityksen genrenä isossa roolissa, vaikka muuten dekkareita vähemmän kulutankin. Innostuin myös Todella vaiheessa blogin haasteesta lukea vanhat kirjastopinot loppuun ja keskittyä enempi oman hyllyn kirjoihin. Keskityinkin keväällä näihin tavoitteisiin, mutta syksyä kohden kirjaston laajat valikoimat veivät taas voiton. Olen kuitenkin tyytyväinen saldooni eli 25 oman hyllynlämmittäjän lukumiseen. Vuoden uutena isona innovaationa oli myös paluuni nuoruuteni suosikkigenren eli fantasian pariin, johon hurahdin jälleen täydestä sydämestäni. Tämä saattaa näkyä myös vuoden top listauksessani alla :D

Vuoden 2020 Top 6:
 
Oikein hyvää vuotta 2021 kaikille! 
 
 
 

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Yue Fein perintö - Jin Yong

Kirjan nimi:
Yue Fein perintö (Shediao yingxiong zhuan)
Sarja: Kotkasoturien taru #3
Kirjoittaja: Jin Yong, suomentanut Riina Vuokko
Kustantaja: Moebius
Julkaisuvuosi: 1959, suomennos 2020
Sivumäärä: 631
Mistä: Kirjastosta
 
 ' Wanyan Honglie oli ollut jo pitkään huolissaan, ja nämä uutiset saivat hänen mielensä synkkenemään entisestään. Ellei onni pian kääntyisi, sota pohjoisessa olisi hävitty, eikä hänen suunnittelemastaan valloitusretkestä etelään Songin maille tulisi siitäkään mitään. Hän ymmärsi, että vain ylivertainen strategia saattaisi kääntää edun taas heidän puolelleen, ja siksi kenraali Yue Fein salaisen käsikirjan hankkiminen tuntui nyt entistäkin tähdellisemmältä. Jos tuon kuuluisan kenraalin laatimat strategiat ja suunnitelmat todella olivat maineensa veroisia, mikään rohkeus tai huimapäisyys ei mongoleja enää auttaisi. Jinin armeija voisi niiden avulla järjestää puolustuksensa läpäisemättömäksi, ja kaikkein suurin hyöty opeista varmasti saataisiin, kun hyökkäys etelään viimein toteutuisi. '
s. 124-125 
 
Mikäli tämä 1200-luvun Kiinan wulin taistelijoiden lumoava sarja on uusi tuttavuus, suosittelen aloittamaan tämän kirjallisen matkan tutustumalla ensimmäiseen osaan Soturin oppivuodetYue Fein perintö jatkaa nimittäin saumattomasti Kotkasoturien tarun tarinaa toisen osan Yhdeksän Yinin totuuden lopputaistelusta. Tällä kertaa vastustaja on ollut liian kova ja sankarimme joutuvat traagisesti eroon toisistaan. Selviävätkö kaikki kaikissa sielun ja ruumiin voimissa, saati hengissä eteenpäin? Edes autiolla saarella ei voi hengähtää, sillä koskaan ei voi olla varma iskeekö vihollinen jälleen. Toisaalta voiko epätoivoinen tilanne sanella verivihollisetkin tovereiksi - ainakin väliaikaisesti.

Toisaalla pohjoisen Jin-valloittajien ruhtinas Wanyan Honglie on omine wulin taitajineen päättänyt lähteä etelän maille löytääkseen Song dynastian edesmenneen suuren sotastrategin Yue Fein salaiset kirjoitukset. Wanyan Honglielle kostoa vannova Guo Jing päättää yhdessä aisaparinsa Huang Rongin kanssa estää Jin ruhtinasta saamasta kyseisiä kirjoituksia käsiinsä. Ikävä kyllä Wanyan Honglie saa joukkojensa jatkeeksi legendaarisen Lännen Myrkyn, jonka voittamisesta nuoriso voi vain haaveilla, vaikka he ovatkin saanet oppeja lukuisilta muilta wulinin suurmestareilta. Näyttäviltä yhteenotoilta ei voida välttyä ja toinen toistaan henkeäsalpaavampia otteluita tullaan käymään, kun sankareidemme tie vie läpi keisarillisen palatsin aina mystiselle Rautakouravuorille ja syvälle etelän seuduille. Huang Rongin isän Persikankukkasaaren mestarin sekä Hong Qigongin Kerjäläisseuran aiheuttamilta lisähaasteilta ei myöskään voida välttyä, kun sankarimme pyrkivät toteuttamaan tehtäväänsä.

' Liaodongin kettu oli nimensä mukaan saanut innoituksensa ketusta, jonka Mestari Liang oli nähnyt taistelevan suurta metsästyskoiraa vastaan lumisilla Changbaivuorilla. Kettu oli ovela ja liikkeissään salamannopea, se teki korkeita loikkia ja syöksähteli sinne tänne, ja vaikka koiran hampaat loksahtivatkin monta kertaa aivan läheltä ja suuret tassut viistivät pientä kettua, koira ei saanut sitä kiinni, ja lopulta kettu selvisi voittajana. Mestari Liang oli ollut keräämässä ginsengiä, mutta se oli saanut jäädä, sillä ketun loikkia katsellessaan hän oli oivaltanut jotakin taistelemisesta. Moneen kuukauteen hän ei juuri poistunut pienestä vuoristomajastaan, kehitteli vain liikkeitään kunnes Liaodongin kettu oli hiottu huippuunsa. '
s. 129

Kotkasoturien taru on sarja, joka on vienyt minut täysin mennessään. Toistan luultavasti itseäni jo aiempien osien arvioista, mutta lumoudun aina uudestaan noista eri tekniikoiden runollisista nimistä sekä taistelukuvauksista, jotka ovat suoraan kuin Kung-fu elokuvista. Jokin tuossa historiallisen todellisen miljöön sekä mystisten taistelutaitojen omaavien wulin mestareiden yhdistelmässä vain toimii niin saumattomasti, että en millään malttaisi laskea sarjan teoksia käsistäni. 
 
Viime osasta poiketen tämän teoksen alku sai kuitenkin hiukan hitaamman startin. Autiolla saarella juonikuviot pyörivät pienessä piirissä ehkä tovin liian pitkään. Oltiin kuitenkin vasta sata sivua edetty, mutta aika monta petosta, kovaa yhteenottoa, sopimista ja uutta petosta ehdittiin käydä läpi. Myös eräässä Härkäkylän viinituvassa kuhnailtiin hyvä hetki ja lukijana tulin jo aikamoiseen ähkyyn, kun edellisten osien lähes kaikki sivuhenkilöt juoksutettiin vuorollaan täällä näyttämölle. 

Onneksi muilta osin Yue Fein perintö on taattua Jin Yongin laatua eli toinen toistaan uskomattomampia taistelukohtauksia sekä uusien tekniikoiden omaksumista on luvassa sylin täydeltä. Vieläkin Jin Yong on myös pystynyt kehittelemään uusia kiehtovia mestareita sekä avaamaan eri koulukuntien perinteitä. Loppua kohden oltiinkin jo päästy tarinan parissa sellaiseen flowhun, että sivut vain sujahtivat ohi ja järkytys oli aikamoinen, kun sivut loppuivat kesken ja oli aika palata todellisuuteen takaisin. Tämän osan lisätwistinä olivatkin nuo viittaukset historiallisiin hallitsijoihin ja filosofeihin sekä erilaiset matemaattiset ja runolliset pulmat, joita Guo Jing ja Huang Rong tulevat kohtaamaan matkallaan. Tämän sankariparivaljakon kehittymistä on uskomatonta, mutta silti niin nautittavaa seurata. Jopa hahmojen yksiulotteisuuden voi antaa anteeksi, sillä muuten Jin Yongin luoma kokonaisuus on sen verran vetoava. Osaisipa itsekin moisia taitoja! 

Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Neiti Marple koston jumalattarena - Agatha Christie

Kirjan nimi:
Neiti Marple koston jumalattarena (Nemesis)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eva Siikarla
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1971, suomennos 1979
Sivumäärä: 247
Mistä: Omasta hyllystä

' Vaaleanpunaista villalankaa. Hetkinen, mihin se liittyi? Aivan niin - se liittyi nimeen jonka hän juuri oli nähnyt lehdessä. Vaaleanpunainen villalanka. Sininen meri. Karibian meri. Hiekkaranta. Auringonpaiste. Hän itse kutomassa ja - tosiaan herra Rafiel. Se matka Karibian merelle. St Honorén saari. Lahja hänen sisarenpojaltaan Raymondilta. Ja hän muisti miten Joan, Raymondin vaimo, oli sanonut:
- Jane-täti, älä sitten sekaannu enää mihinkään murhiin. Sellainen ei ole hyväksi sinulle.
No, eihän hän ollut toivonut sekaantuvansa mihinkään murhajuttuihin, niin oli vain käynyt. Siinä kaikki. '
s. 8


Neiti Marple istuu mukavasti tuolissaan ja lukee tuttuun tapaan sanomalehtiä, vaikka nykyään ne sisältävätkin uutisten sijasta yhä enemmän tyhjänpäiväisiä kauneusvinkkejä. Syntyneet palstakaan ei ole enää entisellään, sillä eihän siellä enää tuttujen nimiä löydy. Kuolinilmoitusten joukosta Marplelle iskee kuitenkin tuttu nimi silmään: Herra Rafiel. Pienen pohdinnan jälkeen muistot Karibian lomalta vyöryvät hänen mieleensä. Kuinka murha oli tullut yhdistäneeksi Marplen ja tuon satumaisen rikkaan vanhan herrasmiehen toisiinsa. 

Pian posti tuokin Marplelle kutsun saapua Lontooseen tapaamaan herra Rafielin asianajajia. Osana testamenttiaan herra Rafiel on nimittäin antanut Marplelle tehtävän, mikäli tämä on halukas ottamaan sen vastaan. Koska Rafiel on nähnyt, että Marplella on luontaista taipumusta oikeudenmukaisuuteen, saa hän tehtäväkseen ratkaista rikoksen. Mikäli hän onnistuu tekemään tämän vuoden sisällä, saa hän muhkean kasan kahisevaa. Ainut ongelma on, että viestissä ei kerrota lainkaan mistä rikoksesta on kyse. Neiti Marple joutuukin tunnustelemaan pimeässä tietään eteenpäin. Kuinka ratkaista rikos, kun ei edes tiedä mistä rikoksesta on kyse? Pian matkatoimisto ottaa Marpleen yhteyttä, sillä hänelle on varattu paikka Iso-Britannian Kuuluisia Taloja ja Puutarhoja -kiertomatkalta. Mysteeri rupeaa pikkuhiljaa aukeamaan. Nemesiksen on aika ruveta töihin.


' - Vanha juoruakka, neiti Marple sanoi itsekseen. - Niin, tiedän että olen aivan ilmeinen juoruakka. Maailmassa on niin paljon juoruakkoja ja he ovat kaikki niin samanlaisia. Ja olenhan minä tietenkin hyvin tavallinen. Tavallinen varsin höperö vanha nainen. Ja se on tietenkin erinomainen valepuku. Hyvänen aika, olenkohan minä nyt oikeilla jäljillä. Minähän tosiaan tiedän aina silloin tällöin millaisia ihmiset ovat. Tarkoitan, tiedän millaisia ihmiset ovat koska he muistuttavat tiettyjä muita ihmisiä jotka olen tuntenut. Niinpä tiedän heidän vikojaan ja heidän hyviä puoliaan. Tiedän millaisia he ovat. Sehän on kyllä niin. '
s. 49


Heti aluksi kerrottakoon, että Christielle epätyypillisesti tämä teos oli osittain jatkoa Lomahotellin murhat teokselle, jossa siis tuo Marplen ja herra Rafielin yhteinen Karibian meren murhaseikkailu on tapahtunut. Itsehän en tätä ollut tajunnut ja rupesin jo hyvän tovin luettuani ihmettelemään, että mikäs on tämä alussa niin runsaasti viitattu murhamysteeri, josta ei kuitenkaan kerrota sen enempää. Pienen googlettelun jälkeen sitten selvisikin tuo yhteys Lomahotellin murhiin, joka siis odotti minulla tämän teoksen vieressä tuolla lukemattomien hyllyssä. Hupsis! Menipäs nyt hassussa järjestyksessä mutta menkööt. Satunnaisesti Christietä lukevalle tällä tuskin on sen suurempia vaikutuksia, mutta mikäli mielii lukea tuon Lomahotellin murhat piakkoin, suosittelisin aloittamaan siitä välttyäkseen pieniltä spoilereilta.

Mitä taas tähän kyseiseen teokseen tulee, niin selkeästi oli jo huomattavissa, että Marple oli vanhentunut sitten Murha maalaiskylässä teoksen, jossa hänen ensiesiintymisentä oli. Neiti Marple koston jumalattarena taitaakin olla yksiä viimeisiä Marpleja. Marple paralta oli riistetty puutarhan hoitamisen ilot ja kerronnassakin jo näkyi, kuinka vanha mieli pyrki haparoiden löytämän menneisyyden muistikuvia. Christie olikin kuvannut tuota Marplen vanhentumista yllättävän uskottavasti, mistä on pakko nostaa hänelle hattua. Aina on nimittäin ilo löytää näin lukuistenkin Christieiden jälkeen uusia puolia hänen tuotannostaan.

Oikeastaan onkin harmi, että itse pääjuoni teoksessa ei tehnyt kovin kummoista vaikutusta. En tiedä oliko syynä tuo Marplen hyvin epämääräinen tehtävänanto vai takakansitekstin puute, mutta minun oli alussa hyvin vaikeata saada teoksesta otetta. Henkilöhahmojakin oli aikamoinen konkkaronkka, sillä jo pelkällä bussireissulla oli se parisenkymmentä ihmistä. Kun ei oikein hahmota mistä on edes kyse ja mitkä asiat tai henkilöt oleellisia ja kaiken päälle Marplen muistikin hiukan takkuili, niin paikoin oli jopa raskasta edetä Christien matkassa. Tämä oli minulle ainakin suuri yllätys, sillä olen tottunut Christien tuotannossa tiettyyn laatuun. Kyllähän tässäkin, kun tarina viimein rupesi keskittymään, löysi se omat uomansa, mutta ikävä kyllä se ei aivan riittänyt pelastamaan lukukokemusta kokonaisuutena.

Tähdet: 2.5 / 5
 
 

lauantai 12. joulukuuta 2020

Salaperäinen veitsi - Philip Pullman

Kirjan nimi:
Salaperäinen veitsi (The Subtle Knife)
Sarja: Universumien tomu #2 
Kirjoittaja: Philip Pullman, suomentanut Helen Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1997, suomennos 2007
Sivumäärä: 321
Mistä: Omasta hyllystä

' Näytti siltä kuin joku olisi leikannut ilmasta palan noin kahden metrin päässä tien reunasta: pala oli kutakuinkin neliön muotoinen, ja sen läpimitta oli alle metrin. Jos katsoja oli palan tasalla tai suoraan sitä päin, pala oli melkein huomaamaton, ja sen takaa se oli täysin näkymätön. Paikan saattoi havaita vain kadun puoleiselta sivulta, eikä helposti sieltäkään, koska palan läpi näkyi vain täsmälleen samaa kuin sen edessä tällä puolen: katulampun valaisema nurmikkokaistale.
Will tiesi kuitenkin ilman epäilyksen häivääkään, että nurmikkokaistale toisella puolella kuului eri maailmaan. '
s. 20-21
 
 
Kultaisesta kompassista jo tutun Lyran tarina jatkuu, mutta tällä kertaa hän saa aisaparikseen kaksitoistavuotiaan Willin. Will on maailmasta joka muistuttaa omaamme. Niin Coca Colat kuin autot ovat tuttuja eikä ihmisillä ole daimoneita. Willin isä on ollut kuuluisa tutkimusmatkailija, joka on kadonnut Willin ollessa vielä sylivauva. Will on siis jäänyt kahdestaan hermoheikon äitinsä kanssa, josta huolehtiessaan Will on joutunut kokemaan vastuita, jotka ovat monille muille lapsille tuntemattomia. Kaikki ei ole kuitenkaan kohdillaan. Epäilyttävät miehet ovat ruvenneet ahdistelemaan Willin äitiä kysellen kysymyksiä Willin isän viimeiseen matkaan liittyen. Mitä John Perrylle on käynyt ja minne hän oikein katosi kymmenen vuotta sitten?

Eräänä iltana Will löytää Oxfordin kaduilta aivan sattumalta eräänlaisen ikkunan. Ilman tyhjään kadonnutta kissaa se olisi ollut lähes mahdotonta huomata. Ikkunan läpi mennessään Will löytääkin itsensä trooppisesta autiokaupungista. Täällä hän kohtaa toisen maailmojenmatkaajan: Lyran, joka on saapunut lordi Asrielin räjäytyksen kautta tähän vieraaseen maailmaan. Tästä alkaa Lyran ja Willin yhteinen matka, jossa he tulevat kohtaamaan niin mystisiä aikuisten sieluja imeviä haamuja, kuulemaan tarustoa salaperäisestä veitsestä, jolla voi leikata aukkoja eri maailmojen välille sekä pääsemään aletiometriäkin liikuttavan Tomun mysteerin jäljille.


' "Tämä ei ole oikea", Lyra sanoi. Hän puhui hiljaa, koska Will oli kieltänyt häntä osoittelemasta kovaäänisesti kaikkea, mikä oli väärin. "Tämä on eri Oxford."
"No, senhän me tiesimme", Will sanoi.
Will ei ollut varautunut Lyran typertyneeseen avuttomuuteen. Hän ei voinut tietää, kuinka suuren osan lapsuudestaan Lyra oli viettänyt juoksennellen kaduilla, jotka olivat melkein samanlaiset kuin nämä, ja kuinka ylpeä Lyra oli ollut kuulumisestaan Jordan Collageen, jonka tiedemiehet olivat kaikkein viisaimpia, jonka rikkaudet olivat suurimpia ja joka oli ylivertainen kauneudessaan. Nyt sitä ei yksinkertaisesti enää ollut, eikä Lyra ollut enää Jordanin Lyra; hän oli eksynyt pieni tyttö vieraassa maailmassa eikä kuulunut mihinkään. '
s. 74
 

Nuo kuvaukset rinnakkaisista maailmoista olivat ehdottomasti teoksen parasta antia. Noissa maailmoissa oli niin monia yhtäläisyyksiä aina samoista rakennuksista jopa nimikirjainkaiverruksiin asti, mutta silti suuria eroavaisuuksiakin oli. Erityisesti taikuuden ja muun kehityksen suhteen Lyran ja Willin maailmat olivat kuin yö ja päivä. Lyran uskonnollisen vallan alle jäänyt maailma oli kuin kaukainen kuvaus Willin nykymaailman historiasta. Vastaavasti haamujen valtaamassa maailmassa oli puolestaan omat elementtinsä muun muassa enkelien läpikulkumaana. Aivosoluja kutkuttavaa olikin pohtia miten tällaiset osittain limittäin lomittain olevat maailmat yhtyvät  ja mistä niiden nykytilanteen erot ovat oikeastaan johtuneet. Onko olemassa miljoonia erilaisia maailmoja, joista jokainen on eriytynyt jostakin päämaailmasta omaksi kehityssuunnakseen jossain välissä, vai voiko näiden maailmojen välillä olla myös ajallisia eroavaisuuksia? Kuinka paljon loppujen lopuksi sillä onkaan merkitystä mitä tieteen avulla onkaan kehitetty. Jäinkin pohtimaan onkohan Willinkin maailmassa ollut joskus kauan sitten noitia ja muuta taikuutta, mutta ne ovat vain kadonneen ajan saatossa vai ovatko näiden eri maailmojen rakennuspalikatkin eronneet jo lähtötilanteessa näin radikaalisti. Ainakaan daimoneita ei Lyran maailmaa lukuun ottamatta tullut vielä muualla vastaan.

Oikeastaan tämä Universumien tomu sarjan toinen osa teki minuun jo suuremman vaikutuksen kuin tuo ensimmäinen. Päähenkilö Lyran seuraksi saadaan nuoresta iästä huolimatta jo elämää kokenut Will, joka tasapainotti Lyran paikoin liiankin lapsellisia reagointeja. Tuo ensimmäisessä osassa vaivannut ärsyyntyminen päähenkilön lapsellisuuteen olikin siis jo huomattavasti vähäisempää, vaikka tietysti pitää muistaa teoksen olevan nuortenkirja eikä aikuiselle lukijakunnalle alkujaan suunnattu. Tästä huolimatta teos onnistui varsinkin loppupuolelle kohottomaan minulla jopa liikutuksen kyyneleet silmiin. Erityisesti pidin osioista, joissa seurattiin myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja kuten aeronautti Leen ja noita Serafina Pekkalan toimia. Ainut miinus oli että panssikarhujen kuningas Iorekia ei löytynyt kansien välistä, mutta ehkä hän ei olisikaan luontevasti istunut näihin uusiin maailmoihin. Kokonaisuutena kuitenkin jo kutkuttavampi teos, sillä nuo uudet maailmat suurine ja pienine eroineen sekä mystinen salaperäinen veitsi ja Tomun salaisuus pitivät kyllä huolen lukijan keskittymiskyvystä. 

Tähdet: 3.5 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
Muualla luettu: Oksan hyllyltä ja Satun luetut
 

maanantai 7. joulukuuta 2020

Loiston päivät - Julian Fellowes

Kirjan nimi: Loiston päivät (Past Imperfect)
Kirjoittaja: Julian Fellowes, suomentanut Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2019
Sivumäärä: 542
Mistä: Kirjastosta

 ' Jo kauan ennen tuota iltaa Damian oli kehittänyt kiihkeän romanttisen käsityksen kullanhohtoisesta piiristä, johon hänellä ei ollut pääsyä, mutta johon hän halusi tunkeutua. Näin jälkikäteen ajatellen se oli jossain määrin omituinen tavoite jopa vuonna 1968 varsinkin Damian Baxterin tapaiselle tyypille. Ei niin, etteivätkö muutkin olisi tavoitelleet täsmälleen samaa (ja moni tavoittelee edelleen), mutta Damian edusti uutta aikaa, hän oli motivoitunut, kunnianhimoinen ja vahva - ja jos näin sanon minä, sen on pakko pitää paikkansa. Hän jos kuka löytäisi paikkansa tuloaan tekevässä uudessa yhteiskunnassa. Miksi hän halusi haaskata aikaansa siniveristen katoavaan kunniaan, noihin surullisiin käveleviin historiankirjoihin, sillä niin monet suvut muistuttivat perunoita siinä mielessä, että parhaimmisto oli mullan alla? '
s. 47-48
 
 
Vuonna 1968 Englannin ylimystö taistelee vielä olemassaolostaan järjestämällä nuorisolle debytanttikauden, jossa aristokraattien tyttäret tullaan esittelemään seurapiireille vuoden kestävien tanssiaisten kautta. Kertojamme on parikymppinen diplomaatin poika, jota ei olla ulkonäöllä pilattu. Hän ystävystyy yliopistossa kuitenkin komean ja sanavalmiin Damian Baxterin kanssa. Kertojamme avulla Damian pääsee osaksi eksklusiivista debytanttikautta, vaikka hänen sukujuurissan ei virtaakaan tavallista pulliaista kummoisempaa verta. Pian aristokraattinen tytär jos toinenkin on iskenyt silmänsä tähän vaatimattomasti esiintyvään hurmuriin. Damianista tulee vakiokasvo kaikissa juhlallisuuksissa ja debytanttien äidit pelkäävät kauhulla, että tämä kiipiä iskisi silmänsä heidän kullanmuruunsa.

Nykyajassa kuusikymppinen kertojamme on tunnettu kirjailija. Hän on jättänyt seurapiirit taakseen jo 70-luvun alussa erään kammottavan Portugalin loman tapahtuman vuoksi. Samasta syystä myös hänen ja Damianin välit ovat saaneet karikkoisen lopun jättäen jäljelle vain katkeraa vihaa. Kertojamme yllätys on siis suuri kun hän saa Damianilta viestin. Miljardien omaisuuden kerryttänyt Damian on nimittäin kuolemansairas eikä toivoa paranemisesta enää ole. Hän on elänyt kovassa liikemaailmassa eikä hänellä ole enää ketään läheistä elämässään. Hän pyytääkin kertojaamme selvittämään kuka debytanttikauden tytöistä on synnyttänyt hänelle lapsen, jolle hän voisi jättää kaiken omaisuutensa. Sopivia ehdokkaita on viisi. Kertojamme päätyy siis elämään uudestaan muistoissaan nuo viimeiset aateliston hohdon päivät samalla kun hän tekee tutkimuksiaan nykyajassa nähden minne elämä on kenetkin kuljettanut.
 
 
' Mutta miksi ylimystö sitten katosi niin äkkiä? Koska se lakkasi uskomasta itseensä. Palveluskunnan kato yksin ei vielä merkinnyt pukeutumisen kuolemaa, vaan sen aiheutti establishmentin kollektiivisen pokan pettäminen vuonna 1945, mikä murenisi itseluottamusta seitsemänkymmentäluvulle asti, ja sitä myöten koko frakin käytön idea katosi muutamaa harvaa kansallista juhlatilaisuutta lukuun ottamatta. Minun sukupolveni ehti nähdä alamäen viimeiset vaiheet. Kun olin kahdeksantoista, kaikki metsästyskauden juhlat olivat vielä frakkijuhlia samoin kuin toukokuun tanssiaiset Cambridgessa ja Commem-tanssiaiset Oxfordissa. Perinteitä yritettiin vaalia joissakin debytanttitanssiaisissa, ja siksi frakki kuului itsestäänselvyytenä myös kuningatar Charlotten tanssiaisiin. '
s. 87 
 
 
 Downton Abbey tekijän romaani 70-luvun vaihteen ylimystön viimeisistä yrityksistä pitää kiinni vanhoista perinteistä! Kuinka herkullisia olivatkaan nuo nimettömän kertojamme huomautukset ja pohdinnat tuon ajan mielettömyydestä. Uusi aika oli jo ovella, jolloin omat meriitit ylittävät suvun statuksen ja raha vie voiton aateliarvosta - mutta ei aivan vielä. Olikin mielenkiintoista seurata kuinka niin monet teoksen siniverisistä loppujen lopuksi ei onnistunut sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan, jossa joutilaana olon ja metsästyksen sijasta heidän olisikin pitänyt raataa cityssä töitä tehden saadakseen ylläpidettyä entisen asemansa. Todella kutkuttava ajankuva on siis käsillä ja vanhan kertojamme nasevat kommentit vain kruunasivat tämän kuvauksen.

Heti ensisivuilla lukija asetetaan oikeaan lukumoodiin: tarjolla oli rentouttava teos, joka ei vaatisi liikaa väsyneiltä aivosoluilta, mutta silti se kuvaisi historiallisesti mielenkiintoista aikaa. Itse en ollut edes hahmottanut debytanttiajan perinteiden jatkuneen peräti 70-luvun vaihteeseen asti. Tämä olikin mielenkiintoinen kurkistus noihin piireihin, joissa etiketti oli kaiken a ja o. Damian parkaa kävi oikeastaan sääliksi, sillä hän niin kovasti halusi kuulua tuohon siniveristen maailmaan, mutta silti hän ei koskaan voinut olla yksi heistä. 
 
Koska tuo miljöö siis teki minuun niin vahvan vaikutuksen olikin harmi, että esimerkiksi monet kirjan sivuilla vilahtavat henkilöhahmot tuntuivat jäävän aika ohuiksi. Dialogin uskottavuus joutui myös harmillisen usein koetukselle. On vain rajallinen määrä, kuinka monen ihmisen kanssa olisi luontevaa keskustella noin tunkeilevasti kuin kertojamme teki tutkimustöissään. Tietyiltä kliseiltä ei myöskään voitu välttyä esimerkiksi kuvaamalla kuinka arvokkaimpien sukujen jäsenet olivat kokeneet kovimmat iskut uudessa ajassa ja jo debytanttikaudella hiukan ulkopuolisemmat olivatkin menestyneet elämässään. 
 
Teoksessa oli siis lukuisia puutteita, mutta onneksi se silti onnistui lämmittämään näin talvisina päivinä. Fellowsin taika nimittäin piilee hänen ajankuvassaan. Voi sitä yksityiskohtien määrää hänen kuvatessa tanssiaisia, debytanttikauden koukeroita ja vallassa olevia etikettisääntöjä! Vaikka lukukokemus ei siis ollutkaan täydellinen toimi se silti mukavana välipalana. Tuon menneen maailman katkun pystyi nimittäin tuntemaan nahoissaan ja näkemään niiden viime hetken loiston silmissään.

Tähdet: 3 / 5
 
Muualla luettu: Todella vaiheessa ja Kirjabrunssi
 

torstai 3. joulukuuta 2020

Frankenstein - Mary Shelley

Kirjan nimi: Frankenstein - Uusi Prometheus (Frankenstein - or the Modern Prometheus)
Kirjoittaja: Mary Shelley, suomentanut Paavo Lehtonen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1818, suomennos 1973
Sivumäärä: 245
Mistä: Kirjastosta 

' Oi, ei yksikään kuolevainen voisi kestää noiden kasvojen herättämää kauhua. Uudelleen henkiin herätetty muumio ei voisi olla yhtä kammottava, kuin tuo kurjimus. Olin katsellut häntä keskeneräisenä; silloin hän oli ruma; mutta kun nuo lihakset ja nivelet saivat liikkumiskyvyn, tuloksena oli olento jollaista ei edes Dante olisi pystynyt keksimään. '
s. 58-59
 
 
Robert Walton on lähtenyt tutkimusmatkalle kohti pohjoisen hyisiä jäälauttoja. Tältä matkaltaan hän kirjoittaa sisarelleen kertoen uskomattoman tarinan, joka osui hänen kohdalleen. Heidän jäihin juuttunut aluksensa nimittäin nostaa kyytiin jäällä kurjassa kunnossa vaeltaneen tohtori Frankensteinin, joka kuoleman kielissä tulee kertoneeksi kapteeni Waltonille uskomattoman elämäntarinansan.

Kaikki sai alkunsa, kun nuorena poikana Frankenstein kiinnostui vanhoista luonnontieteellisistä kirjoista, joissa tutkittiin muun muassa alkemiaa ja ikuista elämää. Tämä ohjasi tämän elämään luottavaisen nuoren miehen aina yliopistoon asti, jossa hänen tietämystään kartoitettiin (1700-luvun) moderneilla opeilla. Kunnianhimossaan Frankenstein tuleekin keksineeksi kuinka luoda elämää elottomasta. Kuin paholaisen riivaamana hän ryhtyy työhön: luomaan uuden ajan ihmisen.

Herätettyään valtavan ihmisen irvikuvan henkiin Frankenstein ei kestä edes katsoa luomustaan ja pakenee paikalta. Aamun sarastaessa tuo hirviö on kuitenkin poissa. Ehkä elämä voisi jälleen palata uomiinsa? Kahden vuoden kuluttua Frankensteinin ja hänen luomansa hirviön tiet kuitenkin kohtaavat jälleen. Kohtaloonsa pettynyt hirviö on sitoutunut tuhoamaan kaiken Frankensteinille rakkaan, kun taas Frankenstein kokee elämäntehtäväkseen vapauttaa ihmiskunta luomastaan vitsauksesta. Pitkällinen takaa-ajo ja kissa-hiiri-leikki voi alkaa.


' - [- -] Oi Frankenstein, sinä olet lempeä kaikkia muita kohtaan: älä siis polje maahan minua, jota kohtaan sinun pitäisi eniten osoittaa oikeudenmukaisuutta ja jopa lempeyttä ja rakkautta. Muista että sinä olet minut luonut; minun pitäisi olla sinun Aadamisi, mutta pikemminkin minä olen langennut enkeli, jolta sinä syyttä riistät kaiken ilon. Minä näen kaikkialla onnea, joka on minulta täysin kiellettyä. Minä olin lempeä ja hyvä; kurjuus teki minusta paholaisen. '
s. 105
 

Oi Frankenstein mitä tosiaan menitkään tekemään! Kammottavan ulkonäkönsä vuoksi syrjitty ja kivitetty hirviö parka, joka luotiin kuin paljas taulu maailmaan. Se oli kuin synnitön vastasyntynyt valmiina oppimaan hyväksi, mutta olosuhteet katkeroittavat puhtaimmankin sydämen lopuksi. Kuka olisi uskonut, että tuo Shelleyn luoma ja kaikille tuttu hirvitys olikin itseasiassa se johon lukijana kiinnyin ja tunsin sympatiaa. Hirviöstä kasvoi varsin kaunopuheinen ja hänen elämäntarinansa olisi sulattanut jäätyneimmänkin sydämen - paitsi hänen luojansa Frankensteinin. Kuinka epäreilu olikaan tuon hirviön kohtalo joutua vain kammottavan ulkomuotonsa vuoksi kaikkien pelkojen ja vihan sylkykupiksi ajaen hänet eristyksiin täysin yksin tuohon kylmään ja julmaan maailmaan. Ihmisten omat ennakkoluulot olivat ne jotka muuttivat tämän lempeän jätin katkeroituneeksi paholaiseksi. 
 
Frankenstein on teoksena todellinen kauhuklassikko, mutta samoin kuin Jykell ja Hyden kanssa, niin mitään edes kaukaisesti pelottavia hetkiä muistuttavia kohtauksia ei tämän kirjan kansien välistä löydy. Nykyihmisten toleranssi asioille on tainnut kasvaa siis aika roimasti sitten 1800-luvun. Kauhun sijasta sainkin siis koskettavan tarinan teoista ja niiden kauaskatseisista seurauksista sekä ihmisyydestä. Ellei hirviö pystynyt herättämään ihmisissä sen niin paljon kaipaamaa rakkautta, ystävällisyyttä tai edes hyväksyntää teki se mitä tahansa, niin ymmärrettävästi hän lopulta muuttui siksi hirviöksi minä kaikki häntä pitivät. Hirviö oli selkeästi se tämän tarinan inhimillisin ja vahvin hahmo. Itse luoja Frankenstein taas upposi jatkuvasti marttyrisoimaan elämäänsä. Hän korosti heti alusta lähtien, kuinka kammottava tuo hirviö on, ja hänen omien ennakkoluulojensa vuoksi hän ajoi hirviön tuollaiseen epätoivoon. Frankenstein oli täysin kykenemätön kantamaan vastuuta jumala leikeistään. Hirviö tosiaan oli hänen luomuksensa, mutta hyvin eri tavalla kuin hän sen itse käsitti.

Yllättäen tämä kauhuklassikko siis kutittelikin niitä aivosolujen perukoita saaden minut lukija kyseenalaistamaan omiakin ennakkoluulojani tuota klassikko hirviötä kohtaan. Yllättävän syvällinen paketti siis paljastuikin näiden elämää nähneinen sivujen takaa, vaikka itse tohtori Frankensteinin hermoromahduksia ei näistä voikaan kiittää. Oikeastaan yllätyinkin hyvin paljon koko Frankensteinin sisällöstä. Olin jostain syystä siinä luulossa, että teoksen pääpaino olisi tohtorin kokeissa ja hirviön luomisprosessissa ja että pako ja takaa-ajo olisivat vain viimeisen luvun kerronta mitä sitten kävikään. Ihmetykseni oli siis suuri, kun itse hirviön rakentelu hoidettiin parissa aukeamassa ja suurin osa kirjasta sijoittuikin tuonne parin vuoden päähän kuvaten jäliseurauksia. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin positiivisesti yllättynyt tästä lukukokemuksesta, tohtorin melodramaattisuudesta huolimatta (joista tuli mieleen nämä Jane Austenin satiirit). Onneksi Louise Pennyn dekkari Kylmän kosketus sisälsikin siis viittauksen tähän klassikkoon, niin sain viimein tarvitsemani inspiraation lainata teos kirjastosta. 

Tähdet: 4 / 5
 

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Kylmän kosketus - Louise Penny

Kirjan nimi:
Kylmän kosketus (Dead Cold)
Sarja: Three Pines #2 
Kirjoittaja: Louise Penny, suomentanut Raimo Salminen 
Kustantaja: Bazar 
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2020 
Sivumäärä: 413 
Mistä: Kirjastosta
 
' Kuinka joku voi kuolla sähköiskuun keskellä järven jäätä? Ennen vanhaan oli mahdollista tappaa ihminen sähköllä kylpyammeeseen, mutta useimmissa laitteissa ei vielä silloin ollut automaattista virrankatkaisua. Viskaapa leivänpaahdin kylpevän puolisosi seuraksi nykypäivänä, niin seurauksena on vain kärähtänyt sulake, rikkoutunut laite ja äkäinen siippa.
Ei nykyään oli melkein mahdotonta surmata ketään sähköllä, ellei sattunut olemaan Texasin kuvernööri. Ajatus, että joku pystyisi siihen järven jäällä kymmenien todistajien silmien edessä, oli vailla mieltä.
Joku oli ollut kyllin hullu yrittääkseen.
Joku oli ollut kyllin etevä onnistuakseen. '
s. 90-91
 
 
Kanadalainen Three Pinesin kylä on täällä jälleen! Kuolema kiitospäivänä teoksesta tuttu rikoskomisario Armand Gamache viettää joulupäiviään tutustuen jo kylmenneisiin murhatutkimuksiin, kun kansioiden joukosta löytyy vain vähän aikaa sitten tapahtunut kodittoman kassialman kuristustapaus. Gamache ei kuitenkaan ehdi juurikaan päästä alkuun, kun jo tulee puhelu laitokselta. Pienessä Three Pinesin kylässä on tapahtunut murha! On kulunut reilu vuosi kun Gamahe viimeksi kutsuttiin tähän idylliseen pikku kylään, jonka tapahtumat vielä osittain vainoavat hänen mieltään. Tällä kertaa murhattuna on löydetty vastikään kylään muuttanut CC de Poitiers - sähköiskun polttamat jäljet käsissään.

Tutkimuksissaan Gamachelle selviää hyvin pian, että CC on ylenkatsonut kaikkia ympärillä oleviaan tuoden synkkyyden mukanaan. Tämä kylmäkiskoinen nainen on tyrannisoinut perhettään eikä kukaan kylässä ole jäänyt häntä kaipaamaan. Hämmentävä yksityiskohta on kuitenkin CC:n elämänfilosofia bisness nimeltään Be Calm, joka perustuu tunteiden piilottamiseen ja valkoisen värin voimaan. Three Pinesin kylässä on kuitenkin jo meditaatiokeskus, jonka nimi sattuu olemaan myös Be Calm, mikä on aiheuttanut jännitteitä. CC:stä eroon toivovista henkilöistä ei siis ole pulaa, mutta kysymyksiä herättää murhatapa. Kuinka joku on onnistunut tappamaan CC:n jäällä kesken curling ottelun seuraamisen? Gamachelle on kova pähkinä purtavanaan, eikä tässä vähimmässäkään määrin auta hänen oma ristiriitainen menneisyytensä poliisivoimissa sekä edellisestäkin osasta tutun koppavan poliisi Nicholsin sekaantuminen asioihin.
 
 
' Kaakaota maistellen hän seurasi värikkäästi pukeutuneita kyläläisiä, joita tarpoi pehmeästi putoilevien lumihiutaleiden keskellä huiskautellen tervehdyksiä lapasella ja jääden aina välillä rupattelemaan keskenään, jolloin heidän puheensa tuli ulos pöllähdyksinä, aivan kuin sarjakuvahahmoilla. Jotkut olivat matkalla Olivier's Bistroon café au laitille, toiset ostamaan tuoretta leipää tai leivonnaisen Sarah's Boulangeriesta. Bistron toisella puolella oleva Myrnan kirjakauppa, jossa myytiin sekä uusia että käytettyjä kirjoja, oli tänään kiinni. Monsieur Béliveau lapioi jalkakäytävää sekatavarakauppansa edessä ja heilutti kättään isokokoiselle ja teatraaliselle Gabrille, joka oli astunut ulos kadunkulmassa olevasta aamiaismajoitusliikkeestään ja kiiruhti nyt kylän nurmikentän yli. Ventovieraalle kyläläiset olisivat olleet täysin kasvotonta väkeä, jopa sukupuoletonta. Quebecin talvessa kaikki ovat samannäköisiä: isoja taapertavia vaatekääröjä, niin paksun hanhenuntuva- tai lämpötekstiilikerroksen peitossa, että solakatkin näyttivät pulleilta ja pulleat puolestaan pyöreiltä. Kaikki samanlaisia. Villamyssyä lukuun ottamatta. '
s. 17 
 
 
Ihastuin jo sarjan avausosassa Three Pinesin kodikkaaseen kylämiljööseen, eikä se taaskaan pettänyt. Vaikka ollaankin nykyajassa, niin jokin tuossa miljöössä henki tiettyä historiallista havinaa kun naapureiden kanssa ollaan oltu läheisiä ja kyläyhteisö on ollut isossa roolissa. Penny tuo näyttämölle paljon jo edellisestä osasta tuttuja henkilöitä, mutta luo estradille myös uusia tähtiä piristämään juonikuvioita. Näin ollen vaikka jutut eivät sinänsä liity toisiinsa suosittelen tutustumaan sarjaan oikeassa järjestyksessä, sillä muuten voi hiukkasen spoilaantua edellisen osan tapahtumista. Joka tapauksessa tämä ihastuttava kylämiljöö paukkuvine pakkasineen sekä värikkäät henkilöhahmot tekivät jälleen vaikutuksen. Pakko myös nostaa hattua suomentaja Salmiselle, joka on saanut iloteltua kielellä käännöksessään. Nasevilta kommenteilta ja tarkkaavaisilta huomioilta ei taaskaan voi välttyä. Ruthin omalaatuiset runot sekä muut intertekstuaaliset viittaukset myös rikastuttivat kerrontaa. 
 
Harmi siis, että itse murhajuoni ei loppujen lopuksi ollut kovin yllätyksellinen kaikista monimutkaisista elementeistään huolimatta. Tekstistä kyllä huomasi milloin oli tarkoitus syntyä jonkun suuren paljastuksen, mutta ainakin minulle monet näistä olivat jo olleet selkeitä hyvän tovin. Onneksi Gamachen poliisilaitoksen sisäiset jännitteet toivat kuitenkin teokseen lisäulottuvuutta. Three Pinesin miljöö on myös niin ihastuttava, että koko lukukokemustani kuvastaa parhaiten se lämpö, jota saa kylmänä talvipakkasella kun istuu vilttiin kääriytyneenä lämpimän takkatulen loimussa. Niin kodikasta! Aion siis ehdottomasti jatkaa sarjan parissa, vaikka itse murhajuonet eivät jaksakaan aivan kannatella itseään. Onneksi tällaisissa cozy crime teoksissa se ei olekaan se pääasia vaan tunnelman lumo.

Tähdet: 3.5 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 

torstai 19. marraskuuta 2020

David Copperfield - Charles Dickens

Kirjan nimi: David Copperfield (David Copperfield)
Kirjoittaja: Charles Dickens, suomentanut J. Hollo
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1849-1850, suomennos 1978
Sivumäärä: 1036
Mistä: Kirjastosta 

' Tunnen nyt maailmaa siinä määrin, että kykyni hämmästyä, tapahtuipa mitä tahansa, on surkastunut melkein olemattomiin, mutta vielä nytkin minua hämmästyttää hieman, että minut voitiin niin kevein mielin ajaa maailmalle niin nuorella iällä. Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei kukaan yrittänytkään auttaa minua, erinomaisen kyvykästä poikaa, joka oli herkkä havaitsemaan, vilkas, opinhaluinen, hento ja ruumiiltaan ja sielultaan loukattavissa. Kukaan ei auttanut minua, ja niin minusta tuli kymmenennellä ikävuodellani pieni uurastava orja Murdstonen ja Grinbyn liikkeeseen.'  

s. 186-187

 

David Copperfieldin ensimmäiset parahdukset kuullaan sopusoinnussa puolenyön kellon lyömien tahdissa. Leskeksi jäänyt ja vielä itsekin lähes lapsen kengissä oleva Davidin äiti kiintyy kovasti lapseensa, vaikka kylillä puhutaankin tämän syntyneen onnettomien tähtien alla. Davidin ja hänen äitinsä elo on auvoisen ihanaa yhdessä taloudenhoitaja Peggottynin kanssa. Seitsemän vuoden päästä edelleen nuori ja kaunis äiti löytää kuitenkin uuden miehen rinnalleen. Herra Murdstone tuo vanhapiika siskonsa kanssa kartanoon synkät pilvet diktaattorimaisella käytöksellään. Davidin äiti kuihtuu silmissä eloisasta nuoresta naisesta pelokkaaksi varjoksi entisestään, ja David lähetetään puolestaan pahamaineiseen koulukotiin kuritettavaksi. Synkkä ajanjakso Davidin elämässä on alkanut.

Copperfieldin elämää ohjaavat vahvasti vaihtelevat aallokot. Synkimpinä hetkinään hän on vain nuorena poikana käytännössä orjan asemassa viinipullotehtaalla. Tällöin hän tulee toisaalta tutustuneeksi Micawberin pariskuntaan, jotka ovat jatkuvasti pahoissa veloissa mutta joilla on sitäkin lämpimämmät sydämet. Toisena ääripäänä Copperfieldista kasvaa kuitenkin varakkaan tätinsä ansiosta hyvin koulutettu herrasmies, joka rakastuu päätä pahkaan pomonsa nukkemaiseen tyttäreen Doraan. Copperfieldin elämässä tulee kuitenkin olemaan vielä monet kohtalonpyörän pyöräytykset ennen kuin maineikas kirjailijanura voi ottaa tuulta siipiensä alle. 


' Pysyäkseni uskollisena aikomukselleni olla mainitsematta omia teoksiani, mikäli ne eivät sattumalta kiinteästi liity tarinaani, en tahdo tässä puhua taiteeseeni liittyvistä pyrinnöistä, riemuista, peloista ja voitoista. Olen jo aikaisemmin maininnut, että omistauduin työhöni vilpittömän vakavasti, käytellen kaikkia voimiani. Jos kirjoittamillani kirjoilla on jokin arvo, kykenevät ne varmaan sanomaan, mitä sanottava on. Muussa tapauksessa olisin kirjoittanut jokseenkin suotta, ja muut seikat eivät voi herättää mielenkiintoa kenessäkään. '

s. 998

 

Olin aluksi epäileväinen David Copperfieldin suhteen, sillä viimeaikaiset kokemukseni Dickensin tuotannosta ovat olleet vain kohtalaisia lukukokemuksia, mutta sitäkin pitkällisempiä lukuprosesseja (Little Dorrit, Oliver Twist). Näitä pohjia heijastellen kauhistuin jo etukäteen tuosta yli tuhannen sivun kokonaisuudesta. Monissa listauksissa David Copperfield on kuitenkin mainittu yhtenä kirjailijan parhaista tuotoksista, joten olin kiinnostunut. Aiemmasta kuitenkin oppineena en pyrkinyt enää taistelemaan Dickensin alkuperäiskielistä koukeroista kerrontaa vastaan vaan tartuin suosiolla suomennokseen, ja se olikin menoa sitten. Tällä kertaa nimittäin ihastuin Dickensin pitkiin korulauseisiin, sillä minun ei tarvinnut pinnistellä mukana pysymisen kanssa niin kuin englanniksi luettaessa. Pystyin vain istuutumaan sohvannurkkaan kaakaomuki kädessä ja antaa Dickensin kerronnan viedä mennessään.

David Copperfield on Dickensille tyypillisesti kasvukertomus. Se alkaa Copperfieldin syntymästä ja päättyy kun elämä viimein löytää omat raaminsa. Vaikka elämä heitteleekin Copperfieldiä niin ylös kuin alas, niin tärkeimmät ihmiset pysyvät kuitenkin samoina. Ensimmäinen tärkeä kokonaisuus on Copperfieldin entinen hoitaja Peggottyn sekä tämän laivassa asustava veli kasvattilapsineen. Vaikka he olivatkin syntyperältään alempaa luokkaan kuin Copperfield, ei se estänyt elämän pituista yhteydenpitoa sekä ensimmäisiä ihastumisia. Toinen tärkeä kokonaisuus on Copperfieldin omalaatuinen täti, tämän kanssa asustava hiukan hidas herra Dick sekä naapurustossa asuvat asianajaja Wickfield ja tämän herttainen ja älykäs tytär Agnes, josta tuleekin kuin sisko Davidille. Tietenkään velkojensa kanssa taistelevia Micawberejä, lapsellista Dollyä eikä Davidin kouluaikaisia ystävyksiä, hämäräperäistä mutta Davidin palvomaa Steerforthia tai luurankoja piirtelevää Traddlesia, unohtamatta. Rikas henkilökaarti siis tuodaan näyttämölle.

Tämä on ryysyistä rikkauksiin tarina, joka ei jätä kylmäksi. Kuinka paljon yhden ihmisen elämään onkaan mahtunut niitä ylä- ja alamäkiä. Davidin elämä todella vei hänet tapaamaan jos jonkinlaista ihmistä kaikenlaisista eri yhteiskuntaluokista. Voi David parkaa hänen naiiviudessa ja hyväuskoisuudessaan. Hän etsi aina ihmisiä ympärilleen, joita katsoa ylöspäin eikä ollut valmis uskomaan pahaa ihmisistä, ennen kuin elämä opetti toisin. Aiemmin olen ehkä kritisoinut Dickensiä liian yksiulotteisista henkilöistä ja liian vahvasta hyvä-paha asemoinnista, mutta tällä kertaa nämä eivät juurikaan haitanneet. Dickensin kerronta teki minuun sen verran suuren vaikutuksen, että napinat saavat nyt jäädä sivuun. On puhuttu, että David Copperfield on Dickensin teoksista omakohtaisin ja ehkä juuri siksi hän on onnistunut puhaltamaan elämän kansien väliin. Erityisesti mieleeni jäi Copperfieldin ensimmäinen ryyppäämiskokemus, jossa Dickens on päässyt esittelemään monitaiturimaista kerrontansa pilke silmäkulmassa. Voin siis vain lämpimästi suositella tätä tiiliskiveä luettavaksi. 

 

Tähdet: 5 / 5

Muualla luettu:  Matkalla Mikä-Mikä-MaahanOrfeuksen kääntöpiiri ja Nipvet

 

lauantai 7. marraskuuta 2020

Hyviä enteitä - Terry Pratchett & Neil Gaiman

Kirjan nimi: Hyviä enteitä - Noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset (Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch)
Kirjoittaja: Terry Pratchett & Neil Gaiman, suomentanut Mika Kivimäki
Kustantaja: Jalava
Julkaisuvuosi: 1990, suomennos 2020
Sivumäärä: 433
Mistä: Kirjastosta 

 ' Vaikka sen enempää mestari Bilton kuin mestari Scaggskaan ei sitä tajunnut, heille lähetetty käsikirjoitus oli koko ihmiskunnan historian ainoa profetiateos, joka koostui pelkästään täysin paikkansa pitävistä ennustuksista, jotka koskivat seuraavia kolmeasataaneljääkymmentä vuotta ja rapiat päälle, ja se oli täsmällinen ja virheetön kuvaus tapahtumista, jotka huipentuisivat Harmageddoniin. Joka ainoa pienikin yksityiskohta osui nappiin.
Bilton & Scaggs julkaisi sen syyskuussa 1655, hyvissä ajoin joulunalusmyyntiä ajatellen,* ja se oli ensimmäinen Englannissa painettu kirja, joka meni alelaariin.
Se ei käynyt kaupaksi. '
s. 60-61 
 
 
 Erään aurinkoisen päivän iltana saatanallisessa Pyhän Berylin lörpöttelevän sisarkunnan nunnaluostarissa tapahtuu lasten vaihto. Tärkeä diplomaatti perhe sekä tuiki tavallinen Youngien perhe ovat synnyttämässä kyseisessä luostarissa, kun langennut enkeli ja nykyinen saatanan kätyri Crowley saapuu tiluksille kantaen vielä yhtä vastasyntynyttä - antikristusta. Tasan yhdentoista vuoden päästä tämä poika on tuleva tuomaan Harmageddonin eli maailmanlopun. Ainakin näin yli 300 vuotta sitten on ennustanut noita Agnes Nutteri, jonka paikkansapitävät mutta hyvin haastavalukuiset ennustukset eivät vain käyneet kaupaksi 1600-luvun ennustajabuumissa.

Tämä koittava maailmanloppu aiheuttaa huolta ja murhetta niin enkeli Aziraphalelle kuin demoni Crowleylle, sillä he molemmat ovat asuneet maan päällä tuhansia vuosia ja oikeastaan kiintyneet tähän palloon sellaisena kuin se on. Kuka nyt haluaisi kaiken kattavaa taivaslaulua tai synkkää helvetin paloa, kun nyt voi nauttia nykyajan konserteista, nopeista autoista ja maistuvasta ruuasta. He päättävätkin estää poikaa kasvamasta ennustuksen mainitsemaksi maailmantuhoojaksi. 
 
Matkassa on vain pari mutkaa. Kun yksitoista vuotta tuhraantuvat hukkaan on heillä enää muutama päivä aikaa estää maailmanloppu ennen kuin koittaa Lauantai. Ensimmäisenä steppinä olisi löytää tämä antikristus eli 11-vuotias lähes tavallinen nuori poika Englannin maaseutuidyllistä, mutta tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Näin soppaan tulee sotkeutuneeksi myös nykyajan noita Anatheme, noidanmetsästäjien armeijan rippeet sekä osa-aikainen seksityöläinen ja tarotennustaja Madame Tracy. Heillä on kuitenkin kiire, sillä maailmanlopun uskomattomat enteet sotkevat jo maailmaa ja ilmestyskirjan neljä moottoripyöräilijää ovat jo matkalla. 
 
 
' "Voisitteko selittää, mistä nuo kaikki kalat ovat tulleet?" ylikonstaapeli kysyi.
"Minähän kerroin teille. Ne putosivat taivaalta. Yhdellä hetkellä olin ajamassa kaikessa rauhassa satasta, seuraavalla hetkellä mäiskis! Viisikiloinen lohi iskeytyi tuulilasin läpi. Silloin minä käänsin rattia ja renkaat liukuivat tuon yli", hän osoitti auton alta pilkottavia vasarahain jäännöksiä, "ja törmäsin tuohon." Jälkimmäinen tuo oli kymmenenmetrinen keko kaikenkokoisia ja -muotoisia kaloja.
"Sir, oletteko juonut?" ylikonstaapeli kysyi, ei järin toiveikkaasti.
"Tietenkään minä en ole juonut, senkin iso ääliö. Kai sinäkin näet nuo kalat, mitä?"
Kasan huipulla kököttävä isonpuoleinen meritursas viittilöi heille laiskasti lonkerollaan. Ylikonstaapeli vastusti kiusausta vilkuttaa takaisin. '
s. 316
 
 
Pratchettin ja Gaimanin yhteisteos on täynnä hersyvää huumoria ja nasevia heittoja yhteiskunnastamme. Jo Pratchettin Kiekkomaailma-sarjan aloittava teos Magian väri teki minun vaikutuksen fantasialla, johon on upotettu roppakaupalla yhteiskunnallista satiiria eikä tälläkään kertaan tämä kirjailija kaksikko jättänyt tätä puolta kylmäksi. Oman mäiskäisyn lohesta naamalleen saivat niin nykyajan laihdutus- ja roskaruokatrendit sekä ympäristö asiat sisältäen muuan muassa teemoja niin saastuttamisesta, ydinvoimasta, sademetsien hakkuusta kuin valaiden pyynnistä. Myös hyvän ja pahan rajanveto sekä näiden kahden kilpavoiman taiston mielekkyys saivat omat käsittelynsä. Pakko on ihailla sitä, kuinka satiirin ja fantasiakirjallisuuden keinoin voikaan myös herätellä lukijaa havainnoimaan ympäröivän yhteiskuntansa vikakohtia.
 
Kun aloin lukemaan Hyviä enteitä olin lumoutunut. Juuri tällaista kevyesti eteenpäin rullaavaa ja tarkkanäköistä mutta samalla huvittavaa satiiria juuri kaipasinkin elämän kiireiden vastapainoksi. Pitkään pidinkin tätä aivan nappivalintana, kunnes itse tarina vain rupesi tökkimään. Se lähti hiukan lapasesta poukkoillessaan vähän joka suuntaan kuin flipperin pallo löytämättä maaliaan. Vaikka tämä uusintapainos onkin vain pari kuukautta vanha, niin täytyy muistaa, että alkuperäinen teos on jo 90-luvulta kun kumpikaan näistä fantasian suurnimistä ei vielä ollut päässyt kulttimaineeseensa. Tuo tietty fokuksen puute siis paistoi läpi, vaikka onkin hatunnoston arvoinen suoritus kirjoittaa yhdessä näinkin viihdyttävä teos eri mantereilla aikana jolloin sähköpostia ei vielä yleisesti käytetty. Kirjailijat ovat oikeasti soitelleet ja lähettäneet postilla tekemisiään toisilleen! Harmi siis että juonen punainen lanka ei oikein jaksanut kannatella itseään loppumetreille asti ja koko antikristus ei oikein tehnyt vaikutusta. Onneksi kuitenkin teoksessa oli myös kiinnostusta pelastavia hahmoja kuten Kuolema, joka puhui aina CAPS LOCKILLA sekä Agnes Nutter ja hänen kryptiset ennustuksensa. Teoksella on siis omat vahvat hetkensä, ja muutenkin kyseisten kirjailijoiden tuotannosta pitäville tämä on varmasti mielenkiintoinen yhteisprojekti, joka lisätä lukulistalleen.
 

' Ongelma oli siinä, että ymmärtääkseen ennustuksia piti osata ajatella kuin puolihullu, huippuälykäs 1600-luvun noita, jonka mieli oli kuin ristisanatehtävä. '
s. 106-107

 
Tähdet: 3.5 / 5
 
 

maanantai 19. lokakuuta 2020

Evelynin seitsemän kuolemaa - Stuart Turton

Kirjan nimi: Evelynin seitsemän kuolemaa (The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle)
Kirjoittaja: Stuart Turton, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 492
Mistä: Kirjastosta

' Blackheathin kartanon säännöt:
Eveyn Hardcastle murhataan tänään kello 23. Saat kahdeksan päivää aikaa ja kahdeksan silminnäkijää, joiden nahkoihin asettua. Päästämme sinut pakenemaan vain, jos kerrot meille murhaajan nimen. Kysyttävää? Sitten aloitetaan... '
Takakansi 
 
 
Mies herää keskeltä synkkää metsää viiltojäljet kädessään. Hän on menettänyt täysin muistinsa, mutta mukanaan hänellä on vain yksi sana: Anna. Metsässä hän näkeekin kuinka tyttö juoksee pakoon miestä - murhaajaa. Tytön on pakko olla Anna! Hän ei kuitenkaan onnistu pelastamaan tyttöä ennen kuin laukaus kuuluu. Läpi metsän ja tihkusateen mies hoippuu shokissa läheisellä ränsistyneelle kartanolle. Kartanolle, jonne on kerääntynyt iso joukko ihmisiä illan juhlia varten. Täällä mies saa nimen. Hän on Sebastian Bell, lääkäri. Seuraavana päivänä mies herää palvelusväen tiloista. Hän nousee ylös ja käy avaamassa oven, jonka soittokelloa pimputetaan vimmatusti. Oven toisella puolella on vettä valuva Sebastian Bell! 

Mies on jumissa Blackheathin kartanossa. Hän herää joka aamu uudessa ruumiissa, uuden isäntänsä luonteenpiirteillä varustettuna ja elää saman päivän yhä uudelleen. Miehellä on kahdeksan päivää aikaa selvittää kuka murhaa illan juhlissa isäntäperheen tyttären Evelynin. Tehtävä ei ole helppo varsinkaan kun sadistinen Lakeija on hänen kintereillään. Kuinka selvitä hengissä Blackheatin kauhistuttavasta kartanosta, joka on kuin painajainen, jonka elää yhä uudelleen ja uudelleen vain uusissa nahoissa.

 
' Peili tärisee kädessäni, ja siitä kuvastuu nuori mies, jolla on kauniit siniset silmät eikä juuri älyä niiden takana. Ne eivät ole Sebastian Bellin eivätkä palaneen hovimestarin kasvot.
"Hänen nimensä on Donald Davies", Ruttolääkäri sanoo. "Hänellä on sisar nimeltä Grace ja paras kaveri nimeltä Jim, eikä hän pidä maapähkinöistä. Davies on isäntänne tämän päivän, ja kun huomenna heräätte, saatte jälleen uuden isännän. Niin tämä toimii."
Se ei ollutkaan unta, se on tapahtunut oikeasti. Olen elänyt saman päivän kahdesti eri ihmisten ruumiissa. '
s. 85-86 
 
 
Evelynin seitsemän kuolemaa on mestarillinen teos. Sen luoma painajaismainen miljöö on aivan omanlaisensa. Päähenkilömme matkassa tunnelma vain tiivistyi tiivistymistään eikä jännittyneiltä sydämentykytyksiltä voinut välttyä. Itse en siedä kauhua tai liian verisiä dekkareita, mutta Turton on onnistunut luomaan aivan omannäköisensä kehikon, jossa tunnelman painostus luo ilmapiirin, joka pitää otteessaan, mutta ei silti saa lukijaa menettämään yöuniaan (ainakaan pahasti). Keskittymiskyky esimerkiksi töiden tekoon oli kylläkin mennä, sillä sormet syyhysivät jo takaisin lukemaan teoksen uusia käänteitä. Mikään ei nimittäin ole niin kuin ensimmäisellä tai edes toisella vilauksella voisi luulla. Hatunnosto myös Turtonille siitä kuinka hän on saanut luotua jokaiselle kahdeksalle isännälle omat tapansa havainnoida maailmaa. Kuinka saman päivän ja samat ihmiset voikaan kokea niin eri tavalla eri nahoissa.

Tämä Turton koukuttava mysteeri on parhaimmillaan kun siitä ei tiedä liiaksi etukäteen, jonka vuoksi jätän syvemmät analyysit teoksen sisällöstä ja sen herättämistä ajatuksista avaamatta, jotta jokainen pääsisi lähes puhtaalta pöydältä tutustumaan tähän jännitysnäytelmään. Henkilöitähän tämän teoksen sivuilla oli roppakaupalla, mutta sanoisin että niiden suhteen ei kannata ottaa liikaa stressiä. Ne tärkeimmät kyllä ehtivät tulla tutuksi kun samaa päivää jumpataan eri henkilöiden näkökulmista. Hämmentävää kyllä missään vaiheessa ei tullut sellainen olo että teoksessa olisi ollut toistoa tai että sen juoni olisi junnannut paikallaan. Sen sijaan tämä on koukuttava mysteeri, joka heittää lukijan eteen jatkuvasti uusia kierroksia ja petoksia. Aina kun luulee päässeensä ratkaisun kulmasta kiinni pyöräytetäänkin kaikki taas ympäri ja lukijana jäin vain katsomaan hölmistyneenä vierestä. Tämän teoksen kieroutunut kerronta piti todellakin otteessaan. Älykästä jännitystä, jota voin vain suositella.

Tähdet: 5 / 5
 
 

torstai 1. lokakuuta 2020

Mustat valkeat valheet - Liane Moriarty

Kirjan nimi:
Mustat valkeat valheet (Big Little Lies)
Kirjoittaja: Liane Moriarty, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2015
Sivumäärä: 445
Mistä: Kirjastosta

 ' Äidit ottivat äitiytensä nykyään hyvin vakavasti. Heillä oli kiihkeät pienet kasvot. He liikkuivat koulun pihalla vikkelästi, ja pieniä takamuksia verhosivat kireät jumppatrikoot. Poninhännät heiluivat. Katse oli naulittuna puhelimeen, jota he pitivät kädessään kuin kompassia. ' 
s. 10
 
 
Australiassa Pirriween alakoulussa vietetään vanhempien visailuilta, jossa kerätään varoja uusiin älytauluihin. Juomien sekoittajilla on kuitenkin mennyt mitat sekaisin ja ihanat vaaleanpunaiset alkudrinkit nousevat vanhempien päähän nopeammin kuin uskoisikaan. Dramaattinen ilta päättyy poliisitutkintaan. Tutkijoilla on käsissään useampia pahoinpitelyitä sekä ruumis. Murhatutkimus laitetaan siis käyntiin, mutta kenen ruumis makaa elottomana ja kuka on siihen syypäänä?
 
Pitää palata ajassa taaksepäin kuusi kuukautta, kun esikoululaisten esittelypäivä on alkamassa. Madeline viettää 40-vuotissyntymäpäiväänsä eikä se voisi alkaa huonommin. Hänen on vietävä pikkuvanha prinsessansa esikoulun tutustumispäivään, jonne on tulossa myös hänen ex-miehensä uuden joogaohjaaja vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämän lisäksi hän tulee taittaneeksi nilkkansa matkalla. Onneksi hätiin astuu kaupunkiin juuri muuttanut Jane, joka on myös viemässä poikaansa Ziggyä samaiseen tutustumispäivään. Madelinen kautta nuori Jane tapaa myös satumaisen rikkaissa naimisissa olevan kauniin Celesten. Heistä kolmesta tulee erottamattomat varsinkin, kun tutustumispäivänä syntyy kiusaamisdraamaa lasten kesken. Vanhempien on aika valita klikkinsä.
 
Kaikilla on kuitenkin omat salaiset haasteensa, jotka muhivat pinnan alla. Madeline kipuilee ex-miehensä kanssa teini-ikäisen tyttärensä kiintymyksestä, Celesten avioliitossa kaikki ei ole suinkaan niin siloteltua kuin julkisivu antaisi ymmärtää eikä Jane ole halukas puhumaan Ziggyn isään liittyvistä asianhaaroista. Kaiken tämän päälle vielä esikoulun valtapoliittinen draama sekä kiusaamissyytökset. Koko ajan kello myös tikittää ja visailuillan h-hetki lähestyy. Mitä oikeastaan on tapahtunut ja ennen kaikkea miksi?

 
' Janella oli ollut alakoulussa vihollinen vain siksi, että muuan sievä ja karismaattinen Emily Berry -niminen tyttö, jolla oli aina punaiset leppäkerttusoljet hiuksissaan, oli niin määrännyt. Oliko Madeline neljäkymmentävuotias muunnelma Emily Berrystä? Samppanjaa mehun sijasta. Kirkkaanpunaista huulipunaa mansikanmakuisen huulikiillon sijasta. Sellainen tyttö, joka aiheutti toiselle empimättä ongelmia, mutta jota ei voinut olla rakastamatta. '
s. 128 
 
 
Moriartyn teoksessa on tietty tv-sarjamainen lähestymistapa, joka kiehtoi minua suunnattomasti. Ensiksi annetaan pieni makupala lopun traagisista tapahtumista. Sitten palataan ajassa taaksepäin valottamaan, miten tähän pisteeseen onkaan päädytty samalla, kun jaksojen (lukujen) lopussa väläytetään katkelmia poliisin haastatteluissa tehdyistä eri henkilöiden lausahduksista. Tästä tuli mieleen vastikään Foxilla näytetty Täydellisten naisten tekijöiden uusi sarja Why women kill. Niin tässä Moriartyn teoksessa kuin kyseisessä sarjassa oli sitä värien loistetta, etukäteen lyhyesti esitellyn h-hetken pohjustusta sekä asiaan liittyvien sivustakatsojien kommentointia. Koinkin Moriartyn teoksen kanssa samaa tunnetta kuin joidenkin tv-sarjojen kanssa: toisaalta halusin ahmia heti tämän tumman sokerisen tarinan mutta toisaalta halusin säännöstellä sitä, jottei se loppuisi liian aikaisin.
 
En ole aiemmin lukenut Moriartyn teoksia, mutta tämän pohjalta ymmärrän hyvin hänen ansaitsemansa ylistyksen. Tuon alussa vaikuttavan kirsikkaisen pinnan alta paljastuu nimittäin, että jokaisella äidillä on omat raskaat taakkansa kannettavanaan. Tämä samppanjakuplainen tarina saa siis hyvin nopeasti tummia sävyjä, kun perheväkivalta, rikkinäiset perhesuhteet sekä muut menneisyyden traumat astuvat parrasvaloihin tuon esikoululaisvanhempien kiiltävän julkisivun takaa. Vaikka Mustat valkeat valheet on kirjoitettua kevyesti ja helppolukuisesti kuin kuohkea kermavaahto, käsittelee se silti rankkoja aiheita. Oikeastaan koin, että tuo visailuillan kuolemantapaus oli aika turha juonenlanka, joka jäi näiden muiden tärkeiden käsiteltävien asioiden jalkoihin. Itse en laittaisi tätä teosta jännityshyllyyn, sillä paljon vahvemmin tämä on viihdekirjallisuutta synkillä pilvenreunuksilla. Kaiken sen pintaliidon ja mustan huumorin alta nimittäin paljastui vakavia aiheita, jotka ansaitsevat tulla luetuksi.

Tähdet: 4 / 5
 

torstai 24. syyskuuta 2020

Ruusun nimi - Umberto Eco

Kirjan nimi: Ruusun nimi (Il nome della rosa)
Kirjoittaja: Umberto Eco, suomentanut Aira Buffa
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1980, suomennos 2015
Sivumäärä: 720
Mistä: Kirjastosta

' Semmoinen minun mestarini oli. Hän ei vain osannut lukea luonnon suurta kirjaa, vaan tunsi myös munkkien tavan lukea kirjoituksia ja ajatella niiden kautta. Tämä taito, niin kuin pian huomaamme, oli hänelle suureksi hyödyksi seuraavien päivien aikana. '
s. 44
 
 
Vuonna 1327 benediktiiniläismunkki noviisina toimiva nuori Adson lähtee fransiskaanimunkki William Baskervillen mukana Italiaan, jossa tällä on hoidettavanaan tärkeä tehtävä. Williamin tehtävänä on koordinoida luostarissa kahden eri raamatun tulkinnan omaavan koulukunnan kokoontuminen. Toisaalla ovat paavin lähettiläät, jotka edustavat puhdasta ja virallista oppia, ja toisaalla ovat kerettiläisyyden ja oikean opin välillä taituroivat köyhäinaatetta ajavat ryhmittymät fransiskaanimunkkeineen. Kokouksesta ei ole tulossa helppoa, sillä ylellisyyteen tottuneet kirkonmiehet eivät katso hyvällä Jeesuksen köyhyyden nimeen vannovia jäseniä. Hehän voisivat horjuttaa koko kristillistä valtatasapainoa!
 
Neutraaliksi kohtaamispaikaksi valitussa benediktiiniläisluostarissa tapahtuu kuitenkin kummia. Kun William ja Adson saapuvat muutama päivä ennen sovittua tapaamista, pyytää luostarin apotti heiltä apua. Yksi munkkiveljistä on löydetty tornin ulkopuolelta mystisesti kuolleena, mutta kaikki ikkunat ovat olleet suljettuina. Kuinka hän on siis voinut saada surmansa? Seuraavana päivänä löytyy puolestaan uusi ruumis hukutettuna verisankoon. Jokin demoni vainoaa luostarin munkkeja. Williamilla tulee kiire selvitystyönsä kanssa, sillä jokainen uusi päivä tuntuu tuovan uuden ruumiin mukanaan. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä luostarilla on omat salaisuutensa ja kaikki tuntuvat kiihkeästi yrittävän estää Williamia pääsemästä liian lähelle. Mitä tekemistä on kirjastolla, jonne vain kirjastonhoitajalla on lupa astua? Miksi ruumiit tuntuvat seuraavan ilmestyskirjan ennustuksia? Kello tikittää, sillä kokous on ottava pian paikkansa. Kuka haluaisi sabotoida tätä missiota?
 
 
' "Kirjan hyvä on tulla luetuksi. Kirja on tehty merkeistä, jotka kertovat toisista merkeistä, jotka vuorostaan kertovat asioista. Ilman lukevia silmiä ei kirjan merkeistä synny käsitteitä ja kirja pysyy mykkänä. Tämä kirjasto on ehkä syntynyt pelastaakseen sisältämänsä kirjat, mutta nyt se elää haudatakseen ne. Sen takia siitä on tullut paheen lähde. '
s. 577
 
 
Monet ovat kommentoineet Ruusun nimen olevan hyvin vaikea teos, jonka jättää helposti kesken ensimmäisen sadan sivun aikana. Olin siis valmistautunut rämpimään hyvin hitaassa ja tuskallisessa suossa kun päätin viimein tarttua tähän moderniin klassikkoon. Koinkin positiivisen yllätyksen heti kättelyssä, koska en kokenut sen suurempia kasvukipuja Econ tekstin kanssa. Luonnollisesti Econ tyyli luo omat haasteensa, sillä hän kertoo hyvin yksityiskohtaisesti asioista ja kuvaa sivukaupalla väittelyitä teologisista kysymyksistä, joista ainakaan minulla ei ollut mitään hajua. Toisaalta näiden pitkien kuvausten vastapainona oli myös osuvaa sanailua ja mielenkiintoisia huomioita. Erityisesti Williamin tyyliä ratkaista loogisella päättelykyvyllään vastaantulevia pähkinöitä oli herkullista seurata. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen en siis suinkaan harkinnut lopettamista vaan odotin innolla mihin suuntaan tämä tarina ja sen mysteeri lähtisi minua viemään.
 
 Ruusun nimen rakenne oli myös sidottu kiehtovasti 1300-luvun luostarimaailmaan. Teos on jaettu seitsemäksi päiväksi, josta tulee mieleen luomiskertomuksen seitsenpäiväinen rupeama tai ilmestyskirjan seitsemän pasuunaa. Jokainen näistä päivistä oli puolestaan jaoteltu vielä luvuiksi, jotka noudattelivat luostarielämän rukousaikoja, jotka sijoittuivat aina 2.30 yöllä ja ilta kuuden välille tuolla Pohjois-Italian talvipäivinä. Ei ole luostari elämästä siis rukoushetkiä puuttunut, kun kahdeksan näitä tuokioita mahtui päivään. Joka luvun alussa oli myös lyhyt pohjustus siitä mitä tulevat sivut tulevat pitämään sisällään. Törmäsin tähän tyyliin ensimmäisen kerran vasta noin kuukausi sitten Cattonin Valontuojien parissa, mutta olen jo tykästynyt tähän kerronnantapaan. Se on yllättävän toimiva tapa saada lukija orientoitumaan aina kyseiseen lukuun. Vielä lisävinkkinä teoksen lukemista harkitseville, että Ruusun nimen lopussa on sivunumeroittain suomennokset tekstissä paikoin viliseville latinankielisille papatuksille. Itse huomasin tämän noin 40 sivun tienoilla ja oli kyllä ahkerassa käytössä siitä lähtien.

Oikeastaan Econ teos on hyvin mielenkiintoinen sekoitus eri genrejä. Toisaalta siinä kulkee taustalla Williamin murhamysteerin selvittelytyö, mutta vielä vahvemmin koin tämän pikkutarkkana historiallisena romaanina, joka kurkistaa luostarielämän verhon taakse 1300-luvun kristillisen maailman poliittiseen myllerrykseen. Tärkeässä roolissa olivat nuo syvälliset pohdinnat ja oppineiden väittelyt uskonnon tekstien tulkinnasta. Nämä aiheet vaihtelivat siitä nauroiko Jeesus (ja onko se munkeiltakaan sallittua) kerettiläisyyden analysointiin (missä meneekään oikeastaan oikeaoppisuuden raja ja onko väärissä tulkinnoissa eroja) aina siihen suureen kysymykseen asti oliko Jeesus köyhä vai oliko hänellä omaisuutta, joka jakoi eri kristillisiä koulukuntia. Nämä pohdinnot olivat hyvin perusteellisiä enkä voi sanoa pysyneeni näissä lähimainkana kärryillä. Näen kuitenkin niiden oleellisen roolin teoksen tunnelman ylläpitämisessä, vaikka välillä pienoinen ähky saattoikin yrittää päästä kutittelemaan. Myös kirjat ja niiden oikeutus tulla luetuksi nousivat teoksessa keskiöön eli tällaiselle historiallisista romaaneista innostuneelle lukutoukalle Econ teos oli enimmäkseen aikamoista herkuttelua.
 
 
' Luostari ilman kirjoja on kuin kaupunki ilman rikkautta ja mahtia, linnoitus ilman sotaväkeä, keittiö ilman astioita, pöytä ilman ruokaa, puutarha ilman kasveja, niitty ilman kukkia, puu ilman lehtiä. '
s. 61 (suom. s. 725) 
 
 
Tähdet: 4 / 5