Neidonryöstö - Jane Johnson

Kirjan nimi: Neidonryöstö (The Tenth Gift)
Kirjoittaja: Jane Johnson, suomentanut Salme Moksunen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 480
Mistä: oma

Itseasiassa löysin tämän kirjan kirpputorilta jo jokin aikaa sitten, mutta se oli hautautunut lukemattomien kirjojen hyllyihin täysin. Osasyynä tähän on voinut olla niteen harlequin tyylinen kansi. Onneksi kuitenkin muistin joskus lukeneeni kirjasta kehuvia blogitekstejä ja hankin sen silloin sieltä kirpputorilta. Neidonryöstö nimittäin todella imaisi minut mukaan tarinaansa, ja se tuntuikin loppuvan aivan liian nopeasti, vaikka sivuja on lähes viisisataa.

Tarina kulkee kahdessa eri aikatasossa. Nykyajassa julia on ollut monta vuotta parhaan ystävänsä miehen rakastajatar. Nyt kuitenkin Michael päättää jättää Julian, ja erolahjaksi hän antää tälle ikivanhan kirjontakirjan. Kun Julia rupeaa selailemaan kirjaa, hän huomaa, että se on töhritty täyteen tekstiä pikkuruisella käsialalla. Tätä tekstiä lukiessa hänelle avautuu uskomaton kertomus 1625 vuoden Cornwalliin, jonne merirosvot hyökkäsivät kesken messun. Tarina imaisee hänet mukaansa, ja Julia päättääkin seurata kirjoittajan jalanjälkiä aina Marokkoon saakka. Samaan aikaan Michael tajuaa antamansa lahjan arvon ja haluaa sen takaisin keinolla millä hyvänsä.

Toinen kerronnan taso sijoittuu tuonne 1625 vuoden Cornwalliin. Siellä asuu palveliatar Catherine ´´Cat´´, jota elämän samankaltaisuus tylsistyttää. Hän haluaisi pois, mutta avioituminen hänen serkkunsa Robin kanssa vaikuttaa väistämättömältä. Juuri silloin merirosvot iskevät ja kaappaavat kaikki kyseisessä kirkossa olleet mukaansa. Näin Catin matka kohti Marokon pahamaineista rosvokaupunki Salleenia käynnistyy. Onneksi Cat rakastaa kirjontaa, ja Robin aiemmin antama kirjontakirja tuleekin kovaan käyttöön - päiväkirjana.

'' Cat tarrasi kiinni serkkunsa käsivarteen. - Rob, tarkoitatko että täällä meidän vesillämme purjehtii turkkilaisia merirosvoja? Hänen silmänsä loistivat. - Hurjan... eksoottista. Kunpa saisin nähdä oikean merirosvon.
Robert tuijotti häntä uskomatta korviaan. - Tuolla sinä tahdot tietenkin vain kiusata minua, Catherine. Minä puolestani ruokoilen Jumalaa varjelemaan minua sellaiselta onnettomuudelta, että joutuisin vastatusten moisen olennon kanssa, sillä nehän ovat melkein kuin petoja. olen jopa kuullut, että...
Hän pudisti päätään huomatessaa Catin innostuneen ilmeen. ''
s. 44-45

Kuten yleensäkin kahden aikatason tarinoissa, toinen osa on mielenkiintoisempi, ja tässä se oli Catin kertomus. En ole muistaakseni ennen lukenut historiallista kirjaa, jossa merirosvot ryöväävät ihmisiä orjiksi. Näin ollen olikin hyvin mielenkiintoista lukea Catin tarinaa, vaikka hän pääsikin joissakin kohdin helpommalla punaisten hiustensa, sinisten silmiensä ja hyvien kirjontataitojensa avulla. Oli myös mukava huomata, että tuo merirosvokapteeni Raïs oli kuvattu hyvin inhimillisessä valossa kertoen hänen taustansa ja syynsä tälle elämäntielle. Catin elämä oli mukaansatempaavaa koko ajan, kun taas Julian osuus oli alussa tuskallisen hidasta. Se lähti oikeastaan vasta käyntiin Julian päästyä Marokkoon, jolloin hänenkin kertomuksensa rupesi kiinnostamaan, ja paljon.

'' Ilma täyttyi vähitellen tuoksuosta - mausteiden, paistinrasvan, kalan, jolta haisi koko kaupunginosa - kaikkia oli mahdotonta tunnistaa. Käännyimme uudelle kujalle, jossa oli varjoisaa, vilkaistessani ylös havaitsin, että käytävän päällä oli ruo'oista krouvisti punottu katos. Vielä yhdestä kadunkulmasta, ja olimme keskellä sukia, perinteisillä markkinoilla. Tuntui kuin olisimme tulleet muurahaispesään: kuhinaa ja tungosta, melua, huutoa, naurua, öljyn sihinää, kaikkea mahtui tähän tunnelmallisten käytävien labyrinttiin. Ensin en tiennyt, mitä olisin katsellut, aistini ylikuormittuivat totaalisesti. ''
s. 284

Kirjan parhaista anneista oli kyllä Marokon kuvaus. Tuo maa, jossa olen itsekkin nuorempana käynyt, oli kuvattu niin hienosti, että maiseman lähes näki silmissään ja voimakkaat tuoksut täyttivät nenän. Myös kun Idriss vei Juliaa kierroksille, tuntui kuin olisi itse saanut opastetun kaupunkimatkan. Niin tarkkaan oli Marokon tunnelma ja rakennusten historiaa kuvattu. Catin kuvaus 1600-luvun Marokkoon oli myös ihastuttava lisä, vaikka orjamarkkinat olivatkin hirvittäviä. Kirjailija itse kai asuu osittain Marokossa ja sen kyllä huomasi kerronnan elävyytenä. Kirja perustuu myös osittain tositapahtumiin, ja tällaisissa romaaneissa onkin kiva kun lopussa kerrotaan, mikä oli faktaa. Helppolukuista historiallista marokon kuvausta. Tykkään!

Tähdet: * * * *

Muualla luettua: Vinttikamarissa, Mustekynä/Kirjojen labyrintti ja Chérie/Kirjakolo

Lue oman hyllyn kirjat -haaste eteni taas yhdellä kirjalla tilanteeseen 9/65

Veronika päättää kuolla - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Veronika päättää kuolla (Veronika decide morrer)
Kirjoittaja: Paulo Coelho, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 1998, suomennos 2011
Sivumäärä: 240
Mistä: oma

Äidinkielen kurssilla oli sellainen ryhmätyö, jossa kaikkien ryhmäläisten piti lukea saman teeman omaava kirja. Ryhmäni aihe oli Suljettuna laitokseen. Mikään listassa olleista kirjoista ei kuitenkaan houkuttanut, ne vaikuttivat niin synkiltä. Onneksi lukemisensa sai valita myös out the box. Omasta kirjahyllystä sitten -pienen kaivamisen jälkeen- löytyikin tämä Coelhon kirja. Päähenkilö on romaanissa lukittu mielisairaalaan, mutta Coelhon kirjat eivät ole kovin synkkiä, joten Veronika päättää kuolla sopi mainiosti tähän kohtaan.

Tarinan päähenkilö on Veronika, joka on kyllästynyt elämäänsä. Kaikki päivät tuntuvat samalta ja tulevaisuuden näkymäkin on vain samaa yksitoikkoisuutta täynnä, vain pahempana. Tämä on ensimmäinen syy itsemurhalle, toinen on nimittäin hyödyttömyyden tunne. Maailmassa on niin paljon pahuutta, eikä Veronika voi tehdä sille mitään. Näistä asioista johtuen Veronika ei enää näe syytä elää, ja pitkällisen harkinnan jälkeen hän päätyy lopettamaan päivänsä unilääkkeiden yliannostuksella. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan, ja Veronika herää Viletessä -Slovenian pahamaineisessä mielisairaalassa. Tuolla hän saa kuulla, että hänen sydämensä on vaurioitunut, ja että hänellä on enintään viikko elinaikaa. Aluksi Veronika yrittää keksiä keinoja miten nopeuttaa kuolemaansa, joka on vääjäämättä saapumassa pian, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kuitenkin kun hänen päivänsä hupenevat, rupeaa hän löytämään kauan kadoksissa olleen elämänhalunsa, mutta onko se jo liian myöhäistä.

Sivuhenkilöt tuntuivat olevan kirjassa aika isossa roolissa. Nämä ihmiset Veronika tapasi mielisairaalassa ja jokainen heistä opetti hänelle jotakin elämästä. Zeljka oli ensimmäinen ihminen (potilas), johon Veronika tutustui. Zeljka oli päätynyt Villeteen vakavan masennuksen seurauksena. Sitten oli myös Mari, paniikkihäiriöön sairastunut menestyvä liikemies, joka sulki itsensä laitokseen turvaan. Hän oli jo itseasiassa täysin parantunut vaivastaan, mutta päättänyt jäädä Villetaan. Sillä nimittäin kaikki saivat olla niin hulluja kuin halusivat ilman arvostelua. Edvard taas oli päätynyt laitokseen diplomaattivanhempiensa johdosta. Hän olisi halunnut ryhtyä taiteilijaksi -vanhempiensa kauhuksi- mutta uppoutui liikaa omaan maailmaansa. Tämä skitsofreenikko kuitenkin rakasti kuunnella Veronikan pianonsoittoa, vaikka muu maailma ei muuten häntä hetkauttanutkaan. Myös mielisairaalan johtaja tohtori Igor oli tärkeässä osassa pohdintoineen, ja kyllä Coelho oli itsensäkin kirjoittanut tarinaan vierailemaan.

Mielisairaala oli mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Siellä oli hyvin tarkat rutiini: aamupala, aurinkokylpy, lounas, oleskelutila jne. Tuo aurinkokylpy oli siis ulkoilua (muka) aurinkoisessa säässä. Nytkin oli talvi eikä kovin hävit ilmat ja silti potilaat päästettiin ulos nauttimaan lämpimästä auringosta. Mielisairaalan arkeen kuuluivat tietysti myös erillaiset hoidot. Näitä hoitoja oli mm. insuliinishokki, joka oli hyvin vaarallinen, mutta halpa hoitomuoto esim. masennukseen. Toinen järkyttävä hoito oli sähköshokit, joita annettiin aina varoittavana esimerkkinä sillointällöin pitääkseen potilaat ruodussa. Vileta oli siinä mielessä myös erikoinen, että kuka tahansa pääsi sisään kunhan vain maksoi. Tämän vuoksi sinne oli muodostunut Veljeskunta, johon kuuluivat jo parantuneet ihmiset, jotka eivät kuitenkaan halunneet palata arkeen. Tämä oli myös hyvin johtajien tiedossa, mutta kunhan rahaaa tuli oli kaikki hyvin.

'' - Mikä on todellisuus ?
- Se jonka enemmistö on katsonut soveliaaksi. Se ei ole välttämättä paras eikä loogisin, mutta se on mukautunut kollektiiviseen tahtoon. Näetlö mikä minulla on kaulassani?
- Solmio.
- Oikein hyvä. Vastauksesi on looginen, yhtäpitävä täysin normaalin ihmisen vastauksen kanssa: solmio.
Mielisairas kuitenkin sanoisi, että kaulassani on naurettava, hyödytön, monimutkaisesti solmittu värikäskangas, joka vaikeuttaa pään liikettä ja vaatii ilmalta suurempaa ponnistusta päästä keuhkoihin. Jos en ole varuillani tuulettimen vieressä tämä kangas voi kuristaa minut kuoliaaksi.
Jos mielenvikainen kysyy minulta mitä hyötyä solmiosta on, joudun vastaamaan ettei yhtikäs mitään.
- -
Jo kuitenkin kysyn mielenvikaiselta ja normaalilta ihmiselta, mikä tämä on, terveenä pidetään sitä joka vastaa: solmio. Ei ole väliä sillä kuka puhuu järkeä vaan sillä kuka osuu oikeaan.''
s. 102-103

Kirja on Coelhon, joten kuten arvata saattaa se oli lahes puolet ajasta filosofiontia ja elämän pohdintaa. Varsinkin hulluuden teema tuntui nousevan usein esiin, samin kuin elämänhalu. Muutenkin kirja oli hyvin helppolukuinen, eikä siitä synkkyydestä ollut tietoakaan, joka yleensä vallitsee mielisairaala kuvauksia. Paulo Coelho on itse ollu kolmesti mielisairaalassa, ja lopussa olikin tästä enemmän tietoa kirjan synty -osiossa. Ehkä hän siis näin tietää mistä kirjoittaa, mutta toisaalta ei sellainen raaka kuvaus olisikaan sopinut hänen tuotantoonsa. Kirja oli kaikinpuolin kelpo opus ja oli taas ihan mukava lukea noita Coelhon satumaisia opetuksia. En kuitenkaan kokenut mitään suurta valasitumista, kuten jotkut Coelhon lukijat ovat, mutta taisaalta en myöskään pettynyt. Välillä näitä on ihan mukava lukea, jos kaipaa opettavaisia satuja.

Tähdet: * * *

Kirja on jakanut paljon mielipiteitä. Tässä parin arvostelut: Jokke/Jokken kirjanurkka, Katja/Lumiomena, Daelenna/Takahylly ja Sanna/Luettua

Enkelit - Marian Keyes

Kirjan nimi: Enkelit (Angels)
Kirjoittaja: Marian Keyes, suomentanut Liisa Laaksonen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2005
Sivumäärä: 400
Mistä: oma (kirjaston poistohylly)

Luen hyvin harvoin muille ääneen kohtia kirjoista. Tämän kirja sai minut kuitenkin lukemaan otteita ääneen lähes koko ajan, ja jokaisen lukukerran jälkeen siskoni kysyi, miksen vain lopeta tätä kirjaa, kun se on niin huono. Lopulta minun kävi sääliksi siskoparkani korvia, enkä enää kehdannut lukea niitä surkeita ja mukanokkelia kohtia hänelle.

No kirja kertoo kolmekymppisestä Maggiestä, joka on aina ollut se kunnollinen tyttö. Nyt hän on kuitenkin saanut potkut ja jopa mieskin käy vieraissa. Tästä täysin murtunut Maggie muuttaa ensin hyvin oudon perheensä luokse, mutta pian hänen ystävänsä Emilyn tarjous lähteä tämän luokse Los Angelesiin rupeaa houkuttamaan. Kaikki henkilö L.A.:ssa olivat joko täysin omituisia (naapurien kulttityypit) tai tekemisissä elokuvateollisuuden kanssa (lähes kaikki). Monet tosin olivat molempia. Maggie tuntui vain löhöilevän rannalla ja bilettävän, samalla kuin muut stressaavat kauheasti töitään. Tietysti mukana on myös aimoannos ihmissuhteita.

No tuota noin... Mistäköhän olin saanut sellaisen kuvan, että Keyesit ovat hyvää chick-littiä. Tykkään itse aina silloin tällöin lukea hömppää, mutta tämä oli jo pohjanoteeraus. Oli hyvin puuduttavaa seurata kolmekymppisen naisen sekoiluja ja itsensäetsimistä, kun loppu oli jo täysin selvä ensimmäisiltä sivuilta asti. Teksti oli myös kirjoitettu täyteen ns. hauskoja kommentteja ym. Ainut ongelma sen kanssa oli vain se, että ne kohdat ärsyttivät eivätkä naurattaneet. Muutenkin teksti oli kirjoitettu niin ylidramaattisesti, mutta samalla se tuntui selittävän kaiken kuin pikkulapselle. Aliarvioitiinkohan tässä vähän lukijaa. Tarinaan oli myös yritetty ahtaa vakavampia aiheita kuten keskenmoneja, mutta aika huonolla menestyksellä.

'' Saavumme hetken kuluttua Los Angelesiin. Olkaa hyvä ja varmistakaa, että istuimenne on pystyasennossa, että painatte alle viisikymmentä kiloa ja että teillä on erinomaiset hampaat.''
Takakansi

Tuntui lähes, että tuo katkelma takakannesta oli ainut edes vähän onnistunut katkelma. Huoh. Ehkä en vain ollut kirjan tarkoitettua lukijakuntaa, mutta aika varmasti voin sanoa, että Keyesin kirjoihin en enää tartu. Vuoden ensimmäinen luekemani kirja taitaakin päätyä heti 2013 vuoden huonoimpien kirjojen listalle.

Tähdet: *

Kirjan ovat lukeneet myös Tessa, Velma ja Ansu

Lue oman hyllyn kirjat- haaste on tilanteessa 8/65

1800-luku -haaste

Lähdin juuri tarkastelemaan mitä haasteita on ilmennyt, ja heti löytyi juuri minulle sopiva, enkä vain malttanut odottaa huomiseen siitä kertoakseni. Ofelia Outolintu on tehnyt loistavan haasteen, jossa on tarkoituksena lukea kirjoja, jotka on julkaistu 1800-luvulla. Itselläni on jo ollut pitkään aikeissa lukea lisää Jane Austenia, Charles Dickensiä, Brontën sisaruksia ja Sir Artur Conan Doylea. Myös Monte Criston kreivi, Anna Karenina ja Ivanhoe kiinnostavat. Katsotaan siis mitä kaikkea tässä ehtiikään lukea, kun osallistumisaikaa on kuitenkin koko vuosi. Haasteessa tavoitellaan arvonimeä, ja itselläni on tavoitteena tuo Varakreivitär.

Arvonimet ja niihin tarvittavat kirjamäärät:
Herttua/herttuatar – 20 teosta

Markiisi/markiisitar – 16 teosta

Jaarli/kreivitär – 12 teosta

Varakreivi/varakreivitär – 8 teosta

Paroni/paronitar – 4 teosta

Teoksia:
- Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
- Alexandre Dumas - Monte-Criston kreivi
- Victor Hugo - Kurjat
- Charles Dickens - Kaksi kaupunkia

2012 lukukokemukset

Tammikuu on jo kohta puolivälissä, joten nyt on viimeiset tilaisuudet vielä muistella viime vuotta. Ainakin sen voin sanoa, että vuosi 2012 on ollut yllättävän kiireinen. Nytkin on pari arvostelua odottamassa vuoroaan. Lukio on vienet paljon aikaani, mutta samoin erilaiset matkat, mitä onkin tullut aika paljon tehtyä. 2012 oli mukava vuosi, mutta odotan jo mitä tällä vuodella on tarjottavanaan. Sitä ennen kuitenkin katsaus menneeseen.

Suurin aisia on varmaan se, että aloitin tämän blogin viimein kesällä. Olin jo useamman vuoden lukenut muiden kirjablogeja ja ajatellut, että tuohan voisi olla kivaa. Kuitenkin rohkeus löytyi 28. päivä heinäkuuta, enkä todellakaan ole katunut tuota päätöstä hetkeäkään. On ollut ihanaa tulla osaksi tätä yhteisöä, ja huomata, että ihmisiä oikeasti kiinnostaa mitä raapustan kirjoista. Suuri kiitos pienelle lukijakunnalleni, joka on jaksanut lukea pitkiä (ja joskus varmaankin epäselviäkin) sepityksiäni. Kirjat ovat iso osa elämääni ja on ollut palkitsevaa päästä jakamaan sitä teidän kanssa. Kiitos!

Kirjoista 2012
Sain luettua yhteensä 61 kirjaa, joista 51 oli suomen- ja 10 englanninkielisiä. Kirjailijoiden sukupuolijakauma oli huomattavasti tasaisempi kuin viime vuonna eli 35 nais- ja 26 mieskirjailijaa. Kotimaisen kirjallisuuden osuus oli kuitenkin harmillisin pieni vain kahdeksan, kun taas ulkomaalaisia tuli luettua 53 kappaletta. Sivuja kertyi 21 636 eli noin 355 sivua per kirja. Lukuvauhtinikin oli keskimäärin viisi päivää kirjaa kohden, joka saattaa johtua siitä, että arkena en hirveästi ehdi lueskella. Olikohan tuossa tarpeeksi numeroita tilastoista kiinnostuneille?

Parhaat 2012
1. Annan sinulle maan - Chufo Lloréns
2. The House at Riverton - Kate Morton
3. Tuulen viemää - Margaret Mitchell
4. Puhdas maa - Alan Spence
5. Poltetut varjot - Kamila Shamsie

Nyt näytti sitten käyvän niin, että suurimmanosan noista suosikeistani olen lukenut jo ennen tämän blogin perustamista. Niistä ei siis ole arvoita, mutta luultavasti ne ovatkin sen verran tunnettuja, että monet tietävät jo niiden juonen pääpiirteittäin. Niille jotka eivät ole vielä näitä kirjoja lukeneet voin suositella lämpimästi tutustumista. Ainakin kaksi asiaa yhdistää näitä kaikkia teoksia: ne ovat jonkin verran historiallisia eivätkä ne ole kotimaisia. Huonoimpia lukukokemuksiani en nyt jaksa etsiä, mutta pari hauskaa tunnustusta kumminkin. Ensiksi luin Artur C. Clarken 2010 Avaruusodysseian ja pidin siitä, vaikka yleensä en scifistä välitäkkään. Toinen juttu taas koskee blogini luetuinta tekstiä eli Pariisin Notre-Damea. Kun luin sitä olin kuolla tylsyyteen, mutta mitä kauemmas tuo itse lukukokemus jää sitä enemmän pidän kirjasta. Siitä nimittäis jää mieleen se tarina, joka on oikeastaan hyvä, ja se hirveä Pariisin jatkuva kuvailu jää unohduksiin.

Haasteet 2012
- Lue oman hyllyn kirjat -haaste
- Lähi-itä minihaaste

Osallistuin siis vuonna 2012 kahteen haasteeseen. Lue oman hyllyn kirjat -haaste on edelleen kesken ja sen tarkoituskin on jatkua vain. En nimittäin halunnut ottaa mitään aikarajaa sen suorittamiseen, onhan niitä kirjoja tuossa haasteessa mukana 65 nidettä. 2012 sain niistä luettua seitsemän kappaletta. Lähi-itä haasteessa oli taas kahden kuukauden aikaraja, jossa ehdinkin lukea yhden kirjan joka sijoittui Saudi-Arabiaan. Nyt haasteita on pulpahdellut esiin hyvin paljon, ja nyt olisikin hyvä hetki käydä vähän tutkimassa tarjontaa ja valita enintään pari. En halua, että lukemisesta kuitenkaan tulee liikaa suorittamista, mutta haasteet toisaalta saavat myös tarttumaan sellaisiin kirjoihin mihin ei muuten tutustuisi. Eli ei muuta kuin valitsemaan.


Oikein hyvää vuotta 2013 ja toivotaan sen tuovan paljon mukavia yllätyksiä.

Joulukuun luetut

Joulukuun luetut:
- Forret Gump, Winston Groom
- Mayojen testamentti, Steve Alten
- Casa Rossan perilliset, Francesca Marciano

Vihdoin joulukuussa saapui tuo kauan odotettu loma. Luulin, että tuolloin nyt ainakin lukisin paljon kirjoja, mutta toisin  kävi. Matkustin nimittäin Singaporeen, jossa oli niin paljon nähtävää ja koettavaa, että lukuisista matkalle mukaan ottamistani kirjoista huolimatta ehdin lukea vain kaksi kirjaa. Ihan hyvin kuitenkin ottaen huomioon nykyista lukuvauhtiani kouluaikana. Tästä samasta matkasta johtuen tulevat postaukset hieman myöhässä. En ole vielä edes ehtinyt tehdä tuota katsausta vuoteen 2012.

Lukukuukautena joulukuu oli aika keskinkertainen. Kolme kirjaa ja n. 341 sivua per. kirja. Laatu oli myös aika tasainen. Annoin kaksi kolme plussaa ja yhden kolmosen. Mayojen testamentti oli pienoinen pettymys, koska aiemmasta lukukerrasta oli jäänyt niin hyvät muistikuvat. Casa Rossan perilliset ja Forrest Gump pääsivät kuitenki yllättämään, ja olinkin varsin tyytyväinen näihin lukukokemuksiin. Tulevaisuudessa aion varmaankin tarttua Marcianon muihinkin romaaneihin, joista Luettua -blogin Sanna ystävällisesti vinkkasi. Lue oman hyllyn kirjat -haaste eteni myös mukavasti kahdella kirjalla. Tilanne on siis 7/65.

Casa Rossan perilliset - Francesca Marciano

Kirjan nimi: Casa Rossan perilliset (Casa Rossa)
Kirjoittaja: Francesca Marciano, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2004
Sivumäärä: 358
Mistä: oma

Olipa ihanaa syventyä helppolukuiseen kirjaan, jossa tapahtumat eivät olleet vain heppoista höttöä. Loistava lomakirja siis! Onnistuin löytämään kirjan jo hyvä aikaa sitten lähikirjastoni ota tai jätä -hyllystä. Mukavaa että ihmiset laittavat eteenpäin myös niitä ihan hyviä kirjoja, eivätkä vain niitä inhokkejaan. Itse nimittäin useimmiten sorrun laittamaan vahingon kiertämään viemällä ne ei niin mieluisat kirjat tuonne hyllyyn. Mutta mistä sitä ikinä tietää, voihan se olla jollekulle aarre...

Casa Rossan perilliset sijoittuu tuohon aina vain lumoavaan Italiaan. Tarinan tapahtumat keskittyvät Roomaan sekä etelä-Italian Puglia kylään, jossa tuo suvun huvila sijaitsee. Kyllä tarinassa ehdittiin piipahtaa myös esim. New Yorkissa, joten ei huolta. Kirjan kertojana toimii Alina, joka on vahtimassa muuttoa Casa Rossassa. On tullut aika kääntää uusi lehti elämässä, mutta sitä ennen on käytävä kaikki vanhat tavarat läpi. Nämä saavatkin Alinan muistelemaan ja kuvittelemaan, mitä on tapahtunut.

Kirja kertoo kolmen sukupolven naisten tarinan. Renée (Alinan isoäiti) on mystinen arabinainen, johon Lorenzo rakastuu palavasti. Lorenzo on taidemaalari ja aluksi Renée toimikin hänelle mallina, ennen heidän muuttoaan Casa Rossaan. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja Lorenzo jää yksin pienen tyttärensä Alban kanssa. Alba kasvaa maalaistyttönä, mutta tavattuaan elokuvakäsikirjoittaja Oliverton junassa hänkin haluaa maistaa tuota Rooman elokuvamaailmaa. Sitten on vielä Isabella, Alinan isosisko ja Alban tytär. Isabella ja Alina olivat lapsina kuin kaksi marjaa, mutta myöhemmin Isabellasta kasvaa äärivasemmistolainen aktivisti, jolle kaikki keinot ovat sallittuja päämäärään päästäkseen.

'' Pienenä me siskoni Isabellan kanssa usein mietimme, oliko Alba murhannut isän.
Murhannut ja sitten keksinyt itsemurhatarinan.
Yleensä me olimme keittiössä etsimässä ruoka, kaksi tytönruipeloa, kymmenen- ja kaksitoistavuotiaat. Murha. Heitimme mahdollisuuden ilmaan nähdäksemme rysähtäisikö tai järkkyisikö jossain, mutta mikään ei koskaan liikkunut. Talo oli aivan hiljainen.
´´Mistä sen kumminkaan tietää´´, me sanoimme päättääksemme jutun. Emme oikeasti halunneet tietää. Jos hän oli tehnyt sen, jonain päivänä hänet vielä tultaisiin hakemaan ja vietäisiin vankilaan.
Se mitä oli tapahtunut, oli tarpeeksi kamalaa. Isä katosi kuin pelikortti taikurin hyppysistä.
Kuulimme, miten avain työnnettiin lukkoon. Alba tuli sisään hymy huulillaan, vihreä leninki yllään ja sandaalit jalassa, syli täynnä ruokaostoksia.
Siinä hän oli: Alba. Meidän äiti. Murhaaja. ''
s. 7

Kirjassa oli siis myös tumma pohjavire, ja tuo lasten luulo oli vain yksi osa sitä. Tämä kuitenkin vaikutti suuresti heidän elämäänsä, erityisesti Isabellaan. Hän oli aina voimakastahtoinen lapsi, ja tuo luulo vain vahvisti hänen tapaansa nähdä kaikki mustavalkoisena. Renée ei ollut äitinä Alballe, ja hän taas ei tytöille. Alba tuntui olevan hyvin ailahtelevainen luonteeltaan, eikä muista huolehtiminen ollut todellakaan ensimmäisenä hänellä mielessä. Hän saattoi saada aiva äkkiseltään loistavan idean ja ryhtyä toteuttamaan sitä saaden muutkin innostumaan. Sitten häneltä vain yhtäkkiä loppui puhti ja huomio muille. Isabella täytti äidin aukon vihalla, kun taas Alina huumeilla. Varsinkin Alina tuntui janoavan äitinsä huomiota ja hellyyttä sitä kuitenkaan saamatta. Hän kuitenkin tuntui olevan se kaikkein tasapainoisin tässä perheessä, jossa kaikki suhteet tuntuivat epäonnistuvan.

Kirja oli kirjoitettu hyvin sujuvasti ja helppolukuisesti. Olisikohan tähän syynä kirjailijan elokuvakäsikirjoittaja tausta. Suku tuntui muutenkin kirjassa olevan paljon tekemisissä elokuvateollisuuden kanssa. Yksi mielenkiintoisimmista kirjan anneista oli Italian lähihistorian kuvaus. Tämä nimittäin kulki koko ajan taustalla hienovaraisesti mutta varmasti. Se oli hienosti upotettu tekstiin, kuitenkaan liikaa sitä painottamatta. Myös näiden naisten kohtaloiden seuraaminen oli hyvin antoisaa. Vaikka kirjassa olikin paljon suhteita, ne eivät olleet sen pääosassa. Sukutarina oli koko tarinan ydin.

Yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ja se on tuo takakansiteksti. Siinä puhutaan silkkikengistä, uimarantkuvasta ja kirjeestä, jotka Alina löytää, ja mitkä saavat hänet selvittämään Casa Rossan historiaa jne. Se ei vain tuntunut lähes ollenkaan vastaavan itse kirjan sisältöä, kun tuo silkkikenkäkin mainittiin vain ohimennen ensisivuilla. No aina ei nähtävästi vain voi kirjoittaa hyvää takakansitekstiä, mutta kyllä tuollainen panee miettimään oliko takakansitekstin kirjoittaja edes lukenut kirjaa paria sivua enempää... Joka tapauksessa tämän vuoksi luulin kirjaa hyvin erilaiseksi, mutta yllätyinkin positiivisesti. Pohdin pitkään olisinko antanut tälle neljä tähteä, mutta jotenkin sitten päädyin tähän. Kirja oli kumminkin aika kevyesti kirjoitettu.

Tähdet: * * * +

Kirjan on lukenut ainakin Mainoskatko

Lue oman hyllyn kirjat -haaste on perätin tilanteessa 7/65

Mayojen testamentti - Steve Alten

Kirjan nimi: Mayojen testamentti (Domain)
Kirjoittaja: Steve Alten, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2001, suomennos 2011
Sivumäärä: 427
Mistä: oma

Täytyy tunnustaa, että suunnitelmani epäonnistuivat hiukkasen. Aluksi olin aikonut lukea tätä kirjaa sen lukujen päivämäärien mukaan ns. realiajassa. En ollut kuitenkaan muistanut, että ensimmäiset luvut alkoivat jo syyskuussa. No tämän tilaisuuden luiskahdettua käsistäni tulin siihen tulokseen, että yksinkertaisesti vain luen kirjan ennen tuota maailmanloppua. Kiireideni takia kuitenkin myöhästyin parilla päivällä siitäkin... No nyt on sitten kirja luettu (Singaporessa en päässyt kirjoittamaan koneelle, joten postaus on vähän myöhässä) ja eihän se maailmanloppu sieltä sitten lopulta tullutkaan.

Itse kirja siis kertoo yhden mahdollisuuden, miten maailma olisi voinut päättyä. Tarinassa Mick on suljettu laitokseen paranoidina skitsofrenikkona, ja hänen psykiatrikseen määrätään harjoittelija Dominique. Dominiqueta varoiteltiin paljon Mickistä, olihan tällä potilaalla n. 160 älykkyysosamäärä, ja näin hän voisi helposti manipuloida Dominiquen uskomaan juttuihinsa. Mickin 'harha' on, että maailma tuhoutuu 21.12.2012 Mayojen ennustuksen mukaiseksi. Hän myös uskoo, että voisi pelastaa ihmiset, jos vain pääsisi vapauteen. Dominique kiintyy potilaaseensa, mutta uskominen tämän juttuihin on hyvin kaukana, kunnes outoja asioita rupeaa tapahtumaan. Aivan kuin Mick olisi osannut ennustaa ne! Tästä lähtee suuri kilpajuoksu ajan kanssa, kun maailman pelastamiseen tarvittavat palaset ovat joko hukassa tai täysin sekaisin. Mick ei kuitenkaan luovuta ja hän meneekin vaikka läpi harmaan kiven pelastaakseen rakkaan maailmamme.

Kirja oli scifiä... Yleensä en ole mikään suuri fani ja nytkin, kun tapahtumat muuttuivat epäuskottavammiksi loppua kohden kirja tuntui menettävän sitä puhtiaan. Alku puolella oli nimittäin mukavaa, kun ne scifi ainekset jäivät taka alalle, ja Mickin isän päiväkirjamerkinnät hoitivat sen eniten yliluonnollisen puolen. Oikeastaan hyvin yllättäen tuon arkeologi Julius Gabrielin merkintöjen seuraus olikin yksi kirjan parhaista anneista. Olikin mukavaa lukea matemaattisia ja fysikaaliseja selityksijä, miten mm. Kukulcánin pyramidi, Stonehenge, Gizan pyramidit, Nazcan autiomaan piirrokset ja piri Reisin kartta liittyivät tähän maailmanloppuun. Kaikella oli nimittäin oma tehtävänsä tässä koko maapallon kattavassa pelastusoperaatiossa, jonka nuo 'taivaasta pudonneet enkelit' nefilinit olivat luoneet.

Olin lukenut kirjan aiemmin pari vuotta sitten ja muistaakseni pidin siitä hyvin paljon. Kirja tuntui silloin niin jännältä, ettei sitä malttanut laskea käsistään. Nyt tuo avaruusolioiden kamppailuhömskä oli jo vähän liikaa... En tiedä johtuiko se siitä yllätymomentin puuttumisesta vai mistä, mutta nyt ei vain oikein kolahtanut. Alten on kai kirjoittanut tälle jatkoakin, mutta empä tiedä jaksanko siihen enää tarttua. Ehkäpä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa tai sitten ei.

'' ´´Uskotko Jumalaan?´´
´´Kyllä.´´
´´Uskotko pahaan?´´
´´Pahaan?´´ Kysymys yllätti hänet. ´´Se on aika laaja käsite. Voitko selventää mitä tarkoitat?´´
´´En puhu ihmisistä, jotka tekevät hirvittäviä muthatekoja. Minä puhun pahasta omana entiteettinään, osana yhtä olemassaolon kudosta.´´ Mick nostaa katseensa ja hänen silmänsä kiinnittyvät Dominiqueen.
- -
´´Psykiatrinaen usko että kukaan meistä on syntynyt pahana, tai sen puoleen hyvänäkään. Uskon että meissä on mahdollisuus kumpaankin. Vapaa tahto antaa meille mahdollisuuden valita.´´
´´Mutta mitä jos... mitä jos jokin vaikuttaisi sinun vapaaseen tahtoosi ilman, että tiedät siitä?´´
´´Mitä tarkoitat?´´
´´Jotkut uskovat, että on olemassa jokin pahantahtoinen voima, joka on ollut olemassa tällä planeetalla koko ihmisen historian ajan.´´ ''
s. 53-54

Tähdet: * * *

Kirjan ovat lukeneet mm. marjis, Norkku, Jossu, Kata, Nafisan, Miiru ja Laura