perjantai 29. tammikuuta 2021

Varjon sisar - Lucinda Riley


Kirjan nimi:
Varjon sisar (
The Shadow Sister)
Sarja: Seitsemän sisarta #3
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2019
Sivumäärä: 715
Mistä: Kirjastosta
 
' Nuoruuttamme muistellessani käsitin, että CeCe ja minä olimme vähitellen kasvaneet toistemme vastakohdiksi: mitä vähemmän minä puhuin, sitä enemmän ja kovempaa hän puhui puolestani. Ja mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmän minun tarvitsi puhua. Luonteenpiirteemme korostuivat suhteettomasti. Lapsena sillä ei tuntunut olevan väliä, sillä kuuden sisaren joukossa saatoimme aina turvautua toisiimme.
Ongelma piili siinä, että nyt sillä oli väliä... '
s. 15
 
Seitsemän sisarta sarja jatkuu ja tällä kertaa omaa menneisyyttään pääsee selvittelemään sisaruspolven kolmas eli Tähti. Lapsuudessaan Tähti oli niin hiljainen, että hänelle opetettiin jopa viittomat kommunikointia varten. Kovaäänisen ja määräilevän CeCe:n kanssa Tähti on aina ollut kuin paita ja peppu. He täydensivät toisiaan. Nyt kuitenkin 27-vuoden iässä Tähti tuntee viimein tarvetta irtautua siskostaan. CeCeen ostama lukaali Lontoossa tuntuu kuin vankilalta, vaikka puitteet ovatkin upeat. Saadakseen jotakin omaa elämäänsä Tähti päättääkin avata heidän vastikään kuolleen adoptioisänsä, mysteerisen monimiljardöörin Papa Saltin, jättämän kirjeen yksinään. Kirjeessä Papa Salt kannustaa Tähteä lähtemään tutkimaan Flora MacNicholin historiaa vanhasta kirjakaupasta. Viimein sisään uskaltauduttuaan Tähti huomaa kohdanneensa omalaatuisen kirjakaupanpitäjä Orlandon, josta alkaa matka kohti Tähden itsenäisempää elämää.

Vuonna 1909 Englannin Järviseuduilla kasvaa puolestaan nuori, ei sisarensa veroinen kaunotar, Flora. Koska perheellä tekee taloudellisesti tiukkaa, ei heillä ole varoja lähettää vanhinta tytärtään seurapiireihin Lontoon havinaan. Floraa tämä ei haittaa, sillä tälläytymisen ja miesten sijasta hänen kiinnostuksenkohteensa ovat luonnon kauneuden vangitseminen piirustuksin sekä loukkaantuneiden eläinten hoitaminen. Floran elämä kokee kuitenkin suuren muutoksen, kun yhtäkkiä hän saa kutsun lähteä Lontooseen. Eikä mihin tahansa talouteen vaan Lady Keppelin luokse, joka sattuu olemaan yksi Edward VII:n rakastajattarista. Voiko Flora löytää täältä todellisen rakkauden vai onko hänen kohtalonsa tulla vain kompastuneeksi seurapiirien juonitteluihin?
 
' Flora oli ollut salaa iloinen, kun säästyi koko touhotukselta eikä tarvinnut antaa tällätä, parfymoida eikä pukea itseään kuin nukkea seurapiirikauden ajaksi. Häntä puistatti ajatus joutua keskelle kikattavaa tyttölaumaa, joka ei ymmärtänyt, että koko tapahtuma oli pelkkä karjahuutokauppa, jossa sievin nauta myytiin korkeimman tarjouksen tekijälle. Ihmisten kielellä se tarkoitti sitä, että verkkoon tarttui herttuan poika, joka isänsä kuoltua saisi periä laajat tilukset. '
s. 151-152 
 
Näissä brittiläisiä seurapiirejä kuvaavissa teoksissa on vain sitä jotakin. Ensin paneuduin Fellowsin Loiston päiviin ja sen jälkeen Netflixin uutuussarja Bridgerton vei minut täysin pyörteisiinsä. Koska nämä herättivät kyltymättömän nälän jatkaa seurapiirien loistossa, olinkin innosta soikea, kun tajusin tämän Seitsemän sisarta sarjan seuraavan osan sijoittuvan juuri minnekäs muualle kuin 1900-luvun Englannin avioliittomarkkinoille! Floran seurapiirielämästä välinpitämätön asenne yhdistettynä hänen naiiviuteensa olikin juuri sellainen virkistävä näkökulma jota kaipasinkin.

Oikeastaan olinkin yllättynyt kun varsinaisessa juonessa Tähden osuudet veivät kuitenkin voiton. Voih Orlandoa, joka oli selkeästi syntynyt väärälle vuosisadalle! Huokaisin ihastuksesta aina hänen ylitsepursuavassa ja vanhanaikaisessa kirjakaupassaan kuin myös Kentin ihanassa maalaismaisemassa tuon omalaatuisen suvun parissa. Ylipäätänsä koin yllättävän paljon samaistumispintaa Tähteen, joka haki omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Vaikka on ne arvostetut maisterinpaperit kädessä, niin onko niiden mukainen uran tekeminen se ainoa tapa elää. Ainakin Tähti ihastutti valinnoillaan seurata sydäntään vanhojen kirjojen pariin. Tämän lisäksi hänen ihastumisensa perienglantilaiseen kartanomiljööseen sekä kiinnostus kasveja ja kokkaamista kohtaan olivat ulottuvuuksia jotka toivat ihanan lisän tähän hahmoon sekä samaistumispintaani. 

Jokin Rileyn kerronnassa todella imaisee mukaansa. Vaikka sivuja oli tässäkin teoksessa ruhtinaallisesti (ja ranne väsyi kyllä täysin tämän tiiliskiven kannattelusta), niin silti yhtäkkiä vain huomasin että koko teos oli sujahtanut loppuun vain muutamassa päivässä! Kuitenkin Varjon sisarella oli myös omat heikkoutensa. Esimerkiksi Floran hoksottimet tuntuivat käyvän paikoin hyvin hitaalla. Lukijana olin jo parisataa sivua aiemmin tajunnut tuon puolenvälin suuren paljastuksen. Todella toivon, että tämä oli tarkoituksellista ja että Riley ei ole aliarvioinut lukijoitaan näin totaalisesti. Itse kerronnassa myös pisti silmään häiritsevästi ajatusmallit siitä kuinka mikäkin luonteenpiirre tai ominaisuus on peritty vanhemmiltaan. Luonnollisesti vertailua sai muun muassa ylimystön lapset joita saatettiin kuvailla luontaisesti jalompina ja vastaavasti maajussin lapsi oli tietysti paremmin ulkoilmaan kuin koulunpenkille soveltuva. 
 
Annetaan nämä heikkoudet kuitenkin anteeksi, sillä onhan kyseessä ennen kaikkea viihdekirja, ja sellaisena se toimii varsin mainiosti. Pakko siis nostaa hattua Rileylle, joka on jälleen kerran onnistunut luomaan herkullisen tarinan eri vuosikymmeneen ja maahan sijoittuen. Olen monien muiden tavoin hyvin tykästynyt Rileyn sarjan ideaan ja jäänkin innolla odottomaan minne kaikkialle seuraavat teokset tulevatkaan minut viemään kirjalliselle matkalle.

Tähdet: 3.5 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
 
 

lauantai 23. tammikuuta 2021

Olive Kitteridge - Elizabeth Strout

 
Kirjan nimi: Olive Kitteridge (Olive Kitteridge)
Kirjoittaja: Elizabeth Strout, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2020
Sivumäärä: 374
Mistä: Kirjastosta
 
' Olive ei pitänyt yksinolosta. Mutta vielä vähemmän hän piti ihmisten seurasta. '
s. 208
 
Olive Kitteridge on eläköitynyt entinen opettaja. Hän on aina ollut hiukan äreä ja hyvin kipakka tapaus, joka töksäyttää ajatuksensa ilmoille ilman sen suurempia sensuureita. Entiset oppilaat pelkäsivät hänen jämptiyttään. Se aika on kuitenkin nyt takanapäin. Nyt Olive viettää miehensä Henryn kanssa eläkepäiviä samaisessa Mainen pienessä rannikkokylässä. Kylässä, jonne he rakensivat pojalleen Christopherille hienon uuden talon, vain jotta tämän tuore itsetietoinen vaimo voisi varastaa Oliven haaveet lähellä telmimistä lapsenlapsista muuttamalla Kalifornian lämpöön. 
 
Ei se arki aina ole muutenkaan ruusuilla tanssimista. Avioliitossa on ollut omat haasteensa Olivellakin, sillä hänen tulinen luonteensa on suuri vastakohta rauhalliselle Henrylle. Kaikenlaista sattuu, mutta kai sitä pitää kutsua vain elämäksi. Toiset tapahtumat ovat suurempia kuin toiset. Toiset niistä kohdistuvat Oliveen ja toiset muihin kyläläisiin. Jotenkin tästä elämästä kuitenkin selvitään.
 
' Ja Olive, joka katselee sitä, tuntee - mitä? Kateutta? Ei, ei kukaan voi olla kateellinen naiselle, joka on juuri menettänyt miehensä. Jotain saavuttamatonta, sitä se on. Tuossa pyöreässä, kiltissä naisessa, joka istuu sohvassa lastensa, serkkunsa ja ystäviensä keskellä - on jotain Olivelle saavuttamatonta. Olive on tietoinen pettymyksestä joka sitä seuraa. Sillä miksi hän loppujen lopuksi tuli tänne tänään? Ei siksi että Henry olisi kehottanut häntä menemään Ed Bonneyn hautajaisiin. Ei, hän oli tullut toivoen että jonkun toisen surun läsnä ollessa pieni valonsäde saattaisi jotenkin tunkeutua hänen omaan synkkään sulkeutuneisuuteensa. '
s. 241 
 
Ihastuttava ja vihastuttava Olive Kitteridge on varmasti jo suurelle osalle tuttu henkilö, sillä tämän teoksen vertaista hehkutusta tulee blogeissa harvoin vastaan. Itse odotin teosta lähes vuoden päivät kirjaston varausjonossa ja viimein pääsin omakohtaisestikin kokemaan herkullisen ristiriitaisen Oliven sekä muut kylän asukit. Pitkä odotus siis viimein palkittiin.

Stroutin kerronnassa on jotakin hyvin hienovaraista mutta silti elämän sisintä vangitsevaa. Näissä 13 tarinassa eri kyläläiset astuvat näyttämölle tuoden rehellisiä ja sykähdyttäviä kohtaloita lukijan eteen. Käsiteltäviä asioita on niin huonoista perhesuhteista ja pettämisestä aina anoreksiaan ja läheisen menettämiseen. Silti Strout ei mässäile henkilöidensä kohtaloilla. Sen sijaan hän on kirjoittanut kauniin teoksen, jonka on tarkoitus kuvata elämää. Kaikenlaista sattuu. Jokaiseen ihmiselämään kuuluu omat tragediansa. Suurimmasta osasta niistä kuitenkin selvitään.

Olive on tässä teoksessa se yhteen nitova lanka. Toisissa kertomuksissa hän saa pääroolin, mutta monissa hän on vain ohikulkumatkalla. Tuntuu, että tästä teoksesta on jo sanottu niin paljon, että en tiedä miten kuvailla teoksen herättämiä tunteita. Varsinkin aluksi lumouduin Stroutin rehellisestä ja vähäeleisestä kerronnasta. Jossain kohtaa koin ehkä kuitenkin pienoisen ähkyn näistä kaikista elämän haasteista. En enää kuitenkaan ihmettele, miksi monet ovat nimenneet Stroutin erääksi lempikirjailijakseen. Strout on taitava ihmiskuvaaja. Hän ei luo kiiltokuvahahmoja vaan rehellisiä ihmisiä omine vikoineen ja vahvuuksineen. Pakko ihailla hänen kykyään kuvata yksinkertaisesti elämää.

Tähdet: 4 / 5
 
 

maanantai 18. tammikuuta 2021

Kolmen kappaleen probleema - Liu Cixin

Kirjan nimi:
Kolmen kappaleen probleema (
Santi)
Sarja: Muistoja planeetta maasta #1
Kirjoittaja: Liu Cixin, suomentanut Rauno Sainio
Kustantaja: Aula & co
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2018
Sivumäärä: 444
Mistä: Kirjastosta
 
 ' Eikö siten olisi mahdollista, että kaikki ihmisten toimet olivat luonteeltaan julmia - että julmuus oli ihmisellä veressä ja erilaiset julmuuden ilmenemismuodot vain sattuivat pistämään eri ihmisten silmään? Että ihmiset eivät kyenneet moraaliseen tietoisuuteen, aivan kuten he eivät pystyneet itseään tukasta vetämällä irrottautumaan maanpinnalta ja kohoamaan taivaalle. Moraalisen tietoisuuden saavuttaakseen ihminen vaatisi avukseen voimia, jotka olivat peräisin ihmiskunnan ulkopuolelta.
Tämä ajatus määritti Ye Wenjien koko loppuelämän suunnan. '
s. 31
 
Kulttuurivallankumous on valtoimenaan 1967 vuoden Kiinassa. Punakaartilaiset vetävät väkivaltaisesti entisten porvarillisten instituutioiden jäseniä alas pohjamutiin. Eräs tällainen henkilö on Ye Wenjien fysiikan professori isä, joka ei ole suostunut kiistämään länsimaisiin eli pakosti porvarillisiin oppeihin perustuvia fysikaalisia todistuksia. Eletään hulluuden ja väkivallan aikaa. Ye Wenjien ei voi kuin katsoa vierestä tätä teurastusta pyrkien samalla itse välttämään kaartilaisten tuomitsevat katseet. Onhan hänkin astrofyysikko. Hän on nuori nainen, joka on menettänyt uskonsa ihmisyyteen. Näistä ajoista lähtee liikkeelle tapahtumasarja, joka tulee nyrjäyttäneeksi koko maapallon tulevaisuuden pois turvallisilta uriltaan.

Nykyajassa nanomateriaalin tutkija Wang Miao saa kutsun saapua salaiseen tapaamiseen. Täällä Sotakomentokeskuksessa eri maiden turvallisuuspoliisit puivat viimeaikaisia tutkijoiden itsemurha-aaltoja. Lähes kaikkia näitä henkilöitä on yhdistänyt Tieteen rajaseudun järjestö, jonne myös Wang Miao on saanut kutsun liittyä. Ärsyttävän mutta erityisen tarkkanäköisen poliisin Shi Qiangin yllytyksestä Wang Miao suostuukin liittyä järjestön jäseneksi, vaikka hän ei uskokaan sillä olevan mitään tekemistä tutkijoiden itsemurhien kanssa. Sitten rupeaa kuitenkin tapahtua kummia. Wang Miaon verkkokalvoille piirtyy lähtölaskenta. Miten tämä on mahdollista, ja mitä kohti nuo vääjäämättömästi pienenevät numerot ovat menossa? Toisaalta hän myös koukuttuu uuteen v-peliin, jossa tulee ratkaista kolmen kappaleen probleema, jotta planeetan sivilisaatio voisi selvitä. Voisiko tässä olla kyse paljon suuremmista asioista?

' "Itse asiassa teoriani on hyvin yksinkertainen: auringon rata on epäsäännöllinen siksi, että tässä maailmassa aurinkoja on yhden sijaan kolme. Niiden keskeiset voimat saavat ne vetämään toisiaan puoleensa ja liikehtimään tavoilla, joita ei voida ennustaa. Kun planeettamme kiertää yhtä näistä auringoista vakaata kiertorataa pitkin, meillä on Tasapainon aika. Mutta kun toinen tai kaksi muuta aurinkoa siirtyvät riittävän lähelle, painovoima ryöstää planeetan sen kiertämältä auringolta ja pakottaa sen ajelehtimaan useamman eri auringon painovoimien armoilla - tällöin on Kaaoksen ajan vuoro. Ennalta määräämättömän ajan kuluttua yksi auringoista rohmuaa jälleen planeettamme itselleen, jolloin kiertorata jälleen muuttuu vakaaksi ja uusi Tasapainon aika koittaa. Tämä on kuin avaruudessa käytävä rugbyottelu, jossa kolme aurinkoa ovat pelaajia ja meidän planeettamme on pallo!" '
s. 203

En ole ennen oikeastaan lukenut niin sanottua kovaa scifiä, sillä tuntuu että erilaiset dystopiakuvaukset ovat olleet helpommin lähestyttäviä ja enemmän esillä viime vuosina. Hesarin arvio tämän trilogian viimeisestä osasta herätti kuitenkin kiinnostukseni enkä todellakaan pettynyt tähän avausosaankaan. Heti alusta lähtien viehätyin tästä uudesta aluevaltauksesta. Kuinka virkistävää olikaan lukea teos, jonka henkilökaarti koostuu enemmän tai vähemmän ansioituneista tieteen tekijöistä! Oikeastaan meno oli jopa niin hengästyttävää, että tuntui kuin olisin lukenut jotakin Dan Brown maista jännitysnäytelmää, mutta vain vähemmällä toiminnalla ja isommilla aivoilla. Tässä tiedettä oli saumattomasti ujutettu mukaan juonen kuvioihin, mutta toisaalta onneksi ei myöskään tarvinnut olla mikään fysiikan opiskelija pysyäkseen mukana. Vaikka itse lähdinkin tekniikan sijasta opiskelemaan kauppakorkeaan, niin silti sisälläni on aina asunut pieni fysiikasta kiinnostunut lapsonen, joka pääsikin nyt vapaaksi Kolmen kappaleen probleemaa pähkäillessään.

Vaikka kyseessä on scifiä niin herätti teoksen synkkä maailmankuva silti paljon ajatuksia. Kuinka pienestä asiat voivatkaan olla toisinaan kiinni, mutta kuinka isoja seuraamuksia noilla historian pienillä sattumuksilla voikaan olla. Myös katkeruudella ja pahoilla teoilla voi olla kauaskatseiset seuraukset. Tärkeänä lankana kulki myös ajatus, kuinka ihmisten tulisi arvostaa planeettaamme riiston sijaan. Onko meillä siis enää toivoa? Erityisen kiehtovana osa-alueena koin myös Three Body pelin kuvaukset. Kuinka jännittävää olikaan odottaa, millainen sivilisaatio tällä kertaa on tarjolla, mitkä sen epätoivoiset ratkaisuyritykset olivat ja vastaavasti mitä heille lopulta kävi. Mielenkiintoinen aivosoluja kutitteleva peli, jota olisi kyllä kiehtovaa päästä joskus itsekin testaamaan. Vetävä teos, ei voi muuta sanoa.

Tähdet: 4 / 5
 

tiistai 12. tammikuuta 2021

Eunukki - Kristina Carlson

Kirjan nimi: Eunukki
Kirjoittaja: Kristina Carlson
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 91
Mistä: Kirjastosta

' Olkoon ruumiini vanha säkki, mutta järki juoksee kirkkaana kuin vuoripuron vesi. ' 
s.9

Song-dynastian aikaan vuonna 1120 viettää vanhuudenpäiviään hovieunukki, joka on jo vapautettu palveluksesta. Pienenä poikana köyhät vanhemmat myivät hänet ja hänen veljensä Kiinan keisarin hoville. Vain toinen selvisi leikkauksesta. Hovissa poika sai uuden nimen: Wang Wei. Nyt Wang Wei on jo elänyt pitkän elämän. Vaikka ruumista kolottavatkin jo vanhuuden säryt, päässä leikkaa edelleen. Tehtävästään vapautettuna hänellä on viimein aikaa pohtia elämäänsä hovissa sekä omaa paikkaansa yhteiskunnassa. 

Ajattelemisen lomassa Wang Wei myös nauttii elämästään. Hän pelaa muiden eläköityneiden eunukkien kanssa nopilla sekä nauttii liiaksikin hyvästä ruuasta ja juomasta. Vahvimpana ovat kuitenkin muistot. Ystävyys Wong Wun kanssa on erityisen tärkeä. Toisaalta myös maalauksellinen maisema tai ilmaan leyhähtävät linnut voivat kiinnittää Wang Wein huomion. Naiseus ja miehisyys myös kiehtovat, sillä hän ei kuulu kumpaankaan. Voiko hän olla kokonainen, vaikkei istukaan perinteisiin rooleihin? On raskasta jatkuvasti kyseenalaistaa oma roolinsa tässä asetelmassa.
 
' Jin ja jang ovat vuoren varjoisa rinne ja aurinkoinen rinne. Jin tarkoittaa naisellisuutta ja jang miehisyyttä. Kuvassa varjo ja valo kietoutuvat toisiinsa ympyräksi. Mihin me eunukit kuulumme? Ehkä olemme kuviossa se valkoinen piste mustassa ja musta piste valkoisessa? '
s. 34 
 
Carlson pureutuu syvälle tämän yhden eunukin sielunmaisemaan. Vaikka Wang Wei sijoittuukin tuhat vuotta takaperin Kiinan maalle, on hänen pohdintansa perinteiset sukupuoliroolit ylittävistä mahdollisuuksista ajankohtaisempaa kuin koskaan. Toisaalta Wang Wei tunsi suurempaa yhtenäisyyttä naisia kohtaan kuin groteskeja miehiä, mutta silti hän ei ollut kumpikaan. Eunukit olivat myös hovin omaisuutta. Vaikka heillä olikin lukuisia uravaihtoehtoja, omista taipumuksista ja hovista puhaltavista tuulista riippuen, olivat he silti sidottuja hoviin loppuelämäkseen. Toiset tavoittelevat valtaa suorittamalla virkamiestutkinnon, sillä ketkä olisivatkaan parempia hallitsijan oikeita käsiä kuin suvun jatkamiseen kykenemättömät eunukit, jotka eivät voisi koskaan haastaa hallitsijan dynastiaa. Toisaalta tehtäviä löytyy laidasta laitaan keittiöstä ja haaremista aina sotilasuraan asti.
 
Carlsonin teoksen hienous piilee sen kerronnassa. Pienestä sivumäärästään huolimatta tässä teoksessa on jotakin hyvin kaunista. Se tarjoaa ajatuksia elämästä, vilauksia muistoista. Ajatusten voima on vahva. Kuinka samanlainen onkaan ihmisen syvempi elo niin Carlsonin maalamassa 1100-luvun Kiinassa kuin nykyajan länsimaalaisessa yhteiskunnassa. Ihmisillä on molemmissa tarve menestyä, saada nimeä ja kahmia valtaa. Samoin tarve solmia ystävyyssuhteita ja kuulua johonkin löytäen oman paikkansa elämässä on universaali. Toisaalta ihminen kaipaa myös ympärilleen tiettyjä mukavuuksia kuten hienoja vaatteita tai hyvän ruuan nautintoa. Samoin ihminen myös vanhenee ja paikkoja rupeaa kolottamaan ja viimeisinä hetkinä mieli tekee tiliä eletystä elämästä. 

Tässä teoksessa on todella jotakin rehellistä ja osuvaa. Jonkin verran turhaa toistoa oltiin onnistuttu yllättäen sullomaan näinkin pieneen kirjaseen, mutta annettakoon se vanhalle Wang Weille anteeksi. Parhaiten tästä romaanista saa irti kun mieli on tyyni ja seesteinen, jolloin voi vain antautua Carlsonin harmonisen kerronnan vietäväksi. Hänellä on oma vahva kerronnallinen äänensä, joka teki minuun vaikutuksen. Jotakin kaunista ja koskettavaa näiden pienten sivujen sisällä todella oli.

Tähdet: 4 / 5
 
 

lauantai 9. tammikuuta 2021

Lasipalatsi - Sarah J. Maas

Kirjan nimi:
Lasipalatsi (Throne of Glass)
Sarja: Throne of Glass #1
Kirjoittaja: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2017
Sivumäärä: 433
Mistä: Kirjastosta
 
' Hän oli usein kaivannut seikkailua, muinaisia loitsuja ja ilkeitä kuninkaita. Hän ei ollut kuitenkaan tajunnut, että seikkailu voisi olla tällaista - että hän joutuisi taistelemaan vapaudestaan. '
s. 238
 
Celaena Sardothien ei ole kuten kuka tahansa muu 18-vuotias tyttö. Hän on nimittäin maankuulu salamurhaaja Adarlan surma, jonka nimen kaikki tietävät, mutta jonka henkilöllisyydestä kenelläkään ei ole tietoa. Vuosi sitten hän jäi kuitenkin kiinni, ja kuningas passitti hänet Endovierin suolakaivoksille. Todelliselle kuolemanleirille, jossa vangit selviävät hengissä keskimäärin vain kuukauden. Celaena on kuitenkin vielä hengissä, vaikkakin kuihtuneena ja syvät arvet selkää peittävänä. Ja tänne Adarlan valtion synkkiin pohjoisosiin saapuu itse kruununprinssi Dorian häntä tapaamaan.
 
Adarlain julmuuksistaan tunnettu kuningas on päättänyt pitää kilpailut, jonka voittajasta on tuleva uusi Kuninkaan Miekka. Jokainen neuvoston jäsen saa asettaa oman kilpailijansa ehdolle, ja Dorian on päättänyt etsiä itse Adarlan surman käsiinsä. Vapaus ja satumaiset rikkaudet silmissään Celaena suostuu tarjoukseen, sillä Endovierissa häntä ei odota mikään muu kuin kuolema. Adarlan hovissa 23 varasta, salamurhaajaa ja sotilasta ottavat mittaa toisistaan erilaisissa haasteissa, mutta vain yksi voi selvitä voittajana. Celaenan tukena ovat prinssi Dorian sekä vartioston kapteeni Chaol, eikä tunteiden lämpenemiseltä voida välttyä. Haasteiden lisäksi pahuus on kuitenkin myös pesiytynyt hoviin teurastaen kilpailijoita yksi kerrallaan. Entä miksi palatsin pihalta löytyy ikiaikaisia mahtimerkkejä, vaikka kuningas on tuhonnut taikuuden koko valtakunnasta? Onko taikuus sittenkään täysin kuollutta?
 
' Kukkulan laelta Celaena tuijotti jalokiveä Adarlanin kruunussa: Riftholdin lasipalatsia. 
Se oli jättimäinen, korkeuksiin kohoava, kristallisina kimmeltävien tornien ja siltojen kaupunki täynnä kammioita, kupukattoisia tanssisaleja ja loputtoman pitkiä käytäviä. Se oli rakennettu alkuperäisen kivilinnan päälle, ja siihen oli uponnut kuningaskunnan verran vaurautta. '
s. 43 
 
 Lasipalatsi on kuin Salamurhaajan oppipoika olisi kohdannut Nälkäpelin. On perinteinen fantasiamaailma omine karttoineen, historioineen ja ilkeine kuninkaineen. Sitten on taikuutta, joka on tukahdutettu, mutta pinnan alla silti muhii vielä sen jäänteitä. On myös nuori salamurhaaja Celaena, joka on jo pienenä tyttönä päätynyt salamurhaajien kuninkaan oppiin. Vastaavasti nykyajassa Celaena joutuu mukaan kilpailuun, jossa on voitettava muut selviytyäkseen hengissä. Toisaalta tämän karuuden vastapainona on myös nuortenkirjoille tyypillinen kolmiodraama, unohtamatta tietenkään hovin yksityiskohtaisia henkeäsalpaavia pukuja. Niin Salamurhaajan oppipoika kuin Nälkäpeli nousivat molemmat vuoden 2020 parhaiden lukukokemusteni listalle, joten ei varmastikaan ole yllätys että heittäydyin myös innokkaasti Maasin luoman fantasiamaailman pyörteisiin.
 
Voin hyvin kuvitella, että mikäli olisin lukenut tämän kirjasarjan omassa nuoruudessani, olisi se noussut yhdeksi parhaista ever. Nyt vaikkakin teos tarjosi viihdyttäviä hetkiä, ei se pystynyt täysin kilpailemaan edellä mainittujen vastinpariensa rinnalla. Jäin ehkä kaipaamaan tiettyä syvyyttä itse fantasiamaailmaan, jossa oltaisiin pureuduttu vahvemmin sen historiaan ja logiikkoihin. Uskon kuitenkin vahvasti sarjan seuraavien osien aukaisevan näitä lisää, sillä vihjeitä viljeltiin kuitenkin jo paljon. Toisaalta teoksesta myös tuntui puuttuvat sellaiset tietyt koskettavat hetket jotka jäisivät mielen perukoille kummittelemaan tehden lukukokemuksesta vielä astetta vaikuttavamman. Veikkaan että ilman noita välittömästi syntyneitä assosiaatioitani Salamurhaajan oppipoikaan ja Nälkäpeliin olisin pystynyt olemaan tyytyväisempi teokseen vain sen viihdearvon ansiosta. Nyt kuitenkin jäin kaipaamaan sitä seuraavaa tasoa.

Kaikesta huolimatta Lasipalatsi oli kuitenkin kokonaisuutena varsin herkullinen teos. Erityisen kiehtovaa oli tuo ristiriitaisuus, jota Celaenasta ja myös muutenkin teoksen sivuilta paistoi. Celaena on nimittäin samalla pahamaineinen salamurhaaja, jonka taidot ovat vailla vertaa, mutta tuon väkivaltaisen mielen vastinparina hän on myös kuin kuka tahansa nuori nainen, joka punastuu kun hänelle flirttaillaan tai joka rakastaa ruokaa ja kirjojen lukemista yömyöhään. Vastaavasti teoksessa on tuo kilpailu meneillään, mutta silti vastapainona on myös hovin seuraelämän politiikkaa sekä mekkojen ja liivien kirjailujen yksityiskohtaisia kuvauksia. Lasipalatsi pitikin minua lukijana tiukasti otteessaan ja sormeni syyhysivät jatkuvasti päästä palaamaan teoksen pariin. Uskon että tässä sarjassa on paljon potentiaalia, joten jään innolla odottamaan seuraavan osan lukemiseen sopivaa hetkeä, jolloin taas kaipaan enemmän viihdettä ja hurjia tapahtumia.

Tähdet: 4 / 5

 

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Jää - Ulla-Lena Lundberg

Kirjan nimi: Jää (Is)
Kirjoittaja: Ulla-Lena Lundberg, suomentanut Leena Vallisaari
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2012
Sivumäärä: 366
Mistä: Kirjastosta

' Saarnaaminen on viimein ruvennut sujumaan helpommin. Teksti ja pituus antavat rungon, ja saadessaan lisää kokemusta elämästä Luodoilla hän on alkanut nähdä yhä enemmän luonnollisia yhteyksiä Raamatun tekstien ja seurakunnan elämän välillä. Ainoita kosketuskohtia eivät enää ole kalastus Genesaretin järvellä ja erämaa, joka käy meren vertauskuvasta, vaan kaikki inhimillinen yhdistää etäisen menneisyyden ihmiset nykypäivän luotolaisiin. He muistuttavat Sakkeusta ja Kaifasta ja Naomia ja Ruutia ja viisaita ja tyhmiä neitsyitä.
Hänen on nyt helpompi havainnollistaa, että Jeesus puhuu heistä, ja Luodoista on tullut hänelle raamatullinen maisema, jota hän saarnatessaan ajattelee. '
s. 273
 
Sotien jälkeisessä Suomessa elää saaristossa Luodoilla oma seurakuntansa, jonne postiveneen kuljetta Anton on tuomassa uutta pappia perheineen. Odotus on suuri. Millainen tämä uusi pappi on? Kunnioittakohan hän Luodon omia perinteitä vai onkohan hänellä pää täynnä nykyajan kotkotuksia? Kauankohan tämä pappi taas viipyy, sillä yleensä Luotojen karuus saa papit pakenemaan takaisin mantereelle heti uuden viran auettua.  Kun Antonin vene iskee kirkkolaituriin ja iloisesti hymyilevä pappi astuu ulos aluksesta pastorska ja 1-vuotias lapsi vanavedessään, kaikki huokaavat helpotuksesta. Tässä voisi viimein olla pappi, joka osaisi oikeasti arvostaa saaristolaiselämän karua kauneutta.

Nuori pappi kokee saapuneensa paratiisiin. Tämä on seurakunta, jonka laulu raikaa kirkossa ja jossa vieraanvaraisuus on oletusarvollinen hyve. Tomera pastorska Mona puolestaan pyörittää koko taloutta huolehtien lapsista, eläimistä, maanviljelyksestä, ruuasta ja kaikista kestityksistä, joita papin asema, iso suku ja kesäiset huviveneilijät tuovat tullessaan. Talvella on sitten viimein aikaa itselle, kun meri menee jäihin jättäen Luodot oman onnensa nojaan eristyksiin. Vaikka pappi perheineen viihtyykin Luoduilla, käy pian selväksi, että seurakunnassa vaanii oma kahtia jakaumansa. Itä- ja länsiluotolaisten välillä on sen verran pitkä katkeruuden juopa, että Lukkarin mukaan ei ole varmuutta että toinen pelastaisi toisen edes hukkumiselta. Papin pitääkin oppia tasapainottelemaan näiden kahden kuppikunnan välillä, sillä Herran miehenä hänen pitää olla puolueeton - varsinkin jos haluaa ajaa muutoksia läpi.

' - Miten te siellä ulkosaaristossa voitte? ihmiset kysyvät myötätuntoisesti. - Kiitos hyvin, me vastaamme. Se ei ole urhoollisuutta vaan totinen tosi. Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisesti, ja liikkumatilaa ja kiillotettuja lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä: vanhat ja nuoret löytävät lyhyimmän tien puuhasta toiseen, ja luistimilla, kelkoilla ja reellä on liikennettä kuin New Yorkin kaupungissa. Tässä ohi liukuu heinäkuorma, tuolla ajaa hiekkalasti, kauempaa lahdelta tulee itse Luotojen ukko sulhasreellä, joka on lastattu täyteen kaupan tavaraa, ja aisojen välissä on Brunte yhtä varmajalkaisena kuin nuoruusvuosinaan. Pojat luistelevat ohi sellaista vauhtia että silmissä vain vilahtaa, ja pikkulapset kiillottavat kotirannassa lasinliukkaita liukumäkiä. '
s. 150

Jää on ylistyslaulu karulle saaristolaiselämälle. Varsinaisia suuria tapahtumia ei näiden sivujen sisältä juurikaan löydy, vaan sen sijaa sen hienous piilee tuossa arkisen elämän kuvauksessa. Kuinka lehmien talven rehujen viljely rajallisilla alueilla on hyvin arka kesän sateille. Kuinka vene on pääasiallinen kulkuväline, kunnes talven jäät viimein avaavat helpommat kulkuyhteydet eri luotojen välille. Toisaalta vesi ja jää voivat olla petollisia kulkijoille, jotka eivät osaa kuulostella luonnon antamia merkkejä. Samaan aikaan Luotojen karu kauneus myös lumoaa. Voi tuota miljöötä, jossa kaikki on lähempänä luontoa ilman nykyajan jatkuvaa viestitulvaa. Tietysti luodoilla on myös omat sosiaaliset haasteensa, mutta missä yhteisössä ei olisi. Luodoilla tosin kyse voi olla elämästä tai kuolemasta - eikä lääkäriäkään aina ole lähettyvillä.

Teoksessa seurataan pitkälti pappilan perheen elämää. Siinä missä pappi pyöräili tapaamassa ihmisiä ja kahvittelemassa päivät pitkät, teki Mona pitkää päivää raataen, jotta talous pysyy pystyssä. Omavaraisuutta oli jollakin asteella pakko harrastaa, sillä papin palkka Luodoilla oli vain roposia ja toisaalta tavaran toimituksiinkaan ei voinut aina luottaa sodanjälkeisenä pula-aikana ja vieläpä pieneen saaristolaiskylään asti. Raskasta on ollut Monalla huolehtia kaikesta, mutta olisin niin toivonut, että hän oppisi jossain kohtaa hengähtämään. Ei kukaan voi jaksaa päivästä toiseen aamusta iltaan asti raatamista... Pappi puolestaan oppi pikkuhiljaa ymmärtämään yhä paremmin seurakuntaansa ja Luotojen elämäntyyliä, ja hänen ihastelevat ajatuksensa myös herättivät minuun tietyn kaipauksen päästä itse näkemään nämä maisemat.

Minun on kuitenkin pakko myöntää, että en heti lämmennyt tälle teokselle. Jotenkin tuntui etten saanut otetta tarinan punaisesta langasta ja Monan jatkuva suorittaminen vain ahdisti. Lukufiilikseni oli auttamatta väärä tälle seesteisesti etenevälle teokselle, kun väsyneet aivoni olisivat kaivanneet vain jotakin hyvin helppoa luettavaa pitkän syksyn päätteeksi. Onneksi nyt joulupyhien ja vuoden vaihteen lomien lomassa sain hiukan palauduttua ja mieleni pääsi myös solahtamaan osaksi tuota saaristolaismiljöötä. Finlandia-voittajat eivät ole yleensä tehneet minuun mitään järin suurta vaikutusta (Juha Hurmeen Niemeä lukuun ottamatta). Tälläkin kertaa tämä tarina, jossa on omat hyvinkin koskettavat hetkensä, jäi vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi Jalosen Taivaanpallon ja Westöön Missä kuljimme kerran tavoin. Ehkä erilaisessa vireystilassa tulos olisi ollut toinen, mutta näillä nyt mentiin. Aki Ollikaisen Nälkävuoden järisyttävälle tasolle tämä ei kyllä yllä, joten koen palkinnon menneen väärään osoitteeseen. Jotakin karua kauneutta tässä koko teoksessa kuitenkin on. Kuolema kun on kiinteä osa Luotojen elämää, sillä koskaan ei voi luottaa kantaako jää tälläkin kertaa kotiin asti.

Tähdet: 3 / 5