Little Dorrit - Charles Dickens

Kirjan nimi: Little Dorrit
Kirjoittaja: Charles Dickens
Kustantaja: Oxford
Julkaisuvuosi:  1855-1857 / 2008
Sivumäärä: 689
Mistä: Omasta hyllystä

' At what period of her early life, the little creature began to perceive that it was not the habit of all the world to live locked up in narrow yards surrounded by high walls with spikes at the top, would be a difficult question to settle. But she was a very, very, little creature indeed, when she had somehow gained the knowledge, that her clasp of her father´s hand was to be always loosened at the door which the great key opend; and that while her own light steps were free to pass beyond it, his feet must never cross that line. '

s. 57

Little Dorritissa (suom. Pikku Dorrit) Arthur Clennam palaa kaukomailta takaisin Lontooseen. Kuolinvuoteellaan hänen isänsä on kuitenkin kertonut hänelle jotakin, joka ei jätä Arthurin mieltä rauhaan. Onko hänen isänsä voinut tehdä vääryyttä jollekin, mikä tulisi nyt korjata? Lontoossa Arthurin invalidi äiti on lukittautunut omaan huoneeseensa eikä halua kuulla koko asiasta tai sen puoleen Arthurista mitään. Tällä samaisella visiitillään äitinsä taloon Arthur kohtaa myös nuoren herttaisen tytön tekemässä käsitöitä. Hän ei voi vastustaa kiusausta vaan lähtee seuraamaan tyttöä selvittääkseen kuka hän on. Tytön askeleet johdattavat Arthurin kuitenkin vihoviimeiseen paikkaan minne hän olettaisi: Marshalsen velkavankilaan.

William Dorrit on monia vuosia sitten päätynyt Marshalsean velkavankilaan vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Lukittuna rajatun pihapiirin sisälle hänellä ei ole mahdollisuuttakaan tienata elantoaan saati maksaa takaisin velkojaan ja päästä vapauteen. Kohtalonsa hyväksyneenä hän ryhtyy koko Marshalsean isähahmoksi. Williamille syntyy kuitenkin myös kolmas lapsi. Amy joka elää koko pienen lapsuutensa Marshalsean muurien sisällä. Hänestä tulee kuuluisa Marshalsean lapsi. Kasvettuaan Amysta tulee hyvin tunnollinen ja isälleen omistautunut tyttö. Hänen epäitsekkyytensä on pyhimyksen tasoa, kun hän koittaa järjestää perheen asioita ja tienata muurien ulkopuolella pientä palkkaa tekemällä käsitöitä, jolla tarjota isälleen ruuan pöytään. Toivoa tilanteen paranemisesta ei kuitenkaan ole.

Kohtaamisensa jälkeen Arthur ja Amy muodotavat eräänlaisen ystävyyden siteen. Amy on Arthurille hänen rakas pikku Dorritinsa, jolle hän haluaa pelkkää hyvää elämässä. On siis tullut aika nousta Verukevirastoa vastaan ja selvittää Dorritin perheen velkojat. Tehtävä ei ole helppo, mutta lopulta muutoksen tuulet puhaltavat. Kun ryysyt vaihtuvat palatseihin, ajautuvat pikku Dorrit ja Arthur yhä kauemmas toisistaan. Mutta tuoko raha kuitenkaan onnea...

' Through all these meditations which every day of his life crowded about her, he thought of her oterwise in the old way. She was his innocent friend, his delicate child, his dear Little Dorrit. This very change of circumstances fitted curiously in with the habit, begun on the night when the roses floated away, of considering himself as a much older man than his yaers really made him. He regarded her from a point of view which in its remoteness, tender as it was, he little though would have been unspeakable agony to her. He speculated about her future destiny, and about the husband she might have, with an affection for her which would have drained her heart of its dearest drop of hope, and broken it. '

s. 434

Vihdoinkin! Puoli vuotta siihen upposi, mutta tämä Dickensin järkäle on nyt viimein luettu. Little Dorrit ei ole missään määrin helppo teos. Ainakin oma opukseni oli niin pienen pienellä präntillä kirjoitettua tekstiä läpikuultavilla sivuilla, että hyvä että näin nuorilla silmilläkään siitä sai selvää. Tämän lisäksi henkilöitä tässä teoksessa on reilusti yli kolmekymmentä. Koitapa siinä sitten pysyä perässä kuka oli kuka, ja mitä sukua kenellekin, ja miten liittyyy mihinkin juonen haaraan. Tuo puolen vuoden lukutahti ei myöskään auttanut tätä perässäpysymisen vaikeutta, ja henkilöluettelo olisi ollut enemmän kuin tervetullut lisä. Valtavan henkilökaartin lisäksi Little Dorritin tarina myös poukkoile vähän joka suuntaan, joka muistutti kokemustani Oliver Twististä. Vaikka isona haarana oli Dorritit ja Arthur, niin näiden lisäksi tarinassa oli hyvin monta sivujuonta, joista kerrottiin välähdyksenomaisesti aina yksi luku siellä ja toinen täällä. Nämä tuntuivat hyvin irrallisilta ja häiritsivät lukukokemusta, kunnes viimeisen reilun sadan sivun aikana kaikki rupeaa nivoutumaan yhteen ja iso kuva kaiken tuon sekasotkun keskeltä rupeaa avautumaan. Valo löytyi viimeinkin tähän lukukokemukseen.

Yllämainitusta sekavuudestaan huolimatta  Little Dorrit ei ole huono teos. Kyllä see vaatii hyvin keskittyneen mielentilan, mutta kun sen löytää niin kiehtova tarina aukeaa edessä. Dickens on taas tehnyt pistävää kuvausta ajastaan. Tällä kertaa teos on kuitenkin jaettu kahteen osaan: köyhyyteen ja rikkauteen. Näin ollen pelkkä velkavankilan ja verukeviraston järjettömyyksien kuvailu ei ole riittänyt, vaan köyhien kurjuuden lisäksi tarkasta Dickensin kynästä saavat osansa myös rikkaiden pinnallinen ja ontto statuspeli. Vaikka Dickens kuvaakin aikaansa mestarillisesti, samalla henkilöt tuntuvat paikoin jopa karikatyyrisiltä. Pikku Dorritin pyhimysmäinen perheensä palveleminen ja maassa anteeksiannon aneleminen vaikkei olisi tehnyt mitään väärää, olivat paikoin hyvin raivostuttavia. Samoin monen muun henkilön luonteenpiirteet olivat ylikorostettuja eikä kukaan voinut mennä suoraan asiaan ilman pitkiä ja epäselviä korulauseita. Koin kuitenkin tämän enimmäkseen osana Dickensin satiiria aikansa mielipuolisuudesta, johon se istui kuin nenä päähän.

Little Dorritista ei voi myöskään puhua pohtimatta Marshalsean velkavankilaa. Kenelleköhän on tullut tämä nerokas ajatus mieleen, että kun ihminen on veloissa niin lukitaan hänet pois yhteiskunnasta, jolloin hän ainakaan ei voi maksaa velkojaan takaisin. Kerrassaan järjetöntä! Tämä on kuitenkin ollut totista totta vielä 1800-luvun Engalnnissa. Itseasissa myös Dickensin isä on ollut lukittuana samaiseen Marshalsean velkavankilaan, joten ei ihme, että se on inspiroinut Dickensiä. Toinen hyvin järjetön, mutta liiankin todentuntuinen oli Verukevirasto. Sen byrokratia oli niin monimutkainen ja vailla ohjeistusta, että kukaan ei voinut selvitä sen viidakon läpi. 

Kaiken kaikkiaan Little Dorrit on siis aika sekava soppa, joka palkitsee lukijansa vasta loppupuolella. Tarinasta olisi hyvin voinut karsia sivuja, henkilöitä ja sivujuonteita, ilman että itse kertomus tai Dickensin sanoma olisi siitä kärsinyt. Ehkä tämän massiivisen koon ja monihaaraisuuden voi osittain selittää se, että Little Dorritia ei alkujaan kirjoitettu yhtenäiseksi romaaniksi vaan jatkokertomukseksi joka ilmestyi vuosina 1855-1857. Itselläni lukukokemusta tosiaan häiritsi aika paljon tuo vaadittu keskittymisen mielentila, joka ei arkikiireiden keskellä oikein ottanut löytyäkseen. Suosittelenkin tähän klassikkoon tarttumista hyvällä ajalla rennossa mielentilassa. Itse tarinalla ei ole kiire mihinkään, joten miksi sinulla olisi.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Luetut 2006-2011

 

Lahja - Cecelia Ahern

Kirjan nimi: Lahja (The Gift)
Kirjoittaja: Cecelia Ahern, suomentanut Terhi Leskinen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi:  2008, suomennos 2010
Sivumäärä: 372
Mistä: Omasta hyllystä
 

'  Kaikki tapahtui osittain samanaikaisesti, hän oli aina menossa, hänen piti olla aina josskin muualla, ja hän toivoi aina, että olisi jossakin muualla tai että voisi olla molemmissa paikoissa yhtä aikaa jonkin taivaallisen väliintulon ansiosta. Hän vietti mahdollisimman vähän aikaa jokaisen ihmisen seurassa mutta sai heidät tuntemaan, että se riitti. Hänellä ei ollut tapana myöhästellä, vaan hän oli säntillinen, aina ajallaan. Työelämässä hän oli täsmällinen ajannäyttäjä, yksityiselämässä hän oli rikkinäinen taskukello. Hän pyrki täydellisyyteen ja pursusi loputtomiin energiaa tavoitellessaan menestystä. '

s. 34

Lou Suffernin elämä on jatkuvaa tasapainottelua. Maksimoidakseen tehokkuutensa, ja sitä kautta varmistaakseen menestyksensä, hän joutuu jatkuvasti multitaskaamaan. Suihkussa käydessään toinen käsi selaa läpi sähköposteja BlackBerrystä ja kuunnellessaan tyttärensä tarinoita hän oikeasti seuraa aamu-uutisia. Vaimoa suudellessaankin mielessä on jo muut naiset. Perhe on jäänyt hänen prioriteettilistallaan hännille, kun töissä on vapautumassa isompi toimisto. Ylennys on luvassa jollekulle, ja Luo on vakaasti päättänyt, että se on hänen. Onhan hän tehnyt jo niin paljon uhrauksiakin työnsä eteen. 

Toimistorakennuksen ulkopuolella puolestaan istuu kerjäläinen Gabe, joka tarkkailee päivästä toiseen ohikulkevia kenkäpareja. Eräänä päivänä eräs tuttu kenkäpari kuitenkin pysähtyy hänen kohdalleen ja tarjoaa kahvia. Keskustellessaan Loulle pistää silmään Gaben erityislaatuisen tarkka huomiokyky. Kun ylennys on vaakalaudalla, on kaikki keinot otettava käyttöön. Lou järjestää Gabelle töitä toimistonsa postituksesta, mutta lopputulos ei ole aivan Loun haluama. Kerran sisään päästyään Gabe on koko ajan Loun kimpussa kyseenalaistamassa tämän päätöksiä. Voiko olla, että Gabe tavoittelee Loun työtä? Vai miksi muuten hän on yhtäkkiä niin hyvää pataa ison pomon kanssa ja tekee töitä lähes yliluonnollista vauhtia? Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää ja jouluun on vain enää muutama viikko. Onko aikaa lopulta tarpeeksi tarvittavaan muutoksen?

' Hänellä oli monia kysymyksiä Gabelle, monia kysymyksiä, joita hänen olisi todennäköisesti pitänyt kysyä, mutta vain yksi tuli hänen mieleensä juuri sillä hetkellä.
"Voinko mina luottaa sinuun?" hän kysyi.
Hän halusi olla varma, saada mielenrauhan, mutta hän ei osannut odottaa vastausta, jonka Gabe antoi.
Gabe hädin tuskin räpäytti silmiään. "Voit luovuttaa vaikka henkesi käsiini." '
s.69

Lahja on yksi viihdekirjailija Cecelia Ahernin tuotannon koskettavimmista teoksista, mitä olen lukenut. Luonnollisesti itse kerronnassa ei ole kielellisesti niin monia tasoja kuin voisi toivoa, mutta siltikin sen onnistui loppua kohden nostattamaan kosteutta silmäkulmiini. Lou on kunnianhimoinen ja suoraan sanottuna aikamoinen persläpi. Kodin sijasta pubi ja nuoret neitokaiset houkuttelevat pitkän työpäivän jälkeen. Ympärillä olevat ihmiset eivät kiinnostaneet Louta pätkän vertaan vaan  pelkkä menestys ja vieläkin isompi työhuone kiiltävät hänen ahneissa silmissään. Kuinka pinnallisia arvoja. Nekö lämmittävät sitten myöhemmin? Sitten on Gabe. Kaikkitietävä ja osaava Gabe, joka noilla kyvyillää kuuluisi minne tahansa muualle kuin ulos kerjäämään. Mutta se ei olekaan tarinan pointti. Tarinassa koettu herääminen ja muutoksen ensiaskeleet olivat ne asiat jotka pääsivät koskettamaan.

Ahernin teoksessa on selkeä sanoma, jota pohjustetaan jo heti alussa. Se vie läpi suruhuuruisen mutta toiveikkaan tarinan. Jo alussa tiedetään, että jotakin tulee tapahtumaan. Siihen liittyvät ylikonstaapeli Raphaelin tarina putkassa olevalle nulikalle, joka oli päättänyt heittää kalkkunan isänsä ikkunasta läpi jouluna. Vaikka tarina siis sijoittuukin joulun aikaan, ei se ole varsinainen joulutarina. Se on tarina elämästä ja itsensä löytämisestä. Se on tarina siitä mikä on oikeasti tärkeätä.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja   

 

Uljas uusi maailma - Aldous Huxley

Kirjan nimi: Uljas uusi maailma (Brave New World)
Kirjoittaja: Aldous Huxley, suomentanut I.H. Orras
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi:  1932, suomennos 1978
Sivumäärä: 261
Mistä: Isältä lainassa

' - Tasapainoa, sanoi ohjaaja, tasapainoa. Ei mitään sivistystä ilman yhteiskunnallista tasapainoa. Ei mitään yhteiskunnallista tasapainoa ilman yksilöllistä tasapainoa. - Hänen äänensä oli torventoitotus. Hänen kuulijansa tunsivat suurenevansa, lämpenevänsä. '
s. 53 -54

Uljas uusi maailma kertoo ajasta noin 600 vuotta Fordin T-mallin lanseerauksen jälkeen. Maailmasta on tehty tasapainon yhteiskunta, jossa jokainen toimii yhteiskunnan osasena ilman sen suurempia tunteita. Sanat 'äiti' ja 'isä' ovat kiellettyjä ja härskejä. Lapset hedelmöitetään ja kasvetetaan laboratoriossa mittatilauksena niin, että jokainen sopii täydellisesti tulevaan yhteiskunnalliseen tehtäväänsä. Ihmiset on jaettu yksilöllisiin alfoihin ja beetoihin sekä identtisista sisarparvista koostuviin gammoihin, deltoihin ja epsiloneihin. Heidät oloutetaan pitämään yhteiskunnan arvomaailmaa absoluuttisina totuuksina, ja unihypnopedian fraasit ovat jurtuneet heidän mieliinsä niin vahvasti, että niitä viljellään puheessa aivan normaalisti. Kaikki kuuluvat toisilleen eikä parisuhteita ole. Ei ole siis mitään syytä tuntea epämiellyttäviä tunteita! Vapaa-aikaansakin voi viettää tuntokuvissa tai liukuporrastenniskentillä. Ja mikäli jokin epämiellyttävä tunne on kuitenkin hiipimässä tajuntaan, niin aina voi ottaa somaa, joka turruttaa aistit ja vie sinut takaisin onneen.

Tässä maailmassa pääsemme seuraamaan hiukan tarkemmin muutaman ihmisen elämää. On nuori ja haluttava beeta Lenita, joka siteeraa jatkuvasti unihypnopedian fraaseja ja on kaikin puolin mallikansalainen. Mitä nyt hän on tullut viettäneeksi hiukan liikaakin aikaa vain yhden miehen kanssa... Vähentääkseen juoruiluja hän suostuu lähtemään matkalle oloutuskeskuksessa työskentelevän Bernardin kanssa. Vaikka Bernard on alfa, on jokin mennyt pieleen hänen olouttamisessaan, jonka seurauksena hän on erilainen. Eihän hän edes pidä estegolfista! Bernard kärsii yksinäisyydestä, sillä hän ei sovi yhteiskunnan muottiin aatteineen. Bernard ja Lenita lähtevät kuitenkin matkalle Etelä-Amerikkaan Villien asuinalueelle. Villien, jotka synnyttävät edelleen omat poikasensa, elävät yksiaviollisesti ja harjoittavat uskontoa. Täällä he kohtaavat sivistyksestä tulleiden vanhempien lapsen Johnin, joka on kuitenkin elänyt koko ikänsä villinä. Täysin erilaisten kulttuurien yhteistörmäykseltä ei voida välttyä. Kuka selviää voittajana? Ja kuka joutuu maksumieheksi?

' - Esikoilla ja maisemilla, hän huomautti, - on eräs vakava puute: ne ovat maksuttomia. Rakkaus luontoon ei pidä ainoatakaan tehdasta käynnissä. [- -]

- Me oloutamme kansanjoukot vihaamaan maaseutua, lopetti johtaja. - Mutta samalla me oloutamme ne rakastamaan kaikkea maalaisurheilua. Samanaikaisesti me pidämme silmällä, että kaikki maalaisurheilulajit tekevät välttämättömäksi taidokkaasti valmistettujen varusteiden käytön. Samalla siis sekä kulutetaan tehdasvalmisteita että käytetään liikennevälineitä. Tästä johtuvat nuo sähköiskut. '

s. 35 - 36

Huxleyn luomaa maailmankuvaa on hyytävä lukea. Jo nyt tuntuu, että kaikki palvelee vain yhtä tarkoitusta, joka on kuluttaa - kuluttaa koko ajan vain enemmän ja enemmän. Yritykset markkinoivat jatkuvasti uusia turhakkeita, jotka on aivan pakko saada koska ne ovat cooleja. Yhteiskunnan odotuksia muovutaan sosiaalisella medialla ja mielikuvamainonnalla. Ihmiset yritetään veistää samasta muotista ja saada haluamaan samoja, tehtaita pyörittäviä, asioita. Huxleyn tekstissä tämä on vain viety vielä pidemmälle lapsuuden olouttamisen ja unihypnopedian avulla. Toisaalta onko Huxleynkaan kuvaus labortorioiden mittatilauslapsista enää niin kaukaista? Juurihan uutisissakin oli tieto kiinalaisesta tutkijasta, joka oli manipuloinut alkioiden geenejä...

Uljaan uuden maailman ansiot ovat juuri tämän maailman pikkutarkassa kuvailussa. Oikeastaan tarinan henkilöhahmot jäävät hiukan sivuosaan vain esittelemään maailmaa jossa he elävät. Ymmärrän hyvin, että jotkut ovat voineet turhautua tästä seikasta, mutta minuun se upposi ja kunnolla. Innostun aina hyvin paljon näistä nuortenkirjosarjojenkin kuvaamista maailmoista (Outolinnut jne.), mutta olen aina jäänyt nuolemaan näppejäni, kun itse tarina on vienyt lopulta tilan alun maailmanesittelyltä. Nyt kerrankin Huxley tarjoili minulle sitä mitä olen niin pitkään kaivannut: keskittyneen kuvauksen itse maailmasta, josta muu tarina ei ota yliotetta.

Herätteleväähän tässä on, että Huxleyn teos on kirjoitettu jo 30-luvulla, ja tästä huolimatta sen kuvaama maailma ei ole vanhentunut. Se saa edelleen pohtimaan onko tässä suunta johon olemme menossa. Tietysti joissain paikoin huomasi, että kuvaus ei aivan vastaa nykyajan korrekteja linjoja. Muun muassa sivistyksen ihmiset oli enimmäkseen kuvattu vaaleina ja villit tummenpi-ihoisina. Tästä huolimatta Huxleyn teos herättää paljon ajatuksia ja on monin paikoin ajankohtaisempi kuin koskaan. Ehkä kaikkivaltainen onnellisuus ei olekaan tavoittelemisen arvoista, jos sen hintana on yksilö ja tunteet.

' - Ihme, kumma! hän lausui. Hänen silmänsä säteilivät, hänen kasvonsa hehkuivat heleinä. - 'Kuink' ihania olentoja täällä nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis!' [- -] - 'Ah, uljas uusi maailma' '

s. 146

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Lukuneuvoja, Kulttuuri kukoistaa, Maailman ääreen, Kirja-aitta, Hannan kirjokansi, Nenä kirjassa, Kujerruksia ja Mustelumo

Elämä elämältä - Kate Atkinson

Kirjan nimi: Elämä elämältä (Life after life)
Kirjoittaja: Kate Atkinson, suomentanut Kaisa Kattelus
Kustantaja: Schildts & Söderströms 
Julkaisuvuosi:  2013, suomennos 2014
Sivumäärä: 595
Mistä: Kirjastosta

' Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennnen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa. '

Takakansi

Tämä on tarina Ursulasta joka syntyy 1900-luvun alussa porvarilliseen englantilaiseen perheeseen. Ursula ei kuitenkaan ole kuten kuka tahansa tyttö. Ursulan elämä koostuu sirpaleista - epätoivoisista yrityksistä selvitä aina pidemmälle kuin aiemmin. Saada tyydyttävä elämä, ja sitten kuolla. Ja aloittaa uudestaan alusta. Aina uudestaan ja uudestaan vailla loppua. Ensimmäisenä on päästävä syntymään  hengissä. Mutta elämä koettelee Ursulaa myös jatkossa. Onneksi kaikki alkaa kuitenkin taas alusta kuoleman jälkeen. Kaikki nollaantuu syntymähetkeen ja Ursula saa uuden mahdollisuuden tehdä toisin. Mitä useamman elämän yrityksen Ursula kokee, sitä vahvemmin erilaiset déjá-vu tuntemukset seuraavat häntä. Ne hellästi ohjeistavat elämän ristipaineissa: missä on vaara, ja mitä tulee tehdä toisin edellisiin yrityksiin verrattuna.

Ursulan elämän lukuisista yrityksistä huolimatta päätarina on sama. Lapsuuden rauhalliset päivät muuttuvat dramaattisesti kun ensimmäinen maailmansota puhkeaa. Pienen Ursulan isä lähtee rintamalle, eikä tehokkaan ja etäisen äidin päähän mahdu enää muuta kuin säännöstely. Sodan jälkeen on hankala palata takaisin normaaliin. Rauhan juhlissakin piilee salakavalasti kuoleman huuruinen suudelma. Elämä kuitenkin jatkuu ja Ursula varttuu. Tässä kohti tarina rupeaa haarautumaan. Lähtikö Ursula saksaan opiskelemaan kieliä vaiko jäi konekirjoituskurssille englantiin? Kohtasiko hän maailmansodan itse Hitlerin rinnalla vai tavallisena toimistorottana? Osallistuiko hän sotaponnistuksiin? Ryhtyikö hän kenen kanssa suhteisiin? Kaikki nämä päätökset vaikuttavat hyvin vahvasti hänen elämänsä suuntaan, mutta yksi asia on varma. Toisen maailmansodan kurjuutta ei voi päästä pakoon. Voiko siitä edes selvitä?

' "Ja hän saa jatkuvasti eräänlaisia déjá-vu-tuntemuksia", Sylvie sanoi lausuen sanat inhoten.

"Vai sillä lailla", tohtori Kellet sanoi, otti käteensä koristeellisen merenvahapiipun ja kopautti tuhkan takanristikkoon. Piipun pesä oli turkkilaisen pään muotoinen ja tuttu kuin vanha lemmikki.

"Oi", Ursula sanoi. "Olen ollut täällä ennenkin!"

"Siinäs näette!" Sylvie sanoi voitonriemuisesti.

"Hmm..." tohtori Kellet sanoi miettivästi. Hän kääntyi puhuttelemaan ursulaa. "Oletko kuullut reinkarnaatiosta?" '

s. 591

Olin kuullut tästä teoksesta niin paljon positiivista palautetta, että näin lukemisen jälkeen oloni on hyvin höynäytetty. Tässäkö tämä sitten oli? En tiedä vaikuttiko Totuus Harry Quebertin tapauksen niin vahva lukukokemus vielä taustalla vai mikä, mutta Elämä elämältä ei kyllä sytyttänyt millään. Verrattuna tuohon Dickerin teokseen Atkinsonin kerronta oli hyvin pintapuolista ja pliisua. Ehkä Atkinsonin dekkaritausta paistaa tästä läpi, sillä kieli jäi tylsäksi ja etäiseksi eivätkä henkilöt nousseet millään esiin. En saanut sellaista tunnesidettä teokseen, että olisin voinut kauhistella sotien tapahtumia henkeä haukkoen, kuten tarinan kurjuuksien määrästä voi päätellä olleen tavoitteena. Sen sijaan tuntui lähes pakkopullalta rämpiä näitä teoksen lähes kuuttasataa sivua eteenpäin toivoen löytävänsä sen jonkin, mikä on saanut muut niin lumoihinsa. Nyt on pakko myöntää tappionsa. En vain saanut tästä teoksesta millään kiinni.

Perimmäisin syy, miksi tämä Atkinsonin teos kiehtoi niin paljon on tuo sen 'Entä jos?' kysymys. Varmasti jokainen ajattelee aina välillä omia elämänvalintojaan, ja pohtii mitä olisi käynyt jos olisi tehnyt toisin. Minkälaista elämästä olisikaan voinut tulla? Olin siis hyvin täpinöissäni Elämä elämältä teoksen ideasta, mutta... Varsinkin alussa entä jos -kysymyksen sijasta Ursulan tarina vain näytti ne kaikki mahdollisuudet milloin Ursula olisi voinut kuolla. Tuntui hyvin tuskalliselta kun aina vain edetään vähän ja sitten taas kuolema jne. Koko tarina junnasi vain paikallaan. Onneksi hiukan myöhemmin tuli vastaan myös näitä tavanomaisempia päätöksiä ja tekoja, jotka vaikuttivat minkä kurssin hänen loppuelämänsä otti. Tämä oli selkeästi mielenkiintoisempaa kuin seurata eri kuolemanhetki mahdollisuuksia, ja siten pelastivat jossain määrin lukukokemustani täydelliseltä flopilta.

Kuten kirjoituksestani saattaa huomata niin Elämä elämältä ei iskenyt minuun. Korkeisiin odotuksiini sain vastaukseksi karvaan pettymyksen maun. Koin muun muassa hyvin häiritseväksi tuon Ursulan kyvyn muistaa asioita edellisistä elämistään. Sulkujakin käytettiin tekstin seassa oleviin huomautuksiin aivan liikaa. Ja oikeasti pitikö se Hitlerikin vetää tarinaan mukaan? Olisin kaivannut lisää syvyyttä kerrontaan. Harmi, sillä loistava idea kompastuu toteutukseensa.

' Pieni sydän. Avuton pieni, villisti läpättävä sydän. Pysähtyi äkisti kuin taivaalta pudotettu lintu. Yhdella laukauksella.

Pimeys lankesi. '

s. 20 

Tähdet: * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Sanoissa ja sivuilla, Rakkaudesta kirjoihin, Kirja hyllyssä, Lukuneuvoja, Anna minun lukea enemmän, Kirjakaapin kummitus, Taikakirjaimet, Luetut, lukemattomat, Pieni kirjasto, Nannan kirjakimara, Kaisa Reetta T, Elämä on ihanaa, Todella vaiheessa ja Kirsin kirjanurkka

 

The Subtle Art of Not Giving a F*ck - Mark Manson

Kirjan nimi: The Subtle Art of Not Giving a F*ck
Kirjoittaja: Mark Manson
Kustantaja: Harper
Julkaisuvuosi:  2016
Sivumäärä: 204
Mistä: Poikaystävältä lainassa

' Why? My guess: because giving a fuck about more stuff is good for business.

And while there´s nothing wrong with good business, the problem is that giving too many fucs is bad for your mental health. It causes you to become overly attached to the superficial and fake, to dedicate your life to chasing a miragle of happiness and satisfaction. The key to good life is not giving fuck about more; it´s giving a fuck about less, giving a fuck about only what is true and immediate and important. '

s. 5

Mansonin teos (suom. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan - nurinkurinen opas hyvään elämään) on hyvin osuva. Maailma tuntuu olevan täynnä erilaisia self-help kirjoja siitä, kuinka elää onnellisemmin, päästä tavoitteisiinsa ja menestyä. Nämä teokset antavat nipun ohjeita, kuinka ajatella positiivisemmin ja fake-it-till-you-make-it. Manson on puolestaan vain päättänyt hyväksyä tosiasiat, että elämä nyt vain sattuu olemaan useimmiten täynnä paskaa. Voit kuitenkin itse vaikuttaa siihen päästätkö sen vaikuttamaan sinuun. Elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi jäädä märehtimään jokaista epäonnistumista tai puutetta elämässään. Tärkeintä onkin löytää ne asiat jotka merkitsevät - ja olla välittämättä hittoakaan lopuista.

'  Our culture today is obsessively focused on unrealistically positive expectations: Be happier. Be healthier. Be the best, better than the rest. Be smarter, faster, richer, sexier, more popular, more productive, more envied, and more admired. Be perfect and amazing and crap out twelve-karat-gold nuggets before breakfast each morning while kissing your selfie-ready spouse and two and a half kids goodbey. Then fly your helicopter to your wonderfully fulfilling job, where you spend your days doing incredibly meaningful work that´s likely to save the planet one day. '

s. 3 - 4

Ensimmäisessä luvussa Don´t Try:ssa alustetaan siis teosta ja käsitellään kuinka liika yrittäminen olla jotain tai muuttua joksikin ei välttämättä ole paras tie. Ihmisten pitäisi päästää irti yhteiskunnan ja yritysten antamasta kuvasta millainen tulisi olla ja mikä on tavoittelemisen arvoista. Ei ihme, että ihmiset stressaavat kaiken aikaa, kun paineet täydellisyydelle ovat niin kovat ja saavuttamattomissa! Olla välittämättä ei kuitenkaan tarkoita apatiaa vaan omien arvojen uudelleenremonttia. Onko esimerkiksi se bussin myöhästyminen muka oikeasti niin iso juttu, että siitä kannattaa vetää hernettä syvälle nenukkiin ja pilata niin oma kuin muidenkin päivä?

Muita Mansonin kirjan poimintoja on muun muassa luvusta Happiness Is a Problem. Meidät on opetettu tavoittelemaan elämässä onnellisuutta, mutta onko onnellisuus todella sitä mitä luulemme? Manson läimäyttääkin kylmällä kalalla vasten kasvoja ja sanoo, että ei, onnellisuuden tavoittelu ja siinä ohessa ongelmien/haasteiden välttely on kaiken pahan alku ja juuri. Se luo tyytymättämyyttä, sillä todellisuudessa elämä on vain ketju haasteita, joiden ratkaisemisesta syntyy hyvä olo. Pakeneminen on vain itsepetosta. Onnellisuus ei siis olekaan elämää ilman haasteita, sillä tyytymättömyys löytää kyllä aina tiensä ihmismieliin. Josku sitä pitää vain kaatua useasti ennen kuin onnistuu, mutta ilman epäonnistumisia tai haasteita ei myöskään voi kehittyä. Luvun seitsemän sanoin Failure Is the Way Forward.

Mansonin kirjan opettavaisimmat luvut koskivat kuitenkin arvoja. Luvuissa The Value of Suffering, You are always choosing ja You´re Wrong about everything ottavat lukijan kovakouraiseen syleilyynsä näyttääkseen arvojemme massiivisen vaikutuksen elämäämme. Oikeastaan ymmärtääkseen toimintaansa pitää päästä syvemmälle kuin halun menestyä tai olla rikas. Pitää kysyä itseltään miksi niin monta kertaa, että pääsee sinne salattuihin lokeroihin, joihin arvokoodistomme perustuu. Arvojen tulisi pohjautua ennen kaikkea asioihin joihin itse voi vaikuttaa. Mikäli haluaa päästä omien vitutustensa herraksi ei voi riipsutaa arvomaailmaansa ulkoisiin seikkoihin kuten muiden tykkäykset tai urakehitys työpaikalla. Sure aina voi kuluttaa tunteja sen täydellisen selfien ottamiseen tai painaa niskalimassa töitä, mutta loppupeleissä se on kuitenkin muista kiinni.

Arvopohjalleen olisikin hyvä siis tehdä perusteellinen puhdistus, joka on luultavasti kivuliassa ja hyvin hidas prosessi, jotta voisi löytää ne itselle todellisuudessa tärkeät asiat. Ei mitä yhteiskunta sanoo, ei mitä some sanoo, eikä mitä äiti sanoo. Kun oma arvopohja vastaa todellisesti tärkeitä asioita voi viimein heittää kintaalla kaikkea sitä muuta turhaa vitutusta, joka ennen on ryöminyt ulkopuolelta pimentämään mieltä.

' If I could invent a superhero, I would invent one called Disappointment Panda. He´d wear a cheesy eye mask and a shirt (with a giant capital T on it) that was way too small for his panda belly, and his superpower would be to tell people harsh truths about themselves that they needed to hear but didn´t want to accept. [- -]

Disappoinment Panda would be the hero that none of us would want but all of us would need. He´d be the proverbial vegetables to our mental diet of junk food. He´d make our lives better despite making us feel worse. He´d make us stronger by tearing us down, brighten our future by showing us the darkness. Listening to him would be like watching a movie where the hero dies in the end: you love it even more despite making you feel horrible, because it feels real. '

s. 26 - 27

Manson ei ole kovin helläkätinen opastaja. Hän kertoo kuinka asiat ovat ja lukijan on parasta niellä se. Toisaalta hänen sanomansa on myös tärkeä. Ei kukaan jaksa lopulta sitä kilpajuoksua täydellisen elämän tavoittelun kanssa, joten mitä turhia edes lähteä kilpaan mukaan. Paremman elämän saa kun vähentää vitutusta ja oppii keskittymään vain oikeasti tärkeisiin asioihin. Totuutta voi vain joskus olla vaikea kohdata silmästä silmään. Mansonin teoksen alkupuoli oli varsinkin täynnä hauskoja esimerkkejä, mutta kun lukija on saatu koukkuun myös opastus vakavoituu. Mielenkiintoisia esimerkkejä kyllä edelleen pukkaa, mutta Manson osoittaa että paskanpuhumisen lisäksi hänellä on oikea agenda täällä taustalla, jota kannattaa kuunnella. Mukavan erilainen teos, johon en varmaan olisi itse tullut tarttuneeksi. Kannattipa kerrankin kuunnella poikaystävän suositusta.  

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Anna Vihervaarasta, Lintusen kirjablogi, Kirjavia mielikuvia,   Suvikukkasia ja Mummo ja koira

Totuus Harry Quebertin tapauksesta - Joël Dicker

Kirjan nimi: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (La vérite sur l'affaire Harry Quebert)
Kirjailija: Joël Dicker, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2014
Sivumäärä: 809
Mistä: Äidiltä lainassa

' Hyvä Marcus,

Jos luet nämä rivit, olet tullut New Hampshireen selvittämään, mitä vanhalle ystävällesi kuuluu.

Olet rohkea kaveri. Sen olen aina tiennytkin. Vannon tässä että en ole tehnyt rikoksia, joista minua syytetään. Silti joudun varmaan istumaan vankilassa jonkin aikaa, ja sinulla on parempaakin tekemistä kuin minusta huolehtiminen. Keskity uraasi, keskity romaaniisi, jota kustantaja odottaa tämän kuun lopussa. Minun mielestäni tärkeintä on sinun urasi. Älä tuhlaa aikaasi minuun.

Ystävällisin terveisin,

Harry

P.S. Jos sinua nyt kuitenkin haluttaisi viipyä New Hampshiressa jonkin aikaa tai käydä täällä aina välillä, voit hyvin asua Goose Covessa. Ole kuin kotonasi. Voit viipyä niin kauan kuin haluat. Pyydän vain yhtä palvelusta: syötä lokkeja. Pane terassille leivänmuruja. Syötä lokkeja, se on tärkeää. '

s. 58

Menestyskirjansa jälkeen Marcus Goldmanin elämä on ollut yhtä juhlaa. Rahaa, juhlia ja julkkisnaisia on riittänyt eikä huolta ole ollut huomisesta. Jossain takaraivon perukoilla koputtelee tieto, että uutta kirjaa pitäisi ruveta pukkaamaan markkinoille, mutta eihän sillä ole kiire. Nyt on aika nauttia. Sitten todellisuus iskee vasten Marcuksen siloposkisia kasvoja. Kustantaja tulee puhelinlankoja pitkin vaatien uutta käsikirjoitusta ja Amerikkakin on jo siirtynyt seuraamaan seuraavaa kirjallisuuden menestystähteä heittäen Marcuksen unohduksen syövereihin. Kirjoittaminen ei kuitenkaan ota tuulta alleen ja Marcus on pulassa. Mikäli kustantaja ei saa uutta romaania parin kuukauden kulutta on edessä raaka raastupa, missä Marcukselta vietäisiin vaatteetkin päältä. Saadakseen apua valkoisen paperin kammoonsa ottaa hän yhteyttä oppi-isäänsä suureen kirjailija Harry Quebertiin. Ehkä maisemanvaihdos New Yorkin sykkeestä Auroran pikkukaupunkiin voisi tehdä hyvää.

Torstaina 12. kesäkuuta 2008 helvetti pääsee kuitenkin irti. Harryn puutarhasta löydetään ihmisjäänteet, jotka kuuluvat 70-luvulla kadonneelle 15-vuotiaalle Nolalle. Pian Quebert on pidätettynä epäiltynä kahden ihmisen surmasta. Tilannetta ei yhtään paranna tutkinnan vuoto, jossa kerrotaan tuolloin kolmikymppisen Harryn salasuhteesta alaikäiseen Nolaan. Menestyskirjailijan  maine vaihtuu hyvin nopeasti lapsiinsekaantuja murhaajaksi. Ainut joka tuntuu uskovan Harryn viattomuuteen on Marcus, joka ei voi uskoa, että hänen tuntemansa Harry olisi pystynyt moiseen tekoon. Marcus päättääkin selvittää mitä tuolloin 1975 on todella tapahtunut. Miten kolmekymppinen Harry rakastui tuohon eloisaan sateesta ja lokeista pitävään tyttöön vastoin kaikkia yhteiskunnan sääntöjä. Kuinka hän taisteli kieltääkseen epäsovinnaisen rakkautensa, mutta samalla kuinka Nola herätti hänet eloon. Hänen oma pikku muusansa. Tästä herääkin kysymys, että jos se ei ollut Harry, niin kuka sitten murhasi Nolan?

' -Toinen luku on erittäin tärkeä. Sen on oltava napakka, iskevä.

- Ai missä mielessä?

- Niin kuin nyrkkeilyssä. Sinä olet oikeakätinen, mutta suojauksessa vasen nyrkki aloittaa: ensimmäinen suora panee vastustajan pään sekaisin, ja sen perään oikea iskee jalat alta. Sama pätee toiseen lukuun: sen on oltava oikea suora lukijan leukaperiin. '

s. 43

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvin koukuttava teos, jonka seurassa tuli valvottua yön pikkutunneille asti, koska sitä ei vain malttanut laskea käsistään. Vaikka teoksen keskiössä on selvittää mitä Nolalle kävin 1975, niin kyseessä ei ole dekkari. Dickerin teos on tarina kirjoittamisesta, inspiraation löytämisestä ja kielletystä rakkaudesta. Se on vain paketoitu yhteen pikkukaupungin kuvauksen ja murhamysteerin kanssa luoden 800 sivua jännityksen ja arjen  sekoitusta. Tuo sivumäärä myös mahdollisti tarinan hitaan kypsymisen. Kiire ei ole mihinkään, ja Dicker tekstissä pääsikin rauhassa uppoutumaan Auroran kaupungin elämänmenoon. Rakastan tarinoita, joissa edetään rauhassa ja palaset pikkuhiljaa loksahtelevat kohdilleen, ja juuri sitä Dicker lukijalle tarjoileekin. Hänen tekstissään on imua, mutta silti se ei jää pinnalliseksi kerronnaksi vaan upottaa lukijan maailmaansa. Mielestäni Harry Quebertin tapaus on vain kirjoitettu nerokkaasti.

Auroran kaupunki on myös miljöönä aivan nappivalinta. Pieni kaupunki, jossa kaikki enemmän tai vähemmän tuntevat toisensa ja juorut liikkuvat ihmisiäkin nopeammin. Marcuksen tutkimuksissa olikin keskiössä vain tupsahtaa paikalliseen dineriin juttelemaan ihmisten kanssa. Yllättävän paljon niistä pienistä tiedonmuruista voikaan saada kootuksi, jos osaa kuunnella tarkkaavaisesti. Jostain syystä mieleeni tuli verrata tätä kaupunkia J.K. Rowlingin Paikka vapaana teoksen kylämiljööseen. Kaikilla on kaupungissa omat salaisuutensa. Dicker on vain saanut tämän toimimaan teoksessaan toisin kuin Rowling, jonka tarina hukkui henkilökaartiinsa. Harry Quebertin tapauksessa olikin kutkuttavaa nähdä kuinka mielikuva henkilöistä joutui jatkuvasti muuttumaan, kun uusia asioita tuli ilmi. Kukaan ei ole lopuksi sellainen kuin aluksi vaikutti.

Kuten saattaa huomata niin pidin Totuus Harry Quebertin tapauksesta hyvin paljon. Siinä yhdistyi loistavasti rikos, rakkaus ja ihmisluonnonkuvaus hyvin kirjoitetussa pakkauksessa. Tätä lukiessa en voinut muuta kuin toitottaa kaikille kuinka hyvää kirjaa olenkaan juuri lukemassa. Oikeastaan ainut syy miksi teos ei kaikesta ylistyksesta huolimatta saa viittä tähteä on sen lopetus. Jotenkin se ei tuntunut yhtään sopivan teoksen muuten rauhalliseen tahtiin eikä henkilökuviin. Aivan kuin Dicker olisi niin kovasti halunnut vielä viimeisen kerran vetää maton lukijansa alta, että lopputuloksesta tuli hieman hätäistyn oloinen. Toisaalta näin hienon lukukokemuksen lopetus onkin haaste. Onneksi muuten teos ehdottomasti ylitti odotukset ja voin lämpimästi suositella siihen tutustumista, mikäli se on minun tavoin jostain syystä mennyt ohi kirjan ilmestyessä.

' -Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekunttia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, jokka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. '

s. 805 

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book club, Amman lukuhetki, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella, Kirjainten virrassa, Lukuneuvos, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjakaapin kummitus, Keltainen kirjasto, Lintusen kirjablogi, Kirjojen keskellä, Sonjan lukuhetket, Lukijan kirjahylly, Nenä kirjassa, Kirjabrunssi, Booking it some more, Kulttuuri kukoistaa, Hurjan Hassu Lukija, Ja kaikkea muuta, Lillin kirjataivas, Iltaluvut, Savannilla, Kirjan kanssa, Kirjoihin kadonnut ja Mustetta paperilla

Varastettujen rukousten vuori - Jennifer Clement

Kirjan nimi: Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen)
Kirjailija: Jennifer Clement, suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2014, suomennos 2015
Sivumäärä: 264
Mistä: Kirjastosta

' Kun minä synnyin, äiti julisti naapureille ja toriväelle, että oli syntynyt poika. Luojan kiitos poika tuli!

Kyllä, kiitos Herran ja neitsyen, vastasivat kaikki, vaikka kukaan ei uskonut. Meidän vuorella syntyi pelkkiä poikia ja osa pojista muuttui tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Siinä iässä näiden poikien täytyi muuttua rumiksi tytöiksi, joiden taas täytyi välillä piiloutua maahan kaivettuihin koloihin. '

s. 10 - 11

Guerreron osavaltiossa Meksikossa on vuorilla kylä, joka on täynnä paahtavaa aurinkoa, iguaaneja ja skorppioneja. Se on myös kylä, jossa syntyy vain poikalapsia. Murrosiän kynnyksellä osasta näistä pojista vain kuoriutuu tyttöjä. Tyttöjä, jotka puetaan ryysyihin ja hampaat värjätään mustiksi tussilla vain jotta he vaikuttaisivat mahdollisimman epämiellyttävän näköisiltä. Meikata ei voi. Kaikista näistä varatoimista huolimatta kukaan tyttö ei ole turvassa kun tieltä kuuluvat maastureiden äänet. Silloin pitää juosta kuoppiin, jotka on kaivettu skorppioneja kuhisevaan maahan. Skorpionin pistokin on parempi kohtalo kuin joutua huumeparonien sieppaamaksi. 

Tässä ankarassa maailmassa lapsuuttaan ja nuoruuttaan elää Ladydi. Hänen isänsä on lähtenyt vuorten muitten miesten tavoin Yhdysvaltoihin paremman elämän toivossa. Kylän miehistä onkin jäänyt jäljelle vain kuukausittaiset rahalähetykset. Ladydin äiti puolestaan hukuttaa murheitaan kurkusta alas kasvattaen takapihan kaljapullovuorta. Tästä huolimatta Ladydillä on turvaverkkonaan tyttöporukkansa, joiden kanssa elää edes jossain määrin tavallista lapsuuttaan. Kaikki kuitenkin muuttuu kun kulmakunnan kaunein tyttö Paula siepataan. Kukaan ei koskaan palaa, kun heidät on kerran viety. Paitsi Paula. Täysin murtuneena ja sylivauvan tasolle taantuneena. Ladydin elämä kuitenkin etenee, mutta voiko hän koskaan täysin vapautua huumekartellien vaikutusvallan alta? Mitä elämällä onkaan varattu tälle karuuteen tottuneelle tytölle.

' Pienestä pitäen äiti oli opettanut minut rukoilemaan milloin mitäkin. Se oli meillä tapana. Olin pyytänyt Jumalalta pilviä ja pyjamaa. Olin pyytänyt hehkulamppuja ja mehiläisiä.

Älä ikinä rukoile rakkautta ja terveyttä, äiti sanoi. Tai rahaa. Ei Jumala anna, jos kuulee mitä todella haluat. Ei takuulla.

Kun isä lähti, äiti sanoi: Polvistu ja rukoile lusikoita. '

s. 20 

Varastettujen rukousten vuori oli minulle hiukan ristiriitainen lukukokemus. Sen sivujen sisällään pitämät asiat ovat kauhistuttavia, mutta Ladydin kerronta on monin paikoin jopa kepeää ja hyvin helppolukuista. Ymmärrän, että Meksikon ihmiskauppa ja vankilaolot ovat aiheina niin rankkoja, että syvempi pureutuminen voisi ahdistaa suurintaosaa lukijoista, joilloin sen välittämä sanoma ei tavoittaisi niin monia ihmisiä. Siltikin koin juuri kirjan kannen ja tekstin helppouden heikentävän  sitä sanomaa, koska ne veivät teokselta sen vaikuttavuuden terää. Vaikka en pidäkään epätoivolla mässäilyllä niin olisin kaivannut lisää syvyyttä teokseen ja sen henkilöihin. Tällaisenaan teoksen tunnelataus ei jättänyt minuun merkittävää jälkeä. Vuoden päästä Ladydin kohtalo on jo luultavasti pyyhkiytynyt mielestäni täysin. Varastettujen rukousten vuori ei siis mielestäni ole huono teos, mutta se ei myöskään järisytä tajuntaa - vaikka sen pitäisi.

Jennifer Clement kyllä tietää mistä puhuu se täytyy myöntää. Lopussa Clement kertoo romaaninsa taustoista, joista selviää, että hänellä on yli kymmeneltä vuodelta taustahaastatteluja Meksikon huumekulttuurissa väkivaltaa kokeneilta naisilta. Alun kuvaus on totisinta totta Meksikossa. "Tämän päivän Meksikossa naisia viedään keskeltä katua tai siepataan kodeistaan aseella uhaten. [- -] He ovat poikkeuksetta nuoria, köyhiä ja kauniita." Clement kirjoittaa. Järisyttävintä oli lukea Meksikon ihmiskaupan valtavasta volyymista. Yhdysvaltojen ulkoministöriön mukaan jo pelkästään rajan yli viedään vuosittain 600 000 - 800 000 ihmiskaupan uhria. Kyseessä on niin iso määrä, että sitä on haastava edes tajuta. Miten tämän kokoluokan kauheudesta ei puhuta? Clementen kertomalle tarinalle on siis kova tarve. Jäin kuitenkin pohtimaan olisiko nämä taustatiedot pitänyt olla loppusivujen sijasta aivan alussa. Näin tarinan olisi voinut heti laittaa sen järkyttävään viitekehykseen. Veikkaan, että sitä vasten peilattuna Ladydinkin tarina olisi päässyt ihon alle. Silloin lukiessa olisi taikaraivossa koko ajan jyskyttänyt tuo luku: 600 000 - 800 000 ihmistä vuosittain...

Vaikka Varastettujen rukousten vuori käsitteleekin kauhistuttavaa aihetta, on se varsin helppolukuinen teos itsessään. Näin ollen mikäli haluaa avartaa maailmakatsomustaan, mutta samalla ei lukea parisataa sivua liian ahdistavaa tekstiä, voi Clementin teos olla nappivalinta. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan sitä vahvempaa vaikuttavuusefektiä, koska teoksessa kuitenkin sivutaan sitä ihmiskauppaa ja huumekartellien väkivaltaa. Kaiken keskiössä on kuitenkin Ladydin kasvu- ja selviytymistarina näissä karuissa puitteissa, eikä sitä pidä missään nimessä väheksyä. Yhteisöstä saa voimaa jolla jaksaa. Ilmeisesti onneakin voi olla, vaikka elämä olisi jakanut noin kurjan aloituskäden jolla pelata Game of Lifea.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Lukutoukan kulttuuriblogi, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Kirjakaapin kummitus, Lukuneuvoja, Reader, why did I marry him?, Notko, se lukeva peikko, Villasukka kirjahyllyssä, Hannan kirjokansi, Annelin lukuvinkit ja Kirjan jos toisenkin

 

Onnentyttö - Jessica Knoll

Kirjan nimi: Onnentyttö (Luckiest Girl Alive)
Kirjailija: Jessica Knoll, suomentanut Päivi Pouttu-Deliére
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2017
Sivumäärä: 460
Mistä: Kirjastosta

' Vaikka en kuulunut viiden ystäviin, mahdollisuus palauttaa maineeni ja kertoa oma puoleni tapahtumista sai veden kihoamaan kielelleni. Mutta jos tekisin sen, haluaisin kaiken menevän oikein. En missään tapauksessa esiintyisi kameran edessä, jos en olisi sitä ennen päässyt ruksaamaan kaikkia kohtia menestystä mittaavasta listasta: hieno työpaikka, vaikuttava osoite, nälkiintynyt vartalo ja kirsikkana kakussa ihana, varakas sulhanen. Kihloihin meneminen Luken kanssa tekisi yhteiskunallisesta nousutani kiistattoman. Kukaan ei pystyisi koskemaan minuun, kun olisin menossa naimisiin Luke Harrison neljännen kanssa. Olin monta kertaa kuvitellut kertovani tarinani televisiokameralle, kohottavani käden kasvoilleni ja pyyhkäiseväni pienen kyynelhelmen silmäkulmastani niin, että valo osuisi smaragdiin, joka kuuluisi pian minulle. '

s. 115

Ani FaNellin elämä on kuin suoraan elokuvista. Hän tekee menestyvää uraa The Women's Magazinessa, mahtuu pienempiinkin muotiluomuksiin ja on kaiken lisäksi kihloissa aah niin täydellisen Luke Harrison kanssa. Pian Anin muodonmuutos on täydellinen kun hän pääsee astelemaan alttarille. Silloin TifAni FaNelli saa viimein väistyä täydellisen Ani Harrisonin tieltä. Anista tulisi kaikilla mittapuilla niin menestyvä, että kukaan ei enää koskaan voisi päästä hänen tarkasti silatun ulkokuorensa läpi. Vaikka ulkoapäin katsottuna Anin kaltaisten tyttöjen elämä pyöriikin vain uusien huulipunasävyjen ympärillä, niin todellisuudessa hieno ura pitää sisällään vain juttuja "Kuinka voidella hänen patonkinsa", joita kukaan muu ei suostu kirjoittamaan, eikä se vaatekoonkaan pitäminen koossa 32 ole helppoa, kun tekisi vain mieli tunnesyödä oikein rasvaista pizzaa. Miksi Anilla on niin voimakas pakkomielle menestykseen?  

Jotta Ani Harrisonia voisi ymmärtää pitää palata ajassa taaksepäin TifAni FaNellin kouluaikoihin. Tuolloin Bradleyn ylempiluokkaisessa yksityiskoulussa aloittanut neljätoistavuotias TifAni etsi paikkaansa uudessa koulussa.  Muodokkaampi ja huonostipukeutuva ei-varakkaasta perheestä tuleva TifAni pistää silmään jo pelkän nimensä puolesta, sillä eihän kenelläkään ole hänen nimensä kaltaista kaksiosaista hirvitystä! Jostain kumman syystä ovet suosittujen joukkoon ovat kuitenkin aukeamassa, eikä TifAni halua jäädä jalkoihin kyselemällä taustamotiiveja. Tästä lähtee käyntii tapahtumaketju, jonka jättämät jäljet tulevat vainoamaan TifAnia. Minne hän ikinä meneekin, muistetaan nimi TifAni FaNelli aina Bradleyn tragediasta.

' Kerroin Lukelle siitä illasta aikana, jolloin hän oli vastarakastunut minuun, mikä on ainoa aika, jolloin itsestään kannattaa kertoa jotakin hävettävää. Kun on hulluna johonkuhun, häpeällisetkin tilanteet tuntuvat lähinnä hellyyttäviltä. Jokainen inhottava yksityiskohta sai hänen silmänsä laajenemaan entisestään ja samaan aikaan näyttämään unisemmilta, aivan kuin se olisi ollut hänelle vähän liikaa ja hän jatkaisi sen käsittelyä mielessään myöhemmin. Jos minun pitäisi juuri nyt kysyä Lukelta, mitä sinä iltana tapahtui, en usko, että hän osaisi vastata. '

s. 129

Onnentyttö on hyvin omalaatuinen teos. Se alkaa kuin mikä tahansa chick-lit kuvaten pinnallista Ania, jolla on pakkomielle pysyä hoikkana ja seksikkäänä tulevia häitä varten. Olin hämmentynyt, koska muistan lukeeni kehuvia arvosteluja teoksesta enkä todellakaan odottanut tällaista. Sitten jotakin tapahtui. Aivan kuin tarina olisi nyrjähtänyt pois uriltaan kohti pimeää tunnelia. Anin elämän säröt rupeavat pikkuhiljaa tulemaan esiin. Kuin posliininukke, hänen ulkokuorensa rupeaa murenemaan silmien edessä. Ei, kaikki ei ole hyvin. Ei, elämä ei ole ihanaa ruusuilla tanssimista. Etukannen Marie Claire lainaus on hyvin osuva: "Mean Girls -henkisesti alkava tarina muuntautuu erittäin pahaenteiseksi ja intensiiviseksi juonen käännösten kiemuroissa..." 

Henkilöistä oikeastaan vain Ani saa syvyyttä, mutta sitä sitten muidenkin puolesta. Sydäntäni rutisti lukea tästä tyttöparasta, jonka nuoruuden tragediat tulevat vainomaan häntä. Kuinka ikinä ei voi hengähtää ja pudottaa traumasta syntyneen Anin roolia. Kuinka selviytyäkseen TifAnin oli pakko kehitellä itselleen uusi persoona, jonka avulla päästä asemaan jossa hänet jätettäisiin viimein rauhaan. Pystyin samaistumaan Aniin, koska oman koulukiusaamiseni seurauksena koin osittain samankaltaisia tuntemuksia: kuinka tulee pakkomielle menestyä elämässä, jotta voisi näyttää kaikille. Se on rankka ajatusmaailma, joka hallitsee elämän jokaisella osa-alueella. Itse olen päässyt siitä viimein yli, mutta Ani... Uskon, että osittain juuri tästä syystä koin kirjan niin vahvasti, vaikka TifAnin koettelemukset ovatkin järkyttävyydessään aivan omaa luokkaansa.

Onnentyttö on erilainen teos. Siinä sekoittuvat Mean Girls ja trilleri, jonka kierrokset koko ajan kasvavat. Se on myös samalla selviytymistarina, joka riipii tunnetasolla. Alun chick-lit hötön jälkeen tarina muuttuu huomattavan painostavammaksi, eikä lukiessa voi välttyä järkytykseltä. Tämä on kauhistuttava tarina, mutta samalla olen iloinen, että Knoll on sen kirjoittanut. Ei pidä siis antaa alun sokerikuorrutteen hämätä, sillä kakun sisällä on järkyttävä tragedia, joka jää kummittelemaan aivojen perukoille. Kuka sanoo, että genrejä ei voisi sekoittaa.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjakaapin kummitus ja Kirjoihin kadonnut

 

Avain - Junichiro Tanizaki

Kirjan nimi: Avain (Kagi)
Kirjailija: Junichiro Tanizaki, suomentanut Tuomas Anhava
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1956, suomennos 2010
Sivumäärä: 140
Mistä: Kirjastosta

' Ikuko, rakas vaimoni! En tiedä, luetko tämän vai et. Olisi turha kysyä, koska sinä varmasti vastaisit että sinä et alennu semmoiseen. Mutta jos sinä luet, ole niin hyvä ja usko, että tässä ei ole mitään sepitettyä, että tämä on vilpitöntä joka sana. En enempää vakuuttele - se tuntuisi vain epäilyttävämmältä. Päiväkirja tulee itse todistamaan rehellisyytensä. '
s. 6 

Avain on pieni kertomus keski-ikäisestä japanilaisesta pariskunnasta. On liiankin hillitty vaimo Ikuko ja tätä kymmen vuotta vanhempi mies. Molemmilla on tarpeensa, mutta toisilleen he eivät pysty puhumaan. Molemmat kuitenkin pitävät päiväkirjaa, johon kirjata ajatuksiaan, toiveitaan ja halujaan. Kumpikin pitää päiväkirjaa siinä uskossa, että toinen sitä lukee. Kumpikin kiistää vahvasti lukevansa toisen kirjoituksia. Kumpikin toivoo salaa, että toinen on kuitenkin ne lukenut. Mies haluaisi nähdä vaimonsa, saada hänen hillitty ulkokuorensa murenemaan ja saada hänet kerrankin heittäytymään. Vaimo tarvitsee tekosyyn jonka avulla päästää irti. Mies tarvitsee mustasukkaisuuttaa herättelemään halujaan. Vaimo puolestaan kirjoittaa ihoinnoivansa heidän tyttärensä mahdollista kosijaa Mr Kimurania. Kissahiiri leikki jatkuu. Mikä on totta ja mikä kirjoitettu toisen silmiä ajatellen?

Avain koostuu näistä vuorottaisista päiväkirjamerkinnöistä, jotka valoittavat pariskunnan välistä suhdetta. Kuinka he viimein löytävät palon makuuhuoneessaan. Palon, jonka he luulivat mahdottomaksi. Voisiko yhteinen nautinto viimein yhdistää nämä kaksi toisilleen lähes tuntematonta puolikasta? Voiko avioliitto kestää vaikka ainut kommunikoinnin tapa on päiväkirja, joka ei välttämättä edes tavoita toista. Herää myös kysymys kuinka kauan tilanne voi jatkua tällaisena. Mitä seuraa jos kierroksia vain koko ajan lisätään? Onko tilanne kestävällä pohjalla?

' Mutta on turha yrittää määritellä syyllisyyttä nyt kun se on myöhäistä. Me viettelimme toisiamme; me yllytimme toisiamme; me kamppailimme epätoivoisesti, armoa antamatta; ja nyt vihdoin vastustamattoman voiman ajamina olemme joutuneet tähän. '

s. 87

 Minun on hyvin haastava kuvailla Avaimen minussa herättämiä tuntemuksia. Se kuvaa hyvin kieroutunutta kolmiodraamaa. Vai voiko sitä kutsua kolmiodraamaksi, jos ei ole edes varma osallisten todellisesta lukumäärästä? Kun kuljetaan kahden henkilön epäluotettavissa päiväkirjamerkinnöissä kokonaiskuvasta on haastava saada otetta. Jotakin hyvin vääristynyttä päähenkilöiden parisuhteessa kuitenkin oli. Aivan kuin olisin lukenut jännityskirjan jossa kierrokset vain kasvavat ja pelkäsin lopputulemaa, vaikka teos ei ole missään määrin jännityskirja. Oikeastaan se on traaginen tarina parisuhteesta, joka yrittää löytää yhteisen seksuaalisen sävelen ja siten puhaltaa viimein eloa liittoon. Tanizakin kerronta on kokeilevaa päiväkirjamuotoisessa romaanissa, mutta se toimii. Jollain oudolla tavalla myös päähenkilöiden kieroutunut suhde pitää otteessaan koko teoksen ajan. Toisaalta en myöskään voi sanoa pitäneeni teoksesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Silti en voinut laskea sitä käsistäni.

Kaisa Reett T:n Japanilaisen syksyn innoittamana päätin siis tutustua myös itselleni harmillisen tuntemattomaan japanilaiseen kirjallisuuteen. Mikäpä tähän tarkoitukseen sopisi paremmin kuin Tanizakin rohkealla seksuaalisuudellaan Japania 50-luvulla kuohuttanut teos Avain. Avain on oikeastaan näitä teoksia, jotka pitävät otteessaan alkusivuista lähtien, ja kansien sulkeutuessa vain katsoo tyhjänä eteensä ja pohtii mitä oikein tuli juuri luettua. Sen jälkimakuna on niin järkytys kuin epäusko. Avain on sivumääräänsä suurempi teos. On niin paljon mitä haluaisin sanoa, mutta samalla en voi. Tämä on teos joka pitää itse kokea.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kaisa Reetta T, Kirjanurkkaus, Ullan Luetut kirjat, Morren maailma, Kirjahullun mietteitä ja Oksan hyllyltä

Muukalainen - Diana Gabaldon

Kirjan nimi: Muukalainen (Outlander)
Sarja: Matkantekijät #1
Kirjailija: Diana Gabaldon, suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1991, suomennos 2013
Sivumäärä: 824
Mistä: Omasta hyllystä

' "No, elämänviiva on vahva ja selkeä, joten yleinen terveydentilasi lienee hyvä ja sellaisena myös pysyy. Viiva oli kuitenkin katkonainen, mikä merkitsee elämäsi muuttuneen ratkaisevasti - tosin tämä pitää paikkansa meidän kaikkien kohdalla, eikö totta? Mutta sinun elämänviivasi on tavallista pirstaleisempi, se on täysin kappaleina. Entä sitten avioliittoa kuvaava viiva" - hän pudisti uudelleen päätään - "se jakautuu, mikä ei ole mitenkään tavatonta, eli sinulla on kaksi avioliittoa..."

[- -] "Yleensä jakaantuneet viivat ovat rikkonaisia - sinun on haarautunut." Hän katsoi minua veitikkamaisesti. "Et kai ole mennyt salaa kaksiin naimisiin?" '

s. 38 - 39

On vuosi 1945. Toinen maailmansota on juuri päättynyt jättäen koko Euroopan tuhoon. Ennen sotaa englantilaiset Claire ja Frank olivat astuneet avioliiton satamaan, vain joutuakseen heti eroon toisistaan. Claire oppi näkemään kuolemaa sairaanhoitajana ja Frankilla oli omat salaiset tehtävänsä. Nyt sodan jälkeen he viimein ottavat vapaata ja lähtevät Skotlantiin tutustumaan uudestaan toisiinsa. Frankia on myös motivoinut tälle matkalle sukututkimus, sillä hänen kuuluisasta 1700-luvulla eläneestä esi-isästään Jonathan Randallista on löytynyt tutkimustietoa. Frankin paneutuessa tutkimuksiinsa Claire perehtyy Skotlannin vehreiden nummien kasvitarjontaan. Hänen tiensä käy sattumusten kautta druidien pyhälle kivikehälle. Kivikehälle, joka tulee mullistamaan Clairen koko elämän. Taloudenhoitajan kädestä lukemat asiat löytävät yllättävät merkityksensä.

Kivipaaden kautta Claire päätyy 1700-luvun Skotlantiin keskelle englantilaisten punatakkien ja kilttiin pukeutuneuden skottien taistelutannerta. Voiko tämä olla totta? Pakkohan kyseessä on olla vain uni tai elokuvan kuvaukset. Clairen on kuitenkin hyväksyttävä, että tämä ei ole se sama Skotlanti josta hän aamulla heräsi, eikä Frankilta näyttävä mies ole hänen aviomiehensä vaan sadistinen Jonathan Randall. Vastentahtoisesti barbaaristen skottien pelastamaksi, tai riippuen näkökulmasta kidnappaamaksi, joutuneen Clairen on kuitenkin heitettävä pelkonsa ja närkästymisensä syrjään, sillä hänen sairaanhoitotaidoilleen tulee käyttöä. Eräs salskea punapää tarvitsee erityisesti apua. Tästä lähteen käyntiin tapahtumaketju, joka tulee sitomaan Clairen kohtalon tiiviisti yhteen näiden skottien kanssa.

' "Kyllä", minä sanoin ja peräännyin hiukan. Rintakehäni kohoili edelleen tukahdutetusta naurusta. "Kyllä minä olen noita! Sinun silmissäsi minun täytyy olla sitä. En ole koskaan sairastanut isorokkoa, mutta voin silti astella tautiin kuolevia miehiä täynnä olevan huoneen poikki ja säilyä terveenä. Voin hoitaa sairaita ja hengittää heidän kanssaan samaa ilmaa, mutta sairaus ei silti pysty minuun. En myöskään sairastu koleraan, jäykkäkouristukseen enkä kurkkumätään. Ja sinusta se on taatusti kuin noituutta, koska et ole koskaan kuullut puhuttavan rokotuksista, etkä kykene sitä mitenkään muuten ymmärtämään."

s. 533 - 534

Rakastuin heti ensinäkemältä Outlander tv-sarjaan, joten päivien pidetessä mikäpä olisi ollut sen otollisempaa kuin tarttua Matkantekijä kirjasarjaan, johon kyseinen sarja pohjautuu. Skotlannin kukkuloita ajatellessa voi kuulla säkkipillien soiton ja sen jylhät maisemat, jotka saavat haukkomaan henkeä. Skotlannin historia on myös niin kiehtovaa kilttipukeisine skotteineen ja klaanijärjestelmineen. Vaikka Muukalainen ei olekaan historiallinen romaani vaan selkeästi viihdekirja, oli kuitenkin aah niin nautinnollista upota tuohon 1700-luvun miljööseen. Viihteen varjolla pääsemme edes vähän kurkistamaan englannin ja skotlannin väliseen kamppailuun sekä klaanijärjestelmään perhe- ja perimysriitoineen. Clairen ja Jamien matkassa oli kiehtova seurata kuinka muun muassa kasvatusmetodit ja sairaanhoito poikkesivat nykyajasta. Erityisen lisätwistin toi tosiaan Clairen sairaanhoitojatausta ja kiinnostus kasvien käyttötarkoituksiin. Niille nimittäin tuli paljon käyttöä 1700-luvulla kun sairaanhoito keskittyi enemmänkin taikauskoon ja hyvään onneen kuin rautaiseen ammattitaitoon. 

Vaikka nautinkin teoksesta ennen kaikke tuon miljöön vuoksi, sillä sydämessäni nyt vain on heikko kohta Skotlannille, niin myös itse juoni oli varsin viihdyttävä. Yleensä viihdekirjallisuudessa keskitytään jatkuviin kommelluksiin tai jännityksen ylläpitoon, mutta Muukalaisessa tapahtumat etenivät hyvin verkkaisesti. Siinä jätettiin tilaa myös arjelle, mikä oli varsin miellyttävää. Kuitenkin kirjan päälle kahdeksastasadasta sivusta olisi voinut löytyä hiukan tiivistämisenkin varaa. Varsinkin kirjan keskiosassa, kun tuntui että parinsadan sivun pääasiallinen tarkoitus oli kuvata vain Clairen ja Jamien välistä kiihkoa. En yleensä karsasta seksikohtauksia, mutta lopulta olin niin kurkkuani myöten täynnä näitä sykkiviä elimiä, että harkitsin jopa koko kirjan lopettamista kesken. Luulin saavani viihteellisen historiapläjäyksen, mutta kansien sisällä olikin aika pornahtava teos. Onneksi kuitenkin jaksoin kahlata nämä sivut läpi, sillä sen jälkeen tarina rupesi taas etenemään ja juoni ja Skotlanti veivät minut taas pyörteisiinsä. 

Kokonaisuutena Muukalainen on varsin viihdyttävä teos, mikäli jaksaa tarpoa läpi keskikohdan tarkoin kuvatun kiihkon. Viihdekirjallisuudelle tyypillisesti monet hahmot jäivät myös aika pintapuolisiksi. Tästä huolimatta ymmärrän hyvin, miksi Jamie on vienyt jalat alta niin monilta lukijoilta. Tuo Clairen ja Jamien välinen valtaisa kiihko kylläkin veti heidät hiukan liiankin riipuvaisiksi toisistaan ja aina jommankumman tuli rientää valkoisella ratsulla pelastamaan toinen. Noh annettakoot se anteeksi, onhan kyseessä kuitenkin ennen kaikkea viihdekirjallisuutta romantiikan nälkään. 

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat,  Notko, se lukeva peikko, Pieni kirjasto, P.S. Rakastan kirjoja, Oksan hyllyltä, Tarinoiden syvyydet, Nenä kirjassa, Kirjojen pyörteissä, Kujerruksia, Cillan kirjablogi, Hurjan Hassu Lukija, Kirjamaailma, Vinttikamarissa ja Pihin naisen elämää