Rautaliekki - Rebecca Yarros

Kirjan nimi: Rautaliekki (Iron Flame)

Sarja: Empyreum #2
Kirjailija: Rebecca Yarros, suomentanut Laura Haavisto
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2024

Sivumäärä: 800 

Mistä: Kirjastosta

 

' "Olen nähnyt kuolemaa ennenkin", vastaan. "Kuolema oli käytännössä läsnä kaikkialla koko viime vuoden."

"Se ei ole sama asia. On ihan oma lukunsa nähdä ystäviemme - vertaistemme - kuolevan Rautanyrkissä, erottelussa, haastetehtävissä tai vaikka taistelussa. Jokainen täällä kamppailee henkensä edestä, ja se valmistelee meitä siihen, mitä muurien ulkopuolella tapahtuu. Mutta nuoremmat kokelaat..." Hän pudistelee päätään ja nojaa lähemmäs.

Puristan harjaani, jotta en ojentaisi kättäni ja koskettaisi häntä.

"Ensimmäisenä vuonna osa meistä menettää henkensä", hän sano pehmeästi ja työntää kostean hiuskiehkuran korvani taakse. "Toisena vuonna loput meistä menettävät ihmisyytensä. Se kaikki on osa prosessia, jossa meistä tehdään tehokkaita aseita, äläkä hetkeksikään unohda, että se on tämän paikan tehtävä." '

s. 129

 

Siiveniskussa tapasimme Violetin, fyysisesti heikon nuoren naisen, jonka kukaan ei uskonut selviävän Basgiathin sotakorkeakoulun armottomasta lentäjien koulutuksesta. Nyt ensimmäinen vuosi on kuitenkin tullut päätökseensä ja kaikkien odotusten vastaisesti sitkeä Violet on kuin onkin hengissä. Ja paljon vaarallisempi kuin kukaan osaisi kuvitellakaan.

 

Viimeisimmästä kuolonloukusta selvinneenä Violet on nimittäin saanut selville asioita, joiden eri tahot haluaisivat kovasti pysyvän salassa. Tarujen olennot myrkät ovatkin totta, vaikka Navarren valtakunnassa ne on tarkasti pyyhitty pois historiasta ja ihmisten tietoisuuksista. Käytävä sota on paljon monimutkaisempi kuin kukaan voisi kuvitellakaan. Varsinkin kun Violet vielä tietää Xadenista ja merkityistä asioita, jotka voisivat vaarantaa kaikkien näiden rakkaiden tovereiden hengen. 

 

Sotakorkeakoulun uusi varakomendantti on kuitenkin päättänyt ottaa Violetin silmätikukseen. Ja kuolettavassa koulutuksessa se ei todellakaan tarkoita hyvää. Varsinkaan kun heidän tulee osallistua uuteen oppiaineeseen, jonka aikana heitä tullaan kiduttamaan tietojen saamiseksi... Kaiken lisäksi rakkaus salailevaan Xadeniin takkuaa ja sota on vääjäämättömästi aivan pian ovella. Ketkä lopulta selviävät tästä toisesta vuodesta?

 

' Hän on ainoa ihminen maailmassa, josta en saa tarpeekseni. Ainoa, jota kaipaan jatkuvasti. Rakkaus. Kemia. Vetovoima. Halu. Kaikki välillämme saa minut palamaan sammumatta kuin hehkuva hiillos. Kun hän irrottautuu suudelmasta, hän on hengästynyt ja käskee minun nostaa lanteitani, enkä minä välitä, missä olemme, kunhan hän vain koskee minuun. Koko neuvosto voisi kävellä noista ovista sisään, enkä minä huomaisi heitä Xadenin katseelta. Polte hänen silmissään voisi sulattaa vaikka rautaa. '

s. 593 

 

Yarrosin Empyreum-sarjasta on muotoutunut varsinainen romantasian kulmakivi. Se yhdistelee jännittävää fantasiaa, lohikäärmeitä ja kuumaa romantiikkaa. Rakastuin ikihyviksi sarjan avausosaan ja samalla reseptillä Yarros tyydyttää lukijoidensa nälän myös tässä seuraavassa osassa. Suorastaan ahmin tämän 800-sivuisen järkäleen ja olisin vain halunnut lukea heti perään lisää. Kannessa pitäisi ehdottomasti olla varoitus sarjan vaarallisesta koukuttavuudesta :D

 

Yarrosin luoma maailma on herkullinen. Sotakorkeakoulun koulutuksen julmuus saa lukijankin sydämen pamppailemaan. Se on kovaa ja kierroksia vain lisätään vuosi vuodelta. Koskaan ei tosiaan voi tietää mitä seuraavaksi on tulossa. Kiinnostavasti päästiin myös kurkistamaan niihin tuntemuksiin, mitä ykkösten suuri karsiutuminen näyttäytyy toisen vuosikurssin silmin. Ja ne lohikäärmeet! Niiden ihmeelliseen maailmaan saatiin taas vähän lisää valotusta, kun Andarnalle koittaa murkkuikä :D Kiinnostavaa oli myös päästä kurkistamaan aarnikotkaratsastajien maailmaan. Puhumattakaan kammottavista myrkistä ja kaikesta siitä valtapoliittisesta pelistä ja ...

 

Sitten tuohon romantiikka puoleen, joka muotoutuikin minulla siksi ainoaksi pieneksi mutaksi. Aloin olemaan jo hieman turhautunut Violetin ja Xadenin kissa-hiiri-leikkiin tässä osassa. Joo Xadenilla on salaisuuksia, voisitko Violet nyt vain hyväksyä sen, että ei kenestäkään voi ikinä tietää kaikkea... Ja siis apua noita intohimokohtauksia. Olisiko tuota hiukan vähempikin riittänyt? Välillä en tiennyt itkeä vai nauraako kun tuota hekumaa ja himoa kuvattiin niin yksityiskohtaisella innolla. Pidän kyllä hyvin paljon siitä, että fantasiaan on uskomattomien tarunhohtoisten tapahtumien lisäksi noussut keskiöön romantiikkaa ja jännitteitä päähenkilöiden välille, mutta ei sen aivan kioskipokkari tasolle tarvitse eskaloitua.

 

Onneksi Yarrosin luoma fantasiatarina ja -maailma on niin vetävä, että pienestä intohimoyliannostuksesta huolimatta rakastin tätä teosta. Oi pääsisipä taas pian sen jännittävään syleilyyn. En malta odottaa nähdä minkälaisia koukkuja ja hurjia hetkiä seuraava osa tuokaan tullessaan!

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Siivenisku    

Muualla luettu: Lukutoukan luetut sivut

 

Ehtoolehdon pakolaiset - Minna Lindgren

Kirjan nimi: Ehtoolehdon pakolaiset

Sarja: Ehtoolehto #2 

Kirjailija: Minna Lindgren

Lukija: Elina Latva
Julkaisija: Teos

Julkaisuvuosi: 2014, äänikirja 2018

Kesto: 11h 48min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kuolema Ehtoolehdossa teoksessa tapasimme Ehtoolehdon palvelutalon yli yhdeksänkymppiset asukkaat Siirin, Irman ja Anna-Liisan. Nyt johto on vaihtunut ja arjen pitäisi rullata mukavasti palvelutalossa, mutta sitten alkaa jyske ja ryminä. Koko palvelutalo menee täysremonttiin putkiremontteineen ja julkisivusaneerauksineen. Palvelumaksut sen kuin pyörivät tähtitieteellisinä, kun johto selittää nuorien projektipäällikkö juippien kanssa, kuinka tämä proggis nyt hoidetaan silleen että kaikki asiat skulaa ja asukkaat voivat jäädä (ainakin teoriassa) asumaan huoneisiinsa. Mitä nyt vettä ei saa hanasta, ruokahuolto lopetetaan, vessan seinän läpi voi tömistellä ulkomaalainen työmies ja kaikki tavarat tulee paketoida siisteihin laatikoihin. Pölyhaitat? Voi eihän se astma ehdi vanhusten keuhkoja pilata ja innovatiiviset kuivakäymälät pelastavat kyllä tilanteen kuin tilanteen.

 

Lopulta ystävyksiemmekin on todettava, että ei tänne palvelutaloon voi enää jäädä. Onneksi Anna-Liisan tuoreella Suurlähettiläs aviomiehellä on bisneksiä sinne sun tänne, joten tyhjä asunto löytyy heidän käyttöönsä. Ainut vain, että se sijaitsee eksoottisessa Hakaniemessä. Olohuoneen keskellä törröttää tanko, keittiö ja kaapista löytyneet esiliinat ovat hävyttömän pienet ja päämakuuhuoneesta löytyy pyöreä sänky. Yli yhdeksänkymppisten kimppakämppä asuminen saa kuitenkin alkaa!

 

Pakko kyllä ihailla Lindgrenin kykyä ottaa niinkin vaikea aihe kuin vanhustenhoidon epäkohdat, ja silti hän onnistuu kirjoittamaan ennen kaikkea hauskaa ja humoristista tekstiä, jota lukee oikein mielellään. Tähän näennäisesti kevyeen pakettiin on kuitenkin kiedottu vaikka kuinka paljon vakavia aiheita. Lukijaa herätellään huomaamaan vanhustenhoidon kaamea tila, mutta samalla tavoitetaan suuri lukijakunta lempeän huumorin avulla. Nerokasta!

 

Tällä kertaa palvelutalon asiakkaidensa nylkeminen jatkui eräänä teemana, mutta paljon uusia osa-alueita tuli myös tarinaan mukaan. Anna-Liisa joutuu kotihoidon piiriin ja sieltä häntä 'hoitamaan' lähetetään joka kerta eri stressaantunut ihmisraunio täkemään jotakin 8 minuutin käynnin ajaksi. Toisaalta myös Margit joutuu pohtimaan kysymyksiä eutanasiasta, sillä hänen miehensä viruu dementiaosaston syövereissä vain odottamassa, milloin kuolema viimein antaisi helpotuksen. Eikä taida palvelutaloa remontoivalla yritykselläkään olla aivan puhtaat jauhot pussissa.

 

Yksi tämän sarjan keskeisistä henkilöistä ja suolasta on kyllä Siiri. Tällä kertaa hän koittaa pyörittää koko kimppakämpän taloutta, vaikka itsekin yli yhdeksänkymppisenä voisi välillä tarvita lepotaukoja. Onneksi läheiseltä kauppahallilta löytyy Siirille jälleen uudet yllättävät tuttavuudet. Jos viimeksi oli moottoripyörä enkeleitä, niin tällä kertaa hän ystävystyy kahden kokkaavan maahanmuuttajanuorukaisen kanssa. Olikin ihana seurata heidän reseptinvaihtojaan :D Huumoria siis piisasi jälleen kaikkien näiden vaikeiden aiheiden keskellä. Toisella kädellä piiska sivaltaa niin raadollisesti ja tarkasti, ja toisella kädellä taas tarjotaan ystävyyden lämpöä ja hauskoja hetkiä. Hienoa työtä on Lindgren tehnyt.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Kuolema Ehtoolehdossa 

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Tuijata, Kirjojen keskellä, Anun ihmeelliset matkat, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjavinkit   

Muumipappa ja meri - Tove Jansson

Kirjan nimi: Muumipappa ja meri (Pappan och Havet)

Sarja: Muumit #8
Kirjailija: Tove Jansson, suomentanut Laila Järvinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1965, suomennos 2016

Sivumäärä: 186

Mistä: Kirjastosta

 

' Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa.

Isä tassutteli umpimähkään ympäri puutarhaa, ja perässä laahasi hänen häntänsä alakuloisena yli kuivan maan. '

s. 6

 

Muumipappaa vaivaa kriisi. Hän ei löydä tarkoitusta elämälleen. Kaikki on aivan liian mukavaa Muumilaaksossa eikä mitään tehtävää enää ole. Kukaan ei tarvitse häntä. Mistä saada taas mielekkyyttä ja seikkailua elämään? Ratkaisuksi muumiperhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtee seilaamaan kohti pienen pientä kärpäsenlian kokoista majakkasaarta kartan reunalla. Siellä keskellä hurjaa merta Muumipappa uskoo löytävänsä taas itsensä. 

Elämä majakkasaarella ei kuitenkaan ala kovin auvoisesti. He löytävät majakan hylättynä ja lampun sammuneena, mutta yrityksistään huolimatta Muumipappa ei millään saa majakanvaloa takaisin palamaan. Muumipappa ottaa kunniatehtäväkseen huolehtia kaikesta, mikä puolestaan sysää Muumimamman aivan uuteen ja outoon tilanteeseen. Varsinkin kun Pappa juoksentelee ympäriinsä omien projektiensa perässä unohtaen monet käytännön kannalta välttämättömämmät asiat. Samaan aikaan Muumipeikko koittaa myös sopeutua uuteen karuun asuinsaareensa. Hän löytää merihevosen kengän ja ihastuu ikihyviksi. Myy tuntuu olevan ainoa joka sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Saarella asuu myös eristäytynyt ja omituinen kalastaja. Ja onpahan myös mörkö, joka on salaa seurannut muumeja majakkasaarelle.

 

' Tässä majakanvartija oli varmaan istunut. Hän oli istunut tässä usein. Isä sulki silmänsä, kaikki hänen ympärillään oli pyörryttävän suurta ja herneet rapisivat hänen päässään pahemmin kuin konsanaan. Välistä majakanvartija oli tullut tänne, kun aallokko oli kova. Hän oli nähnyt lokkien purjehtivan tuuleen myrskytaivaalla ja tyrskyjen roiskeet olivat ryöpynneet hänen alapuolellaan ja edessään kuin lumipilvi. Pyöreät vesihelmet olivat lennähtäneet hänen eteensä ja levänneet hetken ilmassa ennen kuin olivat vajonneet tuonne alas mustaan ja jymisevään...

Isä aukaisi silmänsä ja värähti. '

s. 42 

 

Muumipappa ja meri kirjassa tuntui olevan keskiössä Muumipapan keski-iän identiteettikriisi. Hän kokee pakottavaa tarvetta tuntea itsensä hyödylliseksi. Hän ei kuitenkaan halua nikkaroida ja korjailla mitään pientä. Hän kaipaa jotakin suurta ja konkreettista. Miehekästä puuhaa, jolla huolehtia perheestään. Ei ole helppoa olla isä hän ajattelee. Ja tämän tohinan keskellä myös Mamma kokee oman kriisinsä, kun tältä huolehtijalta viedään myös hänen oma roolinsa Papan kriisin myötä. Hän koittaa keksiä jotakin puuhattavaa, mutta aika alakuloiselta hänenkin toimensa kuulostavat. En ollut osannut lainkaan odottaa tällaista melankolista tarinaa. Mutta toisaalta mitä pidemmälle luin teosta, sitä vahvemmin vaikutuin Janssonin kyvystä kuvata identiteettikriisejä ja niiden vaikutuksia koko perheeseen.

 

Toinen keskeinen teema teoksessa on luonnollisesti jo nimessäkin mainittu meri. Majakkasaari kun on eristyksissä tyrskyävän meren keskellä. Meri hallitsee vahvasti saaren arkea ja on kuin oma pahansisuinen henkilö. Eikä se todellakaan halua päästää muumeja liian helpolla. Muumipappakin päättää yhtenä projektinaan selvittää meren salaisuudet ja muistikirja kädessä hän kovasti koittaa tätä pähkinää ratkaista. Mutta jälleen taisi sekin olla hiukan liian suuri pala vain yhden muumin purtavaksi. Hienosti Jansson on kuitenkin tavoittanut meren kurittomuuden ja luonnon mahtavan voiman kuvauksessaan. 

 

Muumipappa ja meri yllätti minut monin tavoin. Mielikuvani perustuivat pitkälti tuohon vanhaan muumianimaatioon ja niin tunnelmassa kuin tapahtumissa oli kyllä paljon eroavaisuuksia. Tuo Muumipapan kriisin syvyys tuli minulle täysin puskista. Kuinka tämä periksiantamaton mieli yhtäkkiä laahasikin häntää maassa eikä tuntunut löytävän paikkaansa millään. Yllätyin myös Mörön suuresta roolista teoksessa. Muut varoittelevat, että Mörölle ei saa missään nimessä puhua tai edes puhua hänestä, mutta Muumipeikon empatia ei kestä moista. Eräänlainen mielenkiintoinen toveruus kehkeytyykin tämän parivaljakon välille. Alussa myös hämmennyin, kun teoksessa ei puhuttukaan Papasta ja Mammasta vaan pelkästään Isästä ja Äidistä. Ymmärrän tämän suomennosratkaisun, mutta samalla Papan ja Mamman nimitykset ovat jo niin vakiintuneet suomen kielessäkin, että olisin toivonut niiden jäävän. Alussa olikin siis hiukan totuttelemista teoksen kanssa, mutta loppujen lopuksi varsin palkitseva lukukokemus.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

2. Muumipeikko ja pyrstötähti   

4. Muumipapan urotyöt

5. Vaarallinen Juhannus 

6. Taikatalvi

 

Muualla luettu: Kirjakimara, Kirjan pauloissa, Villasukka kirjahyllyssä, Jokken kirjanurkka, Luettua, Cillan kirjablogi, Bibliofiilin päivänunia, Merenneidon kammarissa, Lukijatar, Paljon melua kirjoista, Ja kaikkea muuta ja Ei vain mustaa valkoisella  

 

Psalmien kuiskaajat - Tapani Heinonen

Kirjan nimi: Psalmien kuiskaajat
Kirjailija: Tapani Heinonen
Kustantaja: Bookcover

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 314

Mistä: Kirjastosta

 

' Hän oli lukenut psalmeja syksyn aikana moneen kertaan, toistanut sanoja hiljaa huulillaan kuin maistaisi niiden puhtauden. Hän tunsi itsensä likaiseksi. Kuin näkymättömät kahleet olisivat sitoneet hänet kirkkoherraan. Kuinka hän voisi ikinä näyttäytyä ihmisten ilmoilla? Valkoinen mahla tarttui kehoon ja sieluun eikä lähtisi pois, vaikka hyppäisi Kalmujokeen, hän ajatteli. '

s. 121

 

Hiukan kömpelö nuori neito Annikki Vaara on päässyt juuri ripille 50-luvun pienessä Etelä-Pohjanmaalaisessa kylässä. Hän kantaa nuoressa povessaan salaisuutta, jonka vuoksi hän ei halua palata enää entiseen. Pelastusköydeksi löytyykin kotipitäjän uusi pappi, joka palkkaa hänet kirjoittamaan nimiä kirkonkirjoihin. Eipä nuori Annikki osannut odottaa, että papin puhtaisiin kaapuihin oli verhoutunut varsinainen naistenmies, joka oli enemmän kuin halukas vaihtamaan uppiniskaisen piikansa jo seuraavaan valloitukseen. Jumalan asiallahan tässä ollaan. Ei miehen himossa ole mitään väärää, hän koettaa vakuuttaa itselleen. Vaimo seuraa vierestä miehensä salakähmäisyyttä. Tietää jo toistuvan kaavan. Ja punoo omia suunnitelmiaan kuinka olla menettämättä kasvojaan koko pitäjän edessä.

 

Pitäjän asukkaiden pinnan alla kuohuu muutenkin. Yksi jos toinenkin yksinäinen mies katselee himokkaasti ohi ajelevien nuorien neitojen pyöreitä pakaroita. Lopulta kaikki nuo patoumat kuitenkin ryöppyävät esiin, kun suuri tragedia koittaa. Sunnuntaina 17.5.1953 Annikki pyöräilee seuroista kotiin ja katoaa. Alkaa tutkinta. Kuulusteluja toteutetaan. Erilaiset teoriat villitsivät koko Suomen kansan. Lopulta ruumiskin löydetään suohaudastaan. Mutta kuka on syyllinen? Ratkeaako mysteeri koskaan?

 

' Tyttö polkee pyörällä seuroista kotiin ja vaikuttaa kiireiseltä. Se mitä hänellä on yllään tai minkälaisella pyörällä hän ajaa, on yhdentekevää muille paitsi tytölle itselleen. Mutta myöhemmin, kun ihmiset lukisivat ruutukuvioisesta mekosta, berberitakista, käsilaukusta ja kaulaliinasta, se olisi tärkeää. He janoaisivat lisää tietoa tytöstä ja hänen elämästään, ja lehdet kirjoittaisivat. Sillä eihän nuoren tytön elämä voinut päättyä noin vain matkalla seuroista kotiin, ilman minkäänlaista selitystä. '

s. 183

 

Heti kättelyssä on varmaankin hyvä mainita, että tämä Heinosen tarkkanäköinen romaani pohjautuu väljästi Kyllikki Saaren kuuluisaan ja ratkaisemattomaan murhatapaukseen 50-luvulta. Itse olen sen verran nuori, että tietoni kyseisestä tapauksesta olivat hyvin pintapuoliset ja ennen romaanin aloittamista kävinkin lukemassa wikipediasta hiukan lisää. Ainakin tämän pintapuolisen tutustumisen pohjalta sanoisinkin, että Heinosen romaanissa on yllättävänkin tarkkaan seurailtu Kyllikki Saaren ja hänen tutkintansa vaiheita. Pidin kuitenkin kirjailijan valinnasta vetää pesäeroa varsinaiseen tapaukseen esimerkiksi nimeämällä henkilönsä uudestaan. Näin hän on voinut uppoutua henkilöhahmojensa mielenmaisemiin syvälle ja luoda oman näkemyksensä siitä mitä olisi voinut tapahtua. 

 

Lukijana pystyikin keskittymään täysin Heinosen luomaan maailmaan. Minun oli ihailtava hänen psykologisesti tarkkaa ihmiskuvaustaan. Ihmiset ja heidän tekonsa eivät todellakaan ole selkeitä ja mustavalkoisia. Kertojanäkökulmien vaihto avasi ovia avartamaan lukijan käsitystä. Saaliin ja saalistajan roolit, himo, uskonto, pienen maalaispitäjän rajallisuus, sukupuoliroolit, sodan traumat... Kaikki kietoutuu yhteen taidokkaaksi kokonaisuudeksi.

 

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus lukiessa vain tietää, että nyt lukee hyvää teosta. Sitä on väillä vaikea eritellä pala palalta mistä tuo kaikki koostuu, mutta lopputulos on joka tapauksessa lukunautinto. Teksti kulki vaivattomasti eteenpäin ja päästi lukijan uppoutumaan syvälle teoksen tunnelmaan. Heinonen todella pääsi yllättämään minut. Hiottu kokonaisuus, jossa oli kiinnostavana lisänyanssina nuo yhtymäkohdat Kyllikki Saaren tapaukseen. 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka  

 

Toivoa versovat päivät - Mélissa Da Costa

Kirjan nimi: Toivoa versovat päivät (Les lendemains)

Kirjailija: Mélissa Da Costa, suomentanut Saana Rusi

Lukija: Anna Paavilainen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2020, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 9h 31min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Amanden maailma on romahtanut. Hän on menettänyt yllättäen niin miehensä kuin kohdussa kantaman lapsensa. Hän ei kykene palaamaan vanhaan elämäänsä. Hänen on päästävä pois. Sopiva piilopirtti löytyykin Auvergenen maaseudulta. Vanha talonrötiskö, jota kukaan ei halua vuokrata - paitsi Amande. Sinne hän linnoittautuu. Sulkee ikkunaluukut. Käpertyy suruunsa.

 

Sattumalta Amande löytää kuitenkin talon entisen omistajan kalenterit, joiden päivät ovat täynnä merkintöjä siitä kuinka sipulit tulee istuttaa ja porkkanat suojata. Talon pihalla on nimittäin suuri nyt jo villiintynyt puutarha. Ja hiljalleen näistä kalenterimerkinnöistä tulee myös Amanden köysi takaisin maailmaan. Hän rupeaa hiljalleen päästämään taas valon sisään. Ja lopulta myös ihmiset.

 

Da Costan Kaikki taivaan sini-romaanista on muodostunut varsinainen hitti. Minuakin se kosketti, vaikkei se yltänytkään minun makuuni aivan kaiken sen ympärille kehkeytyneen hypen tasolle. Sen verran kuitenkin pidin hänen herkästä kerronnastaan, että päätin ottaa tämän hänen uutuuden myös kuunteluun. Enkä tälläkään kertaa rakastunut varauksetta.

 

Meillä on suuri kasvamaa pihalla ja koko pieni perheemme nauttii siitä, kun sormet saa upotettua multaan. Siinä vain on jotakin niin rentouttavan meditatiivista. Tästä syystä ajattelin tämän romaanin olevan juuri täydellinen minulle. Puutarhanhoidon parantavaa voimaa koskettavassa paketissa - kyllä kiitos! 

 

En kuitenkaan ollut varautunut aivan näin surumieliseen tarinaan. Toisin kuin Kaikki taivaan sinessä tässä romaanissa ei päähenkilön tragedia keriytynyt hiljalleen auki tarinan myötä. Sen sijaan kaikki alkaa heti tuolta syvimmistä surun syövereistä. Päähenkilön kärsimys ja alakulo leimasi koko tarinaa. Vaikka kerronta olikin kaunista, niin paranemisprosessi tuollaisesta menetyksestä vie aikaa. Toivonkipinä takaisin elämään rupesi nousemaan kuin hennoin taimi multakuorensa läpi. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan hiukan enemmän tuota toivoa sinne toivottomuuden keskelle jo hiukan aiemmin. Ehkä kaipasin eräänlaista aikuisten satua. Herkkä ja koskettava, mutta myös hyvin surumielinen pieni tarina.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Leevi levitoi, Annelin lukuvinkit ja Sheferijm  

 

Kahden veren tytär - S. K. Rostedt

Kirjan nimi: Kahden veren tytär

Sarja: Moorna #1
Kirjailija: S. K. Rostedt
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2024

Sivumäärä: 506

Mistä: Kirjastosta

 

' Sanat alleviivasivat sen, mitä hänen ja Malkran työ kuninkaankaupungissa oli: olla kaunis koriste, kallis kulutustavara. Hän oli viihdyke, jonka tehtävänä oli palvella pikkurikkaita kaupunkilaisia sekä kuninkaallisia vieraineen siihen asti, kunnes saisi velkansa maksettua mestari Satakielelle.

Kunhan vain kestän siihen asti. '

s. 18

 

Remenan valtakunnassa elää niin ihmisiä kuin ylivertaisia haltijoita. Ja sitten on sellaisia hyvin harvinaisia tapauksia kuin Moorna - puoliverisiä. Suipot korvat ovat jatkuva muistutus hänen toisen vanhempansa haltijajuurista, mutta taikaa hän ei ole saanut. Silti puoliverisiin suhtaudutaan hyvin epäilyttävinä pahanilmanlintuina. Moorna elää kuitenkin maksettuna seuralaisena Kuninkaankaupungissa. Rikkaat ovat valmiit maksamaan maltaita päästäkseen omistamaan yhdeksi illaksi tämän eksoottisen puoliverisen. Ja myös itse kruununprinssi on iskenyt häneen silmänsä. Hohdokkuus on kuitenkin kaukana tästä ammatista, kuten Moorna ja hänen lapsuudenystävänsä Malkran ovat saaneet huomata.

 

Nyt Remenan valtakunnassa on kuitenkin ruvettu tekemään havaintoja demoneista, jotka luultiin jo hävitetyiksi kaukaisissa demonisodissa. Palatsissa alkavat uhrimenot jumalten lepyttelemisiksi. Moorna pitää tätä barbaarisena, mutta ketäpä seuralaisen näkemykset kiinnostaisivat. Moornan sapen saa myös vieläkin enemmän kiehumaan eräs kaupunkiin saapunut arohaltija. Haltijat nyt katsovat aina muita nenänvarttaan pitkin, mutta tämä tapaus on harvinaisen julkea. Moorna ei voi sietää häntä erään mansikkatorttujupakan jäljiltä, mutta niin kohtalolla on toisenlaiset suunnitelmat heidän varalleen. Edessä siintää nimittäin yhteinen taival. Eivätkä valtakunnan tarkoin vartioidut salaisuudet tule pysymään enää pitkään piilossa.

 

' Moornan olo oli kuin maahan paiskatulla mansikkatortulla.

Hän oli sietänyt paljon, niin kotikylässä kuin täällä, mutta juuri tuon miehen käytös tuntui olevan viimeinen pisara. Vai ostaa minut kruununprinssiltä. Idioottiko hän on? Moorna melkein tuhahti ääneen.

Jostain syystä hänen itsesuojeluvaistonsa - toisin sanoen luontainen, pelonsekainen kunnioitus haltioita kohtaan - kaikkosi täysin tuon raivostuttavan yksilön kohdalla. '

s. 103 

 

Romantasiasta eli romantiikkaa ja fantasiaa yhdistelevistä teoksista on syntynyt eräänlainen ilmiö kirjamaailmassa. Kun odottelin vielä kirjaston varausjonosta Rebecca Yarrosin huikealle Siiveniskulle jatkoa, päätin kokeilla puolestaan tätä viime vuonna ilmestynyttä kotimaista romantasiaan. Enkä pettynyt! Eipä tämä tunnu jäävän jälkeen kansainvälisille sisaruksilleen. Olipa mukava lukea tällaista kotimaista laadukasta romantasiaa. 

 

Rostedtin luoma fantasiamaailma oli kiinnostava. Omassa nuoruudessani vampyyrit olivat se fantasian the muoto, mutta nyt erilaiset haltijat ja keijut tuntuvat olevan pinnalla. Pidin kuitenkin siitä, että haltijoiden lisäksi myös demonit oli nostettu osaksi Rostedtin tarinaa. Miten kiehtovasti haltijoiden ja demonien väliset erovaisuudet ja samanlaisuudet olikaan punottu osaksi maailman jännitteitä. Demonit eivät olleetkaan vain paholaisen kätyreitä pätsistä ja haltijat eivät suinkaan niitä kilttejä taikamaailman pelastajia. Erilaisuus herättää niin helposti pelkoa, jonka avulla lietsoa epäilyksen siemeniä ja vihanpitoa eri rotujen välille. Paljastuksia maailmasta ja sen lainalaisuuksista oli sopivassa määrin, niin että jäin janoamaan lisää. Eihän tämä ole George R.R. Martinin kaltainen eeppinen fantasian suurromaani tarkkaan hiottuine yksityiskohtineen, mutta oikein herkullista viihdefantasiaan kylläkin. Milloinkas se jatko-osa ilmestyykään :D

 

Romantasiasta puhuttaessa ei voi myöskään ohittaa pääparin välistä kemiaa. Kuninkaankaupungissa heidän välillään olikin näppärää tuohtunutta sananvaihtoa ja kipinät lensivät. Kun tarinassa kuitenkin edettiin ja päästiin tuolle yhteiselle matkataipaleelle, niin tapahtui kuitenkin selkeä notkahdus tässä jännitteessä. Moorna vain velloi pahassa olossaan ja ikävässään ystäväänsä Malkraa kohtaan, ja arohaltijamme nenäkkyys vaihtui aivan liian lempeään huolenpitoon Moorna-äkäpussia kohtaan. Onneksi loppua kohden kun paljastuksia rupesi tulemaan enempi ja tunnelma tiivistyi, myös parin kemia koki taas nousua. Tuo keskikohdan suvanto kuitenkin hiukan rokotti tähtiä tältä lukukokemukselta. Tätä lukiessa ei myöskään tarvitse pelätä liian pitkiä ja yksityiskohtaisia himokkaiden kohtausten kuvailuja, jotka saavat lukijankin posket jo punehtumaan. Kahden veren tyttäressä tuntui olevan sopivasti jännitettä ja kuumahkoja hetkiä, mutta ainakin minun makuuni ja genreensä nähden tässä pysyttiin onneksi vielä hyvän maun rajoissa. Jatkan kyllä ehdottomasti sarjan parissa!

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Siniset helmet, Vaahteran varjon alla, Kirjahullun päiväkirja, Morren kirjablogi ja Kirjavinkit   

Kesytön liekki - Kristiina Vuori

Kirjan nimi: Kesytön liekki

Kirjailija: Kristiina Vuori

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2022

Kesto: 11h 40min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Nuori neitonen Maria Thorwösten elää vuoden 1656 Turun palon jälkeistä aikaa. Heidän perheensä talo on osittain palanut ja tuli on jättänyt myös arpensa Marian selkään. Perheen isä on vastikään kuollut ja nyt Marian äiti Elin koittaa pyörittää kolmea rautaruukkia (Antskog, Mustio ja Fiskars) kunnes hänen poikansa olisivat valmiit astumaan ruukin patruunoiden paikalle. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä velkojat hengittävät kovasti perheen niskaan.

 

Marian isoveljien viettäessä liiankin hulttioista eloa Turussa, päättää heidän äitinsä muuttaa perheen ruukeille. Oppisivathan käytännössä ruukkien hoitamisesta ja vähemmän siellä olisi houkutuksia. Mariaa eivät sulhasehdokkaat vielä kiinnosta ja hän haaveileekin itsenäisestä naisen osasta. Ensin on vain tutustuttava ruukkien arkeen ja sitten perusteltava paikkansa siellä. Ainut vain, että komeita sulhasehdokkaita rupeaa tulemaan houkuttelevasti tarjolle... Eikä ruukeillakaan suju asiat niin hyvin kuin pitäisi. Tulipalot seuraavat nimittäin toisiaan. Aivan kuin joku sytyttäisi niitä tahallaan.

 

Ruukkimiljööt ovat kiinnostaneet minua paljon, joten olihan tämä Vuoren romaani pakko ottaa lukuun. Varsinkin kun tajusin yhdistää palaset ja havaitsin, että Marian isä on itse asiassa koko Fiskarsin ruukin perustaja ja hänen vaimonsa Elin-rouva se joka onnistui nostamaan hyvin velallisen ruukin lopulta ylös suosta ja menestyksensä tielle. Kuinka kiinnostavaa!

 

Ikävä kyllä en kuitenkaan rakastunut tähän teokseen varauksetta. Ensinnäkin päähenkilö Maria oli jotenkin naiiviudessaan hyvin rasittava seurattava. En oikein missään välissä jaksanut kiinnostua hänen haasteistaan tai elämästään. Ne kaksi sulhaskandidaattiakaan eivät tuntuneet myöskään sytyttävän minkäänlaista liekkiä tarinaan. Ehkä syynä oli kerronta, joka tuntui jotenkin etäännyttävän minut lukijana. Aivan kuin asioita olisi vain selostettu kauempaa antamatta sen enempää tilaa henkilöiden herätä todella henkiin. Marian äidin ponnisteluja ruukkien pelastamiseksi kuvattiin aika pienessä sivuroolissa ja ruukkikylänkin arki jäi kaipaamaan sitä jotakin joka olisi puhaltanut sen henkiin. 

 

Oli teoksella myös omat hyvät hetkensä. Koin hyvinkin kiinnostavana kuulla kuinka rautaa todella valmistettiin tuolla 1600-luvun ruukeilla. Vuoren kielissä myös viljeltiin herkullisesti aikakauden sanastoa, mikä loi mukavan autenttisen tunnelman. Ikävä kyllä ne vain eivät riittäneet siihen, että kiinnostukseni olisi pysynyt yllä. Jos henkilöistä ei saa otetta niin helposti ajatukset vain karkaavat, ja keskittyminen teoksen tapahtumia kohtaan ei oikein jaksa pysyä hyppysissä. Ehkäpä romaani Elin-rouvasta ja hänen ponnisteluistaan ruukkien pelastamiseksi olisi ollut toimivampi ratkaisu? Kiinnostava miljöö ja herkullinen kieli, mutta toteutus ei vain lopulta ollut minulle makuun.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä ja Morren kirjablogi   

 

Yli-ihmisiä - Juli Zeh

Kirjan nimi: Yli-ihmisiä (Über Menschen)

Kirjailija: Juli Zeh, suomentanut Anne Kilpi
Kustantaja: Huippu

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2023

Sivumäärä: 424

Mistä: Kirjastosta

 

' Sellainen suunnitelma. Koska Dora ei tunne 70 kilometrin säteellä ketään eikä omista ainuttakaan huonekalua, hän haluaa vähintään omia vihanneksia. Sillä tomaattien porkkanoiden ja perunoiden tehtävä on kertoa päivittäin siitä, että hän on tehnyt kaiken oikein. Ettei yhtäkkinen päätös ostaa vanha remontoitava tilanhoitajantalo, kaukana suurkaupunkia kiertävistä lähiöistä, ollut mikään neuroottinen paniikkireaktio vaan seuraava looginen askel elämän taipaleella. Kun hänellä on maalaispuutarha, ystävät tulevat Berliinistä viikonlopuksi käymään, istuutuvat vanhoille tuoleille keskelle korkeaa heinikkoa ja huokailevat: "Täällä on niin ihanaa!" Sikäli kuin hän siihen mennessä keksii, ketkä ovat hänen ystäviään. Ja sikäli kuin silloin on jälleen sallittua kyläillä. '

s. 8

 

Dora on mainosalalla työskentelevä nuori nainen, joka elää parisuhde-eloa poikaystävä Robertin ja koiransa Roopen kanssa Berliinissä. Suhteeseen on tuonut jo omia jännitteitä Robertin ilmastoaktivismin paniikinomainen taso, mutta viimeinen niitti on, kun korona-aika pakotta heidät 24/7 neljän seinän sisälle. Robertin kiihko kääntyy nyt pandemiaan ja Dora ei vain kestä. Hän ostaa asunnon maalta keskeltä ei mitään, pakkaa koiran kainaloon ja häipyy. Hän tarvitsee tilaa hengittää. Eipä sillä niin väliä ettei hänellä ole laisinkaan huonekaluja tai osaamista puutarhanhoidosta tai talonlaitosta. Tai edes sitä autoa.

 

Maalla Berliinin tiukat koronarajoitukset ovat muisto vain. Sen sijaan Dora huomaa hypänneensä ojasta allikkoon. Piha-aidan toisella puolella asustava äreä naapuri esittäytyy Gootiksi, paikalliseksi kylänatsiksi, ja muutenkin harvaan asutussa naapurustossa tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus laukoa rasistisia vitsejä. Kulttuurishokki on siis aikamoinen. Pian Dora kuitenkin huomaa, että asiat eivät ole aivan niin mustavalkoisia. Naapurit nimittäin huolehtivat toisistaan. Tuovat Doralle huonekaluja autioon taloon, auttavat remontissa ja pihan raivauksessa. Saapa hän kyydin kauppaankin, kun autottomana ruokaostoksilla käyminen julkisella liikenteellä, joka kulkee vain kaksi kertaa päivässä, on hiukan haastavaa. Yllättäen kylänatsinkin rinnassa tuntuu sykkivän yllättävänkin huolehtiva sydän. Voiko kaksi niin eri maailmankuvista lähtöisin olevaa silti muodostaa ystävyyden?  

 

' Varmaa on, että kaikki pelkäävät ja ovat samalla sitä mieltä, että vain oma pelko on oikeaa pelkoa. Toiset pelkäävät vieraita vaikutteita, toiset ilmastokatastrofia. Toiset pandemiaa, toiset terveysdiktatuuria. Dora pelkää, että pelkojen keskinäisessä kamppailussa demokratia murtuu. Ja ihan niin kuin muutkin, hänkin usko, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi. '

s. 305-306 

 

Olen hiukan jäljessä bloggauksessa, joten tämänkin teoksen luin jo kuntavaalien aikaan. Silloin pinnalla kun on aina eriäviä poliittisia näkemyksiä ja jotenkin tämä Zehn teos osui sopivasti silmään kirjaston hyllystä. Yli-ihmisiä olikin hieno teos ajastamme. Dora kohtaa niin aktivismin syviin kaninkoneihin uponneen poikaystävänsä, jonka maailmantuskapaniikin lietsonta on toisena ääripäänä maalaiskylän muukalaisvihamielisille natseille. Dorakin on tottunut elämään median mukaisten kaupunkilaismaisten arvojen mukaan korrektisti. Silti hän joutuu kohtaamaan, että eivät ne toisenkaan puolen ihmiset ole pahoja. Harmaan sävyjä on molemmissa päissä. Ei ole kyse hyvä-paha asetelmasta, johon helposti sorrutaan. Ihmisiä me kaikki olemme, ja siten kykeneväisiä niin ystävällisiin ja lämpimiin tekoihin kuin hirmutyranniaan, oli ajava aatteemme sitten mikä vain.

 

Suorastaan rakastin tätä teosta. Dora oli sympaattinen päähenkilö, joka pohti päänsä sisällä ympäröivää maailmanmenoa ja sen sekopäisyyttä. Kuinka kauas toisistaan eri päät ovatkaan ajautuneet. Jo pelkkä todellisuuksien ero maalais-kaupunkilais-akseleilla oli dramaattinen. Tämä teos herätteli hienosti lukijaansa kyseenalaistamaan ennakkokäsityksiään. Näkemään ihmiset aatteiden takana. Olla astumatta kummankaan ääripään kelkkaan, kuten Dora, jolle varmaa oli vain että ei hänen pieni mielensä voi tätä kaikkea ymmärtää. Turhaa on yrittää kaivautua poteroon. Hieno ja juurikin inhimillinen romaani meistä epätäydellisistä ja pelokkaista ihmisistä. Joskus pitää nimittäin laittaa ne omat ennakkoluulot syrjään, kurkistaa sinne omankin kuplan ulkopuolelle ja tulla toimeen.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Kirja hyllyssä, Amman lukuhetki, Donna Mobilen kirjat, Tuulevin lukublogi, Kirjarouvan elämää, Kulttuuri kukoistaa, Esmeraldan eetos, Sivumerkkejä ja Anun ihmeelliset matkat  

  

Harmaja luode seitsemän - Leena Paasio

Kirjan nimi: Harmaja luode seitsemän

Sarja: Itämeri #1 

Kirjailija: Leena Paasio

Lukija: Panu Kangas
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2022

Kesto: 6h 29min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Eetu on lukion aloittava nuori, jonka elämä ei kuitenkaan ole aivan tavanomaista. Hänen äitinsä on nimittäin kadonnut joka-aamuisella uintiretkellään Espoon rannoilla. Isä on surunmurtama eikä kykene huolehtimaan perheestään. Ala-asteen aloittava pikkusisko taas tukeutuu Eetuun yhä tiukemmin. Eetu huolehtii perheen ruokaostoksista ja saattaa siskonsa ensimmäisenä koulupäivänä ala-asteelle. Hän kannattelee perhettä, eikä hänen omalle surulleen jää tilaa. Myös entinen rakas harrastus kilpapurjehdus on pitänyt lopettaa, vaikka hän olikin tiiminsä tähti.

 

Uusi elämänvaihe kuitenkin koittaa hänellekin. Lukiossa on purjehduksesta tuttu kaveri Salla, joka on kuin rakas sisko Eetulle. He myös tutustuvat uusiin ystäviin. Harmikseen samaan lukioon ja vieläpä ohjausryhmään tulee myös purjehduksesta tuttu varakkaan perheen kultapoika Rasmus, joka ei jätä välistä yhtään tilaisuutta naljailla Eetulle, joka on aina ollut himpun häntä parempi purjehtia. Koska kyseessä on teinejä, on vain luonnollista, että itse kukin kehittää ihastumisen tunteita, mutta osuvatko ne lainkaan yksiin? Entäpä Eetun äidin tapaus? Mitä enemmän Eetu nimittäin asiaa tutkii, sitä epäilyttävämmältä tämän katoaminen rupeaa tuntumaan. Mitä hänelle on todellisuudessa tapahtunut?

 

Tämä nuortenromaani tuli minulle vastaan kirjaston lukupiirissä ja voin rehellisesti todeta, että ilman sitä en olisi varmaan koskaan tullut tarttuneeksi tähän teokseen. Kyllähän minä nuortenkirjoja ihan säännöllisesti luen, mutta olen pitkälti pitäytynyt turvallisesti siellä fantasian ja dystopian puolella. Olen kuitenkin iloinen, että lukupiirin myötä tulin tarttuneeksi tähän teokseen (vaikka lopulta olinkin kipeänä enkä päässyt edes osallistumaan kyseiseen tapaamiseen). Tässä oli huomattavasti enemmän sisältöä kuin olin aluksi osannut odottaakaan.

 

Sarjan nimen mukaisesti Itämeri nimittäin nousi yllättävän suureen rooliin tätä lukiessa. Ihailin Paasion kykyä ujuttaa niin paljon Itämeritietoutta osaksi lyhyttä nuortenromaaniaan kuitenkin niin, että se ei pistänyt silmään tai tuntunut paatokselliselta. Itämeri nyt vain oli luonnollinen osa tarinaa, sillä lukiossa nuorilla oli tutkimuskurssi aiheeseen liittyen (ja olisin kyllä toivonut että omassa nuoruudessakin olisi moisia ollut tarjolla). Eetun purjehdusharrastuksen ja kadonneen meribiologiäidin myötä Itämeri tuli myös monin eri tavoin tutuksi lukijalle. Jos jollekin nuorelle syttyy tätä lukiessa edes pieni innostuksen kipinä rinnassa Itämereä kohtaan, niin hienoa!

 

Mitä itse tarinaan tuli, niin sekin oli yllättävän vetävä. Kerronta jaksoi pitää otteessaan vaikken sen kohdeyleisöä ollutkaan ja palasin aina ilolla teoksen äärelle jatkamaan kuuntelua, vaikka aluksi olinkin suhtautunut hyvinkin varauksella siihen mitähän tästä tulee. Ihmissuhteet olivat tarinassa isossa keskiössä, mutta ne oli rakennettu aidontuntuisesti ilman ylitsevuotavaa draamaa. Isossa roolissa olikin perhesuhteet ja ystävyys, mikä oli ilo huomata. Hiukan minua pisti tosin silmään kilpakumppani Rasmuksen hiukan liiankin nopeasti muuttunut suhtautuminen, mutta selkeästi tässä jo pohjustettiin seuraavaa osaa. 

 

Yhdestä asiasta kuitenkin yllätyin. Teoksen esittelytekstissä kerrottiin paljon Eetun kadonneesta äidistä ja kuinka tämä trillerimäinen romaani lähtee selvittämään asiaa. Tarinaa lukiessa tämä koko juttu jäi nimittäin kaiken arjenkuvauksen jalkoihin aika täysin. Ihan lopussa vasta alettiin vähän koskettamaan tätä juonilankaa, ja sitten tarina jo loppuikin. Takakansi siis kuvasti mielestäni aika huonosti itse teosta. Ehkä siinä pohjustettiin enempi koko sarjaa. Katsotaan jaksanko joku päivä tarttua teosparin seuraavaan osaan ja saada selville tuon Eetun äidin mysteerin. Minulle kuitenkin antoisinta oli juuri tuo kuvaus Eetun elämästä, ystävyydestä ja Itämerestä. En tiedä jäinkö kauheasti kaipaamaan edes lisää mysteereitä.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Siniset helmet, Kirjakaapin kummitus, Lastenkirjahylly, Kirjahilla, Tarinannuppuja, Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjavinkit