Valon airut - Kerttu Vuolab

Kirjan nimi: Valon airut  (Bárbmoáirras)

Kirjoittaja: Kerttu Vuolab, suomentanut Riitta Taipale
Kustantaja: Atrain

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2015

Sivumäärä: 217

Mistä: Kirjastosta

 

' Elämän esivanhemmat, joita voimme kutsua myös haltioiksi - ilma, vesi, maa, aurinko ja tuuli - ryhtyivät kaikki yhdessä vaalimaan kasvejaan ja eläimiään. He alkoivat pitää kalliina aarteinaan jokaista hyönteistä, sammaltupsua ja leväköyttä. Mutta he kaikki alkoivat myös hemmotella jotain tiettyä elollista ja pitää sitä erityisen rakkaana.

 Ilman haltian lempilapsi

Ilman haltia ihastui sääskeen, koska se on niin pieni ja kevyt. Eniten Biggá oli kuitenkin huvittunut sääsken siivistä, jotka sen lentäessä näyttivät välkähtelevän sateenkaaren väreissä ja joikailivat niin suloisin soinnuin. ' 

s. 17 

 

Aikojen alussa Päivä eli aurinko päätti kosiskella Maammoa eli maata. Lopputuloksena syntyivät kaksostyttäret Tuuli, ilman haltija Biggá, sekä Vesi, veden haltija Rávdná. Pikkuhiljaa maankamara rupesi saamaan nykysenkaltaisen ulkomuotonsa. Myöhemmin perheen jatkoksi syntyi myös pikkuveli, tulen haltija Doabár. Nämä elämän esivanhemmat elivät Saamenmaalla kylmässä ja karussa pohjolassa. He hoivasivat luontoa ja sen elollisia ja jokaisella oli oma lempilapsensa. Vietettiinpä myös häitä muiden luonnonilmiöiden kanssa. Saamen mytologia herää henkiin.

Toisella tasolla seurataan puolestaan yhtä perhettä. Nuoret lapset Duommá, Siggá ja Sáriggá kuuntelevat äidin, isän ja isovanhempien opettavaisia tarinoita elämästä ja luonnosta. Tämä kolmikko tulee myös häirinneeksi leikeillään haltijoita ja siten he päätyvät uskomattomalle matkalle Haltiavuoren syvyyksiin. Siellä he kohtaavat pelottaviakin seikkailuja, kun tarustojen henget heräävät henkiin. Paljon on lapsilla opittavaa elämästä, jotta joskus vielä pääsisi poiskin tuntemaan taas Saamenmaan tuulet poskillaan.

 

' Luonto toistaa toistamistaan samaa tarinaa

"Jo ammoisista ajoista asti ovat ihmiset opettaneet lapsiaan tarinoimalla. Sukupolvet ovat kutoneet kertomuksiksi elämänkokemuksiaan. Elämänviisauttaan he ovat kuvailleet kuuntelijoille vertauksin. Heinämätäs, sääsken toukka, tiiran poikanen, pikkulohi ja ihmisen veri ovat kaikki samaa satua, jota luonto yhä uudestaan toistaa.'

s. 137 

 

Saameksi alkujaan kirjoitettu teos, joka ammentaa vahvasti omasta mytologisesta kulttuuriperinnöstään? Tämähän kuulosti todella mielenkiintoiselta teokselta! Rakastin Kamulan Metsän kansa-sarjan avausosaa, jossa herätettiin henkiin suomalaiset kansanperinteet ja uskomukset osaksi perheen tarinaa. Odotinkin takakannen perusteella tältä Vuolabin teokselta jotakin samankaltaista lukukokemusta. Meillä suomalaisilla on myös Lönnrotin hieno Kalevala, josta päästä käsiksi vanhoihin kertomuksiin maailmanluonnista ja Väinämöisen seikkailuista. Saamenmaan tarusto on minulle puolestaan täysin vierasta, joten olin utelias kurkistamaan, minkälaista perinnettä sieltä suunnalta löytyisi.

 

Harmikseni joudun kuitenkin toteamaan, että Vuolabin teos ei ollut aivan minua varten. Se tuntui jotenkin epätasaiselta. Aluksi kirja tuntui olevan jotakin kauniin luontodokumentin ja mytologisten tarinoiden sekoitusta. Sitten se yllättäen vaihtui kertomukseksi noista sisaruksista ja heidän seikkailuistaan. Tuntui, että tätä ei oikein voi kutsua romaaniksi, mutta en tiedä mihin kategoriaan tämän heittäisi. Nuo vaihdokset eivät tuntuneet kovin sulavilta ja opettavaisuutta oli hiukan liiaksikin alleviivattu, vaikka muuten kyllä pidän opettavaisista tarinoista ja saduista (vrt. Tolstoin tarinoita tai Lewisin Narnia). Siinä on kuitenkin hienoinen reunus miten tämä toteutetaan, sillä se voi kallistua joko silmät avaavaan kertomukseen tai sitten liian tuputettuun selittelyyn. Vuolabin lasten osuudet eivät vain lähteneet tarinoina lentoon, enkä oikeastaan tullut missään vaiheessa kiinnostuneeksi miten heille käy. Alun pikkutarinoista oli kuitenkin mukava saada uutta tietoutta Saamen mytologioista ja luonnosta, unohtamatta kaunista kuvitusta. Nytpähän tiedän myös lapintiiran uskomattomista lentomatkoista, mistä mustikka on saanut värinsä ja mikä on Posio!

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Kirjakaapin kummitus, Kirjakimara ja Paljon melua kirjoista

 

Tokuen resepti - Durian Sukegawa

Kirjan nimi: Tokuen resepti (あん)

Kirjoittaja: Durian Sukegawa, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Sammakko

Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2020

Sivumäärä: 196

Mistä: Kirjastosta 

 

' "Söin teiltä viimeksi ostamani dorayakin. Sen kuori oli vielä mukiinmenevä, mutta paputahna oli hieman..."

"Paputahnako?"

"Niin. Siinä ei voinut aistia sen valmistaneen ihmisen tunteita."

"Tunteitako? Sepä merkillistä."

Sentarõ toki tiesi, että sellaista oli ylipäätään mahdoton aistia hänen tahnastaan, mutta yritti näyttää siltä kuin olisi kuullut jotakin yllättävää.

"Se oli jotenkin mitäänsanomatonta."

"Paputahnan valmistus on kuulkaas vaikeaa. Onko rouva koskaan itse kokeillut?"

"Olen tehnyt sitä itse, jo viisikymmentä vuotta." '

s. 12

 

Sakuradõrilla eli "Kirsikankukkakadulla" sijaitsee dorayaki-leivonnaisia myyvä Doraharu myymälä. Liiketiloilla ei mene kovin kummoisesti, mutta nyt kirsikkapuiden ollessa komeimmillaan on väkeä kaduilla hiukan enemmän. Sentarõ pyörittää tätä Doraharua joka päivä ilman vapaapäiviä, mutta silti hän ei ole siinä sydämellään mukana. Dorayakien tärkein osio eli paputahna on valmistavaraa, jota hän lätkii suoraan purkista myyntiin. Kuoret hän sentään jaksaa vielä paistaa itse. Oikeastaan Sentarõ ei edes itse välitä makeasta. Hän vain makselee menneisyytensä velkoja ja illalla siirtyy kippaamaan sakea jonnekin baariin. 

 

Elämä toistaa samaa päivästä toiseen, kunnes myymälään saapuu muuan vanha muori Tokue. Tämä heiveröinen mutta lämminsydäminen vanhus on maistanut Sentarõn dorayakia ja tullut siihen tulokseen, että sen paputahnasta puuttuu sielukkuus. Hänhän sen tietää viidenkymmenen vuoden kokemuksella aiheesta. Oikeastaan Tokue haluaisi tulla Sentarõlle töihin. Sentarõ on epäileväinen, mitä apua on heikkokuntoisesta vanhuksesta keittiössä, varsinkin kun Tokuen kädet ovat jonkun sairauden pahasti runtelemat ja siten lähes käyttökelvottomat. Tokue on kuitenkin sitkeä ja lopulta Sentarõ päättää palkata hänet. Tästä alkaa yhteinen matka, jossa kaksi elämässä kolhuja saanutta sielua sukeltavat paputahnan herkän valmistuksen saloihin. Ja ehkä siinä samalla he tulisivat myös viimein avautumaan menneisyytensä painolasteista.

 

' "Oli aika jolloin... Olin suljettuna erääseen paikkaan."

Heti sen sanottuaan Tokue ravisti päätään ja alkoi lisätä vettä kattilaansa. Hän näytti katuvan äskeistä lausahdustaan.

"Anteeksi. Minähän aiheutan teille huolia puhumalla itsestäni", Sentarõ aloitti, "Vaikka teilläkin..."

"Niin minäkin. Anteeksi", Tokue vastasi. Hän ei katsonut Sentarõta, lisäsi vain: "Unohtakaa, mitä sanoin." '

s. 60 

 

Oli jotenkin intiimi kokemus päästä seuraamaan vierestä, kuinka nämä kaksi täysin erilaista ihmistä haparoiden uskaltautuvat avaamaan omia haavojaan. Pelko torjunnasta ja ihmisten yleisistä stigmoista on kova. Sentarõon nuoruuden törttöilyt ovat jättäneet sisäiset arvet, mutta Tokue joutuu kantamaan sairautensa merkkejä jatkuvasti näkyvillä. Ennakkoluulot ovat kovat. Sentarõn ja Tokuen tarinaa valvoo myös ikkunasta näkyvä kirsikkapuu, joka muuttaa ulkonäköään aina vuodenaikojen mukaan. Paljon vuoteen nimittäin mahtuu, eikä kaikki suinkaan ole yhtä menestystarinaa. Iän tuomalla viisaudellaan Tokue pyrkii kuitenkin välittämään oppejaan Sentarõlle. Jossain kohtaa on kuitenkin tuleva aika, kun tämänkin nuoren miehen on aika löytää oma polkunsa. Jymähtäneeseen murheen aallokkoon ei kannata jäädä asumaan. Vaikka elämä heittäisi eteen vaikka minkälaiset olosuhteet, on silti löydettävä omat pienet ilonsa. Sen jos jonkin Tokue tietää. Ihmisten sairauden pelko on nimittäin vienyt hänen oikeutensa normaaliin elämään.

 

Oi että, näissä japanilaisissa teoksissa on vain sitä jotakin joka vetoaa minuun. Luin juuri vuodenvaihteessa Higashinon upean Namiyan puodin ihmeet sekä pari vuotta sitten Muratan pienoisromaanin Lähikaupan naisen, joissa oli myös jotakin samaa tunnelmassa. Henkilöt ovat omanlaisiaan kolhuja saaneita mutta siitä huolimatta lämminsydämisiä ihmisiä, mutta joita ympäröivä yhteiskunta ei välttämättä hyväksy. Tarjolla on niin sitä elämän lämpöä, mutta myös tummempia sävyjä, jotka koskettavat ja saavat lukijana ajattelemaan. Pienestä sivumääristään huolimatta tässä tuntuu saavan paljon enemmän. Siinä ei ole mitään turhaa. Tunnelma on kaiken a ja o. 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Lumiomena, Unien kelluvalla sillalla, Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijatar, Hemulin kirjahylly, Kirjahilla ja Oksan hyllyltä 

 

Kehto - Arthur C. Clarke & Gentry Lee

Kirjan nimi: Kehto (Cradle)

Kirjoittaja: Arthur C. Clarke ja Gentry Lee, suomentanut Matti Kannosto
Kustantaja: Kirjayhtymä

Julkaisuvuosi: 1988, suomennos 1990

Sivumäärä: 450

Mistä: Isältä lainassa

' Häntä huvitti nämä salapuuhat Carolin kanssa. Tällainen ohjelmahuiputus saisi aivan varmasti Carolin kumppanit - olivat he keitä tahansa - vakuuttumaan, että Carol oli tosissaan valaita etsiessään. Samalla hälytin hälyttäisi mikäli se mitä Carol tosiasiassa etsi - oletetusti harhaan lentänyt (ja salainen) merivoimien kokeiluvaiheessa oleva ohjus - sattuisi lojumaan merenpohjalla veneen kulkutien varrella. '

s. 82

 

Floridassa Key Westin rannan tuntumassa tapahtuu kummia. Lauma valaita on ajautunut hietikolle ja jäänyt jumiin laguunin poukamaan. Jokin on saanut niiden suunnistusvaiston aivan sekaisin. Asiantuntijat saapuvat paikalle ja aloitetaan mittava pelastusoperaatio. Paikalla on myös reportteri Carol Dawson. Valaista hän saa hyvän jutun, mutta sen lisäksi hänellä on myös toinen missio. Hän nimittäin epäilee, että merivoimat olisivat hukanneet harjoituksissaan ohjuksen näihin samaisiin rantavesiin ja pimittäneet sen suurelta yleisöltä. Carol on päättynyt löytää tuon kyseisen ohjuksen, ja valaiden omituisen käytöksen tutkiminen on oiva tekosyy hänen merenalaisille tutkimuksilleen.

Enää Carol tarvitsee veneen ja sukelluskaverin, joiden ei tarvitse tietää hänen todellisista tarkoitusperistään mitään. Hän laittaakin hynttyyt yhteen äreän Nickin sekä tämän lupsakan suulaan apurin Troyn kanssa. Nick on kuitenkin entinen aarteenetsijä, jolla on omat epäilyksensä Carolin tarkoitusperistä. Kyllähän kulta-aarteen löytäminen tekisi poikaa. Sukellusmatkallaan he kohtaavat kuitenkin jälleen omituisesti käyttäytyviä valaita. Aivan kuin ne vartioisivat jotakin pohjassa. Toisaalla komentajakapteeni Wintersillä on tiukat paikat. Merivoimien harjoituksissa ollut ohjus on kuin taikuuden saattelemana lähtenyt omille teilleen ja se olisi parasta löytää ja pian. Ei siinä yli-innokkaiden alaisten salaliittoteorioihin ehdi perehtyä, kun ylemmät hiillostavat jo hänen omia pallejaan. Onpahan myös kaukana avaruudessa olemassa hyvinkin kehittynyt kansa, joka on ottanut eliönäytteitä muista maailmoista. Miten tämä kaikki liittyy toisiinsa? Entä onko tämän jälkeen enää paluuta entiseen?

' Nick hymyili. - Olet tainnut lukea liikaa tieteiskirjoja.

- En ollenkaan, Carol vastasi tuijottaen Nickiä kiinteästi, - mutta huipputekniikan ja supertekniikan kanssa olen ollut tekemisissä varmasti paljon enemmän kuin sinä. Tein tässä äskettäin artikkelisarjan Miamin merentutkimuslaitoksesta ja näin mitä kaikkea siellä kehitellään. Mutta mikään ei ollut lähelläkään sitä äskeistä mattoa tai jättiläisameebaa. Todennäköisyys että tähän olisi jokin maanpäällinen selitys tuntuu aika vähäiseltä. '

s. 311-312

Aivan kuten Vonnegutin viihdyttävän Kissan kehdon kanssa, niin tälläkään kertaan minulla ei ollut lainkaan mitään hajua mitä isäni oli laittanut minulle lukemiseksi mukaan. Kannen perusteella odotin jotakin kovaa scifiä ja mieleni perukoilla oli muistissa, että Clarkelta olisin joskus teininä lukenut Avaruusseikkailu 2001 teoksen. Ensimmäisessä luvussa olikin heti toinen planeetta mystisillä laulukäärmeillä ja avaruusalus. Sitten tämä avaruuspuoli kuitenkin jäi hyvin pitkäksi aikaa täysin unholaan. Sen sijaan seurasimme Carolin, Nickin ja Troyn hitaasti lämpenevää yhteistyötä sekä Wintersin omia tutkimuksia toisaalla. Pääroolissa olikin ihmiset ja heidän välisensä ihmissuhteet. Kaikkien kipeitäkin taustoja avattiin ja rakennettiin rauhassa jännitteitä. Kuka oli saanut siipeen rakkaudessa, kuka selvisi rasismista ja menetyksistään huumorikuoren avulla, kenellä oli sotatraumoja jne. Luonnollisesti olin hämmentynyt, koska tämä tuntui hyvin erilaiselta kuin Avaruusseikkailu 2001 ja mitä Clarkelta ylipäätänsä odotin.

Oikeastaan raskaan scifin sijasta sanoisin tämän teoksen olleen eräänlainen jännitys- tai seikkailuteos. Kunhan pyörät saatiin pyörimään niin kyllähän kaikenlaisia jännittäviä tilanteita tuli eteen ja sivut kääntyivät kun halusi vain tietää mitä seuraavaksi. Olihan loppupuolella noilla avaruuden kansoilla oma oleellinen roolinsa, mutta tähän ei mennä läheskään niin syvälle kuin yleensä scifissä. Oikeastaan tykkäsinkin tästä henkilöhahmojen rauhallisesta esittelystä aika paljon ratkaisuna, sillä näin ei tarvitse olla mikään harrastunut scifin lukija, jotta voi nauttia tämän seikkailun matkassa. Jonkin verran sivuilla oli kylläkin hekumointia teknologian selityksissä ja havaitsin myös tiettyä miehistä katsetta joissakin naisia kuvaavissa kohtauksissa eli näin parikymppisinä naisena en välttämättä ollut Clarken ja Leen ajattelemaa kohdeyleisöä. Toisaalta eipä se liiaksi menoa haitannut ja Carol oli hyvinkin omatoiminen ja tomera nainen, eikä mikään Indiana Jonesin pelastettava neitonen. Varsin positiivinen yllätys siis kaiken kaikkiaan, vaikka vähän jäikin scifihammasta kolottamaan, kun odotukset olivat hiukan erilaiset.

Tähdet: 3.5 / 5

Hyvien synnytystarinoiden kirja - Sanna Stellan

Kirjan nimi: Hyvien synnytystarinoiden kirja

Kirjoittaja: Sanna Stellan
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2022

Sivumäärä: 189

Mistä: Kirjastosta

' Kauhutarinat synnytyksistä herättävät huomiomme, ja niitä kerrotaan hanakasti eteenpäin. Mutta toisenlaisellekin tarinalle on tilaa. Siksi halusin kirjoittaa kirjan toisentyyppisestä lähestymisestä synnytykseen. Mitä jos synnytys ei olisikaan tuskallinen kärsimysnäytelmä, vaan luonnollinen tapahtuma elämän ketjussa? Mitä jos se ei pelottaisikaan? Mitä jos nainen luottaisi itseensä ja voimaansa, olisi valmis?

Mitä jos kaikki menisikin hyvin? '

s. 11

 

Sanna Stellan oli pelännyt synnytystä ikänsä. Ihmisten kauhutarinat sekä elokuvien dramaattiset kohtaukset olivat luoneet uskon tapahtumasta, johon ei haluaisi koskea pitkälle tikullakaan - mieluummin vaikka sektioon kuin sänkyyn sidottuna tuskasta huutaen lasta ulos pusertamaan. Onneksi elämässä tuli vastaan myös muutama toisenlainen esimerkki. Kun Stellan rupesi odottamaan esikoistaan hän halusi tietää miten saada tuo toisenlainen kokemus - hyvä. Alkoi valmistautuminen ja nyt neljä onnellista luomusynnytystä myöhemmin Stellan on halukas jakamaan niin omia kuin muidenkin voimaannuttavia kokemuksia. Nämä ovat niitä hyviä synnytystarinoita, joita meidän kaikkien tulisi kuulla.

Kirja koostuu kahdesta osasta, jossa ensimmäisessä keskitytään enempi pohjustamaan luonnonmukaista synnytystä ja toinen osa pitää sisällään nämä kolmetoista erilaista, mutta silti hyvää synnytystarinaa. Alussa tosiaan keskustellaan mikä on ylipäätänsä luomusynnytys, naisten asemasta ja sen vaikutuksesta synnytysprosessiin sekä käydään pikaisesti läpi synnytyksen eri fysiologiset vaiheet. Tämän jälkeen kaksi konkarikätilöä pääsevät ääneen kertomaan omista havainnoistaan ja kokemuksistaan luonnonmukaisten synnytysten ympäriltä. Lopuksi Stellan kertoo vielä omat synnytystarinansa ennen siirtymistä toisen osion eri naisten synnytyskertomuksiin. 

' Ajattelen, että synnytys on elämän keskiössä, kehon ja rakkauden keskiössä. Joskus minusta tuntuu siltä, että varsinkin länsimaissa synnytys on tehty lääketieteelliseksi toimenpiteeksi, vaikka matka siihen alkaa rakastelulla ja läheisyydellä. Synnytys ei ole mikään irrallinen tapahtuma, vaan elämän lähde. Vertaan sitä tanssiin, joka voi olla tekninen suoritus, jolloin se on tylsää, tai se voi olla sielukas, sensuelli tapahtuma. Synnytys on elinvoimaa. '

s. 182-183 (Hanna)

 

Ihanaa, että Stellan on päättänyt kirjoittaa tämän kirjansa. Juuri tällaisia lähestymistapoja synnytyskeskusteluihin kaivataan! Nyt kun oma h-hetki on aivan nurkan takana, niin synnytyksestä on tullut puhuttua paljon ihmisten kanssa. Sitten olen tuonut esiin ajatuksiani, että voihan se varmasti ihan hyvinkin mennä ja olla vahva voimaannuttava kokemus, että lähestytään positiivisen kautta tätä tulevaa mullistusta. Jostain syystä tähän reaktio on kuitenkin yllättävän negatiivinen. Tulee välitöntä vastapalloa, niin synnyttäneiltä kuin vain mediasta käsityksensä saaneita, joilla on kauhea tarve torpata nämä positiiviset ajatukset ja tulla kertomaan kuinka kauhea kokemus synnytys on ja mikä kaikki voi mennä pieleen ja että ei kyllä ole mitään mahdollisuutta selvitä ilman kaikkia mahdollisia mömmöjä jne. Oikeastaan toiset ihmiset ovatkin ne, jotka ovat tässä horjuttavat uskoani tulevaan koitokseen ja siksi koenkin tärkeäksi lukea näitä toisenlaisia kertomuksia. Aina tuollaisen keskustelun jälkeen pitää nimittäin saada se kylvetty epäilyksen siemen kaivettua ylös maasta - en tarvitse sinua vaan positiivista lähestymistä aiheeseen, josta ammentaa voimaa kun sitä tarvitsen. Annettaisiinko viimeisillään raskaana olijoille synnytysrauha ja mahdollisuus positiiviseen kuplautumiseen? Näihin asioihin on kuitenkin tullut aika paljon perehdyttyä, joten kyllä ne realiteetit tiedostaa. Vaikka ei olekaan olemassa täysin miellyttävää ja mutkatonta synnytystä ja asiat voivat mennä eri tavoin kuin on suunnitellut, ei se tarkoita etteikö itse synnytyskokemus olisi voinut olla siltikin hyvä. Oman lähestymistapansa voi valita. Mieluummin itse ainakin menisin luottavaisena omaan kehoon ja mieleen, ja sitten jos jotain käy niin siihen mukaudutaan. Pelko heti kättelyssä ei johda mihinkään muuhun kuin negatiiviseen kierteeseen kuten Heli Peloton synnytys kirjassaan jo kuvasi. 

 

Stellanin kirja tuli siis tosiaan tarpeeseen. Tykkäsin myös sen rakenteesta paljon. Alussa oli sopivasti pohjustusta, sillä teoksen ei ole tarkoituskaan olla se suurin tietoteos synnytyksen eri vaiheista ja muusta teknisestä prosessista. Tätä tietoa varten voi lukea monia hyvinkin syvälle siihen meneviä teoksia. Yllättäen nautin varmaan eniten noiden synnytyskätilöiden viisauksista. Tuntui jotenkin voimaannuttavalta kuulla myös ammattilaisten, satoja synnytyksiä nähneiden ja luomusynnytysten edelläkävijöiden ajatuksia. 

 

Stellan on myös koonnut kattavan monipuolisen sekoituksen erilaisia synnytyksiä kolmeentoista kertomukseensa. Kaikki ei aina ole mennyt suunnitelmien mukaan ja silloin suunnitelmista on pitänyt poiketa, mutta se ei muuta sitä että synnytys on voinut siltikin olla hyvä. Tarinat olivat rehellisiä ja aidontuntuisia eivätkä siten mitään sokerihattaraa. Luomusynnytys ei ole itsessään itseisarvo, vaikka monissa tarinoissa näin mentiinkin loppuun asti. Tärkeintä on oma kokemus. Olen positiiviseen synnytyskuplaan päästäkseni kuunnellut myös erilaisia (hyviä) synnytystarinoita podcasteina, ja luonnollisesti noin kymmenen sivun tarinoissa ei ehditä päästä samaan syvyyteen kertomuksissa vaihe vaiheelta edeten kuin tunnin puhejaksoissa. Siten nämä tarinat jäivät makuuni vähän pintapuolisiksi, mutta näen silti tämän kirjan arvon. Toivottavasti useampikin tuleva synnyttäjä lukisi tämän ja löytäisi sisäisen uskonsa, että kyllä se synnytys voi hyvinkin mennä :)

 

Tähdet: 3.5 / 5

Auroran salaisuus - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Auroran salaisuus (The Girl on the Cliff)

Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2022

Sivumäärä: 551

Mistä: Siskolta lainassa

' Koko ajatus oli naurettava... Hän oli menestynyt newyorkilainen kuvanveistäjä, ja hänellä oli oma elämänsä... Kuinka hän saattoi edes harkita sitä, että muuttaisi johonkin jumalanhylkäämään taloon kallionjyrkänteen reunalle hoitamaan pikkutyttöä, jonka oli tavannut ensimmäistä kertaa vasta viikkoa aikaisemmin? Tuntemattoman miehen mieliksi? Kaiken kukkuraksi Lislen suku ja Granian viimeaikainen yhteys siihen aiheutti selvästikin selittämätöntä tuskaa hänen äidilleen.

Ja silti... silti... '

s. 72

 

New Yorkissa asuva menestynyt kuvanveistäjä Grania Rayan on kohdannut menetyksen. Päästäkseen nuolemaan haavojaan rauhassa, jättää hän miesystävänsä Mattin New Yorkiin ilman selityksiä ja pakenee itse vanhempiensa luo Irlannin West Corkin karulle maaseudulle. Tuolla jylhillä rantakallioilla Grania kohtaa pelottavan mutta lumoavan näyn: nuori punatukkainen tyttö valkoisessa yöpaidassaan ottaa myrskyä vastaan aivan kallion reunalla. Tämä alle kymmenvuotias mystinen tyttö on läheisen kartanon Dunworley Housen yksinäinen lapsi Aurora Lisle. Hänen isänsä joutuu olemaan paljon poissa. Äidin mielenterveys oli puolestaan rakoillut, kunnes hän oli syöksynyt kuolemaansa kalliolta alas. Menetys on ollut kova tälle tytölle eikä ole selvää onko hän vieläkään selvinnyt tästä tragediasta.

Oman menetyksensä kokeneena Grania on äiti ilman lasta ja Aurora lapsi ilman äitiä. Tämä jokin vetää heitä vahvasti puoleensa ja pian Grania huomaakin viettävänsä päivät tämän yksinäisen tytön seurassa. Granian äiti ei kuitenkaan katso tätä ystävyyttä hyvällä. Jokin synkkä salaisuus on kietoutunut Rayan ja Lislen sukujen ympärille, joka on jättänyt juovan jonka yli on vaikea kurkottaa. On palattava ajassa vuosisata taaksepäin, Granian isoäidin äitiin Maryyn. Ensimmäinen maailmansota vie monilta nuorikoilta miehet ja myös Mary lähtee hankkimaan elantoaan sisäkkönä - missäs muualla kuin herrasväki Lislien palveluksessa. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumaketju, jonka jäljet johtavat aina Auroraan saakka.

' Lukijoista nämä kaikki yhteensattumat saattavat tuntua liioitelluilta, mutta ei tässä oikeastaan mitään liioiteltua ole. Me Rayanit ja Lislet olemme asuneet eristyksissä pienessä kyläyhteisössä maailman laidalla. Olemme olleet naapureita monta sataa vuotta, eikä ole mitenkään hämmästyttävää, että sukuhistoriamme ovat kietoutuneet toisiinsa. '

s. 270

Rileylle tuttuun tapaan tarjolla on siis jälleen monessa eri aikatasossa kulkeva tarina. Seuraamme niin Granian ja Auroran eloa ja haasteita nykyajan Irlannissa. Sitten on maailmansotien aikaisia tragedioita Lontoossa. Sukupolvia mahtuu kuitenkin vielä tähän väliinkin eikä näiden sukujen yhteen kietoutumien solmu suinkaan siitä helpotu. Onpahan sitten myös poloinen Matt nyky-Manhattanilla pohtimassa hämmentyneenä omaa elämäänsä, kun Grania vain otti ja lähti. Välissä oli myös Auroran merkintöjä, kuinka hän kirjoittaa tätä sukunsa tarinaa, koska aika on pian hänestä jättävä, ja näissä osioissa Riley puhutteleekin lukijaa aika suoraan. Jotenkin tuntuu, että näitä erillisiä juonilankoja oli tässä teoksessa enemmän kuin yleensä Rileyllä. Grania ja Aurora saivat kyllä sivutilaa, mutta oikeastaan monet muut osiot vähän juostiin läpi kun taas vaihdettiin kertojaa. Ehkä pitäytyminen vain kahden aikatason ja kertojan ratkaisussa olisi toiminut selkeämpänä vaihtoehtona.

 

Olen nyt lukenut aika paljon Rileytä, kun näitä hänen teoksiaan julkaistaan nyt useita vuodessa. Harmikseni joudunkin toteamaan, että tämä teos oli kuitenkin kerrankin vähän pannukakku. Yleensä Rileyn aikuisten sadut imaisevat mukaansa kerronnan vietäviksi ja näitä lukiessa tietää tasan tarkkaan mitä saa: romantiikkaa mutta myös hiukan vakavampia teemoja. Nyt kuitenkin jäin vähän hölmistyneenä rannalle. Vakavia teemoja oli jälleen kuten keskenmenoa, vanhempien kivuliaita suhteita lapsiin, sotatraumoja jne. Nämä kuitenkin jäivät todella kevyiksi ja pintapuolisiksi käsittelyiltään. Tuntui että ne olisivat ansainneet enemmän jos ne kerran haluttiin tuoda esiin osaksi tarinaa. Tarinassa oli yksinkertaisesti liikaa erillisiä juonilankoja ja henkilöitä, jolloin kenenkään matkaan ei oikein päässyt mukaan elämään. Koskettavuus efekti jäi kokematta. En myöskään oikein missään vaiheessa lämmennyt Granialle, jonka pakenemisen syyt tuntuivat myös absurdeilta. Ylipäätänsä kerronnassa oli jo aivan liikaa epäuskottavuuksia, jotta ne olisi enää voinut ohittaa.

Ei kaikki teoksessa ollut kuitenkaan huonoa. Irlannin maaseutu ja Granian vanhempien pienmaatila kuulostivat oikein idylleiltä paikoilta. Nuo jylhät maisemat ja luonnonvoimat, jotka tuolla jyrkänteillä vallitsevat. Olin myös hyvin positiivisesti yllättänyt, että tällä kertaa teoksen rakkaus ei keskittynyt niinkään miehen ja naisen väliseen vetovoimaan. Tässä oli keskiössä vanhemman rakkaus lasta kohtaan, eikä sen aina tarvitse verisiteitäkään. Kuinka paljon onkaan valmis uhraamaan tuon pienokaisen edestä. Entä osaako lapsi kasvaessaan edes tiedostaa saati arvostaa kuinka paljon vanhempi onkaan tehnyt hänet turvatakseen. Yli viidestäsadasta sivusta huolimatta Rileyn kevyen kerronnan saattelemana matka menee kuin itsestään eikä tätä lukiessa nokka pitkään tuhissut. Ehkä olen kuitenkin lukenut nyt Rileytä vähän liiankin tiheään tahtiin, sillä tiedostan jo liiankin selkeästi hänen tiettyjä maneereitaan. Entä kuinka monta teosta voikaan kirjoittaa, joiden kaikkien päähenkilöt ovat erityislaatuisen lahjakkaita esiintyjiä? Ehkä pieni tauko voisi tehdä hyvää. Näin seuraava Riley voisi taas puhtaammin viedä minut viihteen siiville.

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Mustelmiinan mietteitä, Lumiomena, Anun ihmeelliset matkat ja Nenä kirjassa 

 

Synnytyksen liike ja rytmi - Malla Rautaparta

Kirjan nimi: Synnytyksen liike ja rytmi - Opas synnyttämisen matkalle

Kirjoittaja: Malla Rautaparta
Kustantaja: Basam Books

Julkaisuvuosi: 2021

Sivumäärä: 133

Mistä: Kirjastosta

 

' Tee pieni tehtävä ennen kuin jatkat lukemista: sulje silmät ja kuvittele eteesi synnyttäjä. Jää katselemaan hetkeksi ensimmäistä näkymää, joka eteesi ilmestyy. '

s. 11

Monien ensimmäinen mielikuva synnyttäjästä on edelleen median ja elokuvien selällään tai puoli-istuvassa asennossa naama punaisena ponnistava nainen. Rautaparta lähestyy teoksessaan synnytystä kuitenkin liikkeen kautta - onhan monissa tutkimuksissa jo havaittu, että paikallaan makuuttaminen on itseasiassa hyvinkin epäluonnollinen asento synnyttää. Asennon vaihdot ovat nimittäin synnyttäjän oma keino säädellä lantion kulmaa ja toimia yhteistyössä ulos suunnistavan lapsen kanssa. Suuressa osassa yhteisöjä on ollut yhteistä, että synnyttäjät ovat jotenkin pystyasennossa, liikkuvat ja vaihtavat asentoja. Nyt Rautaparta jakaa teoksessaan tietämystään aiheesta.

Teos koostuu eri luvuista, jotka käsittelevät omia aihealueitaan. Matka aloitetaan historiikilla ja jatketaan keskusteluun eri toimenpiteiden välttämättömyydestä - toisinaan lääketieteellä kun voidaan pelastaa henkiä, mutta aina synnytyksen kulkuun puuttuminen ei suinkaan tuo parasta lopputulosta. Sitten käydään läpi fysiologiaa kohdun, hormonien ja lantion osalta sekä keskustelua kivusta, sen lähteistä ja lääkkeettömistä lievitysmenetelmistä. Aihetta syvennetään seuraavassa luvussa, kun puhutaan enempi hengittämisestä, äänten päästämisestä ja liikkeestä. Myös synnytysrauhan tärkeys nostetaan esille. Sitten palataan avautumisesta ponnistamiseen ja istukan synnyttämiseen vielä seikkaperäisemmin ja lopuksi vielä näitä ohjeita mitä mukaan sairaalaan ja kuinka valmistautua niin hengitysharjoituksin, venytyksin, lantionpohjan harjoituksin ja lepoasennoin.

 

' Laajemmin ajateltuna koko odottajaa ympäröivä kulttuuri, elokuvat ja kunnollisen synnytysvalmennuksen puute voivat saada odottajan epäröimään voimiensa riittävyyttä. Tärkeää onkin, että synnyttäjän lähellä olevat uskovat tämän kykyyn synnyttää. Maija Butters puhuu kirjassaan Väkevä hauraus voimien siirrosta ja voimien riistosta. On helppoa siirtää synnyttäjälle voimia, ja vähintään yhtä helppo on riistää ne häneltä. '

s. 86 

 

Teoksessaan Rautaparta viittaa usein elokuvien ja siten ihmismieleen syöpyneiden synnytyskuvien haitallisesta vaikutuksesta. Synnytys kun voisi olla niin paljon enemmän kuin se tuskissaan sängyssä makaava passiivinen ja muiden armoilla oleva kuva antaa. Synnytystään ei voi käsikirjoittaa eikä se ole Rautaparran tarkoituskaan. Hän vain auttaa näkemään kuinka hengityksen ja liikkeen avulla voi pyrkiä tukemaan omaa aktiivista rooliaan osana synnytystä. Kyllähän se paljon voimaannuttavammalta kuulostaa olla osallinen kuin passiivinen sivustaseuraaja noinkin merkityksellisessä elämän suurtapahtumassa. 

 

Olen nyt jo aika paljon tulevaa synnytystä varten lukenut. Siksi Rautaparran varsinkin alun osiot, joissa käsiteltiin synnytyksen kulkua, kehitystä historiassa ja anatomiaa olivat jo oikeastaan aika tuttuja aiemmista opuksista. Näihin ei myöskään syvennytty kovin pitkäksi aikaan, joten suosittelen tutustumaan ehkä jonkin muun teoksen kautta näihin perusasioihin, jos tuntuu että niissä tarvitsee vielä preppausta. Ylipäätänsä teoksessa oli hiukan ehkä toistoa, vaikka samalla tuntui, että asioihin olisi voinut syventyä enempikin.

 

Se taas mikä oli Rautaparran teoksessa parasta, oli hänen erilaiset neuvonsa eri asentoihin. Teoksessa oli paljon hyviä kuvia kuinka hyödyntää jumppapalloa, liinoja tai jakkaraa apuna niin valmistautumisessa kuin itse synnytyksessä. Myös lonkkien avauksen ja muutenkin kehon valmistelemisen vinkit olivat mukavan simppeleitä ja käytännöllisiä. Näitä eri asentoja ja apuvälineiden monipuolisia käyttöjä ei oltukaan juurikaan käsitelty aiemmissa lukemissani opuksissa, ja juuri näitä vielä kaipasin. Ehdottomasti lisään synnytystoivelistaani liinat, ja jumppapallon kanssa voinkin jo kotona harjoitella eri asioita. Kokonaisuutena siis varsin tiivis teos, joka ei enää tässä vaiheessa tuonut minulle kauheasti uutta, mutta koin sen jakamien lopun vinkkien olleen hyödyllisiä. Kohtahan se nähdään miten sitten käytäntö tulee sujumaan :D

Tähdet: 3 / 5

Pinokkion seikkailut - Carlo Collodi

Kirjan nimi: Pinokkion seikkailut - Erään puunuken tarina (La avventure di Pinocchio - Strotia di un burattino)

Kirjoittaja: Carlo Collodi, suomentanut Pauliina de Anna
Kustantaja: Savukeidas

Julkaisuvuosi: 1883, suomennos 2016

Sivumäärä: 219

Mistä: Kirjastosta

 

' Kun Geppetto oli keksinyt nimen puunukelleen, hän alkoi tehdä työtä olan takaa. Hän teki nukelle heti hiukset, sitten otsan ja sen jälkeen silmät.

Voitte vain kuvitella hänen hämmästyksensä, kun hän silmät tehtyään huomasi, että ne liikkuivat ja tuijottivat häntä!

Nähdessään noiden puisten silmien tuijottavan Geppetto suorastaan kiukustui ja sanoi närkästyneeseen sävyyn:

- Senkin puusilmät, mitä te minua toljotatte?

Kukaan ei vastannut.

Sitten hän teki nukelle nenän, mutta heti kun se oli valmis, se alkoi kasvaa. Se kasvoi kasvamasta päästyään ja piteni muutamassa minuutissa niin pitkäksi, ettei loppua ollut tulla. '

s. 14-16

 

Olipa kerran... puukalikka. Aivan tavallinen kalikka, jossa ei ollut päällisin puolin mitään ihmeellistä. Vastaavilla kalikoilla lämmitetään jatkuvasti uunia. Tämä kyseinen kalikka päätyi kuitenkin puuseppä Antonion verstaaseen. Kalikasta oli tarkoitus tulla pöydänjalka, mutta pieni aneleva ääni pyytää viime hetkellä Antoniota olemaan lyömättä kovaa kirveellään. Kuin tilauksesta köyhä Geppetto saapuu juuri parahiksi verstaaseen kysymään, liikenisikö puusepältä hänelle puukalikkaa, jotta hän voisi tehdä puunuken ja ansaita sillä muutaman roposen tulevaisuudessa. Näin Antonio pääsee eroon merkillisestä kalikastaan ja Geppeto ryhtyy veistämään puunukkeaan - Pinokkiota joka herääkin henkiin.

Kiltin puunukkepojan sijasta Pinokkio on kuitenkin aivan kuriton. Heti ensihetkistään lähtien hän alkaa kiusata isäänsä aivan mahdottomasti. Pinokkiota ei nimittäin kiinnosta olla kunnollinen, työteliäs tai avulias. Hän haluaa vain lusmuta pitkin maanteitä ja elellä vapaata elämää. Kaikesta tottelemattomuudesta huolimatta Geppeto rakastaa tätä pientä puupoikaansa, joka joutuu jos jonkinmoisiin selkkauksiin. Onnettomuudet tuntuvat oikein seuraavan tätä impulssiensa perässä juoksevaa poikasta. Ehkä sillä on syynsä miksi aikuiset aina koittavat ohjeistaa ja auttaa häntä oikealle polulle. Jos Pinokkio vain malttaisi pysähtyä kuuntelemaan. Monta kertaa pitää tulla huijatuksi ennen kuin viimein oppi menisi perille. Vasta kunnon poikana hän voisi muuttua puunukesta oikeaksi pojaksi.

 

' Totta vie - puunukke haasteli mielessään tien päälle lähtiessään - meitä lapsiraukkoja on kohdannut kova kohtalo. Kaikki toruvat meitä, kaikki ojentavat meitä, kaikki jakelevat meille neuvojaan. Jos heitä on kuuleminen, he kaikki tahtoisivat ryhtyä isiksemme ja opettajiksemme. Kaikki, puhuvia sirkkoja myöten! '

s. 64 

 

Oi voi Pinokkiota mitä teit! Niin monta kertaa hän sai nenilleen ja silti hän aina uudestaan päätti rikkoa hänestä huolehtivien hyväsydämisten ihmisten neuvoja ja lähteä omille teilleen tekemään oman päänsä mukaan. Luulisi, että kerrasta tai kahdesta oppisi, mutta ei. Rahoja huijattiin, oltiin joutua kalaksi pannulle ja aasiksi sirkukseen. Istuttiinpa tyhmyydestä jo linnassakin, mutta aina vain uudestaan ja uudestaan tämä puunukke haksahti. Näen kyllä, että Collodin tarkoitus on olla kertoa opettavainen tarina virheiden tekemisestä ja lapsen kasvamisesta, mutta en vain päässyt yli turhautumisestani Pinokkion niin suureen välinpitämättömyyteen ja typeryyteen. Sirkka parka kokee surkean kohtalon heti alkuun ja Geppetokin päätyy valaan vatsaan sydän särkyneenä, vain koska Pinokkio ei voi vastustaa kiusauksia tai sietää toisten antamia ohjeita.

 

Muistikuvani Disneyn animaatiosta ovat hyvinkin hatarat, joten en ollut aivan varma mitä kaikkea nämä klassikkosadun sivut pitäisivätkään sisällään. Nyt kun viime vuoden lopussa tuli peräti kaksi Pinokkion uudelleenfilmatisointia, niin päätin vetreyttää muistikuviani. Olen kuitenkin melko varma, että tämä kirja oli huomattavasti julmempi kuin tuo Disneyn animaatio. Tai ainakin minun on vaikea nähdä, että miten kaikki nämä hirttämiset ja muut tapahtumat oikein istuisivat lastenelokuvaan. Toisaalta ennen sadut kyllä olivatkin karumpia, sillä niiden tehtävä ei ollut niinkään viihdyttää vaan opettaa. 

 

Tässä teoksessa joka luvussa on oma seikkailunsa, johon Pinokkio päätyy. Tämä ehkä toimii pienemmille lukijoille (jotka tosin voivat saada painajaisia tarinoiden sisällöistä), mutta minun makuuni se teki teoksesta aika hajanaisen. Ei oikein ehditty keskittymään ja syventymään. Sen sijaan touhotettiin eteenpäin ja ai että mitä kaikkea siellä sitten tulikin vastaan. Kyllähän Pinokkio lopulta oppii virheistään ja tarinassa on paljon opetuksia elämästä - oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Rakastavat vanhemmat antavat Pinokkiolle anteeksi uudestaan ja uudestaan ja he ovat myös niitä jotka ovat aina valmiita auttamaan muita. Laiskat ja huijarit kokevat puolestaan katkerat kohtalot. Silti en aivan lämmennyt tälle klassikolle.

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirja ja keittiö, Kirjasähkökäyrä ja Orfeuksen kääntöpiiri 

 

Lasten planeetta - Riikka Pulkkinen

Kirjan nimi: Lasten planeetta

Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2018

Sivumäärä: 382

Mistä: Kirjastosta

 

' Haluan ison ja tuuhean joulukuusen, Hakaniemen torin kauneimman. Menemme yhdessä ostamaan kuusta sunnuntaina, päivä eropäätöksen jälkeen. Olemme oudon hilpeitä. Viimeinen joulu! Mikä helpotus! Nyt se on päätetty! Nyt kaikki on ohi ja sitä voi vaikka juhlia! Vaeltelemme kuusirivistöjen välissä, puhelemme kauppiaille niitä näitä. Meitä voisi luulla onnelliseksi perheeksi, mikä me kenties olisimmekin, ellemme juuri olisi sattumoisin päättäneet erota. Maksamme suosiolla viisikymmentä euroa uljaasta yksilöstä, joka on kuin henkilöhahmo tuntemattomassa tarinassa. '

s. 11-12

 

Frederika ja Henrik ovat päättäneet erota. Kaikessa sovussa, yllättäen. Enää ei vain jaksa. Yhteys on kadonnut. Arjen pienet katkeruuden hetket uineet tilalle. Onko rakkaus siis loppu? Kuinka vaikeata se onkaan päästää toinen näkemään sinut itsenäsi, kaikkinesi. Avautua paljaaksi ja luottaa. Miksi niin helposti esitämme jotakin roolia? Ja ärsyynnymme kun saamme toisen kiinni heidän omasta suojaesityksestään. Herääkin kysymys, oliko rakkaus alkujaankin itsepetosta. Toisaalta eron jälkeenkin sitä toista rakastaa siinä samalla kun suree kaikkea menetettyä. Nyt vain sitä ei enää jaeta. Katkeruuskin helpottaa, kun enää ei voi olettaa toiselta mitään. Enää ei olla yksikkö. Pitää oppia löytämään oma polkunsa.

 

Heillä on myös yhteinen lapsi - kolmivuotias tyttö. Kuinka kaikki tämä vaikuttaa tyttöön? Kuinka selittää, että yhden kodin sijasta nyt niitä onkin kaksi joissa vuorotella? Kuinka kestää jäähyväiset, kun tietää että ei näe lastaan enää joka päivä? Enää ei voi hakea toista vanhempaa tarpeeseen. Nyt pitää selvitä omin konstein uhmaikäisen kaupparaivarien kanssa. Tuntea syyllisyyttä, kun ei pystykään vastaamaan täydellisen äidin mielikuvaan. Tofupastan sijasta joskus vain on pakko syödä kylmiä nakkeja. Haluaa hyvitellä. Haluaa riittää.

 

Frederikan eromatkan käsittelyn lisäksi seurataan myös toista tarinaa menneestä. Pelon historiassa on nuori lääkärikandi Julia. Pikkuhiljaa Julia vaipuu kuitenkin psykoosiin. Hän hajoaa palasiksi ja maailman merkitykset loistavat hänen edessään kirkkaina. Siskot koittavat pelastaa hänet, mutta kuinka pelastaa ihminen itseltään. Matka hoitoon on pitkä ja vaivalloinen.

 

' Kuvitellaan sitä. Kuvitellaan hetken ajan dopamiinin hyökyä. Kuin ilotulitus tai räjähdys: dopamiini purkautuu synapsien geysireistä ja muodostaa aivoihin tähdenlentoja, pollockmaisia sähköisiä roiskeita. Räjähdysten kimmeltävät pyrstöt kirjavoivat aivojen tyynen harmaan aineen, ja jos tämä kaikki heijastettaisiin valkokankaalle, tapahtumaa voisi kutsua kauniiksi.

Muuta psykoosista ei tiedetä. Tiedetään vain aivojen mikrokosminen pauhu. On ihmeellistä, miten jokin niin konkreettinen kuin välittäjäaineet saavat aikaan jotain niin abstraktia ja totaalista: merkitykset liukuvat pois paikoiltaan ja alkavat tanssia tuntemattoman musiikin tahtiin. Potilaan näkökulmasta - hänen aivojensa välittäjäaine-epätasapainon vuoksi - koko maailma muuttuu suppilomaiseksi taifuuniksi jossa ylintä valtaa pitää arvaamattomuus. '

s. 49 

 

Matkani ensimmäisen Pulkkiseni kanssa on ollut hyvin vaihteleva. Aivan teoksen alussa oli lainaus DeLillon teoksesta ja vastikään häntä lukeneena pelästyin ettei vain olisi samanlaista etäältä tarkasteltua tikkausta luvassa... Ja pakkohan se on myöntää, että jotakin samaa näissä oli. Sanat olivat hyvin harkittuja, teksti paikoin hyvinkin tajunnanvirtaista tikkausta. En yleisesti ole liian tarkan sananasettelun suurin fani, sillä taidokkaasta kielestä on vain lyhyt matka tekotaiteelliseen lopputulokseen, joka kompastuu itse itseensä. Pulkkisen kuvauksessa se kuitenkin onnistui tasapainottelemaan aluksi taidokkaan puolella. Niin osuvaa sopuisan mutta samalla raadollisen eroprosessin, mielen särkymisen ja psykoosiin vajoamisen kuvausta. Lukijana nautti tuon hienon tekstin matkassa näiden vahvojen kuvausten maailmaan, jossa toinen tuki toistaan. 

Mitä pidemmälle kuitenkin luin sitä väsyneemmäksi kuitenkin muutuin. Koen, että tällainen ilmaisu kaipaa hyvin rajatut raamit, jotta sen vaikuttavuus ei kärsi. Nyt melkein 400 sivua oli kyllä auttamatta liikaa. Kyllähän siinä ehditään vuosi seurata perheen eron kehitystä, uuden arjen etsintää ja psykooseja, mutta liika on liikaa. Tuntui, että Pulkkisen sanoman olisi voinut tiivistää paljon lyhyemmäksikin tarinaksi, jolloin tuo kielellinen tehokeinokin olisi jaksanut säilyttää vaikuttavuutensa lukijan uuvuttamisen sijasta. En myöskään ymmärtänyt alkuunkaan, miksi kaiken tämän keskelle piti tunkea randomeita ajatuksia planeettamme tilasta ja ylipäätänsä kosmoksesta. Nämä tuntuivat hyvin irrallisilta. Aivan kuin Pulkkinen olisi aivan välttämättä halunnut saada nämä aihepiirit ahdettua tähän tarinaansa sopivat ne siihen tai ei. Fredrikan feminismi kipuilut sentään jotenkin ymmärsi, sillä hän kävi kuitenkin suurta elämänsä roolin muutosta, mutta avaruuteen linkki on jo aika kaukaa haettu. Loppujen lopuksi lukukokemukseni siis kääntyi aika negatiivisen puolelle, vaikka omat hyvinkin taidokkaat hetkensä Pulkkisella onkin. En vain päässyt samalle aaltopituudelle ja ehkä sekin on ihan ok.

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjat kertovat, Lumiomena, Ruusun nimi, Kaisa Reetta T., Kirjakaapin kummitus, Lights & music, Kirjakaapin avain ja Anun ihmeelliset matkat