Mofongo - Cecilia Samartin

Kirjan nimi: Mofongo (Mofongo)

Kirjailija: Cecilia Samartin, suomentanut Seppo Raudaskoski

Lukija: Pinja Flink
Julkaisija: Bazar

Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2016 ja äänikirja 2020

Kesto: 11h 41min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kaliforniassa ala-asteikäinen Sebastian katselee välituntisin kun muut lapset juoksevat pallon perässä jalkapalloa pelaten. Hänkin haluaisi kovasti mukaan muttei voi. Hänen vakava sydänvikansa estää kaiken fyysisen urheilun. Muut lapset eivät ymmärrä, miksi hontelo Sebastian saa erikoiskohtelua, ja kiusaavat häntä. Onneksi koulupäivän jälkeen hänellä on kuitenkin oma pakopaikkansa - abuela Lolan talo Bungalow Havenin palvelukotialueella.  

 

Isoäiti saa kuitenkin sairaskohtauksen, joka järkyttää koko suvun tasapainoa. Sebastianin äiti on ollut niin keskittynyt lapsensa sairaalakierteeseen, että oma avioliittokin on jäänyt jalkoihin ja välit sisaruksiinkin kylmenneet. Ja nyt pitäisi vielä huolehtia omasta äidistäkin, joka ei suostu menemään vanhainkotiin ja rupeaa aivan mahdottomaksi. Abuela Lola nimittäin päättää viimein ruveta taas elämään. Hän värjää hiuksensa punaisiksi ja heittää vanhainkodin mauttomat ruokalähetykset roskikseen ja rupeaa taas kokkaamaan kotimaansa Puerto Ricon herkkuja. Sebastian auttaa isoäitiään koulupäivän jälkeen kokkailuissa ja iso pata porisee kuumana joka päivä. Voisiko ruoka olla se viimeinen pelastusrengas joka kuroisi suvun viimein takaisin yhteen?

 

Näin tässä eräänä yönä aivan yllättäen unta, että olin lukemassa Samartinin teosta Señor Peregrino. Sopivasti seuraavana päivänä kuuntelemani äänikirja tuli päätökseen ja piti valita jotakin uutta kuunneltavaa. Koska olin lukenut jo Samartanin Señor Peregrinon ja Nora & Alician päätin ottaa kuunteluun tämän Mofongon, vaikka en ollut koskaan ennen siitä kuullutkaan. Näin se on hauskaa kuinka sattumat ohjaavat lukemisen valintaa, vaikka kuinka olisi suunnitellut mitä seuraavaksi kuuntelisi. Ja täytyy sanoa, että alitajuntani oli oikeassa - Mofongo oli aivan täydellinen lukuvalinta tähän hetkeen.

 

Mofongo tasapainoilee taitavasti traagisen mutta samalla sydäntälämmittävän tarinan välillä. Oli hienoa päästä seuraamaan Lolan uutta heräämistä ja intoa kokkaamiseen. Abuelan ja Sebastianin välit olivat ihanan lämpimät ja tunsin tuon höyryävän lämpimän ruuan parantavan ja yhdistävän voiman kun se katettiin pöytään. Kuinka ihanaa olisi, että nykyäänkin oma perhe kokoontuisi yhdessä syömään noin helposti. Kuka aina milloinkin ilmestyi herkullisten kotisaaren ruokien äärelle. Se pakotti myös sukua viimein kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa.

 

Samaan aikaan kuitenkin ohessa kulkee tuo sairaan Sebastianin tarina. Kuinka huoli painaa vanhemman sydäntä. Toisaalta haluaisi kaiken avun lapselleen, mutta samalla mahdollinen tuleva leikkaus saa kylmän kauhunhien kulkemaan selkäpiitä pitkin. Mitä jos asiat menevätkin huonompaan? Pelko kuolemasta kärkkyy niin Sebastianin kuin abuela Lolan yllä. Tätä tarinaa lukiessa tunsin niin ihanan lämmittäviä kuin kyyneliä vuodattavia hetkiä. Silti yleisvire oli enimmäkseen toivoa täynnä. Tätä kuunnellessa tuli myös suuri himo päästä maistelemaan noita Puerto Ricon ruokahelmiä. Ja lattarikirjallisuudelle tyypillisesti pieni hippunen maagista realismia vielä kruunasi tämän. Mofongo tuntui osuvan kyllä täydellisesti juuri siihen mitä tarvitsinkin kuunneltavakseni.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut, Luetut kirjat, Unelmien aika ja Kirjavinkit 

  

Usvatuulen valtakunta - Sarah J. Maas

Kirjan nimi: Usvatuulen valtakunta (A Court of Mist and Fury)

Sarja: Valtakunta #2
Kirjailija: Sarah J. Maas, suomentanut Sarianna Silvonen
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2020

Sivumäärä: 732  

Mistä: Kirjastosta

 

' Toivoin, etten tuntisi yhtään mitään.

Toivoin, että ihmissydämeni olisi muuttunut yhtä lailla kuin kaikki muukin minussa. Että se olisi kuolematonta marmoria eikä tällainen surkea, musta riekale, joka märkäni rinnassani.

Kun hiivin takaisin pimeään makuuhuoneeseen, Tamlin nukkui yhä rentona ja alastomana. Jäin hetkeksi ihailemaan hänen selkänsä voimakkaita lihaksia, joiden muotoja kuunvalo korosti, ja hänen unesta pörröisiä kultaisia hiuksiaan, joita olin hyväillyt rakastellessamme aiemmin.

Hänen vuokseen olin tehnyt tämän kaiken. Hänen vuokseen olin ilomielin tuhonnut itseni ja kuolemattoman sieluni.

Ja nyt joutuisin elämään ikuisesti tekojeni kanssa. '

s. 14

 

Usvatuulen valtakunta jatkaa siitä mihin Okaruusujen valtakunta jäi. Kevään ylivaltias Tamlin ja muuttunut Feyre ovat palanneet Kevään valtakuntaan, mutta Vuorenalisen kauhut eivät silti päästä heitä otteestaan. Feyre herää joka yö kaameisiin painajaisiin ja oksentaa sisuksensa ulos. Myös Tamlinin tarve suojella Feyrea on saanut uudet ulottuvuudet. Hän ei halua kenenkään pääsevän enää satuttamaan tätä. He nuolevat haavojaan erillään, mutta silti hääjärjestelyt etenevät vauhdilla. Feyrestä vain tuntuu, että hän tukahtuu...

 

Sitten on vielä tuo pelätyn Yön ylivaltias Rhysin kanssa tehty sopimus. Rhys on Kevään vihollinen, mutta Feyrellä ei ole vaihtoehtoja. Hänen on käytävä yön valtakunnassa aina viikko kuukaudesta sopimuksen mukaisesti. Mutta onko Rhys lopulta se ketä Feyren pitäisi halveksia ja pelätä? Sitten hän kuulee, että sota uhkaa koko Prythiania ja kaikkia sen valtakuntia - mukaan lukien kuolevaisten maita. Feyre haluaisi auttaa estämään sodan, mutta Tamlin ei kerro hänelle mitään. Hänen rinnallaan Feyre pysyisi aina vain nättinä koristeena. Rhys puolestaan on valmis ottamaan Feyren mukaan juonitteluihinsa sodan estämiseksi ja valmentamaan tätä hänen uusissa kyvyissään. Feyre onkin vaikean valinnan edessä: jäädäkö kevääseen vaiko seuratako yötä.   

 

' Hän oli suojelija, ja sellaisena hän pysyisi. Hän oli juuri sitä mitä olin halunnut silloin kun olin ollut kylmä, kova ja iloton; juuri sitä mitä olin tarvinnut sulattaakseni sielustani kitkerien, nälän partaalla vietettyjen vuosien kasvattaman jääkuoren.

En uskaltanut miettiä, mitä saattaisin haluta ja tarvita nyt. Tai kuka minusta oli nyt tullut. '

s. 127 

 

Ensikosketukseni Valtakunta-sarjaan ei tosiaan alkanut Okaruusujen valtakunnan kanssa kovin hyvin. Tuo teoksen romanssi tuntui niin köykäiseltä, että en vain voinut ymmärtää tämän sarjan suurta hehkutusta. Onhan Maasilla paljon muitakin, parempia, sarjoja. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, että kyllä se siitä paranee. Päätin siis antaa tällä sarjalle toisen mahdollisuuden. Jos en siitä muuta saisi irti, niin ainakin pystyisin tämän jälkeen keskustelemaan sarjasta enempi muiden kanssa. 

 

Tällä kertaa lukumatkani Valtakunta-sarjan parissa olikin jo parempi, mutta en edelleenkään menettänyt sydäntäni sille. Alku Kevään valtakunnan parissa jälleen suorastaan tympäisi. Tamlinin ja Feyren romanssi oli ja pysyi epäuskottavana ja en jaksanut sitä jatkuvaa vellomista pahassa olossa. Tarina kuitenkin parani huomattavasti kun päästiin Yön valtakuntaan. Rhysin ja hänen lähipiirinsä dynamiikkaa oli hauska seurata ja tässä oltiin jo yritetty tehdä hahmoista monisävyisempiä. Rhysilläkin oli varmasti rankkaa ylläpitää maailmalle julmurin rooliaan, vaikka oikeasti hänellä oli unelmoijan sydän. Siivekkäät Illyrialaiset olivat myös tapoineen kiinnostava lisä tarinaan samoin kuin monet muut uudet mystiset hahmot.

 

Usvatuulen valtakunta onnistui siis hiukan raottamaan tuota verhoa, miksi niin monet ovat tykästyneet tähän sarjaan. Siinä rupesi olemaan jo paljon hyviä komponentteja, ainakin kun päästiin viimein pois sieltä Kevään valtakunnan ummehtuneesta romanssista ja tukahtuneesta ilmapiiristä. Kuitenkin edelleen minulle jäi olo, että tarina ei siltikään tuntunut aivan uskottavalta. Meniköhän Rhysin hahmo jo liiankin lempeäksi Feyren seurassa, jotta hän olisi ollut aivan uskottava omassa roolissaan haltiavaltakunnan mahtavimpana ylivaltiaana. Myös hiukan huvitti kun koko ajan tulee vastaan toinen toistaan mahtavimpia, pelottavimpia ja uskomattomampia hahmoja ja vastustajia. On myös olemassa hieno raja, milloin romanssin jännite pitää todella otteessaan. Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa suorastaan hypättiin liiankin nopeasti tunteiden paloon, niin tässä rupesi menemään jo lähelle että jahkailtiinko jo liiaksikin. Tarinassa oli kuitenkin myös kiinnostavia seikkailuja, juonitteluja ja jännitystä joka piti otteessaan, ja nuo 700 sivua vain hurahtivat. Taidan siis kaikesta valituksestani huolimatta tarttua jossain välissä myös tuohon sarjan seuraavaan osaan. 

 

Tähdet: 3 / 5 

 

 Muut sarjasta lukemani osat:

1. Okaruusujen valtakunta 

 

Muualla luettu: Ruusunnuppuja, Kirjoihin kadonnut, Kirjojen pyörteissä, Yksi luku vielä..., Kirjasähkökäyrä ja Lukunurkka

 

Ikä on vain numero - Clare Pooley

Kirjan nimi: Ikä on vain numero (How to Age Disgracefully)

Kirjailija: Clare Pooley, suomentanut Ulla Selkälä

Lukija: Meri Nenonen
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2024, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 10h 35min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Lydia on keski-ikäinen kotiäiti, jonka lapset ovat lentäneet pesästä. Nyt hän on saanut töitä senioreiden iltapäiväkerhon vetäjänä. Hän on valmis tähän uuteen elämänmuutokseen - vai onko sittenkään? Lydian ajatukset bingoilloista ja neulontapiireistä voidaan unohtaa, kun todelliset seniorit saapuvat kerhoon. Heillä on nimittäin hyvin erilainen käsitys siitä, mihin käyttää kerhoaika. 

 

On siis aika heittää stereotypiat vanhuksista romukoppaan ja tavata keskeisimmät henkilömme. Daphne täyttää seitsemänkymmentä. Hän on pysynyt mahdollisimman paljon poissa ihmisten ilmoilta viimeiset 15 vuotta. Hänen menneisyydessään on jotakin... Mutta nyt 70-vuotias pippurinen sähikäinen on päättänyt tehdä muutoksen ja löytää ystäviä. Kuinka vaikeaa se nyt voi olla? Seniorikerhon mainos tulee hänelle vastaan kuin tilauksesta. Ainut vain, että kerhon ensitapaamisella siellä istuu myös eräs ärsyttävä mies joka koitti aiemmin väenväkisin auttaa häntä fläppitaulun kantamisessa... 

 

Tuo mies on Art ja hän on pikkurooleja tekevä näyttelijä. Nyt hän tosin rupeaa olemaan jo liian vanha seniorirooleihinkin. Rahapula uhkaa, agentti välttelee hänen soittojaan ja sitten on vielä se hänen pieni paha tapansa näpistellä milloin mitäkin sattuu käteen osumaan. Artin lisäksi kerhossa on vielä eläköitynyt paparazzi, innokas neuletaiteentekijä ja viisinkertainen leski. Kerho on vasta aloittanut toimintansa, kun koko kylätalo joutuu purku-uhan alle. Senioreidemme on siis aika yhdistää voimat tiloissa toimivan päiväkodin kanssa ja löytää ratkaisu talon pelastamiseksi. Onneksi apuna on myös eräs pieni hauva.

 

Vauva-arjen alettua kaipasin jotakin hyvänmielen kirjaa tasapainottamaan seisovia silmiäni ja tahmeaa mieltäni. Pooleyn teos Joka päivä laiturilla 5 on jäänyt mieleeni ihanana teoksena, jossa oli sympaattisia henkilöitä värikkään erilaisine persoonineen. Kevyttä kerrontaa yhdistettynä yhteisön kantavan voiman sanomaan ja syvällisempiinkin teemoihin. Juuri jotain sellaista kaipasin! Päätin siis ottaa kuunteluun tämän Pooleyn uutuuden ja en pettynyt.

 

Pooley on keksinyt reseptin, joka todella toimii. Jälleen kerran kertojanäkökulmat vaihtelivat valottaen moninaisen henkilökatraan omine haasteineen. Oli omaa paikkaansa etsivää keski-ikäistä avioliittokriiseineen, erilaisia vahvoja senioripersoonia menneisyyden tragedioineen ja vielä nuori teini-isä, joka koittaa saada koulut suoritettua loppuun, huolehtia vauvastaan ja samalla vältellä huonon asuinalueensa jengin kuriirinhommia. Ja herkullisesti kaikkien näiden hyvin erilaisten ja eri elämäntilanteissa olevien ihmisten elämät kuitenkin kietoutuvat yhteen. Ja pian sitä jo pohtii, miten ihmeessä he tulivatkaan toimeen ilman toisiaan.

 

Tämä teos oli kuin lämmin kuppi kaakaota syysiltana. Se valoi uskoa ihmisiin ja yhteisön voimaan. Se oli myös hauska. Heti prologi, jossa poliisi pysäyttää pikkubussin täynnä senioreita ja pikkulapsia on niin hervoton, kun jokainen luulee vuorollaan poliisin olevan heidän perässään ja rupeaa tunnustamaan syntejään. Se antaa hyvän käsityksen tulevasta. Samalla teoksessa kuitenkin myös käsitellään noita erilaisia elämän kipukohtia ja stereotypioita. Taitavaa punomista Pooleylta. Ja teräväkielinen ja -päinen Daphne oli kyllä todellinen tarinan kuningatar. Hän kun päättää jotakin tehdä niin fläppitaulu saa sotasuunnitelman niskaansa ja mikään ei estä tätä voimapesää saavuttamasta tavoitettaan. Eihän kaikki välttämättä menisi aivan näin näppärästi todellisessa elämässä, mutta tätä lukiessa voi antaa  rauhassa nutturan löystyä ja vain nauttia matkasta. Pitää ehdottomasti lukea lisää Pooleyn tuotantoa!

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä ja Kotona kirjassa   

  

Taipumattomat - Emilia Hart

Kirjan nimi: Taipumattomat (Weyward)

Kirjailija: Emilia Hart, suomentanut Viia Viitanen

Lukija: Karoliina Kudjoi
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 12h 14min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Vuonna 2019 Kate elää alisteisessa suhteessa väkivaltaisen ja kontrolloivan poikaystävänsä kanssa. Kaikki alkoi hyvin ja hurmaavasti, mutta hiljalleen Kate on luopunut työstään ja ystävistään poikaystävän painostamana. Nykyään hän ei enää edes poistu kotoaan ilman miehen mustasukkaisuuskohtauksia, joiden perusteella tämä taitaa jäljittää hänen liikkumisiaan jotenkin. Nyt kuitenkin Kate on viimein herännyt tilanteeseen. Hänen on paettava. Hän on salaa saanut perinnöksi pienen mökin omalaatuiselta erakoituneelta hyönteistutkijatädiltään Violetilta. Sinne hän päättää lähteä aloittamaan uuden elämän.

 

40-luvulla nuori Violet on puolestaan aina tuntenut olevansa hiukan erilainen. Hänen kontrolloiva isänsä ei anna hänen lähteä kartanon mailta. Mutta ennen kaikkea Violet tuntee erilaisuutensa kiinnostuksessaan luontoa kohtaan. Mehiläiset eivät häntä pistä ja linnut ovat hänen ystäviään. Kuusitoistavuotiaanakin hän mieluusti kiipeä puuhun kotiopettajansa kauhuksi. Sitten kartanolle tulee vierailulle komea serkku, mikä aikaansaa suuren muutoksen Violetin elämänpolussa.

 

Näiden kahden naisen esiäiti Altha elää puolestaan vuosisatoja aiemmin samaisessa mökissä. Hänen äitiään on jo syytetty noidaksi, sillä hän tunsi parantavat rohdot. Luonto myös kuunteli häntä. Linnut, hyönteiset... Ja Altha on perinyt nämä samaiset kyvyt. Nyt vuonna 1619 aikuinen Altha istuu odottamassa noitaoikeudenkäyntinsä alkua. Voiko hän selvitä? Entä kuinka tähän pisteeseen on päädytty, vaikka hän niin koitti pitää kykynsä piilossa edesmenneen äitinsä ohjeiden mukaisesti?

 

Taipumattomat on romaani kolmesta vahvasta ja omalaatuisesta naisesta eri vuosikymmeninä. Kuinka he löytävät itsensä ja kykynsä. Ja ennen kaikkea oppivat syleilemään todellista luontoaan. Vaikka maailma koittaa heitä sortaa ja nujertaa, he ovat taipumattomia. He ovat Weywardin naisia ja siten heidän veressään kulkee myös pisara luonnontaikaa. Ihastuin tuohon hienvaraiseen tapaan tuoda hippu maagista realismia tarinaan mukaan tuon vahvan luontoyhteyden kautta. Vain hyväksymällä itsensä he pystyivät vapautumaan kahleistaan.

 

Odotin paljon tältä teokselta, mutta jouduin kuitenkin ikävä kyllä pettymään. En vain voi ymmärtää miksi jokainen mies oli pitänyt luoda niin kammottavaksi. Parisuhdeväkivaltaa, kontrollointia, raiskauksia, alentamista... Ymmärrän, että kirjailija on halunnut luoda naisten kirjan, mutta olisiko vähempikin karuus ja miehisen väkivallan kuvaus voinut riittää? Tästä tuli paikoin ihan paha olo kun näitä luki, ja se vei turhaan huomiota tuolta naisten voimaantumistarinalta, jonka kuitenkin uskon olleen se teoksen pääsanoma. Näin lukukokemus ei ollut niin rentouttavan uppouduttava kuin olisin toivonut raskauden viimepäiviin.

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjallisuutta ja tutkimusta, Kirjakasta, Villasukka kirjahyllyssä, Nostetaan teksti pöydälle, Kirjakaapin avain ja Kulttuuriluuta   

 

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja - Aulis Ojajärvi (toim.)

Kirjan nimi: Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja

Toimittanut: Aulis Ojajärvi
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1353-1957, suomennos 1962

Sivumäärä: 308  

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Närheä voidaan sanoa linnuksi. No, niinhän se onkin, jossain määrin - koska sillä on höyhenet eikä se kai kuulu mihinkään kirkkokuntaan; mutta muuten se on yhtä paljon ihminen kuin tekin. Ja minäpä kerron miksi. Närhen lahjat ja vaistot ja tunteet ja harrastukset ulottuvat kaikkialle. Närhellä ei ole periaatteita sen enempää kuin kongressinjäsenellä. Närhi valehtelee, närhi varastaa, närhi petkuttaa, närhi kavaltaa; ja neljässä tapauksessa viidestä närhi rikkoo pyhimmänkin lupauksensa. Sopimuksen pyhyys on niitä asioita, joita ei voi ajaa närhen kalloon. Niin, ja kaiken kukkuraksi vielä yksi asia: närhi kykenee kiroamaan pöydän alle kenen tahansa kaivosmiehen. '

s. 79

Bakerin sininärhitarina - Mark Twain (1835-1910)  

Tämä teos sisältää nimensä mukaisesti maailmankirjallisuuden huippujen novelleja. Sen sivujen sisällä on novelleja kolmeltakymmeneltä eri kirjailijalta kuten Edgar Allan Poe, Nikolai Gogol, Anton Tsehov, Rudyard Kipling, James Joyce ja Franz Kafka. Onpahan mukana myös 1300-luvulla eläneen Boccaccion Metsästyshaukka novellikin, vaikka suurin osa novelleista onkin 1800-1960-lukujen väliltä.

Aiemmin olin lukenut jo Turgenevin, Dostojevskin (täällä, täällä ja täällä), Hemingwayn ja Steinbeckin tuotantoa, mutta nyt pääsin sukeltamaan yhä laajemmin klassikkokirjailijoiden maailmoihin. Tämä teoshan on koottu alkupuheen mukaan erityisesti koululaitosta varten tuolloin 60-luvulla, jotta oppilaat saisivat kosketuspintaa näihin kansainvälisiin suurnimiin. Olikin kiinnostavaa päästä yksien kansien sisällä tutustumaan näin monipuoliseen katsaukseen suuria nimiä. Jokaisesta kirjailijasta oli myös lyhyt esittely teoksen lopussa, mikä laajensi novellien kontekstia ja kirjailijan tyyliä mukavasti. 

 

' "[- -] Teidänkin kirjoituksissanne, herra päätoimittaja, suokaa anteeksi, teidänkin kirjoituksissanne! En viitsi enää mainitakaan, että kirjakielemme on nykyään vain kerjäläisten kieltä, se on köyhtynyttä ja matalaa, kaikki kauniit, rikkaat, harvinaiset ja viljellyt kulttuurimuodot ovat kadonneet, en ole vuosikausiin enää löytänyt ainoastakaan johtavasta artikkelista edes oikein käytettyjä harvinaisempia aikamuotoja, puhumattakaan rikkaasta, sointuvasta, jalosti rakennetusta, notkeasti etenevästä lauseesta, todellisesta, rakenteestaan tietoisesta, kauniisti nousevasta ja miellyttävältä kaikuvasta lausejaksosta. Tiedän, ne ovat poissa! Samalla tavoin kuin Borneolta ja noilta muilta saarilta on hävitetty paratiisilintu, elefantti, kuningastiikeri, sillä tavoin on hävitetty ja temmattu juurineen irti kaikki kauniit lauseet, inversiot, hienot sanaleikit ja vivahdukset rakkaasta äidinkielestämme. [- -]" '

s. 147

Traagillista - Herman Hesse (1877-)  

Tässä teoksessa oli tosiaan novelleja laidasta laitaan. Oli niin pohjoismaalaista vuonomaisemaa kuin yhdysvaltalaista tai venäläistä maaseutua. Pitkään olen myös esimerkiksi pohtinut, että Kafkan tuotantoon olisi kiinnostavaa tutustua, mutta hänen omintakeinen tyylinsä paistoi jo noista kahdesta novellista läpi. Uskaltaisinkohan sittenkään tarttua kokonaiseen teokseen...  

Pidin paljon teoksen ideasta. Kokoelmateokselle tyypillisesti toiset novellit puhuttelivat enempi kuin toiset. Yleinen taso kuitenkin piti hyvin mielenkiinnon yllä ja kirjailijoiden vaihtuminen toi vaihtelua. En kokenut Tolstoin tarinoiden kaltaista jatkuvaa ihastusta ja puhuttelevuutta, mutta se onkin jäänyt novelleineen mieleeni yhtenä huipputeoksista mitä olen koskaan lukenut. Tämäkin lukukokemus kuitenkin vahvisti uskoani, että novelleja voisi lukea enemmänkin. Se on hieno taito osata tiivistää sanoma näin lyhyeen ilmaisuun.

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Luuserin lukupäiväkirja ja Sataa valoa

Klaanin suojeluksessa - Kaisa Viitala

Kirjan nimi: Klaanin suojeluksessa

Sarja: Nummien kutsu #2

Kirjailija: Kaisa Viitala

Lukija: Emma Louhivuori
Julkaisija: Karisto

Julkaisuvuosi: 2025

Kesto: 15h 28min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Klaanin vieraana teoksessa tapasimme Agnesin. Hänellä oli mitä mainioin ymmärrys asioista mukaan lukien hienon rouvan taloudenpidon velvoitteista, mutta silti hänen ei uskottu koskaan astuvan miehelään. Hän oli nimittäin myös raajarikko, mikä 1700-luvun Skotlannin seurapiireissä ei ollut laisinkaan suvaittavaa. Väärinkäsitysten kautta Agnes kuitenkin päätyi Edinburghista setänsä ja tätinsä hoivista ylämaille MacTorrianin klaanin päällikkö Fingalin matkassa, ja nyt he ovat avioituneet. Agnesista on siis tullut Gillishielin emäntä vastoin kaikkia odotuksia!

 

Nyt on kuitenkin aika palata Edinburghiin hoitamaan klaanin kauppasuhteita ja Fingal on päättänyt, että Agnesin on myös ehdottomasti tultava mukaan. Kaikki ei kuitenkaan suju tällä matkalla suunnitelmien mukaan. Agnesin aiemman väärinkäsityksen seuraukset seuraavat häntä. Myös hänen setänsä on joutunut aikamoiseen kiipeliin ja tämä sukulaisten luisu heijastuu myös Agnesin ja Fingalin ylle. Seurapiirit eivät siis otakaan heitä avosylin vastaan ja tilanne on eskaloitumassa. Samaan aikaan Agnes myös kipuilee uuden aviovaimon roolinsa kanssa, sillä hänellehän on koko ikänsä iskostettu kuinka hänestä ei ole raajarikkona tuohon rooliin. Varsinkin kun klaanille ei rupea kuulumaan perillistä...

 

Ah olipa nautinnollista taas sukeltaa Viitalan sujuvan kerronnan matkassa 1700-luvun Skotlannin jylhille nummille ja Edinburghin seurapiireihin. Skotlannin maisemat, klaanien historia jännitteineen, romantiikkaa ja koskettava mutta samalla neuvokas päähenkilönainen, mitä muuta sitä lukukokemukselta kaipaisikaan. Ei siis ihme, että rakastuin jo sarjan ensimmäiseen osaan ja samalla menestyksen reseptillä myös tämä toinen osa jatkaa Agnesin ja Fingalin tarinaa. Tätä lukiessa "jos vielä yksi luku..." -ajattelu oli voimissaan ja suorastaan ahmin tämän tarinan. En millään olisi malttanut laittaa illalla kuulokkeita sivuun ja alkaa nukkumaan.

 

Luonnollisesti aivan samanlaista romanttista jännitettä ei tässä teoksessa saada luotua, kun tahdon on jo sanottu pääparin välillä. Toisaalta nyt olikin Agnesin aika kasvaa uuteen rooliinsa yli epävarmuuksiensa. Paljolta etääntymiseltä oltaisiin myös jälleen kerran säästytty jos ihmiset vain puhuisivat keskenään eivätkä hautaisi pelkojaan ja epäilyksiään oman mielensä petolliseen pyöritykseen. Hyvänä lisänä tarinaan olikin toisin silmin osiot joissa päästiin seuraamaan Agnesin omapäisen ja itsekkään Lily serkun vaiheita. Pystyykö hän sopeutumaan isänsä perikadon mukanaan tuomaan romahdukseen? Entä nielemään ylpeytensä ja oppimaan ottamaan huomioon myös muitakin? Kiinnostava näkökulman vaihdos joka olikin mukavaa vaihtelua, sillä ei koko teosta olisi millään jaksanut lukea Agnesin epävarmuuksista. 

 

Sain jälleen kerran ihastuttavan aikamatkan Skotlannin vehreille nurmille. Jokin noissa klaaneissa ja niiden historiassa vain vetoaa. Seurapiirien pinnallisuutta ja juoruilunhalua kuvattiin juuri sopivasti eikä Viitalan matkassa tarvitse pelätä Julia Quinnin Bridgertonien kaltaista poskien punehtelua liiasta intiimin kanssakäymisen kuvauksesta. Hienosti hän sen sijaan osaa nostaa ne pienet arjen haasteet esiin, jotka Agnesin jalkojen tilat tuovat mukanaan. Kuinka omaa reikätuolia pitää kantaa matkatavaroissa mukana, sillä hän ei taivu kyykkimään tai kuinka epämukavasti ihmiset 'avustaessaan' oikeasti roikottavat häntä mukanaan. Entäpä ennakkoluulot sitten. Agnesin suulas Millie piika oli kyllä jälleen ihanan suorasukainen puolustaessaan pontevasti emäntäänsä. Jään kyllä innolla odottamaan mitä mielenkiintoista seuraava osa sarjassa tuokaan tullessaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Klaanin vieraana  

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Satukutoja, Kymmenen puikkoa langalla ja Pikkuuset kirjat

Sunnuntain unohdetut - Valérie Perrin

Kirjan nimi: Sunnuntain unohdetut (Les oubliés du dimanche)

Kirjailija: Valérie Perrin, suomentanut Saara Pääkkönen

Lukija: Vuokko Hovatta
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos ja äänikirja 2025

Kesto: 10h 43min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Ranskan maaseudun pienessä kyläpahasessa asustaa Justine. Hän on parikymppinen nuori nainen, joka asuu hiukan nuoremman serkkunsa kanssa isovanhempiensa luona. Heidän kaksosisänsä ovat molemmat nimittäin vaimoineen kuolleet traagisessa autokolarissa heidän ollessa vielä pieniä. Siinä missä serkkupoika ei voi odottaa pääsevänsä pakoon pikkukylän tunkkaisuutta, on Justine päättänyt jäädä. Hän työskentelee paikallisessa vanhainkodissa ja vapaa-aikanaan käy tansseissa. Näkeepä hän väillä myös erästä miestäkin, mutta suhteen vakavuudesta kertoo jotakin, että Justine ei muista edes hänen nimeään.

 

Justine viihtyy vanhainkodissa. Hän ottaa oman aikansa ja kuuntelee asukkaiden tarinoita heidän elämästään. Erityisesti Hélénen tarinaa hän rupeaa kirjoittamaan ylös. Hélénen, joka ei osannut lukea, mutta joka löysi kirjojen maailmaan pistekirjoituksen avulla. Hän koki suuren rakkauden, mutta myös tragedioita toisen maailmansodan runnoessa maan yli. Ja aina hän haaveili merestä. Vanhainkodista joku myös soittelee nimettömiä puheluita sunnuntain unohdettujen omaisille, jotta nämä saapuisivat väärän suru-uutisen turvin viimein tapaamaan läheisiään. Tätä selvitellessä Justine tulee kompastuneeksi myös oman menneisyytensä tutkimuskansioon. Mitä tuolloin vanhempien autokolarissa todella tapahtui?

 

Toinen ranskalainen kirjailija Melissa Da Costa on ollut viime vuosina aikamoisessa nosteessa ja minäkin olen lukenut niin hänen Kaikki taivaan sini ja Toivoa versovat päivät romaaninsa. Nyt kaipasin jotakin samantyyppistä koskettavaa teosta, jossa olisi ripaus tuota hurmaavaa ranskalaisuutta. Takakannen perusteella tämä Perrinin teos kuulostikin varsin vastaavalta. Nuori nainen ranskalaisessa maalaiskylässä ja traagisia kohtaloita, mutta samalla tiettyä elämänlämpöä. Mitäpä muuta sitä kaipaisi lukukokemukselta.

 

Perrinin teos ei kuitenkaan täysin lunastanut odotuksiani. Se jäi enimmäkseen sellaiseksi ihan mukavaksi tarinaksi, joka nyt tuli kuunneltua. En kuitenkaan usko, että sen jättämä muistijälki on kovin pysyvää laatua. Tässä tarinassa tunnuttiin haluavan kertoa ehkä hiukan liiankin monta tarinaa. Oli Justinen nykyajan vanhainkoti- ja suhdekuviot, sitten Hélénen ja hänen miehensä tarinat (molemmista näkökulmista) ja vielä tuo kolmas aikataso Justinen vanhempien kohtalosta. Kyllähän nuo kaikki juonilangat olivat varsin kiinnostavia ja koskettavuuspintaa löytyi, mutta keskittyneempänä tarinasta olisi muotoutunut eheämpi kokonaisuus. Toisaalta täytyy muistaa tämän olleen Perrinin esikoisteos ja tähän samaan syntiin liian monen asian sullomisesta yksiin kansiin on moni muukin esikoiskirjailija langennut. Ihmettelin myös nimivalintaa, koska nuo sunnuntain unohdetut olivat aika todella pienessä roolissa. Hélénenkin luona kävi oikein aktiivisesti eräs komea sukulaispoika kylässä...

 

Olin siis odottanut hiukan erilaista tarinaa, joka sijoittuisi vahvemmin tuonne vanhainkotiin. Sen sijaan sain monta koskettavaa tarinaa erilaisista ihmiskohtaloista ja toisen kohtaamisen haasteista. Kuinka sota-aika runtelee sielun, mutta silti toiset jaksavat toivoa. Toisaalta taas kuinka pitkät jäljet kaunalla voikaan olla. Entä kuinka uskaltaa avautua viimein toiselle ihmiselle, kun ei ole itse kokenut lämpöä kasvattiperheensä huomassa. Tarina soljui eteenpäin ja Hovatan pehmeää luentaa oli rentouttavaa seurata. Jäin silti vielä kaipaamaan sitä jotakin, mikä nostaa lukukokemuksen seuraavalle tasolle.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä ja Kirjavinkit     

 

Harry Potter ja viisasten kivi - J.K. Rowling

Kirjan nimi: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone)

Sarja: Harry Potter #1
Kirjailija: J.K. Rowling, suomentanut Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi

Julkaisuvuosi: 1997, suomennos 2001

Sivumäärä: 335  

Mistä: Omasta hyllystä

 

' Tuulenviri pörhisti siistejä pensasaitoja Likusteritiellä, joka oli hiljainen ja siivo katu musteisen taivaan alla, vihoviimeinen paikka jossa voisi odottaa tapahtuvan kummia. Harry Potter käänsi kylkeä huopiensa sisässä, muttei herännyt. Toinen pieni käsi sulkeutui viereen jätetyn kirjeen ympärille ja poika jatkoi uniaan tietämättä olevansa erityinen, tietämättä olevansa kuuluisa, tietämättä heräävänsä muutaman tunnin kuluttua rouva Dursleyn kirkaisuun kun tämä avaa etuoven pannakseen tyhjät maitopullot ulos, tietämättä sitäkään ettei hänen Dudley-serkkunsa muutamaan viikkoon muuta tekisikään kuin tökkisi ja nipistelisi häntä... hän ei voinut mitenkään tietää, että juuri sillä hetkellä ihmiset tapasivat toisiaan salaa kautta maan, kohottivat lasinsa ilmaan ja sanoivat hiljaisella äänellä: "Harry Potterille - pojalle joka elää!" '

s. 24

 

Dursleyt ovat mitä tavallisin englantilainen perhe. Mitään ihmettä tai kummaa ei voisi sattua heille. Ja kuitenkin eräänä aamuna rouva Dursley löytää kauhukseen kuistiltaan pienen pojan - Harryn. Harry-poika kasvaa Dursleyden parissa ja he tekevät joka välissä hyvin selväksi kuinka epähaluttu hän on. Hintelä Harry asuu portaiden alla pienessä kaapissa ja hänen hemmoteltu serkkunsa Dudley kiusaa häntä joka välissä. Harryn yhdennentoista syntymäpäivän lähestyessä kaikki kuitenkin muuttuu. Hän saa ensimmäistä kertaa kirjeen. Dursleyt hävittävät kirjeen kuitenkin pikimmiten, mutta niitä rupeaa tulemaan aina vain lisää. Lopulta he lähtevät pakomatkalle, mutta niin vain käy että lopulta kirje tavoittaa Harryn. Ja se mullistaa pienen Harryn koko elämän.

 

Harry saa kuulla nimittäin olevansa velho! Eikä mikä tahansa velho vaan suorastaan legenda taikapiireissä - Poika joka elää! Yhtäkkiä arjen tavallisen kurjuuden sijaan hän löytää itsensä Viistokujan taikapuodeista ostamassa ihka ensimmäistä taikasauvaansa ja sitten jo istutaankin Tylypahkan pikajunassa kohti uskomatonta taikakoulua. Harry saa ystäviä punahiuksisesta hujoppi Ronista ja myöhemmin myös kaikkitietävästä ja rasittavasta Hermionesta. Onpahan myös töhö Neville. He käyvät erilaisilla oppitunneilla oppimassa taikasauvan käyttöä, muodonmuutoksia, taikajuomia, yrttejä, tähtitiedettä ja taikuuden historiaa. Koulussa on kuitenkin yksi käytävä, jonne ei missään nimessä saa mennä. Ja vahingossa juuri sinne ystävätriomme päätyy eksymään. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumasarja, jossa nämä ensimmäisen vuoden oppilaat pyrkivät selvittämään mitä ihmettä Tylypahkan uumeniin onkaan piilotettu ja kuka onkaan se taho, joka on valmis tekemään kaikkensa, jotta saisi tuon asian ryövättyä. 

 

' Tylypahkassa oli sataneljäkymmentäkaksi portaikkoa: leveitä ja laajoja, kapeita ja huteroita, joitakin jotka johtivat perjantaisin jonnekin muualle, joitakin jotka katosivat puolimatkassa niin että piti muistaa hypätä. Siellä oli myös ovia jotka eivät auenneet, ellei pyytänyt kohteliaasti tai kutittanut niitä juuri oikeasta kohdasta, ja ovia jotka eivät olleetkaan ovia vaan kiinteää seinää joka vain teeskenteli. Oli myös hyvin vaikea muistaa missä mitäkin oli, koska kaikki tuntui vaihtavan vilkkaasti paikkaa. Muotokuvien ihmiset kyläilivät toistensa luona ja Harry oli varma että haarniskat osasivat kävellä. '

s. 146-147

 

Oi olipa ihanaa sujahtaa Harry Potterin tuttuun ja turvalliseen syleilyyn vastapainona David Foster Wallacen Päättymättömän riemun uuvutukselle. Olen nämä lapsena lukenut pariin otteeseen ja seitsemisen vuotta sitten aikuisen silmin uudestaan koko sarjan. Silti vahvimmat muistikuvani tästä sarjasta perustuvat noihin elokuviin, jotka olen nähnyt niin lukemattomat kerrat. Ja olin tässä seitsemässä vuodessa jälleen ehtinyt unohtaa kuinka paljon herkullisempi tämä kirja onkaan elokuvasovitukseen verrattuna! Näin sitä hauskasti pääsee kokemaan Tylypahkan ihmeet aina uudestaan ja uudestaan melkein kuin uusin silmin :D

 

Olin kyllä niin fiiliksissä tätä teosta lukiessa. Sen sadunomainen ja värikäs kerronta imaisi minut välittömästi matkaansa. Huumoria piisasi näillä sivuilla, mutta samalla taustalla kulki suurempikin tarina. Mielenkiintoisesti Tylypahkaankin päästiin vasta lähemmäs teoksen puoliväliä, ja ne suuret loppukohtauksetkin kestivät vain joitakin sivuja. Toisaalta siinä juuri piili osa teoksen viehätyksestä. Itse toiminnan sijasta se keskittyy kuvaamaan ja kasvattamaan henkilöitään ja tuota lumoavaa Tylypahkan taikamaailmaa. Ei siis ihme, että tämä sarja on hurmannut lukijoita vuodesta toiseen ja sen lumovoima jaksaa kannatella yhä edelleen melkein kolmekymmentä vuotta sen ensijulkaisun jälkeen.  Edelleen sitä haaveilee, että joku päivä itsekin vielä pääsisi osaksi Tylypahkaa :D 

 

' "Tyly tyly tyly tyly Tylypahka,

tahdomme tietoa udella,

oommepa vanhoja kaljupäitä

tai nuoria polvet ruvella.

Täyttää jollain kiinnostavalla

voisit tämänkin aivon,

sillä kärpäsenraadot ja nöyhtä valtaa

äkkiä tyhjän kaivon.

Siis oppia anna arvokasta,

unohtunut palauta mieleen,

parhaasi tee, me teemme myös,

vaikka välillä menisi pieleen." '

s. 142-143   

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Luettua elämää, Amman lukuhetki, Kirjahullun päiväkirja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen pyörteissä, Sekaisin kirjoista, Paljon melua kirjoista, Hurjan Hassu Lukija, Hemulin kirjahylly, Tuntematon lukija, Sinisen linnan kirjasto, Kirjapöllön huhuilua, Kirjakimara, Yöpöydän kirjat ja Lukuneuvos 

 

Kaarina Hannuntytär - Pirjo Tuominen

Kirjan nimi: Kaarina Hannuntytär

Kirjailija: Pirjo Tuominen

Lukija: Kirsti Valve

Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2021, äänikirja 2022

Kesto: 16h 43min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

1500-luvun Ruotsin valtakunnassa kuohuu. Kustaa Vaasan pojat eivät suinkaan ota sopuisasti vastaan omia uusia roolejaan kuningas isänsä kuoltua. Eerik on noussut kuninkaaksi, mutta on tunnettu julmuudestaan ja epävarmuudestaan asemansa suhteen. Toinen poika Juhana on taas Suomen herttua ja päättänyt vahvistaa asemiaan naimalla Puolan lapsettoman kuninkaan Sigismundin sisaren. Eerik taas suunnittelee sotaa samaistaa Puolaa vastaan...

Tuolle kosiomatkalle lähtee mukaan myös Jost Rekonpoika. Juhanan Turun linnan hovin kultaseppä, joka on ollut toivottoman rakastunut Kaarina Hannuntyttäreen. Nuoreen kaunokaiseen, joka on ollut Juhana herttuan jalkavaimo, 4 lapsen äiti ja Turun linnan emäntä. Nyt Kaarina on kuitenkin naitettu muualle pois Juhanan kosiomatkan tieltä. Ehkä Puolan maalta Jostkin voisi löytää rakkauden? Toisaalta on myös eräs turkulainen kalakauppias, joka haaveilee raamikkaan Jostin perään. Entä mitä mieltä itse Kaarina Hannuntytär on tästä kaikesta? Kovat ajat ovat koittava ruotsin valtakunnassa ja erityisesti Suomen herttuakunnassa, kun Vaasan poikien veljesriita repii valtakuntaa.

Jostain syystä en ollut ennen lukenut Tuomisen teoksia, vaikka historiallisista romaaneista paljon pidänkin. Tuomisen tuotantonsa on kuitenkin varsin laaja tällä saralla. Päätin siis laittaa hänet kokeiluun. Muistelin lukion historiantunneilta, että tämä veljesriitojen aika oli hyvin mielenkiintoinen ajanjakso Suomen historiassa. Päätin siis kokeilla millainen teos tämä Kaarina Hannuntytär on. Olisiko se vain kevyttä romantiikkaa vai myös vahvaa ajankuvaa?

Loppujen lopuksi yllätyinkin oikein positiivisesti tämän teoksen kanssa. Se oli niin täynnä historiallista tietoa, että olisi toiminut melkeinpä oppikirjana avaamassa minkälaisia käänteitä Kustaa Vaasan, Eerikin ja Juhanan aikoina tapahtuikaan. Olin aivan tohkeissani lukemassa ja syventämässä lukion oppituntien pintaraapaisua tämän parissa. Oikein sulavasti tämä kaikki historia oli upotettu osaksi romaanihenkilöiden elämänpolkujen kuvausta niin että tasapaino pysyi kuitenkin koko ajan yllä.

Historian suuria tapahtumia, tavallisten ihmisten arkea ja vielä hiukan romantiikkaa 1500-luvulta - niistä osasista oli tämä romaani tehty. Aluksi kuitenkin hämmennyin, kun teoksen nimi oli Kaarina Hannuntytär ja hän oli pitkään vain sivulauseissa mainittu. Aluksi kun seurattiin hovielämää ja Juhanan kosiomatkaa porvari Jostin matkassa ja sitten siirryttiin kalarouvan näkökulmaan, jolla valotettiin tuota kurjuutta jota hallitsijoiden poliittisella pelillä tuotettiinkaan kansalle. Vasta viimeisellä kolmanneksella Kaarina Hannuntytär pääsi ääneen ja kertomaan oman tarinansa. Olisin siis ehkä nimennyt tarinan hiukan toisin, sillä nyt se asetti hiukan vääränlaiset lähtöodotukset. Varsinkin kun nautin oikeastaan eniten näistä tavallisten ihmisten kertomuksista hovin liepeiltä. Mutta ehkä tuo Juhanan jalkavaimon nimi houkuttelee lukijoita tarttumaan teokseen. Hyvin kuitenkin tarina seisoo muutenkin omilla jaloillaan mainiona historiallisena romaanina jonka matkaan upota.

Tähdet: 4 / 5

Päättymätön riemu - David Foster Wallace

Kirjan nimi: Päättymätön riemu (Infinite Jest)

Kirjailija: David Foster Wallace, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Siltala / Sanavalinta

Julkaisuvuosi: 1996, suomennos 2020

Sivumäärä: 1052  

Mistä: Kirjastosta

 

' "Anella on verbi, joka tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin anoa, pyydellä rukoilla. Selitys löytyy meidän sanakirjastamme sivulta 38, toinen palsta, vähän kolmatta." 

"Voi luoja, se nainen ei todella liioitellut."

"Joskus minä saan akatemialla köniin, vähän tällaisesta. Onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, miksi olen täällä? Että minä olen mantereenlaajuisesti rankattu tennisjunnu, joka kykenee tarvittaessa lausumaan pitkät pätkät sanakirjaa, saa usein köniin ja käyttää rusettia? Oletko sinä lahjakkaiden lasten ammattilainen? Tarkoittaako tämä, että minua pidetään lahjakkaana?" '

s. 28-29

 

Päättymätön riemu on rönsyilevä runsaudensarvi. Yksi sen keskeisiä juonilankoja kiertyy Bostonilaisen tennisakatemian ympärille, jossa junnut pelaavat kilpatennistä lähes aamusta-iltaan. Myös teini-ikäinen Hal pelaa täällä ja on päässyt erääksi mantereen korkeimmin rankatuista pelaajista. Päivän kohokohta on kuitenkin salaa pössyttely. Myös hänen toverinsa käyttävät milloin mitäkin aineita.

 

Toinen keskeinen aihepiiri on riippuvaisten puolikoti, jossa narkomaanit ja alkoholistit pyrkivät pääsemään kuiville. He käyvät iltaisin AA ja NA-kokouksissa ja pyrkivät kukin tavoillaan saamaan uuden elämän syrjästä kiinni. Heidän keskuudessaan on rankkoja ja kammottavia ihmiskohtaloita.

 

Kolmas pääjuonilanka taas liittyy Halin elokuvataiteilija isän viimeiseen elokuvaan. Se on nimittäin niin koukuttava, että siitä vilauksenkin nähdessään menettää kaiken mielenkiinnon elämään tai mihinkään muuhun. Ihmisistä tulee eräänlaisia eläviä zombeja, jotka haluavat vain katsoa tuota viihdettä uudestaan ja uudestaan. Tämän elokuvan master nauhaa pyrkivät löytämään niin Quebecilaiset pyörätuoliterroristit kuin ONANin (eli yhdistyneen Amerikan) salaiset agentit. 

 

' Ja kello oli juuri tuossa 0145 huhtikuun 2. päivänä dav, kun vaimo palasi kotiin, paljasti hiuksensa, tuli huoneeseen ja näki Lähi-idän lääkintöattasean, kasvot, tarjottimen, silmät ja sotketun erityisvalmisteisen nojatuolin, kiiruhti miehen viereen tämän nimen samalla äänekkäästi lausuen, kosketti miehen päätä, koetti saada reagoimaan, mutta mitään ei tapahtunut, mies vain tuijotti suoraan eteenpäin, ja ennen pitkää vaimo luonnollisesti - kun kerran jäykistynyt ilme vaikutti tavattoman myönteiseltä, voisi jopa sanoa ekstaattiselta - vaimo ennen pitkään ja luonnollisesti käänsi päätään ja seurasi miehen katsetta ruudulle. '

s. 77 

 

Päättymätön riemu on teos, josta on hyvin vaikea kirjoittaa mitään. Sen valtaisasta sivumäärästä huolimatta (tai ehkäpä juuri sen vuoksi) siitä on todella vaikea saada otetta. Edelleen tämän lukeneena on vaikea tiivistää mistä tässä on oikein kyse. Siinä on kymmeniä juonilankoja ja henkilöitä. Sen lisäksi se ei kulje mitenkään kronologisena tarinana normaalin proosan vaiheiden mukaisesti. Oikeastaan se ennemmin kuvaa asioita, kohtaloita, tapahtumia. Ja sitten se päättyy. Ei ole mitään hienoa ylös nostavaa loppukaneettia ja kaikkien juonilankojen yhteenvetoa. Se vain päättyy. Tai kirjailijan itsensä mukaan se kuuluisi sitten lukea vielä uudestaan alusta, jotta teos kunnolla aukeaisi, mutta taidan kyllä tällä kertaa jättää välistä.

 

Nimensä mukaisesti tämä teos kyllä tuntui päättymättömältä riemulta. Tai no riemu sanasta voidaan kyllä hiukan keskustella. Kieltämättä Wallace on taitava kirjailija. Mutta hänellä on vain niin paljon sanottavaa. Tennisakatemian omakehittämästä Eskaton peliäkin kuvattiin parikymmentä sivua. Hyyyyvin yksityiskohtaisesti. Ja taisinkin jo unohtaa mainita ne noin sata sivua alaviitteitä. Tarina hyppii milloin minnekin ja milloin kehenkin. Ehkä jossain neljänsadan sivun kieppeillä rupesin edes hiukan hahmottamaan tiettyjä hahmoja ja juonilankoja, jotka nousivat enempi keskiöön. En myöskään tiedä kuinka riemastuttavaa on lukea huumeaddiktien syöksykierteistä. Eikä tenniskään oikein ole minun juttuni. Ei tämän kai tarkoituskaan ole ollut olla hauska. Teoksen kerrottiin myös sijoittuvan tulevaisuuteen, mutta luonnollisesti sen kirjoittamisesta on kulunut jo se kolmisenkymmentä vuotta, joten sen monet 'tulevaisuuden innovaatiot' vastasivat esimerkiksi vain nykyajan Netflixiä. Kantaa kyllä otettiin jo osuvasti ihmisten viihderiippuvuuteen, suurvaltapolitiikan narrimaisuuteen ja valtaisaan jäteongelmaan joitakin mainitakseni.  

 

Tämä teos menee sinne kastiin, että tulipahan luettua, jotta nyt pystyn keskustelemaan tästä kulttiteoksesta. Olettaen, että joku toinenkin on päättänyt jaksaa lukea koko tuhatsivuisen järkäleen loppuun asti. Teos ei nimittäin millään tuntunut loppuvan. Luin itsekin tätä yli kuukauden, vaikka näin loppuraskauden olotiloissa olenkin kuluttanut enimmät päivät sohvalla makoillen. On teos kieltämättä älykäs. Ja sen tekstilajien moninaisuus niin suuri, ettei ole ihme, että siitä puhuttiin pitkään mahdottomana kääntää. Mutta on tämä matka myös raskas niin fyysisesti kuin henkisesti. Hyvän treenin tämän mukana kantamisesta kyllä saa. Ja olihan tämä lukuprosessi aikamoinen kokemus. Eli tutustua voi omalla vastuulla, jos haluaa kokea jotain omalaatuista.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Eniten minua kiinnostaa tie, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat ja Kirjavinkit