Ruusun nimi - Umberto Eco

Kirjan nimi: Ruusun nimi (Il nome della rosa)
Kirjoittaja: Umberto Eco, suomentanut Aira Buffa
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1980, suomennos 2015
Sivumäärä: 720
Mistä: Kirjastosta

' Semmoinen minun mestarini oli. Hän ei vain osannut lukea luonnon suurta kirjaa, vaan tunsi myös munkkien tavan lukea kirjoituksia ja ajatella niiden kautta. Tämä taito, niin kuin pian huomaamme, oli hänelle suureksi hyödyksi seuraavien päivien aikana. '

s. 44

 

 

Vuonna 1327 benediktiiniläismunkki noviisina toimiva nuori Adson lähtee fransiskaanimunkki William Baskervillen mukana Italiaan, jossa tällä on hoidettavanaan tärkeä tehtävä. Williamin tehtävänä on koordinoida luostarissa kahden eri raamatun tulkinnan omaavan koulukunnan kokoontuminen. Toisaalla ovat paavin lähettiläät, jotka edustavat puhdasta ja virallista oppia, ja toisaalla ovat kerettiläisyyden ja oikean opin välillä taituroivat köyhäinaatetta ajavat ryhmittymät fransiskaanimunkkeineen. Kokouksesta ei ole tulossa helppoa, sillä ylellisyyteen tottuneet kirkonmiehet eivät katso hyvällä Jeesuksen köyhyyden nimeen vannovia jäseniä. Hehän voisivat horjuttaa koko kristillistä valtatasapainoa!

 

Neutraaliksi kohtaamispaikaksi valitussa benediktiiniläisluostarissa tapahtuu kuitenkin kummia. Kun William ja Adson saapuvat muutama päivä ennen sovittua tapaamista, pyytää luostarin apotti heiltä apua. Yksi munkkiveljistä on löydetty tornin ulkopuolelta mystisesti kuolleena, mutta kaikki ikkunat ovat olleet suljettuina. Kuinka hän on siis voinut saada surmansa? Seuraavana päivänä löytyy puolestaan uusi ruumis hukutettuna verisankoon. Jokin demoni vainoaa luostarin munkkeja. Williamilla tulee kiire selvitystyönsä kanssa, sillä jokainen uusi päivä tuntuu tuovan uuden ruumiin mukanaan. Tehtävä ei ole kuitenkaan helppo, sillä luostarilla on omat salaisuutensa ja kaikki tuntuvat kiihkeästi yrittävän estää Williamia pääsemästä liian lähelle. Mitä tekemistä on kirjastolla, jonne vain kirjastonhoitajalla on lupa astua? Miksi ruumiit tuntuvat seuraavan ilmestyskirjan ennustuksia? Kello tikittää, sillä kokous on ottava pian paikkansa. Kuka haluaisi sabotoida tätä missiota?

 

 

' "Kirjan hyvä on tulla luetuksi. Kirja on tehty merkeistä, jotka kertovat toisista merkeistä, jotka vuorostaan kertovat asioista. Ilman lukevia silmiä ei kirjan merkeistä synny käsitteitä ja kirja pysyy mykkänä. Tämä kirjasto on ehkä syntynyt pelastaakseen sisältämänsä kirjat, mutta nyt se elää haudatakseen ne. Sen takia siitä on tullut paheen lähde. '

s. 577

 

 

Monet ovat kommentoineet Ruusun nimen olevan hyvin vaikea teos, jonka jättää helposti kesken ensimmäisen sadan sivun aikana. Olin siis valmistautunut rämpimään hyvin hitaassa ja tuskallisessa suossa kun päätin viimein tarttua tähän moderniin klassikkoon. Koinkin positiivisen yllätyksen heti kättelyssä, koska en kokenut sen suurempia kasvukipuja Econ tekstin kanssa. Luonnollisesti Econ tyyli luo omat haasteensa, sillä hän kertoo hyvin yksityiskohtaisesti asioista ja kuvaa sivukaupalla väittelyitä teologisista kysymyksistä, joista ainakaan minulla ei ollut mitään hajua. Toisaalta näiden pitkien kuvausten vastapainona oli myös osuvaa sanailua ja mielenkiintoisia huomioita. Erityisesti Williamin tyyliä ratkaista loogisella päättelykyvyllään vastaantulevia pähkinöitä oli herkullista seurata. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen en siis suinkaan harkinnut lopettamista vaan odotin innolla mihin suuntaan tämä tarina ja sen mysteeri lähtisi minua viemään.

 

 Ruusun nimen rakenne oli myös sidottu kiehtovasti 1300-luvun luostarimaailmaan. Teos on jaettu seitsemäksi päiväksi, josta tulee mieleen luomiskertomuksen seitsenpäiväinen rupeama tai ilmestyskirjan seitsemän pasuunaa. Jokainen näistä päivistä oli puolestaan jaoteltu vielä luvuiksi, jotka noudattelivat luostarielämän rukousaikoja, jotka sijoittuivat aina 2.30 yöllä ja ilta kuuden välille tuolla Pohjois-Italian talvipäivinä. Ei ole luostari elämästä siis rukoushetkiä puuttunut, kun kahdeksan näitä tuokioita mahtui päivään. Joka luvun alussa oli myös lyhyt pohjustus siitä mitä tulevat sivut tulevat pitämään sisällään. Törmäsin tähän tyyliin ensimmäisen kerran vasta noin kuukausi sitten Cattonin Valontuojien parissa, mutta olen jo tykästynyt tähän kerronnantapaan. Se on yllättävän toimiva tapa saada lukija orientoitumaan aina kyseiseen lukuun. Vielä lisävinkkinä teoksen lukemista harkitseville, että Ruusun nimen lopussa on sivunumeroittain suomennokset tekstissä paikoin viliseville latinankielisille papatuksille. Itse huomasin tämän noin 40 sivun tienoilla ja oli kyllä ahkerassa käytössä siitä lähtien.

Oikeastaan Econ teos on hyvin mielenkiintoinen sekoitus eri genrejä. Toisaalta siinä kulkee taustalla Williamin murhamysteerin selvittelytyö, mutta vielä vahvemmin koin tämän pikkutarkkana historiallisena romaanina, joka kurkistaa luostarielämän verhon taakse 1300-luvun kristillisen maailman poliittiseen myllerrykseen. Tärkeässä roolissa olivat nuo syvälliset pohdinnat ja oppineiden väittelyt uskonnon tekstien tulkinnasta. Nämä aiheet vaihtelivat siitä nauroiko Jeesus (ja onko se munkeiltakaan sallittua) kerettiläisyyden analysointiin (missä meneekään oikeastaan oikeaoppisuuden raja ja onko väärissä tulkinnoissa eroja) aina siihen suureen kysymykseen asti oliko Jeesus köyhä vai oliko hänellä omaisuutta, joka jakoi eri kristillisiä koulukuntia. Nämä pohdinnot olivat hyvin perusteellisiä enkä voi sanoa pysyneeni näissä lähimainkana kärryillä. Näen kuitenkin niiden oleellisen roolin teoksen tunnelman ylläpitämisessä, vaikka välillä pienoinen ähky saattoikin yrittää päästä kutittelemaan. Myös kirjat ja niiden oikeutus tulla luetuksi nousivat teoksessa keskiöön eli tällaiselle historiallisista romaaneista innostuneelle lukutoukalle Econ teos oli enimmäkseen aikamoista herkuttelua.

 

 

' Luostari ilman kirjoja on kuin kaupunki ilman rikkautta ja mahtia, linnoitus ilman sotaväkeä, keittiö ilman astioita, pöytä ilman ruokaa, puutarha ilman kasveja, niitty ilman kukkia, puu ilman lehtiä. '

s. 61 (suom. s. 725) 

 

 

Tähdet: 4 / 5 

 

Muualla luettu: Lukijatar,  Kujerruksia, Jokken kirjanurkka, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lintusen kirjablogi, Sallan lukupäiväkirja, Nulla dies sine legendo, Kirjakimalainen, Kirjaklassikot ja Minnan lukemaa

 

Outolintu - Veronica Roth

Kirjan nimi: Outolintu (Divergent)
Sarja: Outolintu #1
Kirjoittaja: Veronica Roth, suomentanut Outi Järvinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2014
Sivumäärä: 361
Mistä: Kirjastosta

' "Lapsemme ovat tulleet kuudentoista vuoden ikään. He seisovat aikuisuutensa kynnyksellä, ja nyt heidän on aika valita, millaisia ihmisiä heistä tulee." Marcuksen ääni on luja ja jokainen sana on yhtä painokas. "Vuosikymmeniä sitten esi-isämme ymmärsivät, että maailmaa raatelevista sodista ei voinut syyttää poliittisia aatteita, uskontoja, rotuja tai kansalaisuutta. He löysivät sodan ytimestä ihmisen luonteen - tai ihmisen taipumuksen pahaan. He jakautuivat osastoihin pyrkiäkseen keskuudessaan eroon ominaisuuksista, jotka heidän mielestään olivat syypäitä maailman sekasortoon." [- -]

"Ne jotka syyttivät vihaa, muodostivat Sopuisan." [- -]

"Ne jotka syyttivät tietämättömyyttä, muodostivat Terävän." [- -]

"Ne jotka syyttivät vilpillisyyttä, muodostivat Rehdin." [- -]

"Ne jotka syyttivät itsekkyyttä, muodostivat Vaatimattoman." [- -]

"Ne jotka syyttivät pelkuruutta, muodostivat Uskaliaan." '

s. 34-35

Beatrice elää entisen Chicagon raunioilla, joka on jakautunut viiteen eri osastoon, jotka pyörittävät yhdessä yhteiskuntaa. 16-vuotiaana jokainen nuori valitsee mihin osastoon hän haluaa liittyä. Sopivuus eri osastoihin mitataan taipumustesteillä, joiden tulosten tulisi auttaa nuoria näkemään oma paikkansa, vaikka sen antama tulos ei sidokaan ketään valitsemaan juuri sen ehdottamaa osastoa. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin yksi hallitseva piirre, joka tulee esiin taipumustestin simulaatiossa - paitsi Beatricella. Beatricen tapauksessa testi ei osaa antaa yksiselitteistä vastausta. Hän on divergentti - outolintu - joita yhteiskunnassa ei pitäisi olla mahdollista olla. Testin tekijä kuitenkin piilottaa Beatricen tuloksen ja tallentaa tämän tietoihin hänen olevan Vaatimaton oman kotiosastonsa mukaisesti. Kenellekään ei saa kertoa hänen todellista tulosta, sillä muuten hän olisi hengenvaarassa.

Kun tulee aika valita oma osasto Beatrice ei kuitenkaan kestä ajatusta jäädä Vaatimattomien epäitsekkääseen elämään. Hän haluaa jotakin muuta. Hän haluaa olla niin kuin Uskaliaat, jotka hyppivät liikkuvasta junasta! Näin hän päätyy vaihtamaan osastoa ja hylkäämään perheensä. Uskaliaissa kuitenkin selviää, että kaikki halukkaat eivät suinkaan pääse osaston jäseniksi. Alkaa kolmiosainen koulutusjakso, jossa testataan kokelaiden niin fyysistä kuin henkistä voimaa. Mikäli olet tuloslistauksen pohjalla, lennät ulos. Monet koulutuksen koettelemukset ovat hengenvaarallisia, mutta silti Uskaliaassa uuden identiteetin ottanut Tris on enemmän kuin kotonaan. Mutta pystyykö hän siltikään pääsemään kymmenen parhaan joukkoon ja Uskaliaan täysivaltaiseksi jäseneksi? Samaan aikaan yhteiskunnassa rupeaa myös esiintymään soraääniä. Voisiko joidenkin vallanhimo sotkea koko yhteiskuntajärjestyksen?

 

' "Hetkinen", minä keskeytän. "Sinulla ei siis ole aavistustakaan minun taipumuksistani?"

"Kyllä ja ei", hän vastaa. "Minun päätelmäni on, että sinulla on yhtäläiset taipumukset Vaatimattomaan, Uskaliaaseen ja Terävään. Ihmiset jotka saavat tämäntyyppisiä tuloksia ovat..." Hän vilkaisee olkapäänsä yli kuin odottaisi että joku ilmestyy pian hänen taakseen. "...heitä kutsutaan... divergenteiksi." ' 

s. 20 

 

 

Luin vastikään Collinsin Nälkäpelin joka upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Tuon YA-dystopian saralta täysosumaksi muodostuneen lukukokemuksen jälkeen kiinnostuin tarttumaan viimein myös tähän Rothin Outolintu-sarjaan, jonka ensimmäisen osan DVD:n olen kuluttanut lähes puhki. Harmikseni en kuitenkaan päässyt sukeltamaan tähän Outolinnun maailmaan samoin kuin moniin muihin YA-fantasian sisaruksiin. En tiedä vaikuttiko tuo juuri lukemani Rileyn Myrskyn sisaren koskettavuus vai mikä, mutta tämä Rothin teos tuntui vain aivan liian pinnalliselta. Henkilöt eivät olleet kovin monitahoisia puhumattakaan teoksen köykäisestä rakkaustarinasta. Jotenkin tässä lukiessa iski oikein silmille se kuinka Neljä on Trisin kouluttaja kahden vuoden ikäerosta huolimatta eli eräänlainen opettaja. Hiukan kyseenalaista siis... Jännä miten elokuvaa katsoessa en ole ikinä kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, mutta tässä kirjassa romantiikka vain rakennettiin sen verran rauhassa, että tämä epäsuhta pääsi häiritsemään ajatuksiani. 

Turha sitä on siis kierrellä, että Outolintu oli minulle pienoinen pettymys. Yllätyin vastikään tuosta Nälkäpelin koskettavuudesta ja jotenkin asetin odotukseni sen mukaisesti myös Outolinnulle. Rothin sarjan avausosa ei ikävä kyllä onnistunut lunastamaan näitä ja jätti lukukokemuksen hiukan vaisuksi. Jopa tuo maailma, josta elokuvaa katsoessa olin hyvin kiinnostunut ei tuntunutkaan enää kirjassa kovin uskottavalta. Ehkä tämä teos olisi vaatinut sen, että tapahtumat tulevat yllätyksinä, jolloin Uskaliaan koulutuksen brutaalius saa lukijan haukkomaan happea. Elokuvan pohjalta osasin kuitenkin odottaa jo koulutuksen kaikkia huippuhetkiä, joten sekään ei enää tehnyt juurikaan vaikutusta. Kokonaisuutena sanoisin Outolinnun olevan aika keskinkertainen YA-dystopia. Valituksestani huolimatta silläkin oli toki hetkensä. Odotukseni olivat vain aivan liian korkealla. Taidankin tämän sarjan tiimoilta siis jättää lukemiset ainakin toistaiseksi vain tähän osaan. Niin paljon muita kutkuttavia YA-fantasiasarjoja kun pukkaa jatkuvasti ilmoille nopeampaa kuin niihin ehtii tutustua. 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Elämäni kirjat, Ullan luetut kirjat, Auringonlaskuissa, Oksan hyllyltä, Expelliarmus, Hurjan Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjahullun päiväkirja, Aamusta yöhön..., Iltatähden syttyessä, Niin monta lukematonta ja Nenä kirjassa

 

 

Myrskyn sisar - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Myrskyn sisar (The Storm Sister)
Sarja: Seitsemän sisarta #2
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2018
Sivumäärä: 717
Mistä: Kirjastosta

' Käynnistin cd-soittimen uteliaana kuulemaan, mitä Papa Salt oli kuunnellut viimeiseksi, ja huoneen täyttivät äkkiä Griegin Aamutunnelman avaustahdit näytelmästä Peer Gynt.

Seisoin paikalleni jähmettyneenä, kun muistojen aalto pyyhkäisi ylitseni. Aamutunnelma oli isän lempikappale, ja hän oli usein pyytänyt minua soittamaan sen alkutahdit huilulla. Siitä oli tullut lapsuuteni tunnussävel, ja se toi mieleen kaikki ne upeat aamuruskot, joita olimme yhdessä katselleet, kun hän vei minut järvelle ja opetti kärsivällisesti purjehduksen taitoja.

Minulla oli häntä valtavan ikävä. ' 

s. 138 

 

 

Papa Salt on mystinen miljonääri, joka on adoptoinut kuusi tyttöä ympäri maailmaa. He kaikki ovat myös saaneet nimensä Seitsemän sisaren tähtikuvion mukaan. Kolmekymppinen Alcyone eli Ally on sisarkatraan toiseksi vanhin. Hän on omistanut elämänsä purjehdukselle, jossa hän kisaa yhtenä harvoista naisista. Ally on tottunut esittämään yhtä jätkistä, mutta viimein joukkueen kapteeni Theo onnistuu murtamaan hänen suojamuurinsa. Theosta Ally löytää todellisen sielunkumppanin ja tuntuu kuin mikään ei voisi pilata tuota aurinkoista elämää Kreikan saaristossa. Sitten tulee tieto Allyn isän kuolemasta. Testamentissaan Papa Salt on jättänyt jokaiselle tyttärelleen koordinaatit sekä esineen, joiden avulla lähteä selvittämään omia juuriaan. Allyn koordinaatit vievät mystiseen Norjaan yhdessä pienen koristesammakon kanssa. Musiikki on ollut aina Allylla verissä, mutta nyt on aika sukeltaa syvälle Griegin Peer Gyntin sävellysten maailmaan.

Toisessa ajassa vuonna 1875 nuori maalaistyttö Anna Landvik elää vuorilla paimentaen lehmiä. Eräänä loppukesän päivänä mystinen vieras saapuu heidän luokseen vuorille. Tämä vieras on Christianian yliopiston professori sekä muusiikinopettaja herra Bayer, joka on tullut kuulemaan Annan laulua. Annan enkeliääni tekeekin tähän mieheen suuren vaikutuksen ja sen siivittämänä Anna lähetetään kaupunkiin herra Bayerin mukana kehittämään ääntään. 16-vuotiaalle maalaistytölle kaupunki on suuri ihmetyksen aihe vesiklosetteineen, hienoine vaatteineen ja viikoittaisine kylpyineen. Sitten hän pääsee haamuääneksi Solveigin rooliin Ibsenin Peer Gynt näytelmään. Anna ura on lähdössä nousukiitoon, mutta nuori ja kokematon tyttö tulee sotkeutuneeksi rakkauden sinisilmäisyydessä varsinaiseen naistenmieheen. Tragedioilta ei voida välttyä.

 

 

' Anna sulki silmänsä ja yritti kuvitella olevansa taas vuorenrinteellä kutsumassa Rosaa samalla lailla kuin aikaisemminkin samana iltana. Hän veti syvään henkeä ja alkoi laulaa. Sanat tulivat mieleen miettimättä, kun hän esitti tarinan köyhästä viuluniekasta, joka luopui lehmästään saadakseen viulunsa takaisin. Kun viimeinenkin kirkas sävel oli kadonnut iltaan, hän avasi silmänsä. [- -]

"Nuori nainen", vieras sanoi ääni tunnekuohusta käheänä. "Se oli ylimaallista. Ilman muuta kaiken sen selkäsäryn arvoista, josta saan kärsiä ensi yönä tänne matkaamisen takia. '

s. 209 

 

 

Heti alussa lukija siivitetään viihdekirjallisuuden maailmaan kuvaten Allyn ja Theon nopeasti syttynyttä rakkaustarinaa Kreikan saariston uskomattomissa maisemissa. Tämä asetti minut lukijana tiettyyn tunnelmaan odottaen mukavan rentoa lukukokemusta ilman liian synkkiä tapahtumia. Sitten tulee Papa Saltin kuolema, joka palauttaa Allyn hänen pinkistä unelmastaan takaisin maanpinnalle muistuttaen, että tragedioita sattuu. Koskettavat ja traagiset hetket eivät kuitenkaan rajoitu tähän, vaan Riley on luonut tarinat, jotka ovat varsinaista tunteiden vuoristorataa. Niin Allyn kuin Annan elämässä ensin vaikuttaa, että kaikki unelmat toteutuvat kunnes matto viedään totaalisesti jalkojen alta. Haukoin henkeä useampaankin kertaan järkytyksestä. Kuinka epäreilu maailma voikaan olla!

Tarinan koskettavuudesta ja tiiliskivimäisestä sivumäärästään huolimatta teoksen sivut kuitenkin vain viuhahtivat eteenpäin tarinan imun mukana. En olisi millään malttanut lopettaa lukemista, sillä aina tuli uusi ulottuvuus tai koukku, joka sai minut ankkuroitua teoksen pariin. Luinkin tämän järkäleen reilussa kahdessa vuorokaudessa. Ei siis kannata antaa tuon yli 700 sivun sivumäärän pelotella. Tämän teoksen nimittäin ahmaisee hetkessä kiitos sen kiehtovan tarinan ja helppolukuisen tekstin, joka vain rullasi vaivattomasti eteenpäin. Itse en ole ollenkaan musikaalinen, mutta oli hyvin kiehtovaa sukeltaa Peer Gyntin, teatterin ja sävellysten maailmaan. Kannattaakin laittaa soimaan nämä Griegin sävellykset siivittämään oikeaan tunnelmaan. 

Vaikka alussa lähdettiinkin aika samoista lähtökuopista kuin sarjan ensimmäisessä osassa, eli Papa Saltin kuolemasta ja tyttöjen kokoontumisesta heidän lapsuudenkotiinsa Atlakseen Geneve järven rannalle, niin tällä kertaa tuntui, että asiaa ei väännetty niin perusteellisesti rautalangasta. Koska sisaruksia on myös näin monta, niin vaikka samat tapahtumat kuvattiin nyt Allyn näkökulmasta paljon uusia ulottuvuuksia ja paljastavia keskusteluja käytiin, jotka antoivat taas lisää pieniä vihjauksia siitä mitä muiden sisarusten elämäntarinat saattavatkaan paljastaa. Tämä herätti kiinnostuksen tarttua taas seuraavaan osaan. Onneksi sarjan kuudes osa ilmestyykin jo nyt syyskuussa, joten lukeminen ei ainakaan ihan heti pitäisi loppua kesken.

Riley on selkeästi löytänyt reseptin, joka toimii. Jonkin verran yhtymäkohtia tässä Allyn tarinassa oli Maian tarinan kanssa. Molemmissa on menneisyydessä kaunis nainen ja tietynlaisen kolmiodraaman ainekset. Samoin myös kuten Maia niin myös Ally löytää apuvoimia selvittämään menneisyytensä mysteeriä. Ei pidä myöskään unohtaa, että tietty viihteellisyys paistaa siinä, että monet sarjojen kuvaavat henkilöt ovat rikkaiden piireistä eli kuvataan aika yläluokkaista menoa. Toisaalta miksi lähteä muuttamaan hyväksi todettua kerronnantapaa. Rileyn tarinoiden parissa viihtyy, mutta ne myös koskettavat. Tämä Allyn tarina oli vielä ensimmäistä osaa paljon vahvempi lukukokemus kiitos sen koskettavuuden. Jään innolla odottamaan minkälaisia uusi kohteita ja taustatarinoita Riley onkaan keksinyt seuraavissa osissaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Seitsemän sisarta

 

Muualla luettu: Luetut kirjat -blogi, Elämä on ihanaa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjahullun päiväkirja, Kirjan jos toisenkin, Kirjakaapin avain, Kirjoihin kadonnut ja Kirjarouvan elämää

Stylesin tapaus - Agatha Christie

Kirjan nimi: Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Paavo Lehtonen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1920, suomennos 1989
Sivumäärä: 207
Mistä: Omasta hyllystä

' Aikanaan "Stylesin tapauksen" nimellä tunnetun jutun herättämä kohu on nyttemmin hieman laantunut. Se saavutti kuitenkin niin huomattavan laajaa kuuluisuutta että sekä ystäväni Poirot että itse sukukin ovat pyytäneet minua panemaan tapahtumat paperille. Uskomme että tämä pystyy tehokkaasti vaimentamaan sensaatiokäryiset huhut, joita tapauksen tiimoilta on yhä liikkeellä. '

s. 5

 

 

Ensimmäisen maailmansodan aikaan kapteeni Hastings on loukkaantunut rintamalla ja kotiutettu. Toipilaskodissa takaisin Englannin maaperällä hän törmää kuitenkin vanhaan tuttuunsa John Cavendishiin, joka kutsuu hänet vierailulle Stylesin kartanoon. Stylesissä onkin sekalainen poppoo koossa. Johnin leskeksi jäänyt äitipuoli Emily Inglethorp on avioitunut uudelleen aika varman onnenonkijan Alfredin kanssa, jota kukaan talossa ei voi sietää. Sitten on kartanon tuleva perijä John vaimonsa Maryn kanssa sekä Johnin omissa oloissaan viihtyvä veli Lawrence. Mary on myös viihtynyt viime aikoina tiiviisti yhdessä kylässä oleskelevan johtavan myrkkyekspertin tohtori Bauersteinin kanssa. Rouva Inglethorp on myös ottanut hoiteisiinsa köyhän mutta kauniin nyttemmin jo parikymppisen orpotyttön Cynthia Murdockin. 

 

Erityisesti rouva Inglethorpin seuraneitinä toimiva Evelyn Howardilla on omat huolestuttavat epäilyksensä emäntänsä turvallisuuden suhteen. Hän varoittaakin Hastingsia pitämään silmät ja korvat avoimina, sillä kaikki rouvan ympärillä häärivät ovat kirpeästi rahantarpeessa olevia haita, jotka voivat koska vain iskeä varakkaan vanhan rouvan kimppuun. Pian Evelynin pahimmat pelot tulevatkin toteen, kun rouva Inglethorp löydetään aamuvarhaisella myrkytettynä strykniinillä. Katseet kääntyväy automaattisesti epämääräiseen aviomieheen. Kylässä oleskeleva belgialainen salapoliisi Hercule Poirot voi kuitenkin todistaa Alfredilla olleen vedenpitävän alibin. Kuka siis on voinut surmata rouvan? Melkein kaikilla oli mahdollisuus päästä käsiksi strykniiniin, joten kukaan ei ole turvassa Poirotin tarkan silmän alaisuudessa. On aika etsiä niitä vähäpätöisiä yksityiskohtia, joista lopulta yhdistyy kokonainen palapeli tapahtumien kuluista. Poirotin on laitettava harmaat aivosolunsa liikkeelle kapteeni Hastingsin innokkaan avustuksen siivittäminä.

 

 

' - Niin, minulla on aina ollut salainen haave ryhtyä salapoliisiksi.

- Oikeaksi etsiväksikö, Scotland Yardiin? Vai Sherlock Holmesiksi?

- Sherlock Holmesiksi tietenkin. Mutta vakavasti puhuen, salapoliisin ammatti todella kiinnostaa minua kauheasti. Tapasin kerran Belgiassa erään miehen, hyvin kuuluisan salapoliisin, ja hän sai minut innostumaan alasta. Hän oli suurenmoinen pikku mies. Hänen oli tapana sanoa että todellinen salapoliisintyö perustuu yksinomaan metodiin. Minun menetelmäni perustuu hänen metodiinsa, vaikka olen tietenkin kehitellyt sitä edelleen. Hän on hupaisa pikku mies, melkoinen keikari, mutta ihmeen älykäs. '

s. 11-12

Stylesin tapaus on Christien ensimmäinen dekkari, joka juhlii tänä vuonna 100-vuotispäiväänsä. Selkeästi lähtökohdissa on haettu hiukan Sherlock Holmes ja tohtori Watson asetelmaan. Kapteeni Hastings nimittäin kirjaa jälkikäteen ylös nämä murhan tapahtumat ja toimii tasapainottavana ja usein hiukan kujalla olevana aisaparina itse suurelle salapoliisimielelle Hercule Poirotille. Näin Poirot fanina olikin nautinnollista päästä lukemaan nämä Poirotin ensiesittelyt. En ollutkaan ennen tajunnut Poirotin olevan vain 160 senttinen ja ontuvan. Keikarimaisuus ja tarkka järjestelmällisyys kaikessa tekemisessä aina ulkonäköön asti oli myös jo vahvasti läsnä heti alusta lähtien, mitkä ovatkin pysyneet hänen pääpiirteinään läpi loisteikkaan uran. Stylesin tapauksessa Poirot on itseasiassa juuri saapunut pakolaisena Belgiasta Englannin maaperälle ja itse rouva Inglethorp oli ollut tuo hyväntekijä, joka oli avustanut näitä belgialaispakolaisia. Mielenkiintoinen nyanssi oli myös, että Hastings ja Poirot olivat tavanneet jo aiemmin Belgian maaperällä Poirotin ollessa vielä Belgian poliisivoimien vainukoira. Näin ollen heidän kohtaamisensa Stylesin kartanon läheisyydessä olikin lämmin jälleennäkeminen eikä ensitutustuminen.

Stylesin tapaus on klassista Christietä, sillä se pitää sisällään suljetun tilan (rouva inglethorp oli lukitussa huoneessa) sekä tarkkaan rajatun kokoelman herkullisia henkilöhahmoja, joista kaikkia voisi vuorollaan epäillä syylliseksi. Jälleen kerran teoriat viuhuivat vain mielessäni, mutta kuten niin usein, niin jälleen kerran Christie onnistuu lopussa vielä viimeisellä twistillään vetämään maton lukijan jalkojen alta, kun Poirot selostaa mitä oikeasti tapahtuikaan. Teoksen hiukan suoraviivaisemmasta otteesta saattaa kuitenkin paistaa sen oleva esikoinen. Samoin kuin Poirotin normaalia aktiivisemmasta innosta keräillä niitä kuuluisia tupakantumppeja, kun taas myöhäisemmissä tuotannoissa hän varaa vahvemmin vain harmaiden aivosolujensa voimaan selvitystyössä. Kiehtovan murhamysteerin Christie on joka tapauksessa jo heti näin kättelyssä kyhäillyt kasaan.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirja vieköön!, Lukujonossa, Maailman ääreen, Tuulin viemää, Anna minun lukea enemmän ja Jokken kirjanurkka

Seitsemän veljestä - Aleksis Kivi

Kirjan nimi: Seitsemän veljestä
Kirjoittaja: Aleksis Kivi
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1870, nide 1964
Sivumäärä: 567
Mistä: Isältä lainassa

' Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joko vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. '

s. 3

 

Seitsemän veljestä on klassikkokertomus Jukolan veljeskatraasta 1800-luvun Suomessa. Kun molemmat vanhemmat ovat astuneet jo haudan lepoon jäävät parikymppiset veljekset yksin vastuuseen Jukolan tilastaan. Vaikka he ovat ulkoisesti jo kypsiä miehiä, ei heidän taloudenpitonsa oikein ota sujuakseen. Pellot ovat hoitamatta, lukemisen oppiminen ei ota juurtuakseen koviin päihin ja kaiken lisäksi saunakin palaa poroksi. Naapuripitäjän poikien kanssa on myös kärhämää jos toisenkin laista, niin että yhä useammin Jukolan veljekset saapuvat takaisin kotiinsa nenät vinossa ja mustelmista värikkäinä. Ei siis ihmekään, että Laurin ehdotus luontoa läheisemmästä elosta rupeaa saamaan kannatusta.

Veljekset laittavatkin rakkaan lapsuudenkoti Jukolansa vuokralle kymmeneksi vuodeksi ja lähtevät itse kohti uutta alkua metsän siimeksessä. Eihän se ensimmäisellä yrittämällä suju, mutta toinen kerta toden sanoo. Aluksi nämä äkkipikaiset veljekset kokevat jos jonkinlaisia seikkailuja, mutta lopulta Impivaaraan kohoaa uusi pirtti ja peltojakin tulee raivattua. Tässä kasvukertomuksessa kymmenessä vuodessa Jukolankin toivottomista veijareista kasvaa (suhteellisen) vastuuntuntoisia miehiä.

 

' Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuvat. Tuolloin tällöin siirtyivät elikot kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvistä yksi ja toinen, antain myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään pois vankeudestansa. '

s. 282

 

 

Seitsemän veljestä on suomalaisen kirjallisuuden Klassikko isolla K:lla. Aleksis Kivi oli yksiä ensimmäisiä kirjoittaessaan romaanimuotoisen teoksen perinteisemmän kansanrunoperinteen sijasta. Seitsemän veljestä on myös paikkansa ansainnut realistisen 1800-luvun kansanrivien kuvauksensa ansiosta. En siis ihmettele miten monilla tämä on luetettu jo koulun penkillä. Jostain syystä minulle ei kuitenkaan koskaan tullut tämä klassikkoa vastaan joitakin äidinkielen kirjassa olleita lyhyitä katkelmia lukuun ottamatta. Nyt kun teoksen julkaisusta on kulunut kunnioitettavat 150 vuotta, päätin viimein sivistää itseäni tällä suomalaisen kirjallisuuden klassikolla. Teos löytyikin isältäni vanhoilla aakkosilla kirjoitettuna, jota lukiessa oikein tunsi, että nyt luetaan vanhempaa teosta. Tämä olikin siis kiva lisänyanssi, vaikka hetki menikin alussa totutella näihin uusiin aakkosiin. Gallen-Kallela oli myös kuvittanut teosta, joten klassinen suomitunnelma oli taattu.

Veljeksistä vahvimmin mieleeni jäivät itsepäinen ja riidanhaluinen perheenpää Juhani, pohtiva ja sovitteleva Aapo sekä muita nokkelampi epeli Eero, joka oli aina saamassa selkäänsä muilta veljiltään (olihan hän ollut äidin lellikki ja siten säästynyt vitsalta nuorena). Myös metsäelämästä haaveilevalla Laurilla oli omat mieleenpainuvat hetkensä. Ikävä kyllä muut veljekset menivät minulla kyllä iloisesti sekaisin luonteenpiirteineen, joten heistä ja heidän toljailluistaan en saanut samalla lailla otetta. Ylipäätänsä Seitsemästä veljeksestä jäi päälle ihmetys siitä, kuinka hanakasti veljekset olivatkaan halukkaita ratkaisemaan väkivallalla ja tappelulla kaikki ongelmat. Onneksi Aapolla oli kuitenkin hiukkasen enempi järkeä päässä, joten hän aina välillä sai muut huomaamaan muunkinlaisen lähestymistavan mahdollisuuden. Älyllä ei siis seitsemää veljestä ollut liiaksi pilattu, mutta voi pojat minkälaisiin tilanteisiin he aina joutuivatkaan. Kiiltokuvien sijasta kansan syvemmät rivit ovat päässeet mukaan estradille tähän veijariromaaniin.

Seitsemällä veljeksellä on ehdottomasti omat hetkensä kuvatessaan 1800-luvun maalaiselämää. Kuinka kaikki olikaan niin paljon yksinkertaisempaa ja luonto lähellä. Kuitenkin harmikseni joudun myöntämään, että enimmäkseen tämä luku-urakka oli suo jossa tarpoa hitaasti eteenpäin. Hyvin pian kävi nimittäin selväksi, että samantyyppiset tapahtumat, palot ja tappelut seurasivat toisiaan. Typistämisen varaa olisi siis ollut näissä samankaltaisissa kuvauksissa. Onneksi kuitenkin loppua kohden nämä hulivili veljekset myös kasvoivat miehinä, jolloin tarinaan saatiin hiukan sen kaipaamaa kasvukertomusta tuon tappelu ja sekoilu rungon ympärille. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän klassikon, vaikka en uskokaan enää palaavani Jukolan ja Impivaaran metsille ja pelloille.

' Kiljukoon nyt kaikkein kaula,

 Koska mielin virren laulaa,

Voimasta seitsemän miehen.

 

Tähtiä kuin otavassa,

Poikia on Jukolassa,

Laiskanpulskeja jallii.

 

Juho pauhaa, pirtti roikaa;

Hän on talon aika poika,

Ankara, "Poika-Jussi".

 

Tuomas seisoo niinkuin tammi,

Koska saarnaa Aaprahammi,

Jukolan Salomon suuri.

 

Simeoni, liuhuparta,

Valittaa "Se ihmisparka,

Syntinen, saatana, kurja".

 

Simeoni herneet keittää,

Timo sekaan rasvat heittää:

Patahan kuohuvaan sylkee.

 

Lauri poika metsäs' häärii,

Katselevi puita väärii,

Mäyränä nummia tonkii.

 

Viimein tulee hännän huippu,

Pikku-Eero, liukas luikku,

Jukolan tiuskea rakki.

 

Siinä onpi velisarja,

Jalo niinkuin sonnikarja,

Voimalla seitsemän miehen. '

s. 51-52

 

 

Tähdet: 2.5 / 5

  

Muualla luettu: Lukujonossa, Tekstiluola, Maailman ääreen, Booking it some more ja There's no such thing as too many books

 

 

Nälkäpeli - Suzanne Collins

Kirjan nimi: Nälkäpeli (The Hunger Games)
Sarja: Nälkäpeli #1
Kirjoittaja: Suzanne Collins, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 389
Mistä: Kirjastosta

' Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. Heitä sanotaan tribuuteiksi. Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle, joka voi olla mitä tahansa paahtavasta aavikosta hyiseen erämaahan. Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti, ja kisa kestää useita viikkoja. Viimeinen elossa oleva tribuutti on voittaja. '

s. 24

 

Panem on maa, joka on syntynyt Pohjois-Amerikan raunioille. Lukuisten katastrofien, tulvien ja kuivuuden runtelemassa Pohjois-Amerikassa syttyi kauhea sota, joka tuhosi lähes kaiken. Panem on se mitä jäi jäljelle. Yhteiskunta, jota johdetaan yltäkylläisestä Capitolista sekä sen kolmetoista köyhää vyöhykettä, joissa jokaisessa tuotetaan tarvikkeita Capitolille. Nykyisin vyöhykkeitä on tosin enää kaksitoista. Suuren kapinan jälkeen kolmastoista vyöhyke tuhottiin ja muistutukseksi Capitolin mahdista otettiin käyttöön jokavuotiset Nälkäpelit. Nälkäpelit, joissa 12-18 -vuotiaat lapset heitetään vuosittain areenalle taistelemaan toisiaan vastaan Capitolin viihteeksi. 

Nyt on taas vuosittaisen Nälkäpelin aika. Köyhällä kahdennellatoista vyöhykkeellä 16-vuotias Katniss Everdeen on elättänyt perhettään salametsestämällä raja-aidan ulkopuolisessa metsässä. Arvonnoissa se ei ole kuitenkaan Katniss jonka nimi vedetään esiin vyöhykkeen tribuutiksi. Se on Katnissin 12-vuotias pikkusisko Prim. Pelastaakseen pikkusiskonsa varmalta kuolemalta uhrautuu Katniss vapaaehtoiseksi. Hän sentään osaa käsitellä jousta lukuisien vuosien salametsästyksen ansiosta. Hän jos kuka pystyisi selviämään hengissä Nälkäpelin kauhuista.

Katniss sekä vyöhykkeen toinen tribuutti leipurin poika Peeta Mellark lähetetään luksusjunalla kohti Capitolia. Vyöhykkeen niukkuuden jälkeen heidän eteensä tuodut herkut ja Capitolin värien yltäkylläisyys ovat huumaavia. He pääsevät nauttimaan kaikesta tästä luksuksesta siksi lyhyeksi hetkeksi ennen kuin heidät heitetään areenalle kohti varmaa kuolemaa. Varakkaimmilla vyöhykkeillä tribuutit ovat käytännössä ammattilaisia, jotka ovat koko ikänsä harjoittaneet itsestään vaarallisia tappokoneita. Kuinka kahdennentoista vyöhykkeen tribuuteilla olisi mitään mahdollisuuksia heitä vastaan? Alkaa taisto elämästä ja kuolemasta. Ei siis muuta kuin Effien sanoin: "Hauskaa Nälkäpeliä! Olkoon onni aina teille myötäinen!"

 

' Muistan Peetan sanat kattoterassilla: "Toivon että keksisin keinon... Näyttää Capitolille, että minua ei voi omistaa. Että olen enemmän kuin nappula heidän pelissään." Ymmärrän vasta nyt, mitä hän sillä tarkoitti. Haluan tehdä jotakin, tässä ja nyt heti, saattaakseni heidät häpeään ja vastuuseen, osoittaakseni Capitolille, että vaikka he tekevät ja pakottavat meidät tekemään mitä tahansa, jokaisessa tribuutissa on jotakin mitä he eivät voi omistaa. Että Rue oli enemmän kuin nappula heidän pelissään. Niin kuin minäkin. '

s. 244-245 

 

Luin Nälkäpeli-trilogian yläasteikäisenä teininä ja muistan kuinka suuri pettymys tämä sarja olikaan minulle. Koin että henkilöt olivat pinnallisen yksiulotteisia ja ihmissuhdesolmuihin kiinnitettiin aivan liiaksi huomiota. Hämmennykseni olikin nyt suuri, kun tartuin tähän sarjan avausosaan vuosien tauon jälkeen ja se imaisi minut välittömästi matkaansa. Collinsin luoma maailma on vain niin herkullinen kuvaus eräästä kieroutuneesta yhteiskunnasta. Kuinka Capitolissa Nälkäpeli on aina suuri juhla ja sen asukkaat ovat aivan hurmioissaan tribuuteista täysin tajuamatta sitä aspektia, että joka vuosi kaksikymmentäkolme lasta saa väkivaltaisen surmansa tv-kameroiden edessä vain heidän viihteekseen. Lukiessa ei voinut kuin ihmetellä, kuinka alkujaankaan on saatu rakennettua tällainen yhteiskuntarakenne, jossa pääkaupungissa mässäillään yltäkylläisyydessä ja muut alueet ovat erikoistuneet tiettyihin eri toimintoihin kuten kalastukseen, kaivokseen tai ylellisyystuotteiden valmistukseen tuon pääkaupungin tarpeita tyydyttämään. Kuinka maatalous vyöhykkeilläkin nähdään nälkää, sillä kaikki se sato menee pääkaupungin kesteihin jättäen vain murto-osan itse köyhän vyöhykkeen tarpeisiin. Niin köyhän, että systeemi pakottaa lapsia ottamaan lisäarpalipukkeita nälkäpelin tribuuttiarpajaisiin ruoka-annoksia vastaan. Hyytävää, mutta samalla niin herkullinen lähtökohta Nälkäpelit sarjalle.

Teoksen vedosta voi kertoa sekin, että pelkän toiminnan sijasta tässä nuortenromaanissa oltiin myös luotu niitä merkittäviä hetkiä, jotka sykähdyttivät. Jouduin useampaan otteeseen jäädä makustelemaan jotakin kohtausta, sillä se herätti minussa niin vahvoja tunteita (esimerkkeinä mainittakoon Katnissin uhrautuminen Primin puolesta sekä Ruen kohtalo). En vain ymmärrä kuinka olen teininä voinut lukea Nälkäpelin niin laput silmillä, että pidin tätä vain pinnallisena teinihöttönä. Tietysti teos on siis nuortenkirja ja siten aika juonivetoinen eikä tarina kirjallisesti mitään klassikkotasoa. Mutta kysymys kuuluukin, pitääkö kaiken ollakaan niin hienoa ja ihmeellistä kirjallisuutta? Nykyään olen huomannut arvostavani yhä enemmän sitä itse lukukokemustani teosten kirjallisten meriittien sijasta. Minulle nämä nuorten dystopiat ovat itseasiassa aivan loistavia välipalateoksia, sillä ne imaisevat tehokkaasti mukaansa, ovat nopealukuisia ja kuvaavat myös kiehtovia maailmoja. Tämän lisäksi Nälkäpeli vieläpä kosketti syvästi ja tuo romanssinkin traagisuus nosti palan kurkkuun. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voisikaan vaatia.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Ota lukuun, Yöpöydän kirjat, Unelmien aika, Nannan kirjakimara, Ruusun nimi, P.S. Rakastan kirjoja, Kirjamielellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Järjellä ja tunteella, Eniten minua kiinnostaa tie, Nenä kirjassa, Booking it some more, Musteen jäljet ja Kujerruksia