Yllättävä rakkaus - Julia Quinn

Kirjan nimi: Yllättävä rakkaus (The Viscount who Loved Me)

Sarja: Bridgerton #2

Kirjailija: Julia Quinn, suomentanut Pia Salo

Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Tammi

Julkaisuvuosi: 2000, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 12h 50min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Bridgertonien kahdeksanlapsisen perheen esikoinen Anthony on aina tuntenut suurta vastuuta perheestään. Heidän isänsä kuoli hänen ollessa nuorukainen ja jätti täten Anthonyn perheen pääksi ja varakreivin tittelin haltijaksi. 1800-luvun englannin seurapiireissä nyttemmin kolmikymppisellä Anthonylla on aikamoinen elostelijan maine. Perhe on kuitenkin hänelle kaikki kaikessa. Itseään hän ei kuitenkaan ole nähnyt aviotumassa, sillä hän uskoo vakaasti kuolevansa nuorena kuten isänsäkin. Vastuu aatelissuvun jatkamisesta kuitenkin painaa vaakakupissa. Hän päättääkin nyt viimein löytää itselleen vaimon. Vaimon joka täyttäisi kaikki ulkoiset vaatimukset, mutta johon hän ei vahingossakaan voisi rakastua.

 

Tämän vuoden seurapiirien helmeksi onkin tituleerattu kaunista Edwina Sheffieltiä. Hän on herttainen ja lumoava ilmestys eli juuri sitä mitä Anthony etsii. Hän päättääkin aloittaa Edwinan kosiskelun. Tämä ei kuitenkaan sovi Edwinan suojelevalle isosiskopuolella Katelle. Hän on nimittäin lukeneet ahkerasti Lady Whistledownin Seurapiirisanomia ja on siten liiankin tietoinen Anthonyn elostelijan maineesta. Kate tekeekin kaikkensa pitääksen Anthonyn erossa siskostaan, mutta samalla hän itse joutuu väistämättä tiukkoihin sanasotiin tuon mahdottoman elostelijan kanssa. Ja eikä aikaakaan kun yllättävät tunteet rupeavat heräämään itse kussakin.

 

Olen katsonut Bridgertoneihin perustavasta Netflix -sarjasta ensimmäisen kauden sen ilmestyessä ja hullaannuin tuosta värikylläisestä pukudraamasta. Nyt kesällä kun kaipasin loppuraskauteeni jotakin kevyttä luettavaa päätinkin aloittaa tämän alkuperäisen kirjasarjan parissa. Daphnen tarina olikin yllättävän koukuttava myös kirjana, ja arvasin jo heti lukiessa, että tämän sarjan pariin tulen vielä palaamaan. Ja tässä sitä nyt ollaan. Yksi Bridgerton tarina jälleen kuunneltu ja varmasti vielä lukuisia edessä.

 

Historiallinen romantiikka on genre, johon minulla on heikko kohta. Jotenkin nuo seurapiirien etiketit mahdollistavat niin herkullisia kohtaamisia ja väärinymmärryksiä. Quinnillä onkin erityinene kyky herättä tuo aika ihanasti henkiin niin, että lukijana sitä koukuttuu ja pahasti. Koko ajan halusin vain palata Anthonyn ja Katen vuorottelevien kertojanäkökulmien matkaan. Ei tätä olisi millään malttanut lopettaa kesken! Anthonyn ja Katen välillä oli aivan mahtavaa sanallista kanssakäymistä, jossa piikit sihahtelevat, mutta silti sitä pyrittiin naamioimaan etiketinmukaiseksi kohteliaaksi keskusteluksi. Kemiaa todellakin löytyi ja minä lukijana kihertelin aivan ääneen noita yhteenottoja kuunnellessa. Unohtamatta Bridgertonien ratkiriemukasta krokettipeliä :D

 

Tällä kertaa myös nautin paljon siitä, että en etukäteen tiennyt mitä minulla oli edessä. Olenkin iloinen, että en ole enää seurannut tuota sarjaa, sillä näin pystyin nauttimaan Quinnin tarjoilemista yllättävistä käänteistä ilman ennakko-odotuksia. Tuntui, että herkulliset miljööt ja kohtaamiset seurasivat toisiaan. Tanssiaisia, vaunu-ajeluja, kartanoa... Ovathan nämä Quinnin teokset varsin kevyttä viihdettä, vaikka vähän lapsuuden traumoja käsiteltiinkin molemmilla päähenkilöillä. Sen lisäksi juonen asetelmissa oli hyvin paljon samaa tuon ensimmäisen osan kanssa. Silti nämä teokset onnistuvat ahmaisemaan tämän lukijan maailmaansa. Mahtavaa, että tämän sarjan osia on niin paljon, sillä ainakin tämä lukija aikoo palata seuraamaan Bridgertonien sisarkatraan avioitumiskiemuroita jälleen seuraavan kevyen romantiikan lukunälän yllättäessä. Anniina Piiparinen on myös loistava lukija, jonka matkassa aika kulkee kuin siivillä. Näillä tarinoilla on omat paikkansa, ja Quinn kyllä osaa genrensä taitaen.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Salainen sopimus 

 

Muualla luettu: Morren kirjablogi, Ruusunnuppuja, Paljon melua kirjoista (Elina) ja Paljon melua kirjoista (Hanna)

 

Maaemon lapsia - Arvid Järnefelt

Kirjan nimi: Maaemon lapsia

Kirjailija: Arvid Järnefelt

Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1905, äänikirja 2019

Kesto: 5h 3min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Kinturi on torpallinen mies, jonka isoisä on omin käsin puut kaatanut ja talon rakentanut. Se ei kuitenkaan paljoa vaakakupissa paina, kun isännän kanssa tulee riitaa ja sen mukana häätömääräys torpasta. Kauppias on hyvä mies, mutta ei hänkään halua astua tietyn rajan yli auttamaan Kinturia. Kun eräs nuoriherra kuulee tästä, hän hämmentyy täysin. Maahan on täynnä viljelemätöntä alaa, miksi Kinturilla olisi hätää. Mutta sitä nuoriherra ei tiennytkään, että nuo kaikki maat joku omistaa ja mikäli kukaan ei ole halukas monilapsiselle Kinturille tekemään torpparisopimusta, ei tuo ahkera mies saa maata viljeltäväkseen eikä siten pysty elättämään perhettään. Tämä järkytys muuttaa nuorenherran koko maailmankatsomuksen, onhan hän kihloissa ison aatelisen maatalousneuvoksen tyttären kanssa. Juhlitaanko sittenkään häitä? Ja miten käy poloisen Kinturin perheineen?

 

Tämä oli ensikosketukseni Arvid Järnefeltin tuotantoon. Itse asiassa olen yhdistänyt Järnefeltin nimen tuohon kuuluisaan taidemaalariin Eero Järnefeltiin, joka on siis Arvidin veli. Ja samaan sisarusparveen kuului ilmeisesti  myös säveltäjä Armas Järnefelt sekä Sibeliuksen puoliso Aino. Huh on kyllä siinä ollut tunnettuja suomalaisia sisarusparvi täynnä, vaikken ollutkaan tätä yhteyttä ikinä tajunnut. 

 

Tässä Maaemon lapsia teoksessaan Arvidin aatemaailma paistaa hyvin läpi. Hänhän seurasi tolstoilaisuuden oppeja luopuen juristin urastaan ja muuttaen maanviljelijäksi Lohjalle. Maatyö oli työtä aidoimmillaan ja lähimpänä kansaa. Ja juuri maattoman kansan tilanteen hän on halunnut tuoda tiettäväksi tällä pienellä tarinallaan Kinturista ja nuorenherran valaistumisesta. Jos vain kaikilla olisi maata jota viljellä ja elää.

 

Äänikirjan esittelyteksti keskittyi pitkälti kuvaamaan Arvid Järnefeltin aatemaailmaa ja siten en tiennyt yhtään mistä tämä varsinainen kirja kertoi. Alun perusteella ajattelin sen olevan pitkälti Kinturin tarina, mutta sitten pääpaino siirtyikin aatelispiireihin ja nuorenherran maailman mullistukseen. Kuinka pieni asia voikaan saada pyörät pyörimään ja muutoksen voimat liikkeelle. Taitaen Järnefelt kuvaakin sitä kuinka absurdilta tuo tilanne kuulostaa, kun ahkera mies ei voi elättää perhettään vain sen takia ettei hänellä ole maata tai kukaan ei halua sitä hänelle vuokratakaan. Näiden kerrosten lisäksi myös hiukan kuvailtiin ohessa vanhoja suomalaisia unohdettuja kalevalaisia jumalia, jotka seuraavat väärille teille lähteneen kansan menoa. Siellä he kuitenkin vielä ovat ja odottavat tulevaa, jolloin heidän aika on koittava vielä uudestaan. Kiehtova lisä teokseen.

 

Olen iloinen, että tutustuin Järnefeltin kirjalliseen tuotantoon ja kasvatin täten yleissivistystäni. Tässä oli paljon kiinnostavia elementtejä. Tarina myös herätteli ajattelemaan, mikä on aina vahvan lukukokemuksen merkki. Kerronta pysyi silti myös varsin lupsakkana. Olisin oikeastaan toivonut, että tarina olisi ollut vielä himpun pidempi. Nyt se jäi sen verran lyhyeksi, että sen kaikista elementeistä ei ehkä saatu niiden kaikkea mahdollista potentiaalia irti. Kuitenkin pidin teoksesta sen verran paljon, että voisin joku kerta tutustua Järnefeltin tuotantoon uudemmankin kerran.

 

Tähdet: 3.5 / 5

  

Merenpeitto - Olli Jalonen

Kirjan nimi: Merenpeitto

Kirjailija: Olli Jalonen

Lukija: Aku Laitinen
Julkaisija: Otava

Julkaisuvuosi: 2019, äänikirja 2019

Kesto: 12h 14min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Taivaanpallossa kohtasimme nuoren Angus-pojan Saint Helenan saarella. Kun saaren tilanne kärjistyi liiaksi, lähti hän jäniksenä laivan matkassa kohti Englantia tavoitteenaan löytää saarella kerran tutkimuksiaan tehnyt tiedemies herra Halley. 

 

Nyt Angus on kuudentoista ja viettänyt jo vuosia herra Halleyn taloudessa. Hän tekee palvelijan tehtäviä, mutta tarvittaessa hän myös auttelee herra Halleyta tämän tutkimuksissa. Tällä kertaa onkin aika suunnata katse pois taivaalta kohti Thamesin sameita vesiä. Herra Halley on nimittäin suunnittelemassa eräänlaista vesikelloa, jonka avulla voisi oleskella veden alla. Ja kukapa muu kuin Angus pääsee hänen koekaniinikseen näihin tutkimuksiin.

 

Heti alkuun todettakoon, että minulla oli tätä teosta aloittaessa hyvin kahtiajakoiset olotilat. Taivaanpallossa minua kiinnosti paljon Angusin syvälliset lapsentasoiset pohdinnat maailmasta ja herra Halleyn osuudet, mutta teoksen pääpaino oli harmillisen paljon Sain Helenalla. Jalosen kirjoitustyyli sai myös niskavillani nousemaan pystyyn. Appeni on kuitenkin tätä toista osaa säännöllisesti suositellut. Päätinkin nyt siis antaa Angusille toisen mahdollisuuden.

 

Merenpeitto imaisikin minut matkaansa välittömästi. Nythän oltiin jo Lontoossa ja teoksen pääpaino oli juuri siinä kaipaamassani, herra Halleyn tutkimuksissa. Kuinka kiinnostavaa olikin päästä seuraamaan tuon 1600-luvulla eläneen tutkijan mielenliikkeitä ja nuoren Angusin ajatuksia tästä kaikesta! Hänessäkin oli nimittäin pienen tutkijan vikaa. Hänen mielensä oli avoin uusille asioille. 

 

Toisaalta en voinut olla säälimättä Angusia, joka kasvaa aikuiseksi, mutta silti pysyy Halleyn perheessä eräänlaisena palkattomana palveluspoikana. Hän ei päässyt elämässään eteenpäin vaikka potentiaalia olisikin ehkä ollut. Sen sijaan hän keskitti koko elämänsä ihailemansa herra Halleyn seuraamiseen. Angus ei siis oikein sopinut kummankaan maailman joukkoon. Hän teki palvelijan töitä ja nukkui portaiden alla eikä siten ollut perheenjäsen tai edes Halleyn virallinen apulainen. Toisaalta hän kuitenkin sai syödä perheen kanssa samassa pöydässä, kunhan heillä ei ollut vieraita. Näin hän ei oikein kuulunut minnekään eikä onnistunut luomaan ihmissuhteita. Ehkä siksi Halley pysyikin hänen maailmansa keskuksena.

 

Sain tosiaan tästä kirjasta viimein sitä, mitä odotin jo ensimmäisestä osasta. Oli myös kiehtovaa päästä näkemään Halleyn muitakin tutkimuksia, sillä useinhan hänet muistetaan ennen kaikkea tähtitieteen saralla. Nyt päästiin kuitenkin sukeltamaan pinnan alle ja jopa tutkimusmatkoille merille. Olen myös ennenkin huomannut, että mikäli kirjoitettu teksti on jotenkin haastavaa, kuten tajunnanvirtamaista tai murteella kirjoitettu, niin kuunneltuna nämä eivät enää tökikään. Silloin voin vain heittäytyä luetun teoksen siiville ja nauttia. Uskonkin tämän teoksen kuuntelun olleen minulle oikea valinta. Nyt pystyin keskittymään Angusin ajatuksiin maailmasta ja Halleyn tutkimuksiin. Ja kuinka kiinnostavia ne olivatkaan!

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut lukemani osat:

1. Taivaanpallo 

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirjaluotsi, Tarukirja, Sivumerkkejä, Kirjakaapin kummitus, Kirjat kertovat, Kirja vieköön! ja Kulttuuri kukoistaa

 

Muumit ja suuri tuhotulva - Tove Jansson

Kirjan nimi: Muumit ja suuri tuhotulva (Småtrollen och den stora översvämningen)

Sarja: Muumit #1

Kirjailija: Tove Jansson, suomentanut Jaakko Anhava

Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1945, suomennos 2020

Sivumäärä: 55 

Mistä: Kirjastosta

 

' - Kiitoksia kauhean paljon, sanoi Muumimamma. - Olet varmasti ehtinyt tarjota aika monelle merivanukasta tornissasi, vai kuinka?

- Kyllähän minä, sanoi poika. - Väkeä on tullut maailman kaikilta kulmilta. Nuuskamuikkusia, meriaaveita, pikkuötököitä ja suuria eläimiä, niiskuja ja hemuleita. Ja vielä jokunen merikissakin.

- Et kai ole sattunut näkemään muutamaa muumipeikkoa? kysyi Muumimamma niin kiihtyneenä, että hänen äänensä vapisi. '

s. 35

 

Muumipeikot ovat asuneet ennen kaakeliuunien takana. Muumimamman mies vain sattui olemaan harvinaisen levotonta sorttia ja oli aina muuttamassa kaakeliuunilta toiselle. Nyt hän on kadonnut, lähtenyt hattivattien matkaan kohti tuntematonta. Ja niin Muumimamma on lähtenyt lapsensa Muumipeikon kanssa suurelle matkalle etsimään Muumipappaa. He kulkevat läpi tiiviin viidakon, satumaisen herkkumaan, muurahaisleijonan vaaltaaman rannan, suurten virtojen ja lopulta he päätyvät jopa keskelle suurta tuohotulvaa. He kohtaavat matkalla paljon uusia tuttavuuksia, mutta löytyykö Muumipappa? 

 

'  - Hei! huusi muumipeikko ja ryntäsi muovaamaan lumipalloa.

- Varo, se on kylmää! huudahti hänen äitinsä. Mutta kun Muumipeikko painoi kätensä lumeen, hän huomasi heti ettei se ollutkaan lunta vaan jäätelöä. Ja vihreä ruoho, joka murtui hänen jaloissaan, oli hienoa kehrättyä sokeria. Joka puolella niittyä virtasi kaikenvärisiä puroja, jotka kuohuivat ja poreilivat kultahiekkapohjan päällä.

- Vihreää limonaatia! huusi Nipsu, joka oli kumartunut juomaan. - Ei se ole vettä, se on limonaatia!

Muumipeikon äiti meni heti aivan valkoisena juoksevalle purolle, sillä hän oli aina pitänyt kovasti maidosta. (Siitä useimmat muumipeikot pitävät, varsinkin vähän vanhemmalla iällä.) Tulppaana juoksi puulta toiselle ja poimi sylin täydeltä suklaapalloja ja karamelleja, ja mistä hän vain poimi välkkyvän hedelmän, siihen kasvoi heti uusi. He unohtivat kokonaan murheensa ja juoksivat syvemmälle ja syvemmälle lumottuun puutarhaan. '

s. 18-19  

 

Luin marraskuussa Muumilaakson marraskuun ja lumouduin. Kuinka pieneen ja näennäisesti simppeliin tarinaan olikin saatu niin paljon syvyyttä. Tuo oli viimeinen muumikirja, ja herättikin kiinnostukseni siitä, että miten tämä muumien tarina saikaan alkunsa. Olen näitä muumikirjoja lukenut hiukan pomppien, mutta nyt viimein sain otettua lukuun tämän ensikohtaamisen muumien kanssa.

 

Ikävä kyllä tämä Muumikirja ei lumonnut minua samoin kuin sarjan muut osat. Sen huomasi, että kyseessä oli huomattavasti aiemmin kirjoitettu osa. Vaikka kaikki muumikirjat ovat lyhyitä niin tämä se vasta olikin tynkä tarinaksi. Silti tapahtumia riitti. Samanlaista syvyyttä ei näihin siis onnistuttu tavoittamaan. Jansson ei ollut vielä löytänyt filosofisen lempeää otettaan, joka on muissa osissa lämmittänyt aikuisenkin lukijan mieltä.

 

Oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä mistä kaikki sai alkunsa. Näin selvisi kuinka Muumit tapasivat eksyneen Nipsun ja päätyivät Muumilaaksoon. Mielenkiintoisesti ihmismäiset hahmot kuten kukassa asunut Tulppaana ei kuitenkaan ole päässyt tuleviin muumikirjoihin enää mukaan. Vaikka itse tarina jäikin hiukan tiiviiksi juoksemiseksi, tarjosi sekin omat hetkensä. Koin varsinaisen Villi Wonka hetken kun Jansson kuvasi tuota vanhan herran luomaa herkkumaailmaa. Vesi on selkeästi ollut myös Janssonille tärkeä elementti, jonka huomasi hänen merimatkan ja tulvan kuvauksissaan, vaikkei Muumipappa ja meri teoksen veroista ollutkaan. Jos joku siis aloittaa muumikirjojen lukemisen kronologisesti tästä, niin ei syytä huoleen. Niiden lumo sen kuin kasvaa kun sarja etenee.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

2. Muumipeikko ja pyrstötähti

4. Muumipapan urotyöt

5. Vaarallinen juhannus

6. Taikatalvi

8. Muumipappa ja meri

9. Muumilaakson marraskuu  

 

Muualla luettu: Kirjat kertovat, Kirjojen pyörteissä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjahullun päiväkirja, Ikkunan takana, Kirjailuja, Luettua elämää, Yöpöydän kirjat, Jokken kirjanurkka, Kirjan pauloissa, Kirjahilla, There´s no such thing as too many books, Hurjan Hassu Lukija, Villasukka kirjahyllyssä, Ei vain mustaa valkoisella, Ja kaikkea muuta ja Leena Lumi

  

Kohti nollapistettä - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kohti nollapistettä (Towards Zero)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1944, suomennos 2014

Sivumäärä: 251 

Mistä: Omasta hyllystä

 

' - Me... me olemme joutuneet aika vaikeaan tilanteeseen. Audrey on täällä, kuten sinä ehkä tiedät.

Hän vaikeni kysyvästi, ja Thomas Royde nyökkäsi.

- Ja Nevile ja hänen vaimonsa myös.

Thomas Royde kohotti kulmakarvojaan. Hän sanoi tuokion kuluttua:

- Vähän kiusallista - mitä? '

s.61

 

Nevile Strange on mies jolla on kaikkea. Hän on loistava urheilija, varakas, hyväkäytöksinen ja hänen käsipuolessaan kulkee upea punatukkainen vaimo Kay. Mikä voisi vaivata hänen mieltään? Hän kuitenkin kohtaa Audreyn. Tuon kalvakat ja hiljaisen naisen, joka oli hänen vaimonsa ennen kuin hän lähti Kayn matkaan. Ja nyt Nevile on saanut päähänsä, että syksyinen vierailu iäkkään Lady Camillan luo Gull´s Pointiin tulisi ajoittaa samaan syyskuiseen aikaan. Audrey ja Kay voisivat vaikka ystävystyä. Se on Nevilen ajatus - vai onko sittenkään?

 

Gull´s Pointissa on jännittynyt tunnelma. Kaksi vaimoa, mustasukkaisuutta ja vahvoja piilossa pysyneitä tunteita. Joukkoon liittyy myös vuosia ulkomailla oleskellut Audreyn lapsuudenystävä totinen Thomas sekä lahden toiselle puolelle Kayn gigolomainen ystävä Ted Latimer. Kaikki aistivat jännitteet. He eivät kuitenkaan tiedä, että ollaan menossa kohti hyvin suunniteltua murhaa - nollapistettä.   

 

' - Minä pidän hyvästä salapoliisijutustä, hän sanoi. - Mutta ne alkavat väärästä paikasta. Ne alkavat murhasta. Mutta murha on loppu. Tarina alkaa paljon sitä ennen - joskus vuosia ennen - kaikista niistä syistä ja tapahtumista jotka saattavat tietyt ihmiset tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. [- -]

Hän nyökäytti hiljaa päätään.

- Kaikki suuntautuu yhteen tiettyyn pisteeseen... Ja sitten kun hetki koittaa - ratkaiseva askel! Nollapiste. Niin, kaikki he suuntaavat kohti nollapistettä...

Hän toisti: - Kohti nollapistettä.

Sitten häntä äkkiä värisytti. '

s. 10  

 

Olipa mainio pieni salapoliisikertomus jälleen yhdeltä lempidekkaristiltani. Christie ei usein petä, mutta tämä oli varsin herkullinen jopa hänen tuotannostaan. Kuten iäkäs ja kokenut lakimies herra Treves alussa mainitsee, murha on oikeastaan vasta loppu ja ne tapahtumat jotka johtavat tuohon nollapisteeseen ovat ne mitkä merkitsevät. Tästä ajatuksesta lähteekin koko tämänkertainen dekkari liikkeelle. Henkilöt toimivat ja kerääntyvät yhteen. Ja vasta aivan lopussa koittaa tuo nollapiste. Hetki jota kohti ollaan koko ajan edetty. 

 

Minulla on heikko kohta perienglantilaiseen kartanokuvaukseen. Ja koska varsinainen murha tapahtuu tosiaan vasta loppupuolella, oli tämän teoksen matkassa paljon aikaa seurata ihmisten toimintaa ja heidän keskenäisiä ristiriitoja ja tunteita. Kuinka herkullinen tuo kahden rouva Strangen kohtaaminen Gull´s Pointissa olikaan. Tässä olikin kaikki kartanodraaman ainekset miljöötä myöten jyrkkien kallioiden laella. 

 

Itse murhajuonikin oli nerokas. Vaikka olen tämänkin Christien lukenut ja nähnyt tv-elokuvanakin niin silti Christie onnistui viemään minua. Vasta aivan loppupuolella rupesin muistamaan, mitä tässä olikaan todella tapahtunut. Ja silti epäilin itseäni edelleen :D Hauskasti tällä kertaa Scatland Yardin tarkastaja Battle on tässä pääosassa tukimassa tapausta, mutta kyllä hänkin jossain kohtaa mainitsee Hercule Poirotin. Mihin tuo teräväpäinen belgialainen olisikaan kiinnittänyt huomiota... Oikein mainio teos vanhan ajan tyyliin.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Tuulin viemää ja Agatha Christien kirjat  

Klaanin tytär - Kaisa Viitala

Kirjan nimi: Klaanin tytär

Sarja: Nummien kutsu #1.5

Kirjailija: Kaisa Viitala

Lukija: Emma Louhivuori
Julkaisija: Karisto

Julkaisuvuosi: 2025, äänikirja 2025

Kesto: 3h 19min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

1700-luvun Skotlannin nummilla asuu MacTorrianin klaani, jonka klaaninpäälliköksi Fingal on noussut hänen isänsä lähtiessä maanpakoon jakobiittikapinan seurauksena. Fingal on ylpeä, mutta tuon kovan ulkokuoren alla sykkii oikeasti epävarma sydän. Tämän eron todellisen Finin ja sen toisen Finin välillä tuntee hyvin hänen siskonsa Ailsa. 

 

Nyt Ailsa on Fingalin mukana Edinburgissa, missä Fin on hoitamassa liikesuhteitaan. Siellä he kohtaavat aivan erityisen nuoren naisen, ramman englantilaisen Agnesin. Ailsa löytää Agnesista viimein kauan etsimänsä ystävän. Mutta edes Agnesille Ailsa ei uskalla tunnustaa hiljalleen kasvavia tunteitaan Finin aseenkantajaa Alistairia kohtaan. Samaan aikaan Alister kamppailee tunteissaan Ailsaa kohtaan. Heidän välisensä suhde olisi täysin mahdoton, mutta Alisterin sydän ei suostu ymmärtämään sitä mitä järki käskee. Sitten koittaa Uudenvuoden tanssijaiset. Voiko yksi tanssi muuttaa kaiken heidän välillään?

 

Olen rakastunut Viitalan Nummien kutsu -sarjaan. Agnes on kiinnostava päähenkilö ja hänen kemiansa Finin kanssa hykerryttävä. Nyt kolmatta osaa odotellessa julkaistiin tämä Klaanin tytär bonustarina, jossa valokeilaan pääseekin Finin omapäinen ja hyväsydäminen sisko Ailsa. Olinkin innoissani, kun odotellessa pääsisi sittenkin takaisin yhden lempisarjani pariin. 

 

Tämä pieni kylkiäistarina ei kuitenkaan lumonnut minua samoin kuin sarjan varsinaiset osat. Ensinnäkin kolme tuntia on todella lyhyt aika. Ja siihen oli koitettu tiivistää lähes kaikki ensimmäisen kirjan tapahtumat, mutta vain Ailsan näkökulmasta. Näin ollen tarinaa juostiin kauhealla kiirellä eteenpäin eikä uusiin päähenkilöihin ehtinyt oikein kiintyä. Toki tämä antoi Ailsan ja Alistairin tarinoihin hiukan syvyyttä tulevia osia varten, mutta tämä lukukokemus jäi silti aivan liian pinnalliseksi.

 

En voi olla pohtimatta, olisiko täysin erillinen bonustarina voinut toimia paremmin. Nyt lukijalle ei nimittäin juonellisestikaan tarjottu juurikaan mitään uutta, vaan teos toimi ensimmäisen osan tapahtumien kertauksena. Olen kuitenkin pitänyt paljon esimerkiksi Enni Mustosen Kytösavun tarinoiden jouluisesta esiosasta samoin kuin Niilo Seväsen Ikitalven esitarinasta. Fantasiasarjojenkin (Maasin Valtakunta ja Gaberin Caraval) jouluosat olivat mukava uusi löytö. Nämä ovat kuitenkin olleet selkeästi omat tarinansa. Mieluusti palasinkin Nummien kutsun ihastuttavaan skotlantilaiseen miljööseen, sillä olen pahasti koukussa tähän sarjaan. Olisipa tämä kolmetuntinen kuitenkin käytetty vielä selkeämmin sivuhahmojen syventämiseen tai jonkun juhlan ympärille sen sijaan, että vanhaa kerrattiin vain toisesta näkökulmasta. Uutta keväällä ilmestyvää osaa jään kuitenkin innolla odottamaan. Mihinköhän tarina seuraavaksi suuntaakaan!

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Klaanin vieraana

2. Klaanin suojeluksessa