Syysloma - Kuvapostaus

Olin siis kuluneen viikon syyslomalla ja nyt tuntuu taas kovin haikealta palata koulunpenkille, varsinkin kun tiedän, että lukemiselle jää taas tuskallisen vähän aikaa. Tässä kumminkin vielä vähän syyslomani tunnelmia.

Tallinna:

 Kävimme tiistaina päiväristeilyllä Tallinnassa ja hyväksi onneksemme sää oli oikein mukava. Aikaa kierrellä oli reilu 3 tuntia, joten pysyttelimme vanhassa kaupungissa, joka on kyllä todella upea. Tällaiselle suurelle historian ystävälle se oli kyllä unelmien täyttymys. Kuten historian opettajani on useaan otteesen maininnut oppitunneillamme, Tallinnassa voi hyvin nähdä, minkälaisia kaupungit olivat keskiajalla. Mielenkiintoista oli kuitenkin huomata, että toisin kuin matkaoppaassa sanottiin, ei tuolla ollut lähes ketään ihmisiä. Nähtävästi lokakuussa ei enää ole sesonki.
 

 Kuvissa on Mustapäiden veljeskunnan talon ovi ja keskiaikaisesti pukeutunut myyjä/esiintyjä seurue. Näin yhden heidän temppuesityksen, joka ainakin oli hieno =) Sitten on Paksun Margaaretan torni, josta hankin myös pienoismallin koristamaan hyllyäni. Yllä on kuvat Pikk jalg kadulta, jossa oli ihania taloja (myös ne kuuluisat kiltatalot) ja Katariinankäytävästä.  Kävimme myös raatihuoneella, jonka edessä olevalla torilla eräs tarjoilija yritti epätoivoisesti löytää asiakkaita. Ei nimittäin turisteja näkynyt lähelläkään. Alla on sitten vielä kuva Tallinnan muurista.

 

 

Ooppera:

 

Kävin myös perheeni kanssa (tosin isosiskoni oli Roomassa lomailemassa) katsomassa Taikahuilun Suomen kansallisoopperassa. Esitys oli hieno, ja pidin Mozartin musiikista. Erityisesti linnustaja Papageno (Waltteri Torikka) oli loistava. Olin odottanut täysin erillaista esitystä, joten tämä todella ylitti odotukseni. Oli myös hauska huomata, että näyttämön ylälaidassa oli tekstitys. Olin nimittäin pelännyt aiemmin, miten tulisin ymmärtämään sen ooppera osuuden, mutta näin se onnistuikin hyvin.

Riadin tytöt - Rajaa Alsanea

Kirjan nimi: Riadin tytöt (Banat al-Riyad)
Kirjoittaja: Rajaa Alsanea, suomentanut Sampsa Peltonen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2010
Sivumäärä: 265
Mistä: Oma

Tartuin kirjaan Sadun Lähi-itä minihaasteen kannustamana ja täytyykin näin heti alkuun sanoa, että kirja ylitti odotukseni ja paljon. Olin jostakin saanut sellaisen käsityksen, että kirja olisi suht perus hömppää vain eksoottisemmassa ympäristössä. Kuitenkin kirjassa käsiteltiin tärkeitä asioita, vaikka se olikin kirjoitettu todella helppo lukuisesti, ja päähenkilöt yrittivät jatkuvasti löytää itselleen hyvän miehen.

'' ´´Maassa nousseen valtavan kohun takana on nuori tuntematon nainen, jonka perjantai-iltapäivisin lähettämä sähköposti tavoittaa valtaosan Saudi-Arabian netinkäyttäjistä. Hän kertoo viesteissään tarinoita neljästä ystävättärestään Gamra al-Gusmanjista, Sadim al-Huraimlista, Lamis Jiddawista ja Michelle al-Abd al-Rahmanista. Tytöt kuuluvat varakkaaseen yhteiskuntaluokkaan, josta ei yleensä juuri tihku tietoja ulkopuolelle.´´ ''
s. 96

Kirja siis kertoo tuon ystävänelikon elämästä kuuden vuoden ajalta, jossa ehtii olemaan paljon niitä unelmien miehiä, jotka paljastuvat kuitenkin pettureiksi. Gamra pääsee heti alussa naimisiin ja on onnensa kukkuloilla, mutta aviomies ei vain tunnu tuntevan samoin... Sadimin unelmamies taas testaa häntä, ja Sadim ´reputtaa´ viimeisen testin. Lamis on kotoisin vapaamielisemmältä alueelta ja on ryhmän rohkein. Hän opiskelee lääkäriksi haaveenaan löytää unelmiensa mies. Michelle taas on puoliksi amerikkailainen, ja hän kritisoikin suht paljon Saudi-Arabien naisten asemaa. Hän on nimittäin saanut maistaa sitä vapaampaa elämää Yhdysvalloissa.

Kirjassa oli hyvin paljon sydänsuruja. Usein tytöt eivät täyttäneet niitä kaikkia vaatimuksi (mm. suvun suhteen), joita miesten suku heille asetti, joten moni suhde ehti kariutua jo ennen varsinaista alkuaankaan. Vanhemmilla oli suuri valta estää moiset tuttavuudet. Tuntui lähes, että naiset olisivat olleet karjaa, jota tuotiin näytille mm. häihin, jossa nämä vanhemmat sitten voivat etsiä itselleen ne parhaat vaimokandidaatit. Ei siinä paljoa tytöllä ole sanomista, kun vanhemmat sumplivat nuo avioliitot. Yllätyin kuitenkin siitä, että myöskään miehet eivät saaneet tässä vapautta. Moni suhde päättyi kirjassa siihen, että mies oli niin äitinsä tossun alla, että oli valmis unohtamaan omat tunteensa, kun äiti ei antanutkaan siunausta suhteelle.

Miten nykyaikanakin on mahdollista, että eronnutta naista piilotellaan neiljän seinän sisällä, koska se on suvulle niin suuri häpeä, mutta miehet senkun vaan porskuttavat tyytyväisinä. Tämä tapahtui kuitenkin yhteiskunnassa, jossa on nykyajan luksusta tarjolla (citymaastureita, playstation 3, kännyköitä ja kalliita merkkihuulipunia). Kuitenkin tuolla naisten pitää varoa kaikkea tekemisiään, koska muuten avioliittomarkkinoiden ovet sulkeutuvat. Nuorille kännykkä tuntui olevan ainut yhteydenpitovälinen, kun sukupuolet eivät saa olla missään tekemisissä keskenään. Jo kaverin veljen kanssa kahvittelusta voi joutua putkaan. Ja tämä kaikki tapahtui siellä varakkaassa yläluokassa, entäpä ne huono onnisemmat...

Kirja koostui sähköpostiviesteistä, joita lähetettiin vuoden ajan joka perjantai. Näitten viestien rakenne oli aina sama. Aluksi jokin (uskonnollisen) tekstin/runon lainaus, sitten johdanto, jossa kirjoittaja kommentoi saamaansa palautetta ja vähän yhteiskuntaakin. Nämä kommentit olivat nasevia, mutta kuitenkin niistä käy selville hänen itsensäkin olevan uskonnollinen saudi tyttö (vaikka monet tuntuivat sitä epäilevän). Sitten tuli se itse kirjoitusosuus, missä tämän ystävänelikon tarinat etenivät. Pidin hyvin paljon tästä omintakeisesta rakenteesta, joka myös toimi loistavasti.

Pidin kirjasta todella paljon. Sen kirjoitustyyli oli vaivatonta, eikä se paasannut mitään. Kirjassa kerrottiin yksinkertaisesti naisen elämästä tiukassa islamilaisessa Saudi-Arabiassa ja sen lukuisista epäkohdista, varsinkin Michellen taholta. Kirja oli hyvin elämäniloinen kaikesta huolimatta, jolloin kirja luultavasti tavoittaakin suuremman lukijakunnan. Ihana kirja täytyy vain todeta, ja ajatuksia herättävä, mitä aina arvostan kirjoissa.

'' Sadim oli pannut merkille, että yhteiskunnan ja ajattelutapojen kehityksestä huolimatta Saudi-Arabiassa yhä etsittiin morsiamiksi paljon mielummin viattomia tyttösiä, kuin koulutettuja ja ajattelevia naisia, joilla on elämänkokemusta. Siitä kielii yksinäisiksi jääneiden naislääkarien suuri määrä. Lähi-Idän luonnostaan mustasukkaiset miehet tuntevat asemansa uhatuksi, kun kohtaavat naisen, joka haastaa heidän valta-asemansa. - - Voimakkaat naiset kyllä viehättävät monia miehiä, mutta vaimoksi sellaisia ei oteta! Niimpä viattomat tytöt ovat kysyttyjä, ja omilla aivoillaan ajattelevat päätyvät vanhojenpiikojen alati kasvavaan joukkoon. Koska päättämättömät miehet eivät itsekkään tiedä, mitä haluavat, he kieltäytyvät menemästä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa''
s. 230-231

Tähdet: * * * *

Kirjan ovat myös lukeneet mm. Kirjavinkit, Merenhuiske, Maria A., VJ, Miiru & Rouva AK

Peräti kaksi haastettani eteni:
- Minihaaste: Lähi-itä
- Lue omn hyllyn kirjat - haaste 3/65

Elämän laatikko - Allen Kurzweil

Kirjan nimi: Elämän laatikko (A Case of Curiosities)
Kirjoittaja: Allen Kurzweil, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 1994
Sivumäärä: 380
Mistä: Oma (kirjaston poistohylly)

Miten taas sattuikaan, että aloitin viime kuun lopussa kirjan, jonka lukeminen oli hyvin hidasta tarpomista. Tällä kertaa ymmärrän oikein hyvin, miksi kirja oli siellä kirjaston poistohyllyssä. Harmittaa oikein, että tuhlasin näinkin monta viikkoa sen lukemiseen...

Kirja kertoo siis Claude Pagesta, pojasta jolla on lahjoja piirtämisen ja mekaanisten laitteiden saralla. Eletään 1700-luvun loppua Ranskan maaseudulla Tournayssa, mutta kyllä myös Pariisiin päästään kirjan edetessä. Aivan alussa Claude menettää toisen keskisormensa, jonka jälkeen syyllisyyttä tunteva kartanonherra Abbé ottaa Clauden suojelukseensa. Abbé on kirkon helmoista paennut tieteilijä, jota kiinnostaa lähes kaikki. Hänellä on äänen, mekaniikan, filosofian ym. tutkimuksia, ja näissä Claude autteleekin Abbéa. Nämä Abbé tutkimukset herättävät Claudessa palon mekaanisiin laitteisiin (erityisesti äänen muodostamiseen liittyviin), joka on tuleva myöhemmin viemään hänet monenlaisiin ongelmiin.

Sitten niihin 'mystisiin' Rakkauden tunteihin, johon Abbé sotkee Clauden mukaan. Abbé bisnes on nimittäin kellot, joissa on säädyttömiä kuvia. Näitten kuvien tekemisen hän laittaa Clauden vastuulle. Olisikohan poika silloin ollut kymmenen vuotias... Kohta näistä emalitöistä päästiinkin jo säädyttömiin mekaanisiin liikkuviin kuviin, jotka saivatkin suurta suosiota asiakkaissa. Inspiraatioksi teoksiinsa Claudelle annettiin kirjakauppias Livren salaisesta säädyttömien kirjojen osastosta, jossa Claude tuleekin työskentelemään myöhemmin muutettuaan Pariisiin. Livren kirjakauppa Globessa oppipoika aikanaan aloittaa Claude suhteen n. nelikymppisen asiakkaan kanssa, joka hyödynsi paljon tätä kirjakaupan salaista osastoa. Ihmettelempä vain miksi Claudelle tuli niin suurena järkytyksenä, että tämä puumanainen ei halunnut jakaa elämäänsä 15 vuotiaan pojan kanssa, sen jälkeen kun oli vapautunut avioliitostaan. Että sellaista, ei jäänyt kirjailijan todellinen kiinnostuksen kohde epäselväksi...

Kirjassa oli oikeastaan hyvin vähän sitä mekaniikkaa, jonka vuoksi poimin kirjan mukaani sieltä poistohyllystä. Kuitenkin ne mekaaniset osuudet olivat ne mielenkiintoisimmat osuudet kirjassa. Oli ihan mukavaa lukea Clauden uusia innovaatioita ja miten hän kehitti ullakkohuonettaan teknisesti. Ikävä kyllä siihen tungettiin vain liikaa sitä kaikkea muuta sekaan. Kuitenkin myös sivuhenkilöiden satunnaiset nokkelat kommentit olivat kirjan parasta antia, mutta eivät ne sitä pelastaneet. Lukuintoani vähensi myös se, että tiesin loppuratkaisun. Tästä saan kiittää Hesarin arvotelua 1994 vuodelta, jota rupesin lukemaan vähän ennen kirjaan tarttumista. Arvostelu jäi parin kappaleen jälkeen kesken, ja syy oli se että jo siinä kerrottiin kirjan loppu...

Claude Page on kai oikean henkilö, jonka elämän laatikon ympärille tarina muotoutuu. Tai oikeammin kirja on jaettu sen mukaan kymmeneen osaan, joista jokaisen osan nimi on yhden esineen mitä tuolta laatikosta löytyi. Ikävä kyllä hyvä idea vähän lopahti, kun vain yhdessa osassa edes vähän selvisi, miten tämä esine oli päätynyt Clauden haltuun. 1700-luvulla oli siis ilmeisesti muotia tallettaa laatikkoon elämänsä tärkeistä hetkistä jokin esine, joka kuvasti sitä hetkeä. Näin syntyi siis ihmisen elämän kokonaisuus laatikon sisälle esineiden muodossa. Clauden laatikossa oli lasipurkki, helmiveneen kuori, korvasieniä, nivelnukke, helmi, hemppo, taskukello, pieni kilisevä kello ja nappi. Yksi osa oli tyhjä. Tälläisestä laatikosta siis Kurzweil oli saanut inspiraationsa kirjaan. Olisin vain toivonut sen näkyvän vähän selvemmin itse kirjassa.

Erään huvittavan jutun kyllä bongasin kirjasta. Siinä nimittäin viitattiin pariin kertaan Shakkikoneen rakentaneeseen von Kempelleniin, josta olen siis lukenut tämän Sakkiautomaatti romaanin viime kesänä. Hauska yhteensattuma. Korostaisin vielä, että lukekoon ken haluaa, muuta en kyllä suosittele. Ainut syy miksi en antanut yhtä tähteä on alla olevan katkelman kaltaiset kohdat, joita kuitenkin oli hyvin harvassa.

'' ´´- - lukematon kirja on kuin hiomaton lasi joka peittää kauneuden kaikilta jotka eivät astu  sisään.´´
´´Pötyä´´, Livre sanoi. ´´Kirjoja ostetaan enemmänkin omistettavaksi kuin luettavaksi. - - Ei ole mitään hienompaa kuin vanha täydellisesti säilynyt kirja. Ei sillä ole väliä onke se luetu vai ei.´´
Abbé puolusti kantaansa ´´Te tässä pötyä puhutte. Paras ylistys minkä kirja voi saada on että se on paljosta lukemisesta hajonnut. - -´´ ''
s. 111

Tähdet: * *

Lue oman hyllyn kirjat - haaste eteni siis yhdellä kirjalla. Tilanne 2/65

Syyskuun luetut

 

Syyskuun luetet:
- Pariisin Notre-Dame 1482, Victor Hugo
- Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, Tuomas Kyrö
- Poika raidallisessa pyjamassa, John Boyne

Sivuja kertyi siis vaivaiset 846, eli keskimäärin 282 sivua/kirja. Jotenkin kun tuli taas arki niin kouluhommat tuntuvat vievän kaiken ajan... Asiaa ei myöskään auttanut, että koeviikko oli. Siinä käy nimittäin helposti, että kun on saanut luettua koealueen (eli koko kirjan) on niin väsynyt, että ei enää jaksa lukea. Ainakin itse saan niin helposti päänsärkyä, että kun lukee koko päivän kokeeseen sisätiloissa, tulee niin huonon olon, että romaanin lukeminen alkaa olla aika haastavaa. Pitäisi varmaan vain hyväksyä, että entistä nopeaa lukutahtiani en voi enää saavuttaa. No, onneksi pian on syysloma, jolloin pitäisi löytää taas enemmän aikaa lukemiselle =)

Lukemisen suhteen oli aika vaihtelevia kirjoja. Varsinkin tuo klassikko Pariinin Notre-Dame osottautui suureksi pettymykseksi. Sen kanssa jumitin suurinmanosan kuukautta, koska se ei vain tuntunut etenevän niistä kaupunkikuvailuista. Kuitenkin huomaan, että mitä pidempi aika sen lukemisesta on kulunut, sitä paremmalta se rupeaa tuntumaan. Ne ärsyttävät kohdat vain pyyhkiytyvät pikku hiljaa pois jättäen hyvän fiiliksen siitä muusta. Mielenkiintoista...

Pidin varsinkin Poika raidallisesta pyjamassa -teoksesta. Se vain edelleen kosketti, vaikka olihan sen kerronta varsin naivia. Ihan hyvän esseen siitä kuitenkin tuntui saavan äikänkokeeseen. Mielensä pahoittaja ja ruskeakastike taas oli nappivalinta luettavaksi juuri ennen koeviikkoa. Ihanan rentoa ja helppo lukuista.

Tämän kuukauden aikana ei nuo kaksi haastetta yhtään edistyneet... Onneksi Sadun Lähi-Itä haasteessa on myös lokakuu aikaa osallistua, niin ehdin vielä mukaan. Kirja valinnoistani haasteeseen lisää täältä. Myöskään Lue oman hyllyn kirjat - haaste ei ole edistynyt, mutta tällä hetkellä luettavana on Allen Kurzweilin Elämän laatikko, joka siis löytyy tuolta listalta. Ikävä kyllä kirja on hyvin erillainen kuin odotin... Siitä sitten lisää, kun saan taas joskus sen luettua.

Ylpeänä voin myös kertoa, että en hankkinut yhtään kirjaan, koko syyskuun aikana. Tästä se kirjavuoren pienennys lähtee: Ei enempää uusia, kuin ehtii lukea.

Poika raidallisessa pyjamassa - John Boyne

Kirjan nimi: Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas)
Kirjoittaja: John Boyne, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2010
Sivumäärä: 204
Mistä: Oma

Huh! Luin kirjan n. vuosi sitten ja muistan edelleen kirjan itkettäneen lopussa. Nyt piti kirja lukea äidinkielenkoetta varten, ja taas nousivat kyyneleet silmiin. Jotenkin kirja on vain niin koskettava naiviudessaan.

Kirja kerrotaan 9-vuotiaan Brunon näkökulmasta. On 40-luvun alku ja natsit ovat vallassa Saksassa. Brunon isä on arvostettu komendantti ja Hitlerillä (tai Hillerillä kuten Bruno häntä nimittää) on suuria suunnitelmia hänen varalleen. Tämän vuoksi joutuu Bruno perheineen pakkaamaan kimpsunsa ja kampsunsa, ja lähteä pois mukavasta Berliinin talostaan kohti Aus-Vitsiä (kuten Bruno sanoo). Tuolla kaukana kaikesta ei Brunolla ole edes ketään leikkikaveria, kun siskokin on Toivoton Tapaus. Hän myös kaipaa Karlia, Danielia ja Martinia, hänen parhaita ystäviään elämänloppuun asti. Yksinäinen Bruno päättääkin lähteä löytöretkelle katsomaan minne johtaa tuo korkea ja päättymätön aita heidän talonsa vieressä. Tällä matkalla hän nekee pisteen, josta tuli täplä, josta tuli läiskä, josta tuli hahmo, josta tuli poika. Tämä poika on Shmuel, joka asuu aidan toisella puolella, ja joka saa aina käyttää raidallista pyjamaa. Tämä on rajat rikkovan ystävyyden alku, joka tulee muuttamaan heidän elämänsä.

Bruno oli hyvin naivi. Hänellä ei ollut mitään käsitystä mitä ympärillä tapahtui. Toisaalta se oli mainio valinta kirjan kertojaääneksi, koska Brunon jatkuva ihmettely toi loistavasti esiin aivan käytännön tasolla sen päättömyyden mitä tuolloin tapahtui. Ne olivat niin kauheita asioita, että ei noin nuori lapsi sitä voinut tajuta. Bruno toi siis yrillaisen lähestymistavan keskitysleireihin. Yleensä kertomukset niistä ovat aikuisten, jotka ovat kokeneet sen, ei ulkopuolisen lapsen, joka tarkastelee järjestelmää minkä olemastaolosta ei edes tiedä.

''Se oli aivan käsittämmätöntä. Jos unohti sen, ettei Bruno ollut läheskään niin laiha kuin pojat hänen puolellaan aitaa, eikä niin kalpeakaan, olisi ollut hyvin vaikeata erottaa häntä joukosta. Se tuntui melkein siltä (Shmuel ajatteli) kuin he olisivat kaikki loppujen lopuksi olleet samanlaisia.´´
s. 193

Brunossa tapahtui pienoista muutosta Shmuelin tavattuaan. Sitä ennen hän oli ajatellut enimmäkseen vain itseään, ja kuinka hirveä katastrofi oli kun heidän nykyisessä talossa oli vain kolmekerrosta viiden sijaan. Ei Brunosta tietenkään vuodessa ehtinyt kuoriutua kovin huolehtivaista muista, mutta kyllä hän yritti kovasti. Bruno mm. toi Shmuelille ruokaa (vaikka joskus matkalla nälkä yllätti ja parhaat palat katosivat Brunon suuhun), ja myöhemmin hän yritti parhaansa mukaan lohduttaa Shmuelia, kun tämän isä oli kadonnut. Yleensä kuitenkin vasta ajan kanssa Brunolla valkeni, kuin surullisa osa Shmuelin kertomuksista oli. Usein ei Bruno niitä kuitenkaan ymmärtänyt. Poikkesihan Shmuelin elämäntarina niin paljon Brunon kokemuksista. Joskus myös tuntui, että Bruno antoi Shmuelille vähän toivoa jutuillaan.

Molemmat kuitenkin ymmärsivät, että he olivat eripuolilla aitaa, mutta silti sisimmässää niin samanlaisia. Vaikka natsit vihasivat juutalaisia ja juutalaiset pelkäsivät natseja, nämä lapset ymmärsivät että eivät kaikki siellä toisella puolella ole niin kauheita. Eli se mitä yhteiskunta sanoi ei ollutkaan totta. Bruno joutui pitämään tämän ystävyyden salassa, koska hän varmaan alitajuntaisesti ymmärsi, että se mitä hän teki oli väärin yhteiskunnan silmissä. Hän ei olisi saanut olla aidan toisella puolella asuvien kanssa missään tekemisissä. Oikeastaan jo pelkkä heidän näkeminen tuntui olevan joillekin liikaa. Shmuelkin ymmärsi, että jos tieto heidän ystävyydestään leviäisi hän saattaisi olla pahassa pulassa.

Monet asiat siis kummastuttivat Brunoa. Hänestä oli mm. aivan outoa, että samaan suuntaan menevissä junissa toinen oli niin täynnä, että siellä ei näyttänyt voivan hengittää, ja että heidän junassaa oli yllinkyllin tilaa. Hänen olisi niin tehnyt mieli mennä huutamaan sinne toiselle puolelle, että toiseen junaan mahtuisi. Brunosta oli myös hyvin epäreilua, että häntä ei päästetty leikkimään toiselle puolelle aitaa. Hän ei ymmärtänyt mitä pahaa oli tehnyt, kun rangaistukseksi hänet oli eristetty.

''Hän painoi jalkansa yhteen, heilautti oikean kätensä ilmaan, kopautti kantapäänsä vastakkain ja sanoi niin syvällä ja selkeällä äänellä kuin mahdollista - niin paljon Isän äänen kaltaisena kuin osasi - sanat jotka Isä sanoi aina lähtiessään jonkun sotilaan seurasta.
Hän sanoi: ´´Heil Hitler´´, minkä hän uskoi tarkoittavan samaa kuin: ´´Näkemiin, hyvää päivänjatkoa´´.''
s. 56

Suosittelen kaikkia lukemaan kirjan, jos ei ole jo lukenut. Niin surullinen ja ajatuksia herättävä se oli, kuitenkin ilman sitä raakuutta. Monet asiat piti itse osata yhdistää, mitä oikeasti tapahtui. Meidän pitää muistaa, ja luoda parempi yhteiskunta ilman syrjintää.

'' ´´Ystävyyden katkeamatonta sidettä kuvastava loppuratkaisu pysyy mielessä pitkään.´´
Helsingin Sanomat ''
Takakansi

Tähdet: * * * *

Kirjan on lukeneet mm. Sara / p.s. rakastan kirjoja, Hanna, Aletheia, Järjellä ja tunteella, Hanna / Sivujen välissä, Unni, Katri & Kirjapeto

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike - Tuomas Kyrö

Kirjan nimi: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Kirjoittaja: Tuomas Kyrö
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 130
Mistä: Kirjastosta varaamalla

Notre-Damen jälkeen tarvitsin kipeästi jotain hauskaa ja simppeliä kirjaa, ja kuin tilauksesta löytyi tämä kirja. Kirja oli juuri sellainen hyvänolon kirjan, mitä tarvitsinkin, kun koeviikkokin lähestyy. Kirjassa seikkailee jo Mielensapahoittaja kirjasta tuttu päähinkilö, tuo jatkuvasti mielensäpahoittava vanhus, joka jaksaa valittaa kaikista nykyaikaisista hömpötyksistä.

''Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ruma ihminen vaihtui kauniiseen naiseen. Ruma ihminen oli käynyt kotiapuna yli puoli vuotta, niin että rumuus muuttui melkein ystävyydeksi.''
s. 7

Nyt siis mielensäpahoittajan kotiapulainen on vaihtunut, eikä tämä nuori kaunis nainen hoida hommiaan oikealla tavalla. Kyllä luulisi, että täsmällisyys ja kahvittelu kuuluisivat työnkuvaan, mutta ei. Ei siis muu auta, kuin laittaa ovet lukkoon ja ruveta kokkaamaan omat ruokansa. Pikkuinen ongelma on vain se, ettäei isäntä ole koskaan ollut soppakauhan päässä. Se oli emännän aluetta se. No, siitä lannistumatta päättää mielensäpahoittaja tehdä täydellisen ruskeakastikkeen. Siihen tarvitaan vain emännän vanhat reseptileikkeet ja monta sitkeää yritystä. Ja tietysti ehtii mielensäpahoittaja myös pahoittamaan mielensä moneen otteeseen, kun ei nykynuoriso osaa edes syödä oikein.

Koko kirja siis kehkeytyy ruuanympärille. Jokaisessa luvussa on jokin ruokaan liittyvä pohdinta/valituksen aihe, mutta vaihtelua oli lukujen välillä kivasti. Varsinkin peruna nousi hyvin keskeiseen osaan. On se vain niin, että kyllä sen perunaa pitää olla, eikä mitään pastaa tai riisiä, mitä nykynuoriso popsii. Aina kun tartuin kirjaan, ja rupesin lukemaan herahti vesi kielelle. Jutut olivat vain niin herkullisia. Monta kertaa tuli myös naureskeltua kirjaa lukiessa. Varmaan bussin kanssamatkustajat ihmettelivät... Toisaalta, koska kirja pyöri niin paljon vain ruuan ympäriltä, saattoivat jotkut jutut mennä mielssäni sekaisin. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. Jotkut jutut kuitenkin jäivät todella palavasti muitiin.

''Aina oli emännällä konvehtirasia taikka kettukarkit piirongin laatikossa odottamassa. Tottahan lapset oppivat missä karkkipiilo sijaitsi ja juoksivat ensimmäisenä sinne kinuamaan. Emäntä antoi heti kun kuvitteli, että minun silmäni vältti.''
s.124

Tästä tuli niin mieleen, kun pienenä kävin mummolassa. Aina lähdettäessä, jos äidin silmä vältti, tuli mummo ja antoi minulle ja siskolle kettukarkit. Tuosta pätkästä tuli vain niin lämpimat muistot mieleen. Pidin kuitenkin enemmän Mielensäpahoittajasta, mutta kyllä tämäkin osa toimi. Se on vain niin ihanan viihdyttävää lukea mielensäpahjoittajan juttuja ja mietteitä. Ei se siitä vain miksikään muutu. Ihana välipalakirja.

Tähdet: * * * +

Kirjaa on luettu hyvin ahkerasti blogeissa. Tässä nyt muutama: Mari A., Zephyr, Valkoinen kirahvi, Tuulia/Lukutuulia & Maija

Pariisin Notre-Dame 1482 - Victor Hugo

Kirjan nimi: Pariisin Notre-Dame 1482 (Notre-Dame de Paris)
Kirjoittaja: Victor Hugo, suomentanut Huugo Jalkanen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1831, suomennos 1965
Sivumäärä: 512
Mistä: Isältä lainattu

Ihanaa! Se oli ensifiilis, kun sain kirjan luettua. Tämä ei kuitenkaan johtunut siitä, että kirja olisi ollut hyvä, vaan yksinkertaisesti siitä onnesta, että se loppui viimein. Toivoin niin pitäväni kirjasta, mutta sen sijaan päädyin rämpimään sitä läpi parin viikon ajan. Täytyy sanoa, että onneksi nide oli kuvitettu, koska se katkaisi tekstin ihanasti paikkapaikoin. Välillä päädyin jopa odottamaan seuraavaa kuvaa.

Kirjan juoni on varmaan hyvin tuttu kaikille. Sen keskiössä on Notre-Dame ja sitä ympäröivä Pariisi vuonna 1482. Kirjan tunnetuimmat hahmot ovat Quasimodo, tuo kyttyräselkäinen, länkisäärinen, kuuro ja yksisilmäinen Notre-Damen kellonsoittaja, arkkidiakoni Claude Frollo, joka huolehti Quasimodosta, ja tietysti mustalaistyttö Esmeralda, joka lumosi kaikki kauniilla tanssillaan ja ulkonäöllään. Muita tärkeitä henkilöitä oli Esmeraldan vuohi Djali, joka esiintyi hänen kanssaan, kapteeni Febus sekä huono onninen runoilija Pierre Gringoire. Oikeastaan en tiedä mitä kertoa kirjan juonesta, koska varsinkin alussa tuntui kuin sitä ei edes olisi. Sen verran paljon oli kuvailua Pariisista ja sen lähes jokaisesta rakennuksesta. Tässä vaiheessa kysyin itseltäni usein, miksi oikein luen tätä. Joten tässä olisi ote eräästä kohdasta, joka mm. aiheuttu tuon tuntemuksen:

''Meillä on Katharina de´ Medicin Pariisi Tuileries´sä, Henrik II :n Pariisi Hôtel de Villessä, nuo kaksi rakennusta, joissa vielä on korkeamman maun leima; Henrik IV :n Pariisi Palace Royalessa: tiiliotsikoita kulmakivineen ja liuskakivikattoineen, kolmivärisiä taloja; Ludviq XIII :n Pariisi Val-de-Grâcessa: matalaa ja tanakkaa rakennustaidetta, jonka holvit muistuttavat korinsankoja ja jonka pylväät ikäänkuin möhömahaisia ja kupooli kyttyräselkäinen; Ludvig XV :n Pariisi Invalides´issa: huono jäljennös Rooman San Pietrosta (rakennus on ikävästi laskenut, mikä ei suinkaan ole parantanut sen viivoja)...''
s. 145

Onhan se kiva, kun ympäristöä kuvataan hyvin, mutta liika on liikaa. Samantyyppistä tekstiä löytyy varsinkin ensimmäisten satojen sivujen aikana oikein mukava määrä.

''Romaanin ensimmäisten painosten ilmestyessä puuttui siitä kolme lukua. -- Hugo selittää, että romaanin käsikirjoituspinkasta oli joutunut harhateille kolme lukua; kahdessa käsiteltii Pariisin historiaa ja sen rakennustaidetta. Lukijat tuskin huomasivatkaan niiden puuttumista, sillä ne eivät mitenkään vaikuttaneet romaanin juoneen.''
s. 513 (jälkisanat)

Mietinpähän tässä vain, että olisimpa saanut lukea tuon ensimmäisen painoksen suomennoksen, koska siinä olisi ollut vähemmän juuri niitä osia jotka pilasivat lukukokemukseni. Ehkä joku kustantaja oli ''vahingossa'' hukannut nuo osat. Jos näitä tarkkoja Pariisin kuvauksia ei lasketa, pidin kirjasta muuten. Siinä oli tuolle keskiajalle sopivaa synkkyyttä, eikä ketään oltu kuvattu täydellisenä. Oikeastaan kaikista tunnuttiin korostavan heidän huonoja puoliaan.

Pidin yleisesti kirjan juonesta (silloin kuin se eteni), mutta ihmetystä aiheutti se, että Quasimodo ei tuntunut olevan niin suuressa roolissa kirjassa, kuin olin olettanut. Esmeralda tuntui enemmänkin kirjan päähenkilöltä, koska kaikki tuntui pyörivän hänen ympärillään, varsinkin kirjan mieshahmot. Tämä oli mielenkiintoista, koska muistin Disneyn version, joka oli sittenkin hyvin erillainen (paljon iloisempi ja värikkäämpi). Siinä myös Febus oli kuvattu kaikkien unelmien sankariprinssinä, joka pelasti Pariisin. Kirjassa hän kuitenkin oli inhottava naistennaurattaja, joka tuntui ajattelavan vain seuraavaa kellistystä. Sääliksi kävi tulevaa morsianta ja Esmeraldaa, joka oli silmittömän rakastunut Febukseen. Esmeralda oli niin naivi, että uskoi kaiken mitä Febus sanoi. Kauneus etsi kauneutta, eikä kaunis Esmeralda voinut edes katsoa oikeata pelastajaansa Quasimodoa, joka niin hellästi rakasti häntä. Quasimodo antoi petinsä ja ruokansa ja olisi ollut valmis antamaan henkensäkin Esmeraldan puolesta. Häntä kävi niin sääliksi. Tuo muotopuoli jota kaikki vihasivat ja joka vihasi kaikkia, tuhlasi hellyyttään aivan turhaan.

Toinen henkilö josta Quasimodo välitti oli Claude Frollo, joka oli hänen herransa. Claude Frollo oli nimittäin pelastanut hänen henkensä ja kasvattanut hänet, josta Quasimodo tunsi valtavaa kiitollisuutta. Muuta hyvää en Claude Frollosta keksikkään. Hän oli iljettävä ja valmis tekemään mitä vain himoitsemansa Esmaraldan saamiseksi. Esmeraldaa Claude Frollo kuitenkin inhotti ja pelotti, mikä olikin täysin ymmärrettävää. Tässä vielä kaksi huomiota Disneyn elokuvaan liittyen:
1. Esmeralda ei ollut sellainen sanavalmis ja rohkea hahmo kuin elokuvassa, vaan nuori ja hiukan hupsu.
2. Claude Frollo oli Notre-Damen arkkidiakoni eikä mikään sotilaiden päällikkö kuten elokuvassa. Tosin ehkä olisi ollut liikaa laittaa niin pahantahtoinen henkilö kirkkoon kuuluvaksi Disneyn elokuvaan. Myöskään hänen epätoivoinen/mielipuolinen ''rakkautensa'' Esmeraldaa kohtaan ei oltu kuvattu kovin hyvin filmissä. Kirjassa sille oli jätetty paljon enemmän tilaa.
Oikeastaan koko kirjan sympaattisin hahmo oli vuohi Djali (myös Pierre Gringoire tuntui olevan samaa mieltä).

Victor Hugon kirjoitustyyli oli mielenkiintoinen. En tiedä vaikuttiko siihen se, että hän eli 1800-luvulla, jolloin kirjoittaminen oli hiukan erillaista. Kuitenkin hänen tekstinsä oli hyvin kuvailevaa ja suht hidastempoista, mistä yleensä pidän kirjoissa, mutta nyt taisin saada yliannostksen. Victor Hugo käytti myös paikoin aika pitkiä virkkeitä, jotka herättivät sen luettua sellaisen häh-fiiliksen. Hugo myös välillä puhutteli lukijaa suoraan, mikä oli mielenkiintoinen ratkaisu. Pidin myös kertomuksen miljööstä (vaikkakin odotin hiukan enemmän Notre-Damea ja vähemmän Pariisia). Eräs kiinnostava paikka oli varkaitten alue: Ihmeittein piha.

'' - Missä minä olen? runoilija kysyi kauhuissaan.
   - Ihmeiden pihassa, vastasi neljäs peikko, joka sillä välin oli tullut heidän luokseen.
   - Toden totta, Gringoire vastasi, - minä näen kyllä sokeita, jotka näkevät, ja raajarikkoja, jotka juoksevat, mutta missä on Vapahtaja?''
s. 85

Uskon, että olisn saattanut pitää kirjasta enemmän, jos koulukiireet eivät oli tehneet lukemisesta niin katkonaista. Toisaalta saattaa olla, että Victor Hugo ei vain ole minun kirjailijani. Ei nyt siis oikein napannut, mutta olen silti iloinen, että luin kirjan. On se sentään niin kuuluisa klassikko.

Tähdet: * * +

Esmeralda

Kirjan on lukenut ainakin Emilie