Linnunaivot - Johanna Sinisalo

Kirjan nimi: Linnunaivot
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 331
Mistä: Alelöytö

Lapin baarissa sattumalta toisensa kohtaavat freelancer baarimikko Jyrki ja PR-toimiston työntekijä Heidi. Muutaman mutkan kautta he päätyvät veltamaan maapallon toiselle puolelle - yhdessä. Lukuisan sunnuntaikävelytasoisen ´vaelluksen´jälkeen Jyrki löytää Tasmanian rannikkoa myötäilevän vain äärimmäisen kokeneille vaeltajille tarkoitetun reitin, jossa päästään kunnolla luonnonhelmaan ja -armoille. Kokemattomalle vaeltaja Heidille tämä matka on erityisen raskas, ja tunnelma rupeaa uhkaavasti kiristymään, kun vastassa on vain toisensa ja luonto.

'' Reitti on aluksi silkkaa maitovellia. Pitkospuuta ja porrasta, hyvä kun puunjuuri osuu eteen kerran kilometrillä. Tiedän alun olevan harhaa. Legi Cocle Creekiltä Lion Rockin leiripaikalle on rakennettu sunnuntaikävelijöille. Ohittelemme tavallisissa arkiasuissa ja kävelykengissä hitaasti askeltavia eläkeläispareja ja lomailevia lapsiperheitä. Joku työntää kersaansa jopa rattaissa, mikä saa minut melkein vetämään paperipussin päähän. Sitähän voisi vahingossa joutua vaikka samaan valokuvaan. ''
s. 15

Jyrkistä päällimmäiseksi jäi mieleen hänen kyltymätön halunsa päästä lähemmäs ihmisenpilaamatonta neitseellistä luontoa. Hän oli hyvin tarkka, laski mm. grammalleen ruokien määrän, mutta hän ei voinut sietää turistirysiä ja ihmisistä valtoimenaan olevia vaellusreittejä. Hän halusi päästä koettelemaan rajojaan ja Heidin tietämättömyys ja kokemattomuus ärsytti häntä. Jyrkin asenteista voi kertoa myös se, että hän puhui Heidistä aina vain sanomalla se - ei koskaan nimellä. Hämmentävää ajatella, miten näin jörö ihminen oli päätynyt Suomessa kierteleväksi baarimikoksi. Luulisi että siinä pitäisi pitää ihmisestä ja olla hyvin sosiaalinen.

Kertojina vuorottelivat päähenkilöt Jyrki ja Heidi, ja aina välillä oli otteita Joseph Conradin Pimeyden sydänmestä, papukaija infoa sekä ilmeisesti Heidin veljen tekemistä kolttosista. Vaikka heidi kertoikin puolet tapahtumista, en saanut hänestä oikein mitään otetta. Tietysti ensimmäiselle vaellukselleen lähtevä vaikuttaa hiukan tyhmältä ja haluaa suklaakeksejä matkaevääksi. Entä sitten? Ennemmin minua ihmetyttää kuinka hyvin noin pitkä ja rankka vaellus kumminkin sujui.

'' Enkä minä voinut olla ajattelematta sitä, kuinka samalla tavalla pohjoisessa kuume nousee, lumirajat vetäytyvät, jäätiköt sulavat. Talvien lämmetessä elinkeinot pakenevat.
Lappia raiskataan nyt kuin Australiaa ennen. Jättihotelleja, yhä uusia laskettelurinteitä, kauppakeskuksia, kylpylöitä. Tulkaa tänne, koskemattomaan luontoon!
Kaikki ajattelu on hukassa. Hullussa Porossa oli joka päivä vieraille järkälemäisiä buffet-aterioita. Suurin osa ruuasta oli rekan tai lentokoneen tuomaa. Joka päivä syömättä jäänyt ruoka - ja sitä oli paljon - päätyi sekajätteeseen. Sitä kauhottiin vadeilta ja kulhoista ja pöytään jätetyiltä lautasilta mustiin muovisäkkeihin, kiloittain, tonneittain.
Nyt se kaikki tuuttaa jossain metaania. ''
s. 178

Linnunaivoissa pohditaan paljon luonnon ja ihmisen suhdetta - useimmiten ei niin hyvässä valossa. Ihmisillä on hyvin suuri tarve päästä luontoon ja olla osa sitä. Sitä varten koskematon luonto myy. Kuitenkin turistien saapuessa myös kaikki palvelut, ja ennen kaikkea jätteet saapuvat. Pian puhdas luonto on ihmisten turmelema ja roskaama. Herkät biodiversiteetit kärsivät ja kohta täytyy taas etsiä uusia kohteita, joissa kokea todellinen luonto. Kirjassa viitattiin myös ölhyonnettomuuteen, jonka lopputuloksena öljy-yhtiön imago oikeastaan vain parani hyvän PR:n ansiosta. Se kuulostaa niin järkyttävältä, mutta hyvin todelliselta.

Linnunaivot ei ole kielellisesti mitenkään erityinen, ja juonikin enemmän hämmensi kuin sävähdytti. Luonnontilan pohdinnat kuitenkin saivat minut miettimään ja se onkin syy, miksi luen Sinisaloa ylipäätäänsä. Ärsyynnyin kun kirjan lopetettuani päällimäinen fiilikseni oli, että olinko tajunnut oikeastaan mitään. Matto totaallisesti vedettiin lukijan alta ja jäin miettimään kuumeisesti, mitä minulta oli mennyt ohi, mitä oli sanottu rivien välissä. En siedä kirjoja, jotka on valmiiksi pureskeltuja, mutta kyllä siinä, jokin logiikka pitäisi olla. Myös ajassa hyppely eri vaellusten välillä sekoitti. En oikein pysynyt perässä oltiinko nyt Tasmanian vaelluksella vai aiemmilla reiteillä. Olen oikeastaan vain hämmentynyt tästä kirjasta. Vaelluskuvaukset loivat kuitenkin positiivisia muistoja viime kesän vaelluksilleni Kalliovuorilla. Voi niitä maisemia.

Tähdet: * * +

Muualla luettu: Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Kuuttaren lukupäiväkirja, Jum-Jum/Sanojen jano, Ilse/Juuri tällaista, Mimun kirjat, Tessa/Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more ja Kirjattelua

Lue oman hyllyn kirjat -haaste eteni taas vaihteeksi. Tilanne on 17/65

Kaksi kaupunkia - Charles Dickens

Kirjan nimi: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)
Kirjailija: Charles Dickens, suomentanut Helka Verho
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1859, suomennos 1957
Sivumäärä: 347
Mistä: Lainassa isältä

'' Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraan päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan [- -] ''
s. 5

Lontoo ja Pariisi. Pariisi ja Lontoo. Kaksi monarkististen valtioiden pääkaupunkia. Kaksi eri kohtaloa. Sorrettujen verenhimoa, kurjien vallankumous. Viattomia teljetään vankiloihin ja tuomitaan mielivaltaisesti. Villiintynyt kansa käy sortoa vastaan. Giljotiini saa laulaa. Veri virtaa kaduilla. Ahneet koronkiskuri aateliset saavat tuntea nahoissaan välinpitämättömyytensä kansaa kohtaan. Armoa ei anneta. Giljotiinilla on töitä.

Kaikki alkaa 1775, kun asiallinen ja täysin työlleen omistautunut pankkiiri herra Lorry matkustaa säätä ja maantierosvoja uhmaten Lontoosta Pariisiin. Siellä hän on tapaava nuoren ja kauniin neiti Manetten, jonka kuolleeksi luultu isä on löytynyt. Tohtori Manette oli ollut lukittuna vankilaan kahdeksaksitoista vuodeksi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Tämä mieleltään järkkynyt tohtori on omistautunut kenkien valmistukselle, tuntematta edes omaa nimeään. Hänen ainoa todellisuutensa on pimeä selli pohjoistornissa. Viinikauppias Defargen avustuksella he saavat kuitenkin siirrettyä Manetten Lontooseen, hellän ja huolehtivaisen tyttärensä Lucien huostaan. Tohtori Manette rupeaa voimaan hiukan paremmin Lucien rakkauden lämmössä ja Luciekin löytää itselleen meiheksi Charles Darnayn. Darnay on Lontooseen muuttanut entinen ranskalinen markiisi, joka tulee tahtomattaan vedetyksi mukaan Ranskan vallankumouksen verilöylyyn.

'' Niin omituisen synkiltä näyttivät nämä hienot tavat vankilan kurjuuden keskellä ja ihmiset tuntuivat niin aavemaisilta, että Charles Darnay luuli seisovansa kuolleitten joukossa. Pelkkiä haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu, vanhuuden haamu ja kaikki nämä odottivat lähtöä täältä autiolta rannalta tai katsoivat häneen silmillä, jotka se kuolema oli muuttanut, joka heissä oli tapahtunut näiden seinien sisällä. ''
s. 232-233

Dickens tuo mestarillisesti henkilöt näyttämölle. Yhden luvun sivuhenkilö onkin seuraavassa pääosassa ja toisin päin. Näin jokainen henkilö tuli tutuksi ja ennen kaikkea nähdyksi itsensä ja muitten silmin. Romaanin alkupää oli enimmäkseen henkilöiden esittelyä ennen pamausta. Lopussa hulluus ja verenhimo valtasivat kirjansivut, eikä kukaan tai mikään pystynyt pysymään siitä erossa. Tiukan paikan tullen ihmisten todelliset luonteet tulivat esiin: kenen toimintaa ohjasi syyllisyys ja keitten kostonhalu. Varmaa on vain se, että kaupunki saa uuden pinnoitteen katsomatta ikää tai sukupuolta.

Dickens on tarkka ihmisluonnon kuvaaja. Erityisesti kaksi henkilöä saivat kyyneleet kihoamaan silmiini kirjan loppupuolella: tohtori Manette ja Sydney Carton. Tohtori manetteen olivat kärsimykset jättäneet syvät jäljet, eikä koskaan voinut tietää milloin hän seuraavan kerran syöksyisi unohduksen aallokkon tekemään kenkiä. Tämä sympaattinen mies oli oikeudenmukainen ja anteeksiantavainen, mutta ennen kaikkea valmis puolustamaan perhettään rohkeasti ja pelottomasti. Hänestä ilmeni jatkuvasti uusia puolia, ja varsinkin lopussa hän kosketti  minua syvästi, kuten Sydney Carton.

Herra Carton on muitten silmissä aika pitkälti tumpelo, tyhjäntoimittaja ja tylsää seuraa. Kuitenkin tämä heikon, käytännössä olemattoman, itsetunnon omaava kunninhimoton mies valmisteli asianajaja Stryverin oikeuskäsittelyt tämän ottaessa niistä kaiken edun. Cartonkin rakastuu hurmaavaan Lucieen, ollen valmis uhraamaan oman onnensa Lucien onnen tieltä. Sydney Carton on niin monisävyinen hahmo, että olisin kaivannut häntä enemmänkin kirjan sivuille. Heikko ja hyväsydäminen kaunokainen Lucie oli siellä vähän liiankin kanssa. Tiedän Dickensin osaavan luoda vahvoja ja monitahoisia naishahmoja kuten neiti Pross, joka hyvin pienestä roolista huolimatta ehti sisältää niin hömelön vanhan rouvan kuin taistelevan naarasleijonan. En siis ymmärrä, miksi päähenkilönaisen pitää olla täysin rakastamilleen miehille elämänsä omistanut heikko Lucie.

Dickensin kieli on todella nautittavaa luettavaa. Ei siinä voinut kuin hengähtää ihastuksestä, kun Dickens kuvailee tapahtumia niin tarkasti havainnoiden. Kuitenkin jotakin jäi puuttumaan. En tiedä onko syy juuri helpplukuisessa ja kauniissa kielessä vai missä, mutta en päässyt oikein mukaan kirjan synkkään ja traagiseen tunnelmaan. En voinut välttyä vertailemasta tätä Victor Hugon Kurjiin, jossa köyhien sorto ja kurjuus tulivat täysin eri tavalla iholle. Oikeastaan sain otteen tunnelmasta ja henkilöistä vasta viimeisen kuudenkymmenen sivun ajalla. Silloin tarina todella kosketti ja järkytti. Olisipa Kaksi kaupunkia voinut sykähdyttää koko ajan niin kuin lopussa.

''  >> Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus tai kuolema! << ''
s. 253

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Anna J/ Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Raisa/Kirjaurakka, Maria/Aakkosellinen hakemisto ja Nuharupi sekä Sheferijm

1800-luku -haaste päätyi tämän kirjan ansiosta tulokseen 4 eli sain juuri ja juuri itselleni paronittaren arvonimen =)

Brida - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Brida
Kirjailija: Paulo Coelho, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 1990, suomennos 2008
Sivumäärä: 272
Mistä: Lahja siskolta

Brida on noin kaksikymppinen nuorinainen, joka on aina uskonut johonkin yliluonnolliseen. 80-luvun Irlannissa Brida etsii käsiinsä metsään erakoituneen tietäjän, jonka hän haluaa opettavan hänelle magiaa. Magiassa on kuitenkin kaksi päälinjaa: auringon- ja kuunperinne. Tietäjä on auringonperinteen opastaja, mutta Bridan kohtalo on kuunperinteessä. Pienellä avustuksella Brida löytää opettajakseen Wiccan, joka vie hänet kuunperinteen rituaaleihin, opettaa hänet tanssimaan maailmansielun kanssa ja ylittämään näkyvän ja näkymättömän välisen sillan.

'' ´´[ - -] Meidän vastuullamme on koko maailma, koska me emme tiedä missä ne toiset puoliskot, jotka me olemme aikojen alusta olleet, parhaillaan ovat. Jos he voivat hyvin, mekin olemme onnellisia; jos he voivat huonosti, myös me tunnemme osan heidän tuskastaan, vaikka tiedostamattomasti. Mutta ennen kaikkea meidän on huolehdittava siitä, että kohtaamme edes kerran jokaisen elämämme aikana uudestaan sen toisen puoliskon, joka aivan varmasti tulee tiellämme vastaan. Kohtaamisen ei tarvitse kestää kuin pienen hetken, koska tuohon hetkeen mahtuu niin suuri määrä rakkautta, että siinä on riittämiin päiviemme loppuun saakka.´´ ''
s. 46-47

Mitä Coelhon kirjat olisvatkaan ilman elämänviisauksia. Tässä romaanissa nostettiin esiin erityisesti todellisen rakkauden tuoma elämäntarkoitus. Kuinka me emme voi olla kokonaisia ilman toista puoliskoamme, jonka etsimiseen kulutamme ehkä jopa koko eliniän. Coelho antaa myös neuvoja miten tämän tosirakkauden tunnistaa: silmien loisteesta tai mikäli hallitsee kuunperinteen niin vasemman olkapään yllä olevasta valkoisesta pisteestä. Toinen tärkeä opetus oli että elämä tulisi elää heittäytyen eikä peläten ja vatvoen epävarmasti eri vaihtoehtojen välillä. Kaikkien pitää valita oma tiensä jota seurata ja sukeltaa siihen täysillä mukaan.

Alussa minua vähän ärsytti se, että Coelho kertoo tämän perustuvan rakkaan ystävänsä tositapahtumiin. Uskoni ei vaan riitä mystiikkaan ja magiaan. Onneksi unohdin tämän huomautuksen aika nopesti, jolloin pystyin lukemaan romaanin enemmänkin maagisena satuna kuin totena. Näin ollen Brida oli varsin viihdyttävä lukuromaani ja aikuistensatu, vaikka ei Coelhon parhaimmistoon ylläkkään.

Vierastin hiukan Coelhon tapaa rinnastaa jumalusko ja noitaperinteet, mutta näin jälkikäteen ajateltuna niin miksikäs ei. Molemmathan ovat uskonasioita. Oli suhteellisen mielenkiintoista lukea eri rituaaleista ja keinoista, joilla Brida ajautui syvemmälle kuunperinteeseen, mutta silti jotain jäi aika pahasti puuttumaan. En kokenut minkäänasteista valaistumista eikä tämä synnyttänyt mitään uusia ajatuksia tai näkökulmia elämään. Uskoakaseni Coelhon tavoitteena olisi kuitenkin ollut saada jonkinlainen vaikutus lukijaansa. Täytyy kumminkin antaa pisteet kirjan upealle kannelle. Olen täysin myyty sen suhteen.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Heidin kirjastokassi, Lumiomena, sateenvarjoton ja Naakku ja kirjat

The Great Gatsby - F. Scott Fitzgerald

Kirjan nimi: The Great Gatsby
Kirjailija: F. Scott Fitzgerald
Kustantaja: Penguin Books
Julkaisuvuosi: 1926/1994
Sivumäärä: 188
Mistä: Lainattu lukion kirjastosta

'' My house was at the very tip of the egg, only fifty yards from sound, and squeezed between two huge places that rented for twelve or fifteen thousand a season. The on on my right was a colossal affair by any standard - it was a factual imitation of some Hôtel de Ville in normandy, with a tower on one side, spanking new under a thin bear of raw ivy, and a marble swimming pool and more than forty acres of lawn and garden. It was Gatsby's mansion. ''
s. 11

Nick muuttaa pieneen taloon kahden valtavan kartanon puristuksiin. Toisen näistä omistaa Jay Gatsby. Kukaan ei tiedä kuka hän on ja mistä hänen rahansa ovat peräisin. Juorut väittävät että hän on saattanut jopa murhata miehen. Tämän mystisen ja äärimmäisen rikkaan miehen juhlat ovat kuitenkin tapahtumia joihin kaikki haluavat osallistua - jopa ilman kutsua. Näissä satumaisissa juhlissa shamppania virtaa ja orkesteri soittaa jazzia. Näille ihmisille elämä on yhtä juhlaa, eikä sillä ollut mitään väliä, että kukaan ei tiennyt Gatsbya. Eräänä päivänä Nick saa kutsun näihin juhliin ja samalla hän tulee sotkeutuneeksi rikkaiden ja häikäilemättömien suhdekiemuroihin.

'' ´ I wouldn't ask too much of her. '
I ventured ' You can't repeat the past. '
' Can't repeat the past?' he [Gatsby] cried incredulously. ' Why of course you can!'
He looked around him wildly, as if the past were lurking here in the shadow of his house, just out of reach of his hand.
' I'm going to fix everything just the way it was before,' he said, nodding determinedly. ' She'll see. ' ''
s. 117

Henkeasalpaavista juhlista huolimatta Gatsbyn elämästä puuttui jotakin. Jopa ollessaan kaikkien näiden juhlivien ihmisten ympäröimänä, hän on yksinäinen. Hänen sydämensä kaipuu Daisya, Nickin serkkua, kohtaan oli valtava. Kun talo hiljenee ja vieraat lähtevät, poukaman toisella puolella laiturin nokassa oleva vihreä valo muistuttaa häntä elämänsä rakkaudesta ja unelmasta yhteisestä elämästä Daisyn kanssa. Gatsby parka oli täysin Daisyn lumoissa: Hän eli ja hengitti vain häntä varten. Tämä oli kaiken hänen tekojensa motiivina. Amerikkalainen unelma oli toteutunut, mutta onko raha avain onneen ja rakkauteen.

Minulla on hyvin ristiriitaiset fiilikset tästä kirjasta. Se tuntui samaan aikaan hyvin yksinkertaiselta mutta sekavalta. Siinä on juoni, mutta en oikein saanut siitä otetta. Kirjan luvut olivat kuin erillisiä väläyksiä Gatsbyn elämästä Nickin silmien läpi. Niistä tuntui puuttuvan sidosteisuus. Pääroolia näytteli Gatsby, ja muut jäivätkin hyvin etäisiksi. Gatsbyssä oli sentään edes vähän ulottuvuuksia, toisin kuin muissa joilla oli vain yksi luonteenpiirre.

Valitsin tämän kirjan luettavaksi englannin kurssia varten, koska minua kiinnosti juuri tuo 20-luvun hurma ja huolettomuus. Paloin halusta päästä lukemaan Gatsbyn juhlista, mutta ne olivatkin suuri pettymys. Uusi elokuva oli herättänyt ne eloon, mutta tässä ne eivät painuneet mieleen. En oikein missään välissä päässyt kirjan tunnelmaan  eikä jazz syöksynyt korviini. 20-luvun huolettomuus ja rahantuhlailu kyllä näkyivät sivuilla, samoin kuin tuollaisen elämän onttous.

Pidin Fitzgeraldin kuvailusta ja värikkäistä kielukuvista. Olisin vain kaivannut vähän enemmän itse juonta ja syvyyttä. Ehkä jos kirjassa olisi ollut hiukan lisää sivuja, olisi hahmoilla ollut enemmän aikaa kasvaa. Jotkin kohtaukset olivat kyllä sykähdyttäviä ja synnyttivät ajatuksen aihetta, mutta niitä oli aivan liian vähän. Odotukseni olivat korkealla, ja minusta tuntuu että tässä oli mahdollisuudet toimia, mutta se jäi kuitenkin vähän pliisuksi kuten limsa josta on kaikki hiilihapot kadonneet.

'' Then wear the golden hat, if that will move her;
If you can bounce high, bounce for her too,
Till she cry ' Lover, gold-hatted, high-bouncing lover,
I must have you! '
- Thomas Parke D'invilliers  ''
s. 6

Tähdet: * * +

Muualla luettu: Olgan lukupäiväkirja, Jokken kirjanurkka, Sara/P.S. Rakastan kirjoja, Lurun luvut, Sanna/Luettua, Maailman ääreen, Lukutuulia ja Anu/Jos vaikka lukisi...

Kaikki päättyy kuolemaan - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kaikki päättyy kuolemaan (Death Comes as the End)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1945, suomennos 1975
Sivumäärä: 221
Mistä: Ostettettu kirjamessuilta

Eguptissä 2000ekr polttavan auringon alla nuori leski Renisenb katsoo lapsuudenkotiaan, jonne hän on palannut asumaan miehensä Khayn kuoleman jälkeen. Kahdeksan vuotta on kulunut, mutta kaikki on edelleen kuten ennen: veljeksistä vanhin ja rauhallinen Jahmose ei osaa tehdä päätöksiä, kerskailija Sobek tekee huonoja kauppoja ja nuorimmainen ja näsäviisas Ipy mielistelee isäänsä. Vaimot, määräilevä Satipy sekä lapsilleen omistautunut Kait, kinastelevat tuttuun tapaan vilteistä ja koristetyynyistä, ja myös perheen avustaja vanha Henet hiippailee ympäri taloa.

Eräänä päivänä perheen pää Ka-pappi Imhotep tuo matkaltaan kotiin yllätyksen - jalkavaimo Nofretin. Julma ja vallanhimoinen Nofret ärsyttää muita, ja hänen terävät kommenttinsa tuovat muiden pahimmat puolet esiin. Pahat henget asettuvat taloksi ja perheen ruahallinen arki on mennyttä. Vai onko tämä vainoava henki sittenkin ihmiskäsi, joka kylvää kuolemaa ympärilleen?

'' - Sinä et ymmärrä, Renisenb. Ulkoapäin tulee pahuutta joka hyökkää niin että koko maailma voi sen nähdä, mutta on toisenkinlaista turmelusta joka saa alkunsa sisältäpäin - josta ei näy mitään ulkoisia merkkejä. Se kasvaa hitaasti, päivä päivältä, kunnes koko hedelmä on lopulta mätä - taudin syömä. ''
s. 19

Perheen kirjurin Horin syvälliset pohdinnat ja tarkkaavaiset havainnot tekivät hänestä yhden kirjan mielenkiintoisimmista hahmoista. Chriestie on taas luonut hienon ja monipuolisen katraan hyvin erilaisia ja mehukkaita henkilöhahmoja. Varsin tarkkaavaisesti hän huomioi ja pohti Horin kautta kirjassa, miten murha lähipiirissä saa ihmisten käyttäytymisen muuttumaan ja tuomaan esiin heidän oikeat luonnot. Se ei ole aikaan tai paikkaan sidonnaista.

''  >>Kaikki päättyy kuolemaan<< poikkeaa täysin Christien muista teoksista, mutta kuuluu silti ehdottomasti hänen tuotantonsa kärkipäähän. Romanttinen rakkaustarina ja älykäs huumori keventävät synkkää kohtalonomaisuutta, tiivis, kiehtova, dramaattinen tunnelma tempaa lukijan mukaansa. Ja syyllistä on miltei mahdoton arvata. ''
Takakansi

Olen kerrankin täysin samaa mieltä takakansitekstin kanssa. Onneks törmäsin tähän kirjamessuilla, koska tämä erilainen Christie ihastutti minut. Kirjaan loi aivan omanlaisensa mausteen historiallisen Egyptin uskomukset ja tavat. Lukuisat jumalat ja hautajaiskäytännöt loivat kirjaan uutta ulottuvuutta vilahtaessaan sivuilla. Juoni oli varmaa Christieta, jossa lukijaa johdatetaan ensin toiseen ja sitten aivan vastakkaiseen suuntaan arvailuineen. Vaistoni johdatti minut jälleen kerran täysin väärille jäljille. Toinen asia josta pidin kirjassa oli perheen arkielämän seuraaminen ja eroavaisuuksien vertaileminen. Miksiköhän tämä ei ole niin kovin kuuluisa opus Christieltä , vaikka ainakin minun mittapuulla se nousi yhdeksi parhaista.

Tähdet: * * * *

Sisareni, rakkaani - Joyce Carol Oates

Kirjan nimi: Sisareni, rakkaani (My sister, my love)
Kirjoittaja: Joyce Carol Oates, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:2008, suomennos 2012
Sivumäärä: 727
Mistä: Lahja

'' Rampike? Ai se perhe? Pikkuinen luistelijatyttö, joka...
Ja tekijää ei koskaan...
Vanhemmat tai joku seksihullu tai...
Jossain New Jerseyssä ajat sitten, siitä on varmaan jo kymmenen vuotta... ''
s.16

Alussa oli vain Skyler. Mamin pikkumies ja jakamattoman ylpeyden aihe. Kaikki muuttuu kun hänelle syntyy pikkusisko Edna Louise, jonka ensi askeleet jäällä ovat kuin taikaa. Edna Louisesta tulee Bliss, luistelijalupaus jolta voidaan odottaa suuria. Ramman Skylerin tähti sammuu ja Blissin syttyy, luoden hänestä kaiken keskipisteen. Kuusivuotiaana Bliss on jo kuuluisuus, josta povataan olympiavoittajaa tulevaisuuteen. Blissin nousujohtoinen ura päättyy kuitenkin enenaikaisesti, kun hänet löydetään murhattuna 29.1.1997 omasta kotoaan. Syyllistä ei koskaan saatu kiinni. Kaikki olivat epäiltyjä - myös 9-vuotias Skyler.

Kaikki reagoivat tähä tragediaan eri tavoin: isä Bix etääntyi perheestään, äiti Betsey hyödynsi sitä ja Skyler lukittiin pois yhteiskunnasta. Henkisesti järkyttynyttä Skyleria pompetellaan laitoksesta toiseen, kunnes 19-vuotiaana hän päättää kirjoittaa muistelmateoksen. Teoksen jossa hän kertoisi todellisen tarinan hänen sisarensa kohtalosta. Tämä teos on Sisareni, rakkaani. Ehkä tätä kautta Skyler vihdoin löytäisi rauhan ja lakkaisi kuulemasta siskonsa anelevaa ääntä.

''

...EIKÄ SANAAKAAN MEIDÄN

POJASTA*

 

 

* Hetki jolloin yhdeksänvuotias Skyler Rampike tajusi peruuttamattomasti että hänen epätoivoisesti rakastamiensa vanhempien elämässä, niin kuin koko valtavassa maailmassa Rampiken talouden ulkopuolellakin, Skyler Rampike oli enintään pelkkä alaviite.             ''

s. 371

 

Koko Rampiken perhe oli enemmän tai vähemmän häiriintynyt. Vanhempien huomio ja rakkaus oli täysin verrannollinen menestykseen ja hyötyyn. Bisnessmies Bixille ja kotiäiti Betseylle kaikki kaikessa oli seurapiirien hyväksyntä ja sen kermaan kuuluminen. Tasapainottomalle Betseylle Blissin taidokkuus oli pelkkä väline, ja sen seurauksena Blissin elämä on pelkkää harjoittelua ja kisaamista, välittämättä kivuista. Epäonnistumisia ei hyväksyttä. Skylerilla taas ei ollt mitään tuotavaa, vaikka älykkyysosamäärä keikkuikin 139:ssä. En yhtään ihmettele, että tuollaisissa oloissa lapset - erityisesti Skyler - kasvoivat hieman kieroon. Stressin ja paineiden seurauksena Blissin kehitys jäi jälkeen ja hän jatkuvasti kastelivuoteensa ja imi peukaloaan, mitä kunnianhimoinen manageriäiti ei voinut sietää.

 

Kirjan teksti oli hyvin hankalalukuista ja ensimmäiset parisataa sivua meni pohtien miksi ihmeessä luen tätä. Sitten kuitenkin totuin alaviitteitä ja sulkuja valtoimenaan olevaan tekstiin ja lumouduin. Oikeastaan tuo teksti on varsinainen mestarinäyte. Niin hyvin siinä on onnistuttu saamaan ote henkisestivioittuneen Skylerin mielestä. Mitenkään muuten se ei olisi tavoittnut tämän hahmon monimuotoisuutta. Tietysti aluksi lukijan suorapuhuttelu, pitkät monimutkaiset lauseet jotka sisälsivät alaviitteitä ja sulkuja, sekä erilaisten fonttien, kuvien, suttausten ja asettelujen kohtaaminen hämmensi, mutta näinhän Oates on ottanut hyödyn koko kirjasta, eikä tyytynyt pelkkään kuvailuun, vaan sukelsi täysin Skylerin mielen syvyyksiin. Täytyy nostaa hattua. Henkilöt oikeastaan yököttivät minua kaikki. Vasta lopussa minulle selvisi kuinka mestarillinen Oates on. Onneksi sain rämmittyä sinne asti.

 

'' Jos minä kaadun, Skyler, minua ei rakasta kukaan! ''

s. 160

 

Tähdet: * * * +

 

Muualla luettu: Karoliina/Kirjava kammari, Sanna/Luettua, Lukuneuvoja, Leena Lumi, Paula/Luen ja kirjoitan, Lillin kirjataivas, Opuscolo, Suketus/Eniten minua kiinnostaa tie, Maria/Kirja joka maasta, Jaana/Täällä toisen tähden alla ja Annika K./Rakkaudesta kirjoihin

 

 



Hotelli Panama - Jamie Ford

Kirjan nimi: Hotelli Panama (Hotel on the Corner of Bitter and Sweet)
Kirjoittaja: Jamie Ford, suomentanut Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 380
Mistä: Ostettu

On vuosi 1942. Toinen maailmansota on vallannut ihmisten mielet. Yhdysvallat ja Japani ovat ajautuneet eri puolille, mikä kiristää tunnelmaa Seatlen kiinalais- ja japanilaiskaupunginosissa. Kiinalaiset halveksivat japanilaisia, valkoiset kaikkia aasialaisia ja japanilaiset koittavat vakuuttaa olevansa amerikkalaisia. Tästä kaikesta saa osansa kokea kaksitoistavuotias kiinalainen Henry, joka on saanut stipendin valkoisten kouluun, jossa öykkärit ovat ottaneet kansalisvelvollisuudekseen piinata kaikkia aasialaisia eli tässä tapauksessa koulun ainutta - Henryä. Eräänä päivänä kouluun saapuu toinen stipendaatti japanilainen Keiko, ja näiden kahden hylkiön ystävystyminen on väistämätöntä.

'' ´´Sinä olet kiinalainen, vai mitä, Henry?´´
Henry nyökkäsi. Hän ei osannut vastata muutakaan.
´´Ei siinä mitään. Ole sellainen kuin olet´´, Keiko sanoi ja kääntyi pettyneen näköisenä pois. ´´Mutta minä olen amerikkalainen.´´ ''
s. 85

Henry rupeaa tapailemaan Keikoa salassa isältään, johon japanilaisten brutaalit hyökkäykset kiinassa hänen synnyinsijoilleen on jättänyt jälkensä. Isä on käskenyt Henryä jopa käyttämään rintamerkkiä, jossa lukee ''olen kiinalainen'', jottei häntä missään tapauksessa sekoitettaisi japanilaisiin. Ei siinä paljoa selittely siitä ettei keiko edes osaa japania auttaisi, jos vanhoillinen Henryn isä saisi selville totuuden poikansa kulkemisista. Sota kiristyy ja japanilaisia ruvetaan evakoimaan sisämaahan leireille. Henryn ja Keikon tiet eroavat.

Noin neljäkymmentä vuotta myöhemmin 1986 iäkäs Henry suree vaimonsa Ethelin kuolemaan syöpään. Eräänä päivänä Henryn kulkiessa hotelli Panaman ohitse, hän kuulee löydöstä kellarissa. Tämä uutinen ei jätä häntä rauhaan, vaan hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä, sillä kaiken sen tuskan alla piilee toivo saada selville mitä Keikolle kävi.

Vau! Ensi fiilis heti kansien sulkeuduttua oli, että nyt taisi tulla luettua tämän vuoden yksi parhaista lukemistani kirjoista. Hotelli Panama on koskettava ja ajatuksia herättävä kokonaisuus, jossa on juuri oikeassa suhteessa traagisuutta ja onnenkipinöitä. Teksti on kirjoitettu todella sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Paikka paikoin piti vain pysähtyä miettimään lukemaansa. Lopussa päädyin pyyhkimään silmäkulmiani. Niin koskettavaa se oli. Olen vaikuttunut, eikä siitä pääse yli eikä ympäri.

'' Silkkikangas leimahti liekkeihin, ja sen palavat riekaleet liihottivat kauemmas kuumuudesta kuin palavasiipiset perhoset. Ne leijuivat vedossa, lepattivat sitten pois ja satoivat alas mustana, tuhkaisena pölynä.''
s. 103

Kaikki tietävät toisen maailmansodan kauhuista. Ensimmäisenä mieleen nousee varmaankin ajatus natsisaksasta sekä juutalaisten vainoista ja sulkemisesta keskitysleireihin. Ennen tätä romaania ei mieleeni ollut edes juolahtanut, miten Yhdysvalloissa kohdeltiin japanilaisvähemmistöä. Tietysti kun ollaan sodassa suhtaudutaan vastapuolen kansalaisiin nuivasti, mutta jos kyseessä on jo toisenpolven syntyperäinen yhdysvaltalainen, luulisi jo tajuttavan että he eivät ole vihollisia.

Elämä ei tuolloin ollut kovin ruusuista jos omasi japanilaiset juuret tai jos edes näytti siltä että omaisi. Oman kaupunginosansa ulkopuolella heille ei suostuttu myymään mitään, eivätkä poliisit puuttuneet heihin kohdistuviin rikoksiin. Miten on mahdollista, että myös Yhdysvalloissa suljettiin ihmisiä keskitysleireihin, juutalaisten sijasta vain japanilaisia? Kohtelu ei tietenkään yltänyt Saksan tuhoamisleirien tasolle, mutta onko se inhimillistä sulkea kaikki japanilaiset piikkiaidalla rajatuille alueille asumispaikkoinaan ladon karsina tai kanakoppi. Jos kerran heidät evakoitiin heidän oman turvallisuutensa vuoksi, niin miksi vartioiden aseet osoittivat sisään leiriin eikä sieltä pois? Aina vaan tuntuu putkahtelevan esiin uusia kauheuksia historiasta. Milloin me ihmiset viimein opimme?

Pidin hyvin paljon romaanin erilaisista henkilöhahmoista. Erityisesti afroamerikkalainen Sheldon sulatti sydämeni. Tämä herttainen katusoittaja oli aina puolustamassa Henryä ja hänen tukenaan. Sheldonin soittamat jazz-soinnut saksofonilla sulautuivat tarinan rytmiin kauniisti luoden rauhallisen ja jatkuvuuden tunteen. Vaikka muualla myllersi, Sheldon oli aina valmis auttamaan Henryä vakio kadunkulmastaan. Toinen sydäntä sykähdyttävä hahmo oli Henryn vanhusversio, josta paljastui asioita kuin sipulista, kerros kerrokselta lisää. Kirjassa hypittiin vuosien 1942 ja 1986 välillä, mikä toimi hyvin. Kertojana vuorottelevat nuoruusajan naivi ja epävarma Henry ja vanhempi jo elämää kokenut vanhus, jonka sydämessä paloi sammumattomana liekkinä toivo. Hänestä pitäisi itse kunkin ottaa oppia.

'' ´´Entä jos olen jo vanhus?´´ Keiko kysyi ja nauroi. ´´Entä, jos joudun olemaan täällä, kunnes tulen vanhaksi ja hiukseni harmaantuvat -´´
´´Sitten tuon sinulle kävelykepin.´´
´´Odottaisitko tosiaankin minua?´´ ''
s. 314

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Sanna/Luettua, Mari A:n kirjablogi, Emilie/Le Masque Rouge, Karoliina/Kirjava kammari ja Jenni/Kirjakirppu

Lue oman hyllyn kirjat - haaste pääsi tilanteeseen 16/65