Imperium - Robert Harris

Kirjan nimi: Imperium
Kirjailija: Robert Harris, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2007
Sivumäärä: 397
Mistä: Kirjamessuilta ostettu

Marcus Tullius Ciceron sisällä palaa kunnianhimo. Hän haluaa päästä politisoimaan ja sitä kautta hallita antiikin Roomaa. Innostaan huolimatta Ciceron lähtökohdat eivät ole kummoiset. Ruipelolla, änkyttämiseen taipuvaisella Cicerolla ei ole oikeaa sukutaustaa tai edes painavaa kukkaroa. Voimakkaan tahtonsa seurauksena hän päättää kuitenkin tulla jonakin päivänä Rooman parhaaksi puhujaksi, ja sitä varten hän lähtee Kreikkaan oppimaan mestareiden puhetaitojen saloja. Matkalle mukaan hän saa isältään orja Tiron, joka saa älyllään voitettua Ciceron puolelleen. Heistä tulee erottomaton parivaljakko, joka yhdessä rupeaa tavoittelemaan Cicerolle valtaa.

Kreikan opit, ja erityisesti Molonin puhekoulun tekniikat, saavat aikaan muutoksen Ciceron luonteessa. Roomaan palatessaan hänestä on kehkeytynyt mestaripuhuja, jolle sanat ovat aseista mahtavimmat. Lainoppinut Cicero ryhtyykin Tiron avustuksella töihin. Ensimmäinen askel on päästä senaattiin, ja siitä taistella teinsä harvoihin ja arvostettuihin ediilien, preetorien ja ennen kaikkea Roomaa hallitsevan konsiilin virkoihin. Kansan suosio on kaikki kaikessa, koska vääränlaisen taustan omaavana Cicerolla ei ole muita mahdollisuuksia menestyä, kuin luottaa kansaan ja puhelahjoihinsa.

Vastoin kaikkien odotuksia Cicero ottaa hoitaakseen syytteen Sisilian maaherra Gaius Verresta vastaan. Tämä koronkiskuri oli ryöstellyt Sisiliaa, ja koska hän hallitsi myös paikallisia tuomioistuimia, ei häntä voitu saada vastuuseen toistaan. Nyt kuitenkin nousukas Cicero on päättänyt haastaa hänet Rooman tuomioistuimeesa. Tällä oikeudenkäynnillä hän voi joko tuhota uransa tai saada lopullisesti varmistettua kansan suosiollisuus. Verresin puolella ovat Rooman aristokraatit ja monen sadan vuoden perinn, mutta Cicerolla on puolestaan älynsä ja puhelahjansa. Ja kaiken aikaa orja Tiro on Ciceron rinnalla kirjaamassa kaiken muistiin. Imperium on hänen tarinansa.

'' Tästä vallasta ja tästä miehestä aion lauluni laulaa. Vallalla tarkoitan virallista, poliittista valtaa - jota me kutsumme latinaksi imperiumiksi - elämän ja kuoleman valtaa, jonka valtio yksilölle luovuttaa. Sadat ovat tätä valtaa havitelleet, mutta tasavallan historiassa Cicero oli ainoa, joka tavoitteli sitä vain oman lahjakkuutensa turvin. Toisin kuin Metellus tai Hortensus, hän ei kuulunut mihinkään mahtavaan ylhäisysukuun, joka vaalien koittaessa saattoi hyötyä sukupolvien mittaan kertyneistä poliittisista palveluksista. Hänellä ei ollut ehdokkuutensa tukena mahtavaa armeijaa, kuten Pompeiuksella tai Ceasarilla. Hänellä ei ollit Crassuksen valtavaa omaisuutta siloittamassa polkua. Hänellä oli vain äänensä ja silkalla tahdonvoimallaan hän teki siitä maailman kuuluisimman äänen. ''
s. 14

Valtataistelua, lupauksia, petoksia, lahjontaa, kieroilua, katkeruutta ja vallanhimoa. Siitä on Harrisin historiallinen Rooma rakennettu. Tähän poliittiseenpeliin verrattuna, Suomen poliitikot vaikuttavat kaikki kehrääviltä kissanpennuilta. Rooma oli korruptoitunut. Ääniä myytiin eniten tarjoavalle, mistä teki hyvän bisneksen useammat vaalit vuodessa. Raha oli muutenkin tärkeässä osassa, sillä jo pelkkä senaattiin ehdolla olon edellytys oli miljoonan omaisuus. Sitten on tietysti tämä poliittinen näyttämö, jota hallitsi asemaansa tottuneet aristokraatit, jotka eivät voineet sietää ylimielistä ja heitä haastavaa Ciceroa, jonka ainut avu oli hänen sanojensa sivallus. Mutta voi pojat kuinka niillä sanoilla horjutettiin monen asemaa, mikä aikaansa sai sen ,että pian kaikki nimekkäät Roomalaiset olivat Ciceron vihamiehiä. Rooman ajan politiikka on kiehtovaa. Keikessa mitä tehtiin piti kieroilla ja koittaa epätoivoisesti arvailla vastustajan juonia. Edes omat toverit eivät välttämättä pysyneet rinnalla. Kiitollisuudenvelka oli jotakin, mikä unohtui äärimmäisen nopeasti Rooman valtapelin tuohkinnassa.

Imperium on ennen kaikkea juuri tuota vallantavoittelua keinoja kaihtamatta. Se on haasteita ja valtataistoja tulvillaan. Ciceron orja Tiro pysyi uskollisesti Ciceron luottosihteerinä läpi tämän uran, ja Harrisin teos on kirjoitettu kuin Tiron kynästä. Kuitenkin tämän kerrontaratkaisun vuoksi niin Tiro, Cicero kuin muutkin oleelliset henkilöt, jäivät hiukan pinnallisiksi. Palstatilaa sai, henkilöiden tuntojen kuvailun sijasta, juonittelu. henkilöitä oli myös niin monia, että en meinannut pysyä kärryillä, miten Cicero olikaan onnistunut suututtamaan aina kyseisen henkilön. Erityisesti C tuntui olevan hyvin yleinen nimikirjain.

Imperium perustuu tosiaisioihin, ja Tiron tiedetään oikeastikin kirjoittaneen Ciceron elämänkerran. Tämä on triologian aloitusosa, eli loppussa Tiron ja Ciceron elämät ei suinkaan pakattu nättiin pakettiin. Uskon, että jatkossa on luvassa lisää juonittelua, sinnittelyä ja valtataistoa. Itse tykäistyin paljon Imperiumiin, mutta neljäsataasivuinen poliittisen pelin kiemuroissa pysyminen oli aika ajatustyötä vaativaa, joten taidan tässä välissä pitää jonkinlaisen tauon ennen seuraaviin osiin tarttumista. Cicerossa on vain jotakin niin kiehtovaa. On mukava päästä tutustumaan tähän lainoppineeseen valtiomieheen, joka pelkillä puhelahjoillaan ja nopealla älyllään onnistui luomaan menestyksekkään uran Rooman korruptoituneessa valtakoneistossa. Täytyy myös myöntää, että odotan mielenkiinnolla, miten tässä vielä nuoren Julius Ceasarin tulevaisuus tulee kietoutuneeksi Ciceron elämään. Puhtaasti älyllään menestynyt Cicero on ispiroiva menneisyyden mahtimies.

Tähdet: * * * +

Kurpitsajuhla - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kurpitsajuhla (Hallowe´en party)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1969, suomennos 2009
Sivumäärä: 227
Mistä: Kirpputorilta

Kuuluisa salapoliisikirjailija Ariadne Oliver on uuden tuttavansa Judith Butkrin luona vierailulla Englannin idyllisellä maaseudulla. Pyhäinpäivä lähestyy, ja pikkutarkka rouva Drake on järjestämässä Woodleigh Commonin kylässä lasten Halloweenkutsut.Ariadne on mukana auttelemassa - tarkemmin sanottuna syömässä omenoita - juhlien järjestelyissä, kun 12-vuotias Joyce yrittää tehdä häneen vaikutuksen kerskuilemalla todistaneensa joskus murhan. Joycen kommentti ohitetaan naureskellen valheena, joita hänellä on tapana viljellä. Itse kutsujen lopussa Joyce löydetään kuitenkin hukutettuna ämpäriin. Hätääntynyt Ariadne päättää hälyyttää hyvä ystävänsä, maailmankuulun salapoliisin, Hercule Poirotin apuun. Poirot laittaakin pienet harmaat aivosolunsa töihin, mutta jotta voisi ymmärtää nykyisyyttä on ensin löydettävä totuus menneisyydestä.

'' Elspeth McKay oli joka suhteessa täysin erilainen kuin veljensä, poliisipäällikkö Spence. Kun Spence oli leppoisa ja tasainen, sisar oli jäykkä ja särmikäs. Rouva McKayn teräväpiirteiset laihat kasvot katselivat maailmaa purevan arvostelevasti. hän oli laiha kuin heinäseiväs, mutta sisaruksissa oli silti tiettyä yhtäläisyyttä. Varsinkin silmissä ja voimakaspiirteisessä leuassa. Poirot ajatteli, että molemmilla oli arvostelukykyä ja tervettä järkeä. Tosin he ilmaisivat ajatuksensa eri tavalla. Poliisipäällikkö Spence puhui hitaasti ja harkinnan jälkeen. Rouva Mckay iskeytyi asiaan nopeasti ja terävästi kuin kissa hiiren kimppuun. ''
s. 62

Luin Kurpitsajuhlan ensimmäisen kerran jo jokunen vuosi sitten, ja se oli ensimmäinen Christieni. Rakastuin silloin päätä pahkaa sen historiaa henkivään tunnolmaan ja kirjoitusasuun sekä omalaatuiseen ihmiskuvaukseen. En ole koskaan välittänyt raaoista, sydämentykytystä aiheittavista dekkareista. Poirotin älynystyröihin perustuvaa työtä on puolestaan oikein nautinnollista seurata. Jos vielä siitä Christien tavasta kuvailla henkilöitä. Se on vain niin ihastuttavaa. Eihän todellisuudessakaan tiedetä muiden ajatuksia ja syvempiä tuntoja, vaan käsitys toisista luodaan ulkonäön ja puheiden avulla. Christie pureutuukin juuri tällaiseen kuvaukseen mestarillisesti. Hän näyttää teräväkatseisesti ihmisiä määrättävät pääpiirteet, jotta lukija osaa mielessään kuvitella oikeanlaisen henkilön. Ikävä kyllä Kurpitsajuhlissa oli paljon vähemmässä määrin tätä kuvailun taituruutta kuin yleensä, eikä kaikkia henkilöhahmoja kuvailtukaan samalla purevuudella. Toisaalta silloin kun henkilöitä kuvattiin, oli se yhtä hykerryttävää kuin aina ennenkin.

'' Tässä jutussa ei näyttänyt pääsevän eroon omenista, Poirot ajatteli. Mikään ei voinut olla miellyttävämpää kuin mehukas englantilainen omena... Ja kuitenkin omenat liittyivät nyt luudanvarsiin ja noitiin ja vanhanaikaisiin kansantapoihin ja murhattuun lapseen. ''
s. 44

Jotakin kiireistäni voi kertoa, että luin Kurpitsajuhlat jo ennen Halloweenian päästäkseni oikean tunnelmaan, mutta pääsin postaamaan siitä vasta nyt. Hupsis! Joka tapauksessa tragedia ei sinäänsä ole kovin suuri, sillä Kurpitsajuhlat ei kannesta ja nimestään huolimatta sisällä liemilti Halloweenin kuvausta. Eipä se menoa kuitenkaan haitannut. Kurpitsatkin olivat saaneet väistää omenoiden tilalta, mutta kun kirjan sivuilla seikkailee omalaatuinen rouva Oliver, jolla on suuri mieltymys omenoihin, ei tämä seikka tullut suurenakaan yllätyksenä. Kurpitsajuhla on oikeastaan aika keskinkertainen Christie. Loppuratkaisun monimutkaisuudesta huolimatta, pystyi sitä jo osittain arvaamaan lukiessa, mitä ei yleensä ole Christien kanssa tapahtunut. Noh, mitä enemmän näitä Christien teoksia lukee niin ehkä siinä samalla kehittyy näkemään hiukan juoniverhon taakse. Onneksi hänen tuotantonsa on kuitenkin niin laaja, että yksittäisen dekkarin sisältö kiemuroineen sotkeutuu jo nopeasti muihin. Uudestaan lukeminen ei siis haittaa laisinkaan. Nyt oli kuitenkin juuri sopiva hetki lukea Poirotin toljailuja epämukavine kiiltonahkakenkineen. Ajatustyö kunniaan!

Tähdet: * * *

Lue oman hyllyn kirjat - haaste tilanteessa 22/65

Muualla luettu: Kirjahylly, Kirjavaras ja Le Masque Rouge

Kaikki oikein - Anna-Leena Härkönen

Kirjan nimi: Kaikki oikein
Kirjailija: Anna-Leena Härkönen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 317
Mistä: Kirjastosta

Eevi Puttonen on elänyt koko elämänsä kitsastellen. Lapsena hän oli luokan naurunaihe aina liian suurissa tai pienissä vaatteissaan, eikä hän koskaan saanut mitä halusi. Eevin isä oli se, joka piti kukkaron nyörit kireällä. Eihän sitä koskaan voinut tietää minkälainen onnettomuus voisi kävellä vastaan. Vielä aikuisenakin Eevi joutuu venettymään penniä, sillä vaikka hänellä on vakituinen työ kosmetologina, ei sillä hankita säihkyviä koruja. Viidenkympin hamekin tekee kipeää, mutta kun se on niiiin ihana! Aviomies Karille asiasta on turha mainita, koska jo nyt alkoholiin menevää miestä on parempi totella kuin vikistä vastaan.

'' Lopuksi lottotyttö toisti numerot niin hitaasti ja selkeästi artikuloiden, että ne olisi voinut lukea huulilta.
Eevi katsoi rivin uudelleen läpi. Hän katsoi vielä kerran. Kaikki oikein. Joka ikinen numero oli oikein. ''
s. 55

Kaikki kuitenkin muuttuu kertarysäyksellä, kun Eevi, joka ei edes yleensä lottoa, tulee saaneeksi voittorivin. 7 miljoonaa euroa! Tai oikeammin 3.5 miljoonaa sen jälkeen, kun Kari on saanut puhuttua itselleen puolet aviomiehen velvollisuudella. Joka tapauksessa nyt on Eevillä rahaa tilillä, ja voi kuinka mukavaa onkaan vihdoin päästä törsäämään. Onhan kuluttaminen hyväksi valtiontaloudellekin. Ei siinä sitten muuta kuin turkiksia ja timanttikoruja ostelemaan, ja uusi asunto sekä siivooja tekisivät myös terää. Kun Eeville tulee vielä mahdollisuus päästä kostamaan entiselle koulukiusaajalleen, on houkutus vastustamaton.

Voitettuaan lotossa tuntuu kaikkien oletus olevan, että raha tuo Eeville onnen. Toisaalta rahan lisäksi myös ongelmat kasaantuvat. Kenelle voi kertoa voitosta, ettei tule siipeilijöitä ja pitäisikö rahat sijoittaa jonnekin pankin uumeniin vai mitä? Karin alkoholin kulutus kasvaa ja ystävät rupeavat pitämään itseisarvona, että tuore lottovoittaja tarjoaa aina kaiken ja lainaa vielä päälle. Yhtäkkiä sen, minkä piti mullistaa Eevin elämä parempaan, onkin uhkaamassa löymässä sen pirstaleiksi.

'' - Rahat takas siihen pöydälle heti, Kari komensi.
- En pane.
Eevi killitti Karia silmät raollaan.
- Pane se siihen pöydälle.
- En varmasti pane.
- Sitten mä lähen yksin johonki baariin täältä.
- Sen kun lähdet. ''
 s. 126

Hmm... Sanottakoon heti, että en pitänyt tästä teoksesta ollenkaan. En löytänyt romaanista yhtä ainutta mukavaa tai samaistuttavaa hahmoa. Oletin, että tässä olisi enempi itse lottovoiton seurauksia, mutta enimmäkseen tarinan keskiössä oli hyvin ongelmallinen ja riitainen avioliitto höystettynä alkoholiongelmalla. Itse en juo, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa myöskään lukea ihmisten kännisekoiluja. Tässä sitten olikin sitä sivukaupalla, enkä vain pysty tajuamaan, miksi Eevi paapo Karia. Toinen asia, mikä ärsytti, oli Eevin hillitön tuhlaus. Siis oikeasti kuinka tyhmä ihminen voi olla vain syytämällä rahaa joka tuutista ulos. Ei se 3.5 miljoonaa tuolla törsäilytahdilla kovin kauaa kestä...

Fiilikset, niin lukiessa kuin sen jälkeen, oli enimmäkseen ärsytys. Huomasin tulevani suorastaan huonolle tuulelle lukiessa. En selvästikään ollut teoksen kohderyhmää, mutta jäi kyllä sen verran kitkerä jälkimaku, että en taida enää Härkösen tuotantoon koskea. Aiemmin olen lukenut Härköseltä vain Häräntappoaseen ja jälkimaku oli sama. Myönnettäköön, että Kaikki oikein on varsin nopealukuinen teos, mutta minuun iskee kyllä paremmin kerronnalliset ja syvällisemmät kirjat kuin tämän kaltainen nopea dialogi. Sitten en päässyt oli sellaisesta tunteesta, että Eevin toljailujen olisi pitänyt olla jollakin tavalla huvittavia, mutta että itse kyllä missasin pointin jatkuvasti. Olihan tässä tarkkanäköistä kuvausta ihmisluonnosta sekä suomalaisuudesta, ja välillä hymähdin jopa hyväksyvästi, mutta... En osaa paremmin tuntojani kuvata kuin kutusmalla Härköstä minun makuuni ehkä hiukan liian suomalaiseksi kirjailijaksi. Kyllä joskus sen valonsäteen pitäisi myös perunasäkkiin paistaa.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Mari A:n kirjablogi, Kirjakaapin kummitus, Luettua, Kirjojen keskellä, Yöpöydällä, Kaiken voi lukea!, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain ja Annelin lukuvinkit

Seitsemän kellon salaisuus - Agatha Christie

Kirjan nimi: Seitsemän kellon salaisuus (The Seven Dials Mystery)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Helena Luho
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1929, suomennos 1983
Sivumäärä: 303
Mistä: Ostettu antikvariaatista

Chimneysin vanhan kartanon on vuokrannut teräksellä rikastunut sir Oswald ja hänen hiukan hömelö ja surumielinen vaimonsa lady Coote. Viikonlopuksi heidän luokseen on kutsuttu rypäs nuorehkoja diplamaatinalkuja: Ronny, Bill ja Gerry Wade sekä näiden toveri Jimmy. Seuraa näille nuorukaisille pitää kolme nuorta neitoa. Ketään sakista ei ole sen suuremmilla älynlahjoilla pilattu, mutta Gerry on selvästi kaikista harmittomin. Gerryn unenlahjat aiheuttavat kylläkin tarkalle lady Cootelle pahaa mieltä. Onko se oikeasti niin vaikeaa nousta aamiaiselle ajoissa?

Tästä muut saavat päähänsä tehdä Gerrylle pilan, jossa hänet herätettäisiin oikein aikaisin ja kunnolla. Seuraavana aamuna Gerryä ei taaskaan näy aamulla. Hänet löydetään kuolleena. Kaikki ei ole kuitenkaan kohdallaan. Miksi niin hyvät unenlahjat omaava Gerry olisi käyttänyt unilääkettä ja mitä tarkoittavat takanreunuksella tikittävät seitsemän kelloa? Chimneysin kartanoon palaavan lordi Caterhamin tytär Bundle päättää ruveta selvittämään tapaustas Jimmyn avustuksella. Sitten tapahtuu toinen kuolemantapaus...

Näin heti alkuun sanottakoon, että tämä ei ole parasta Christietä. Heti alussa näyttämölle räväytetään suuri katras henkilöitä joissa ei ollut pysyä mukana, ja jotku kuitenkin jäivät täysin toisarvoisiksi itse selvitystyön kannalta. Kaikki tuntui hajoavan, mikä on hyvin epätyypillistä Christietä. Myöskin kun juonessa ruvettiin pohtimaan kansainvälisten asioiden ja rikollisjengien yhteyksiä kuolemantapauksiin, niin no mielenkiintoni lopahti. Christie on ehdottomasti parhaimmillaan kun epäilykset pysyvät tietyn henkilökaartin sisällä, eikä lähdetä poukkoilemaan ympäriinsä. Olisikohan tämä Christien alkupääntuotantoa, koska tuntui että tähän oli sullottu monia elementtejä, joita on yksittäisinä nykyvissä muussa hänen tuotannossaan.

'' Siellä oli ainoastaan talon emäntä, ja hänen paheksuva tuijotuksensa sai Jimmyn tuntemaan olonsa yhtä epämukavaksi kuin kalakauppiaan pöydällä tarjolla olevan nääntyneen turskan katse. Miksi, hitto vieköön, nainen katseli häntä tuolla tavoin? Oli kerta kaikkiaan mahdotonta tulla alas täsmälleen puoli yksitoista. Tosin kello nyt oli neljänneksen oli yksitoista, mutta sittenkin. ''
s. 5

Seitsemän kellon salaisuuson ilmeisesti itsenäistä jatkoa teokselle The Secret of Chimneys (suom. Rakkauskirjeiden salaisuus), jonka luin muutama vuosi takaperin. Tajusin tämän vasta noin sadan sivun jälkeen kun Chimneysin kartano, lordi Caterham, Bundle ja tarkastaja Battle rupesivat tuntumaan tutuilta. Eipä se menoa haitannut, vaikkakaan ei pitänyt ratkaisusta jättää tutkimukset täysin maallikoiden tehtäväksi.

Nyt kun olen valittanut tarpeeksi niin nsanottakoot, että Christien kerronnassa on vain sitä jotakin. Se miten hän kuvaa henkilöitä, kuten sir Oswaldia höyryjyräksi, on jotakin niin tarkkanäköistä, että siitä ei voi muuta kuin nauttia. Seitsemän kellon salaisuudessa oli myös sellaisia sutkautuksia, jotka saivat minut hekottamaan ääneen. Erityisesti lordi Caterham oli hyvin mieleenpainuva herrasmies. Summa summarum Christien kirjallinen tarkkanäköisyys ja henkilökatras viihdyttivät, vaikkakin juoni jätti toivomisen varaa. Ehkä tästä syystä tämä ei ole mitenkään tunnettu Christien teos.

Tahdet: * * *

Lue oman hyllyn kirjat -haaste eteni tilanteeseen 21/65

Muualla luettua: Hiljaisessa sopessa kirjan kanssa ja Uusi Kuu

Brooklyn - Colm Tóibín

Kirjan nimi: Brooklyn
Kirjailija: Colm Tóibín, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 313
Mistä: Ostettu

Eilis Lacey on elänyt ikänsä kauniin ja sosiaalisen siskonsa Rosen varjossa. Eilis on se tyttö tansseista, joka jää seinustalle istumaan seinäruusuna tekemättä sen suurempaa vaikutusta. Perheen isä on kuollut ja poikien oli muutettava Irlannista Isoon-Britanniaan töiden perässä. Rose joutuu toimimaan perheen, äidin ja Eilisin, elättäjänä, koska ahkerasta yrittämisestä huolimatta Eilisille ei löydy konttorityötä. Sitten Eilisin onni tuntuu kääntyvän, kun hänelle löytyy suojelija Irlannista Amerikkaan muuttaneesta papista, joka lupaa auttaa järjestämään hänelle elämän Brooklynissa.

'' ''Ei minulla ollut mitään hätää ennen kuin sain kirjeitä kotoa'', Eilis sanoi.
'' Tiedätkö mikä sinua vaivaa?'' isä Flood kysyi.
''Mitä tarkoitatte?''
''Vaivallasi on nimi.''
''Millä?'' Eilis ajatteli, että isä aikoi mainita jonkin yksityisen naistenvaivan.
''Sinulla on koti-ikävä, ei sen kummempaa. Kaikille se tulee. Mutta se menee ohi. Toisilta nopeammin kuin toisilta. Mikään ei ole rankempaa. Ja hoidoksi tarvitaan joku jolle puhua ja paljon tekemistä.''
s. 96

Perheensä jättäminen ei ole helppoa varsinkaan kun muuttaa täysin vieraalle mantereelle, joka on niin kaukana ettei voi palata jouluksi kotiin. Eilisin onneksi Brooklynissä on vahva irlantilaisyhteisö, jonka hoiviin hän pääsee. Hän saa huoneen vuokralle tiukan mutta syvällä sisimmässään lempeän rouva kehoen luota ja töitä myyjänä italialaisesta tavaratalosta. Eilisin toive on jonakin päivänä päästä konttorin puolelle, ja hän on valmis ratamaan sen eteen. Kirjeet Roselta ja äidiltään vetävät yksinäisyyden tunteen ja kodin kaipuun pintaan. On tuskallista tulla revityksi irti tuttusta ja turvallisesta ruveten rakentamaan täysin uutta elämää tyhjästä. Pikku hiljaa Eilisin elämä kuitenkin vakiintuu uomiinsa ja hän tulee myös tavanneeksi tanssiaisissa italialaisen Tonyn, jonka kanssa hän rupeaa hieromaan läheisempää tuttavuutta. Sitten saapuu pysäyttävä viesti, eikä mikään ole enää täysin varmaa.

'' ''Brooklyn on hauska paikka'', isä Flood sanoi. ''Kunhan asioista ei päätä kukaan norjalainen - ja opistoissa se on epätodennäköistä - niin useimmissa paikoissa minä voin vähän vedellä naruista. Juutalaiset ovat parhaita, heistä on aina mukavaa päästä tekemään palveluksia. Rukoile että törmätään juutalaiseen joka uskoo papinkauluksen voimaan. [- -]'' ''
s. 96-97

Ooh, mikä miljöö! 50-luvun Brooklyn imaisi minut pyörteisiinsä. Tavarataloja, nailonsukkia ja tanssiaisia. Mitä muuta tässä nyt enää kaipaisikaan! Juuri tuo historiallisuus toi tähän sitä viehkeyttä, mikä näkökulmana vetosi minuun lukijana. Tuolloin elettiin murroksen aikaa kun mm. tavarataloihin ruvettiin päästämään myös tummaihoisia asiakkaiksi ja naisten tuli vielä pohtia voiko jatkaa ansioitöissä avioiduttuaan. Siirtolaisuus on tietysti myös vahvasti esillä, olihan Eilis itsekin joutunut, monien muiden kanssasisartensa tavoin, muuttamaan paremman elämän toivossa rapakon taakse. Ennakkoluuloja ja stereotypioita eri kansanryhmiin kuuluvista elivat voimakkaasti, vaikka Brooklynissa keskityttiinkin vain irlantilais ja italilais siirtolaisiin.

Brooklyn on kaunis ja ennen kaikkea hyvin hienovarainen romaani. Erityisesti rouva Kehoen vuokralaistyttöjen ruokapöytäkeskusteluista sai paljon irti tuon ajan ihmisten ajatuksista ja mielipiteistä. Jäin kuitenkin kaipaamaan vielä hiukan syvyyttä, koska niin tummaihoisten asema, holokaustit kuin luokkayhteiskunnan ennakkoluulot tulivat esiin vain pieninä henkäyksinä kuten maininta siitä, että muut vuokralaiset eivä halunneet syödä siivoojana toimivan tytön kanssa samassa pöydästä. Koska näitä asioita ei tuotu esiin kovin voimakkaasti, ei Brooklyn tullut iholle tai laittanut haukkomaan henkeään lukiessa. Ymmärrän, että Tóibín on luonut enemmänkin ajankuvan kuin pyrkinyt ravistelevan teoksen luomiseen. Tällaisena lukuromaanina se toimiikin mainiosti omana itsenään.

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Leena Lumi, Opuscolo, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Kirjojen keskellä, Kirjakirppu, Kirjan jos toisenkin, Luettuja maailmoja, Lukuisa, Luettua ja Täällä toisen tähden alla

Kaikki hyvä sinussa - Linda Olsson

Kirjan nimi: Kaikki hyvä sinussa (The Kindness of Your Nature)
Kirjailija: Linda Olsson, suomentanut Anuirmeli  Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2012
Sivumäärä: 320
Mistä: Lahja

Uuden-Seelannin rannikolla pienessä yksinäisessä talossa kimmeltävän veden rannalla asuu Marion. Marion on noin viisikymppinen entinen lääkäri, joka elää muusta yhteisöstä eristäytynyttä elämää. Hänen päiviään täyttävät pitkän vaellukset silmän kantamattomiin jatkuvalla hiekkarannalla omissa oloissaan. Viisitoista vuotta aiemmin Marion pakeni Uuteen-Seelantiin tunteidensa ja muistojensa ulottumattomiin, mutta voidakseen haudata kipeimmät muistonsa, on hänen luovuttava myös niistä kaikkein rakkaimmista.

'' En tavoittanut muistikuvaa riemukkaasta ilostani, väkevistä väreistä ja täydellisen vapauden tunteesta. Rakkaudesta. Sen sijaan istuessani sinä päivänä rannalla näin edelleen kaiken sen suodattimen lävitse, jonka olin luonut selvitäkseni hengissä. En nähnyt onnea, joka edelsi kuilua. Olin pakottautunut tukahduttamaan muistikuvan siitä, pakottautunut työntämään mielestäni elämäni suurenmoisimman ajan, jotta pärjäisin loppuelämäni ilman sitä. Niin siinä varmaankin oli käynyt. Sen jälkeen on tapahtunut muutosta, mutta silloin minun oli mahdotonta kohdata onnea, jonka olin menettänyt. ''
s. 46

Lähes joka torstai nuori poika Ika tulee Marionin luo. Ika ei juurikaan puhu ja hän välttelee kontaktia, mutta kuitenkin hän aina tulee. Tämän pinen ja erikoislaatuisen pojan sekä Marionin välille kehkeytyy sanaton yhteys. Eräänä päivänä Marion löytää Ikan merestä, ja vasta tällöin hänelle selviää Ikan kaltoinkohtelun mittasuhteet. Tämä nostattaa Marionin mieleen kauan pimentoon pakotetut kipeät muistot hänen, silloin Mariannen, rikkinäisestä lapsuudesta ja sen seurauksista. Hän päättää pelastaa Ikan, niin pojan kuin itsensäkin tähden.

Kaikki hyvä sinussa on kuin suuri kuohkea sipuli, jonka monisävyiset kerrokset paljastuvat hitaasti mutta väistämättömästi tien Marionin sydämen salaisin sopukoihin. Marionin ja Ikan etäinen mutta samalla niin läheinen suhde lämmitti minua lukijana kuin kuppi kaakaota. Se on herkullista, mutta samalla pitää varoa ettei se luisu hiukkasen liiankin imeläksi. Ika sai aikaan Marionissa muutoksen. Marion ei voinut enää elää vain unohtaakseen vaan oli aika avata muistojen Pandoran lipas: kurkistaa sen sisälle, selvitä siitä ja uskaltautua taas rakastamaan. Siitä tässä kirjassa on ennen kaikkea kyse.

Täytyy tähän väliin mainita, että kun aloitin lukemaan Kaikki hyvä sinussa oli kontrasti Heli Järvenpään Kadotettuihin kasvoihin. Siinä missä Järvenpään teksi oli koko ajan lyhyttä tikkausta, oli Olssonsin teoksen alku varsinkin hyvin filosofista ja runollista. Jouduin pari kertaa miettimään, että mitä ihmettä oikein aloin lukemaan. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin ja yhtäkkiä kaikki vain tuntui loksahtavan kohdilleen. Hidas, pohtiva kerronta oli oikeastaan lositotapa kertoa tämä tarina. Itse tarina on suhteellisen vähäeleinen, vaikkakin kiehtova, mutta vasta yhdistettynä tähän viipyilevään kerrontaan, no se nyt vain toimi ja hyvin toimikin. Edes paikoittainen epäuskottavuus ei haitannut. Kuten takakannessa sanotaan: ''Kaikki hyvä sinussa on kipeä ja kuulas tarina muistamisesta, haavoittuvuudesta, vastuusta ja hellyydestä. Uskalluksesta rakastaa ja kysyä itseltään, miksi rakastaa.''  Ei se tuosta paremmaksi muutu, vaikka kuinka vääntelisin ja kääntelisin asiaa.

'' Ajattelin tietenkin Ikaa. Ja ajattelin kuinka täydellisen haavoittuvaisia lapset ovat. Etenkin pikkulapset ja ne, joilta puutuu perheen ja ystävien luoma turvaverkko.
Ajattelin veljeäni. ja ajattelin itseäni. ''
s. 202

Tähdet: * * * * +

Muualla luettu: Lukutuulia, Katse Avartuu, Sivulauseita, Luettua, Kulttuuri kukoistaa, Kattona taivas, Tarinauttisen hämärän hetket, Annelin lukuvinkit ja Tiikun tuumailut

Kadotetut kasvot - Heli Järvenpää

Kirjan nimi: Kadotetut kasvot
Kirjailija: Heli Järvenpää
Kustantaja: Omakustanne
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 228
Mistä: Pyydetty arvostelukappale

Kadotetut kasvot on Heli Järvenpään omakustanteinen teos kulttuurien kohtaamisesta Kiinan maaperällä. Jo lyhyellä turistilomalla sen tuntee kuinka vieraat tavat ja tottumukset kummastuttavat eivätkä tunnu omilta. Loman loputtua onkin sitten mukava sukeltaa takaisin omaan tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Kadotetuiss kasvoissa Tiinalla on edessään vähän pidempi ero ruisleivästä ja turvallisesta liikenteestä. Tiinan mies Markus on saanut komennuksen Kiinaan Hangzhouhun, jossa hänen on määrä opettaa kiinalaisille kolleegoilleen työnsä. Ei siinä sitten paljon muu auta kuin pakata perheen elämä ja muuttaa kahden pienen lapsen kanssa täysin vieraaseen ympäristöön.

Kiinaan päästyään Markus jää tarinan taka-alalle uppouduttuaan työhönsä. Tiinalla on puolestaan edessä suuri kulttuurishokki: kuinka itsenäinen työssäkäyvä nainen sopeutuu kotiäidin rooliin vieraassa kulttuurissa, jossa ruokakaupankin antimet ovat vielä hyvinkin tuoreita ja juoksevia. Kiinassa suomalaisperheen tulotaso on lähes tähtitieteellinen. Kerrostalon aulassa kimaltelee kristallikruunu, eikä ilman kotiapulaista ayia voi rikas kotiäiti elää. Tiinan sopeutumisen, vai pitäisikö sanoa sopeutumattomuuden, lisäksi tutustutaan Markuksen työtoveri Li Wei Weihin, jonka siskon tarinaa kuljetetaan kerronnassa mukana.

´´ Purkauduimme autosta hotellin edustalle. Välittömästi selvisi, mikä oli kaupungin ykkösnähtävyys - meidän perheemme. Lastenrattaat olivat varsinainen kiinalaismagneetti. Ilahduin, kun kadun toiselta puolelta vilkutti mummolauma. Hämmentynyttä huudahtelua, suu auki seisomista ja sormella osoittelua. Jotenkin hämmentävää. Yhtäkkiä ympärillemme tunkeutui piiritysjoukko, kymmenittäin neuvojia. Selittivät minulle jotain kiihtyneenä, näin miten miehen kädet ojentuivat kohti Mariaa. Hyökkäsin väliin. Yksi mummoista huitoi vihaisen näköisenä, väänteli lastevaunun kuomua ja osoitteli vieressään seisovaa naista, joka kantoi vauvaansa sylissään. Arvelin tajuavani. Olin heille kylmä äiti, joka ei kantanut lasta sylissään vaan sulloi pyörillä kulkevaan laatikkoon. ''
s. 15

Kulttuurit jysähtivät vastakkain ja tuntui että Tiinalla ei ollut juurikaan mitään hyvää sanottavaa kiinalaisesta kulttuurista ja elämänmenosta. Kiinalaiset olivat töykeitä ja tungettelevia mm. esittämällä suoria peittelemättömiä ja uteliaita kysymyksiä sekä kuvaamalla ja koskettelemalla Tiinan lapsia luvatta. Vaaleat länsimaalaiset joilla oli kaiken lisäksi kaksi lasta, niin tyttö kuin poika, oli jotakin hyvin eksoottista, josta kaikki halusivat tietää lisää. Toisaalta Kadotetuissa kasvoissa valotettiin tämän erilaisten käsitysten yhteensovittamisen hankaluuden lisäksi Li Wei Wein avulla Kiinan yhden lapsen politiikan nurjaa puolta. Sitä kuinka byrokratian ja säännöstelyn seurauksena lapsikauppa rehottaa ja virallisten syntymätodistusten saaminen voi olla kiven takana. Tämä oli mielenkiintoinen lisämauste tarinaan vaikkakin tuntui hiukan irralliselta.

Kiinnostuin alkujaan Kadotetut kasvot teoksesta luettuani Janen blogiarvion teoksesta. Jokin Aasian ja erityisesti Kiinan ja Japanin kulttuureissa vain vetoaa minuun. Suomen ja Kiinan eroavaisuuksia oli kiehtovaa lukea. Kadotetut kasvot on hyvin nopealukuinen lyhyine lukuineen. Se ei ole niinkään yhtenäinen tarina vaan välähdyksiä arjen hetkistä jotka merkitsevät. Järvenpää on tuonut nokkelasti esiin juuri sellaisia asioita jotka herättävät eniten ajatuksia mutta myös kummastusta. Vai mitä järkeä on Kiinan hallituksen suosituksessa kansalaisille käyttää enintään kolmea väriä vaatetuksessaan olympialaisten aikaan? Entä kenelle olisi tullut mieleen, että pyörän kotiinkuljetus tarkoittaisi, että joku polkee sillä asiakkaan luo. Tällaiset terävät ja usein unholaan jääneet terävät huomiot olivat ehdottomasti teoksen parasta antia.

Lukijana rakastan yli kaiken runollista ja soljuvaa tekstiä, jossa lyhyet ja pidemmät virkkeet rytmittävät lukemista luoden sille juuri sopivan temmon. Järvenpään teksti on kokonaisuutena aika lyhyttä tikkausta, mikä varsinkin aluksi särähti aika pahasti silmään. Toisaalta jollakin kummalla tavalla opin lukemisen edetessä pitämään tästä ratkaisusta, koska yhdistettynä tarinan kerronnan hetkien kuvaukseen siitä tuuli paljon henkilökohtaisempi fiilis. Vähän kuin olisin lukenut päiväkirjaa tai matkakertomusta. Nyt kun tätä asiaa pohdin niin se juttu, joka teki tästä teoksesta niin viihdyttävän oli juuri tuo matkakertomusmaisuus. Ehkä siksi en juurikaan pitänyt kirjan lopusta, koska se oli sitä vastoin enemmän tarinallinen eikä näin oikein tuntunut istuvan muuhun tekstiin luontevasti.

Kaiken kaikkiaan Kadotetut kasvot on virkistävän erilainen teos, joka avaa sopeutumisprosessia vieraaseen kulttuuriin. Kiinaa ja kiinalaisia ei ole kuvattu järin positiivisessa valossa, mutta siinä tulee esiin se eurooppalaisille tyypillinen eurosentrismi. Usein ne omat tavat koetaan oikeammiksi ja paremmiksi. Kadotetuissa kasvoissa löytyy potentiaalia vaikka mihin, mutta aivan napakympiksi se ei kuitenkaan yllä. Järvenpää on kuitenkin mukava uusi tuttavuus suomalaisen kirjallisuuden saralla.

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Kirjan jos toisenkin, Luettua, Perus-Pirren pajatuksia ja Apen matkat