Lähikaupan nainen - Sayaka Murata

Kirjan nimi: Lähikaupan nainen (Konbini ningen)
Kirjoittaja: Sayaka Murata, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2020

Sivumäärä: 126

Mistä: Kirjastosta

 

' "Irasshaimase!"

Kohotin ääneni samalla tavalla kuin äsken, kumarsin ja otin korin vastaan.

Niin pääsin ensimmäistä kertaa osaksi maailmaa. Minä todellakin synnyin sinä päivänä uudelleen. '

s. 22

 

Keiko on japanilaisen lähikauppa konbinin myyjä. Ainut poikkeuksellinen seikka tässä asiassa on se, että Keiko on ollut tuon samaisen konbini liikkeen myyjä jo kahdeksantoista vuotta. Kaikki muu henkilökunta ja tuotteetkin ovat jo ajansaatossa vaihtuneet, mutta ei Keiko. Keiko aloitti liikkeessä opiskelujen ohessa ja edelleen hän tekee samaista osa-aika työtä. Japanilaisessa yhteiskunnassa tämä aiheuttaa kummastusta, sillä pitäisihän jo 36-vuotiaana olla vakituisessa hyvässä työssä tai omata perhe ja lapsia, jotta nainen voisi olla arvokas osa yhteiskunnan rattaita.

 

Toisaalta Keiko on aina ollut hiukan erilainen. Yhteiskunnan sanattomat käytösnormit ovat olleet hänelle haastavia. Miksi kuollutta lintua tulisi itkeä? Mitä väärää on lopettaa tappelu lapiolla sen sijaan että odottaisi opettajaa? Hänen vanhempansa eivät tiedä mitä tehdä tyttärensä kanssa, joka ei vain tunnu sopeutuvan. Keiko yrittää kyllä kovasti miellyttää ja toimia oikein. Ehkä juuri sen takia konbinissa on hänen niin hyvä olla. Siellä kaikkeen on toimintaohjeet eli viimein Keiko kokee, että osaa toimia juuri niin kuin pitääkin. Hän elää ja hengittä konbinin tahtiin. Harmi vain, että kaikki muut tuntuvat painostavan häntä löytämään oikean työn tai vähintäänkin aviomiehen.

 

' En itsekkään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa. '

s. 23 

 

Voi Keiko! Miten maailma voikin olla niin kapeakatseinen, että jo lapsena Keiko on joutunut oppimaan piiloutumaan ohjeiden taakse. Unohtamaan omat maailman ihmetyksensä, vain jotta hän pystyisi operoimaan tässä monimutkaisessa käytösnormiviidakossa, jossa ei edes monin paikoin ole mitään järkeä. Miksi meiltä kaikilta odotetaan tiettyä lammasmaista samanlaisuutta? Ja jos sitä poikkeaa, olet lauman hylkiö ja saat ulkopuolisen, erilaisen leiman. Jokaisen tulisi saada olla omanlaisensa yksilö eikä joutua piilottelemaan itseään. Keiko ihmettelee ns. ulkopuolisen silmin noita nykymaailman oletettuja normeja, jotka meille on iskostettu jo lapsena, niin että emme osaa edes kyseenalaistaa niitä enää. Olikin kiehtovaa nähdä kuinka eri tavalla näitä voi tulkita, kun joku tarkasteleekin asioita eri lähtökohdista.

Lähikaupan nainen herätti siis pienestä koostaan huolimatta paljon ajatuksia. Lähikauppa oli Keikon turvasatama ja tarkoitus elämälle, sillä minnekään muualle hän ei vain tuntunut sopivan. Hän jopa opetteli työtovereidensa kaltaista pukeutumis- ja puhetyyliä tietoisesti, jotta osaisi käyttäytyä oikein myös muuten. Toisaalta kyllähän ympäröivät ihmiset vaikuttavat meihin kaikkiin, tosin enimmäkseen nämä muutokset ovat tiedostamattomia. 

 

Itse teksti soljui toteavalla tyylillään eteenpäin, jossa Murata on tuonut hienosti esiin Keikon erilaisuuden kuitenkaan alleviivaamatta tai kauhistelematta sitä. Keiko on vain Keiko ja näin hän ajattelee. Tuo juonen yksi ihmissuhdekiemura oltaisiin ehkä voitu karsia, sillä se tuntui rikkovan hiukan liiaksi muuten seesteistä konbini arkea. Mielestäni Keiko olisi riittänyt. Konbinin arkea ja toimintaa oli myös nautinnollista seurata. Hieno ja tärkeä teos joka tapauksessa nykyajan odotuksista ja tiukoista raameista. Ehkä kaikkea ei todellakaan tarvitsisi lokeroida ja ahtaa samaan muottiin.

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Ruusun nimi, Kahvikissan kirjahylly, Bibbidi Bobbidi Book, Tuijata, Sivuhenkilö, Yöpöydän kirjat, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, Ja kaikkea muuta, Lukijatar, 100 kirjaa, Kirjahilla, Karlan kirjahylly, Kirjoihin kadonnut, Luetut, lukemattomat, Lukulaiffi, Mitä luimme kerran, Kirjojen keskellä, Kirjat ja tunteet, Kirjareppu ja Eniten minua kiinnostaa tie

 

Valon tanssi - Terry Pratchett

Kirjan nimi: Valon tanssi (The Light Fantastic)
Sarja: Kiekkomaailma #2
Kirjoittaja: Terry Pratchett, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1986, suomennos 2001
Sivumäärä: 232
Mistä: Kirjastosta

' Suuri Kaksonen, joka suurilla, hitailla räpylöillään kuljettaa tähtien kiillottamaa kuortaan vaivalloisesti galaktisessa yössä, selässään koko Kiekon paino. Yhtä suuri kuin maailma. Yhtä vanha kuin Aika. Yhtä kärsivällinen kuin tiiliskivi.

Itse asiassa filosofit ovat ymmärtäneet kaiken päin honkia. Suurella kaksosella on nimittäin erinomaisen hauskaa.

Suuri Kaksonen on koko universumin ainoa olento, joka tietää tarkalleen, minne se on menossa.

Filosofit ovat tietysti väitelleet vuosien ajan Suuren Kaksosen mahdollisesta määränpäästä, ja he ovat usein ilmaisseet huolensa siitä, etteivät ehkä koskaan saisi selvyyttä asiaan.

Asia selviää heille noin kahden kuukauden kuluttua. Ja sitten heillä vasta onkin aihetta huoleen... '

s. 5-6

 

Valon tanssi jatkaa siitä mihin edellinen osa Magian väri jäi. Kyyninen velho Rincewind ja turisti Kakskukka tietoisine matkalaukkuineen ovat aikamoisessa kiipelissä. Omituiset voimat ovat kuitenkin liikkeellä. Kahdeksan suurloitsua, tai nykyään seitsemän sillä yksi  asustelee tyytyväisesti Rincewindin päässä velhon vastustuksesta huolimatta, sisältävä kirja Octavo on alkanut käyttäytyä poikkeuksellisesti. Pian myös syy selviää, sillä taivaalle ilmestyy punainen tähti, joka tulee lähemmäs päivä päivältä Kiekkomaailmaa kannattelevan tähtikilpikonnan lähestyessä määränpäätään räpylänveto kerrallaan. Tarkoittaako tämä väistämätöntä maailmanloppua? Tähtihulluus valtaa kansaa, mutta onko enää mitään tehtävissä?

Toisaalla velho Rincewind ja Kakskukka uskollisine matkalaukkuineen joutuvat jälleen jos jonkinmoisiin seikkailuihin. Kaikki velhot haluavat saada Rincewindin kiinni keinolla millä hyvänsä, sillä nuo kahdeksan mahtiloitsua saattavat olla ainut pelastus koko maailmalle. Loitsulla ja siten Rincewindillä on kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat. He päätyvät pakomatkallaan kohtaamaan niin lumottuja puita, kivipaaseja lennättäviä druideja, vanhoja sankareita, uinuvia peikkoja ja tähtihulluuden valtaamia kaupunkeja. Unohtamatta tietenkään kahvittelua sympaattisen Kuoleman kanssa ja lumottuja myymälöitä joiden metafyysinen olemassaolo on täysi kysymysmerkki kaikille osanottajille.

 

' Varsinkin nuoremmat velhot selittivät alinomaan, miten oli jo korkea aika, että magia esittäisi itsensä uudessa valossa ja kohentaisi julkista kuvaansa, ja miten heidän pitäisi lopettaa kaikenlainen puuhastelu vahapalasten ja luunsirpaleiden kanssa ja järjestää ennemmin koko homma asianmukaisesti organisoidulle pohjalle, johon kuuluisi tutkimusohjelmia ja paremman luokan hotelleissa pidettyjä kolmipäiväisiä konferensseja, missä he voisivat esitelmöidä aiheesta kuten "Geomantian tulevaisuudennäkymät" ja "Seitsemän peninkulman saappaiden rooli hyvinvointiyhteiskunnassa". [- -]

Toisentyyppisten velhojen mielestä moinen haihattelu katoaisi kyllä ajan myötä kuin suolistokaasun purkaus aavikolle ' 

s. 26 

 

Pratchettin Kiekkomaailma on kyllä herkullinen fantasia-sarja. Töissä oli todella hektinen viikko ja kaipasin sen vastapainoksi jotakin, joka veisi ajatukset aivan muualle. Siihen tarpeeseen Pratchettin hulvaton fantasiasatiiri upposikin kuin kuuma veitsi voihin. Jaksan edelleen ihmetellä, miten Pratchett onkin onnistunut upottamaan menevään fantasiatarinaan niin paljon osuvia parodioita myös nykymaailman ilmiöistä. Velhojen maailmassa esimerkiksi vanhat tavat ovat saamassa kyytiä kun sanat organisaatiokaavio, muistiot ja kokousten asialistat ovat saamassa jalansijaa vallanhimoisen Trymonin avulla. Tehokkuusajattelua siis peliin ja hylätään kaikki turhat härpäkkeet. On nimittäin tullut aika tehdä organisaatiouudistus! Toisaalta druidit reboottasivat valtaisaa kivipaasi tietokonettaan eivätkä halunneet kuullakaan Kakskukan almanakasta, joka olisi tarjonnut valmiina kaikki halutut tiedot. Säännötkin oli luonnollisesti luotu tässä Kiekkomaailman yhteiskunnassa laadittaviksi eikä suinkaan noudatettaviksi. Myöskin tähtihulluuden aikaansaama kansan liikehdintä oli pelottavankin osuvaa...

Jo Kiekkomaailman ensimmäinen osa Magian väri teki minuun vaikutuksen toivottomine velhoineen ja kaikkea ihmettelevineen turisteineen. Ihastuin tuolloin jo ikihyvin tietoisesta päärynäpuusta veistettyyn matka-arkkuun, ja tässä osassa tätä loistavaa persoonaa syvennettiin vielä lisää! On se mielenkiintoista kuinka tavara, joka ei omaa lainkaan vuorosanoja, voi olla noin valovoimainen osa teosta. Pratchettin kerronta on myös kehittynyt, sillä ensimmäinen osa koostui irrallisista novelleista, kun taas tällä kertaa koko teoksessa oli kantava juoni, vaikka useampi erillinen seikkailu sen sisään mahtuikin. Luonnollisesti tohellusta riitti kuitenkin taas yllin kyllin ja fantasiakliseillekin naureskeltiin.

 

Kokonaisuus toimi siis oikein hyvin herkullisine henkilöineen ja uskomattoman tarkkanäköisine absurdeine maailmoineen. Kaiken kruunasi tosiaan vielä tuo Pratchettin tarkkaan sivaltava kieli ja hersyvä kerronta. Siis täydellistä aivot narikkaan ja menoksi lukemista, mutta silti niitä aivosolujen perukoita kutittelevaa kirjallisuutta! Toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pääsemme seuraamaan Rinchewindin ja matkatavaran seikkailuja, sillä olen täysin peruuttamattomasti rakastunut tuohon omapäiseen kaksikkoon.

 

' "Et kai sinä suinkaan ole puu?" aina vain tiukasti eteenpäin tapittava Rincewind kysyi.

"Älä nyt ole hölmö. Puut eivät osaa puhua."

"Suo anteeksi. Minulla vain on ollut vähän vaikeuksia puiden kanssa viime aikoina, siinä kaikki. Tiedät varmaan, millaista se joskus on."

"En oikeastaan. Minä olen kivi." '

s. 119-120 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Magian väri

 

 Muualla luettu: Books by Taru ja Valopolku

Suon villi laulu - Delia Owens

Kirjan nimi: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)
Kirjoittaja: Delia Owens, suomentanut Maria Lyytinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020

Sivumäärä: 414

Mistä: Kirjastosta

 

' Polun ja tien risteyksessä äiti katsoi aina taakseen, kohotti toistä kättään ja huiskutti valkealla kämmenellään, ennen kuin kääntyi soisten metsien ja osmankäämilaguunien lomitse mutkittelevalle reitille, joka vuoroveden salliessa johdatti kenties aina kylälle asti. Mutta tänään äiti vain jatkoi horjuvin askelin matkaa uurteista polkua pitkin. Hänen pitkä hahmonsa vilahteli vielä metsän siimeksessä, kunnes lehvien seasta erottui enää kaistale valkeaa huivia. Kya pinkaisi paikkaan, josta avautui näkymä tielle, sillä kyllä äiti nyt sentään sieltä vilkuttaisi, mutta hän ehätti sinne nähdäkseen enää välähdyksen sinisestä kapsäkistä - jonka väri ei lainkaan sopinut metsän sävyihin - kunnes sekin katosi kokonaan. Hänen rinnassaan tuntui paksun, liejuisen mudan paino, kun hän palasi portaille odottamaan.'

s. 14

 

Pohjois-Carolinan rannikolla sijaitsee marskimaata. Se on ei kenenkään maata, jonne valkoinen roskasakki on paikoin rakentanut hökkeleitään upottavalle ja kostealle maanpohjalle. Täällä villin luonnon keskellä elää myös Kya perheineen. Kovin kummoinen perhe ei tosin ole, sillä sodassa traumatisoituneen juopon isän nyrkkejä saa milloin kukin väistellä. Yksi toisensa jälkeen kaikki perheenjäsenet, ensin äiti, sitten sisarukset, lähtevät pitkin polkua koskaan palaamatta. Seitsemänvuotias ja koulun välttänyt Kya joutuu opetelemaan huolehtimaan itsestään, sillä viimein myös isä ei palaa juomismatkaltaan. 

Kyasta kasvaa erityislaatuinen nuori tyttö. Hänen ainoat ihmiskontaktinsa ovat värillinen bensapumpun pitäjä Jumpin sekä välillä rämeelle seikkaileva poika Tate. Muuten Kya elää ja hengittää luonnon mukana. Hän seuraa tulikärpästen paritteluriittejä ja keräilee linnuilta pudonneita sulkia. Hän osaa liikkua huomaamatta ja hävittää jälkensä niin että kukaan ei tiedä hänen tarkkailevan. Hänen sisällään palaa aina välillä kaipuu ihmiskontaktiin, mutta samalla tunne erilaisuudesta on liian vahva. Kya on yhtä luonnon kanssa. Rämeen eläimet ja linnut ovat hänen toverinsa.

Toisessa ajassa vuonna 1969, Kyan jo ollessa kahdenkymmenen puolessavälissä, läheisen kaupungin kultapoika ja entinen pelinrakentaja Chase Andrews löydetään suolta palotornin juurelta tippuneena kuolemaansa. Paikallista seriffiä tapaus epäilyttää, sillä miten koko paikalta ei löydy yhtä ainuttakaan sormen- tai jalanjälkeä - ei edes Chasen. Pian kaupungissa kuiskitaan jo murhasta. Syypäänä on pakko olla sen marskimaalla elelevä omituinen Rämelikka, josta kerrotaan jo muutenkin alkukantaisia turinoita. Varsinkin kun huhun mukaan naistenmies Chasella olisi joskus ollut jopa vispilänkauppaa tuon villipedon kanssa.

 

' Hänen kokoelmansa kehittyivät, noudattivat järjestelmällistä jaottelua luokan, suvun ja lajin mukaan; luiden kulumien perusteella myös iän mukaan; sulan pituuden perusteella koon mukaan; tai sitten hienovaraisimpien vihreän sävyjen mukaan. Tieteen ja taiteen voimat kietoutuivat yhteen: väreistä, valosta. lajeista, elämästä punoutui tiedon ja kauneuden mestariluomus, joka täytti hänen mökkinsä joka nurkan. Hänen maailmansa. Niiden keskellä hän kasvoi - köynnöksen runkona - yksin, mutta kooten kaikki ihmeet yhteen. '

s. 168-169 

 

Voi minkä menit Owens tekemään, kun kirjoitit tämän kauniin ja sykähdyttävän tarinan! Teoksen ympärillä on ollut aikamoista hypeä, joten odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla, mutta silti Suon villi laulu onnistui yllättämään minut positiivisesti. Sen sivut soljuivat vaivattomasti eteenpäin kuin marskimaan yllä liitävät lokit. Tämä kaunis ja herkkä tarina otti minut lukijana lempeään syleilyynsä ihailemaan luontoa ja sen ihmeitä Kyan kanssa. Aivan huomaamatta tarina oli imaissut minut täysin pyörteisiinsä ja sivut olivatkin jo lähestymässä vääjäämätöntä loppua.  

 

Jokin tuossa Kyan omalaatuisessa luontosuhteessa lumosi. Hän oli omassa elementissään seurailemassa kauriiden kulkua ja tulkitsemassa veden virtausten tahtoja. Owensin luontokuvausta on kehuttu monin paikoin eikä suotta. Elämää tulvillaan oleva marskimaa astutetaan lukijan sydämiin. Olisipa maailmassa enemmän Kyan kaltaisia luontoa kunnioittavia ja siihen uteliaasti suhtautuvia ihmissieluja. Oli dragista seurata muiden ihmisten julmia ennakkoluuloja tätä pientä selviytyjää kohtaan. Hänelle ei kohtalo ollut jakanut samoja pelikortteja kuin muille, mutta jotenkin Kayan elämässä tuntui silti olevan enemmän sisältöä kuin pinnallisissa kylän tytöissä - ainakin jos Tatea on uskominen. 

Suon villi laulu on teos, jota voin lämpimästi suositella hyvien lukuromaanien ystäville. Siinä tuntui olevan palaset kohdillaan: oli koskettavaa kasvutarina ja lumoava miljöö. Aluksi pohdin onko tuo koko murhamysteeri sivujuonne edes tarpeen, mutta loppua kohden, kun nämä eri aikatasot viimein saavuttavat toisensa niin ymmärsin sen roolin osana tätä tarinankerrontaa. Mitään tajunnanräjäyttävää uusien ajatusten tulvaa tämä rauhallinen, herkkä ja paikoin naiivikin teos ei varsinaisesti tarjoa. Se on kuitenkin ylistyslaulu marskimaan luonnolle ja jokaisen omalle tavalle elää.

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book club, Kirsin kirjanurkka, Paljon melua kirjoista, Leena Lumi, Kirjareppu, Lumiomena, Ruusun nimi, Tuijata, Books, wine and nonsense, Kirjakaapin avain, Kirjoihin kadonnut, Amman lukuhetki, Kasoittain kirjoja, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus, Anna Vihervaarasta, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kirjarikas elämäni, Yksi luku vielä..., Lillin lukunurkka, Savannilla, Luetut kirjat -blogi,  Nannan kirjakimara, Kirjojen kuisketta, Annelin lukuvinkit, Kirjasähkökäyrä, Kirjan jos toisenkin ja Kirjahavahduksia

 

Shantaram - Gregory David Roberts

Kirjan nimi: Shantaram (Shantaram)
Kirjoittaja: Gregory David Roberts, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Siltala

Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2015

Sivumäärä: 1040

Mistä: Isältä lainassa

' Minun tapauksessani tarina on pitkä ja mutkikas. Olin kapinallinen joka hukkasi ihanteensa heroiiniin, filosofi joka hukkasi rehellisyytensä rikoksiin, runoilija joka hukkasi sielunsa tarkoin vartioituun vankilaan. Kun karkasin vankilasta muurin yli kahden valvontatornin välistä, minusta tuli kotimaani etsityin mies. Onni oli minulle myötäinen ja lennätti minut maailman toiselle puolelle Intiaan, missä liityin Bombayn mafiaan. Salakuljetin tavaraa ja aseita, tein väärennöksiä. Jouduin vankilaan kolmella mantereella, minua hakattiin, puukotettiin, pidettiin nälässä. Lähdin sotaan. Juoksin vihollisen aseita päin. Miehiä kuoli ympärilläni, mutta minä säilyin hengissä. '

s. 8

 

Kaikki alkaa siitä kun 80-luvulla australialainen mies saapuu lentokoneella Intian kuuman ja painostavaan ilmastoon. Hän on aloittamassa uutta lukua elämässä - kirjaimellisemmin kuin suurin osa. Passissa lukee nimittäin hänen olevan uusiseelantilainen ja nimeltään 'Lindsay'. Mies on vankikarkuri ja Australian etsityin mies paettuaan korkeimman turvaluokan vankilasta, jonne oli päätynyt heroiininhimossa tehtyjen aseellisten ryöstöjen seurauksena. Bombayn miljoonakaupungissa hän voi kuitenkin olla kuka vaan.

Mies palkkaa itselleen ensimmäisenä päivänä leveästi hymyilevän oppaan Prabakerin, josta tulee hänen opastajansa Intian ja ennen kaikkea Bombayn ihmeelliseen maailmaan. Pian mies tunnetaan kujeilevan Prabakerin antamalla lempinimellä Lin - ulkomaalaisena joka on opiskellut peräti paikallista marathin kieltä hindin lisäksi! Bombay tuntuu Linille kuin hän olisi tullut kotiin. Tänne hän kuuluu. Onhan myös hänen kantapaikassaan Leopoldissa muuan Sveitsiläis-amerikkalainen Karla, jonka voimakkuus ja salaperäinen etäisyys on Linille vastustamaton yhdistelmä.

Intiassa Linin elämässä ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä. Hän käy Prabakerin mukana tämän vanhempien luona maalaiskylässä, joka on jäänyt täysin kehityksen rattaista ollen vuosikymmeniä ajassaan jäljessä. Lin myös muuttaa Bombaysiin palattuaan slummiin ja aloittaa sattumalta ilmaisklinikan. Hän ystävystyy muiden asukkaiden kanssa, vaikka valkoinen gora onkin hämmentävä nähtävyys slummin köyhyydessä. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan ja Linkin tulee sotkeutuneeksi Bombayn mafiapomoon päätyen lopulta tälle töihin. Eikä pidä myöskään unohtaa Afganistanin sissisotaa Neuvostovalloittajia vastaan.

' Unohdin slummiyhteisöjen äärettömyyden ja aloin katsoa ihmisiä, jotka niissä asuivat. Naista joka kumartui harjaamaan mustia satiinihiuksiaan. Toista joka pesi lapsiaan kuparisoikossa. Miestä jonka kolmella vuohella oli punainen nauha kaulassaan. Toista miestä joka ajoi partaansa särkyneen peilin edessä. Kaikkialla leikkiviä lapsia. Miehiä jotka kantoivat vettä ämpäreissä. Miehiä jotka korjasivat hökkeliä. Ja katsoinpa minne tahansa, ihmiset hymyilivät ja nauroivat. '

s. 13

 

Eksoottinen ja rehellinen Intian kuvaus lumoaa. Ensin juuri maahan saapunut Lin tuijottaa järkyttyneenä slummien absoluuttista köyhyyttä. Vielä sinne itse muuttaessaankin siivottomien ulkohuussien nenään tunkeutuva haju sai hänet kakomaan yökötyksestä. Kuitenkin slummissa oli kauneutta. Siellä oli tiivis yhteisö. Vaikka kaikki olivatkin köyhiä, ei hymy hyytynyt huulilta ja tarinan onnellisimmat ihmiset löytyivät näiltä sokkeloisilta kaduilta. Voi tuota ihanaa Prabakeria! Pikkuhiljaa tarina rupeaa kuitenkin saamaan yhä synkempiä sävyjä kun Bombayn alamaailman ja sodan raadollisuus iskee vasten kasvoja. Tässäkään ei Roberts kuitenkaan sorru mustavalkoisuuteen vaan lukijana näkee, miksi tuo mafian yhteisö ja sen luoma turvaverkko veti puoleensa karismaattisesta johtajasta puhumattakaan. Oikeastaan tässä tuli hyvin vahva läpileikkaus Bombaysta - sen yhteisöllisyydestä, väreistä ja elämisen vimmasta. Robertsin eräänlainen adoptoitu kotimaanrakkaus Intiaa kohtaan paistaa näiltä sivuilta

Tähän epookkitarinaan ei ole siis kuvattu sankareita vaan ihmisiä, jotka operoivat enimmäkseen lain harmaalla tai jopa sen väärällä puolella. Ehkä juuri tämä rehellinen kerronta teki tarinasta niin autenttisen ja aidon tuntuisen. Helposti monet kirjailijat sortuvat hyvä-paha asetelmaan, mutta tässä ihmiset olivat monitahkoisia ja inhimillisiä. Roberts ei osoittele sormella rikollisuutta tai tuomitse sitä. Miten hän voisikaan, sillä hänen oma elämäntarinansa myötäilee hyvinkin vahvasti Linin polkuja, vaikkei kyseessä olekaan autofiktio vaan romaani, joka on saanut voimakkaan inspiraation hänen todellisesta uskomattomasta elämästä. 

Tähän järkäleeseen mahtuu niin paljon elämän kuvausta, ihmiskohtaloita ja tarinan kerrontaa, että sen kokonaisvaltaista lukukokemusta on haastava sanoittaa. Muun tarinan ohessa myös välillä pysähdytään pohtimaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja hyvästä ja pahasta. Onpahan myös evoluutiobiologian Red Queen (josta luin Ridleyn tietokirjan jokunen vuosi sitten) tuotu esiin. 

 

Robertsin teos ei siis säästele sivujaan. Kun missä tahansa teoksessa ylitetään tuhannen sivun rajapyykki, pitäisi arvioida tarkkaan olisiko siinä hiukan typistämisenkin varaa. Itselleni Afganistanin sodan osuudet eivät tehneet niin suurta vaikutusta (kuten ei Follettin Lie Down with Lionskaan), vaikka aihe onkin nyt ajankohtainen jälleen. Se ei vain kyennyt kilpailemaan Intian uskomattoman kuvaksen kanssa. Myöskin Karlan palvonta meni paikoin hiukan yli, vaikka liiasta romantiikasta tätä teosta ei kyllä voi missään nimessä syyttää. Aika uskomattoman, rankan ja tapahtumarikkaan elämän Lin on kokenut. Lukijalle ei siis ehdi sivumäärästä huolimatta tulla tylsää. Suosittelenkin varaamaan hyvin aikaa tämän tiiliskiven selättämisen. Sitten ei muuta kuin nojatuolimatkalle Intiaan, joka aukeaa lukija silmien eteen kaikkine iloineen ja ryppyineen.

 

 ' Rukhmabai kertoi, että minua oli heidän näkemyksensä mukaan siunattu rauhaisalla onnellisuudella, joten naiset olivat hyväksyneet hänen valitsemansa etunimen. Se oli Shantaram, joka tarkoittaa rauhan miestä tai Jumalan rauhan miestä. '

s. 160 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Vinttikamarissa, Sivusuhteita ja Kattona taivas 

  

Silmänkääntäjä - Sarah Waters

Kirjan nimi: Silmänkääntäjä (Fingersmith)
Kirjoittaja: Sarah Waters, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2006

Sivumäärä: 673

Mistä: Kirjastosta

 

' Me kaikki Lant Streetillä oltiin jossakin mielessä varkaita. Mutta me oltiin sen sortin varkaita, jotka ei niinkään itse varastaneet vaan helpotti ja edesauttoi muiden juonikkaita tekoja. Jos olinkin tuijottanut silmät pyöreinä, kun Flora työnsi käden hameen repeämään ja otti sieltä kukkaron ja hajuvesipullon, toista kertaa en enää yllättynyt, sillä päivän piti olla tosi pitkäveteinen, jos kukaan ei tullut herra Ibbsin kauppaan kassi tai paketti takin vuoriin tai hattuun ommeltuna taikka hihaan tai sukkaan piilotettuna. '

s. 12

 

Susan 'Sue' Trinder elää 1860-luvun Lontoon pahamaineisissa kortteleissa varastettua tavaraa myyvän herra Ibbsenin sekä ei-haluttujen lapsien myyntiä pyörittävän rouva Sucksbyn kanssa. Talossa vuodet vierivät ja lapset vaihtuvat. Paitsi Sue, joka on rouva Sucksbyn suosikki ja suojelema - aivan kuin oma lapsi, jota rouva Sucksby ei ikinä saanut. Eräänä päivänä herrasmiesvaras Gentlemanni saapuu taloon mukanaan ehdotus, jonka avulla kaikki voisivat rikastua. Hän vain tarvitsee 17-vuotiaan Suen apua päästäkseen tavoitteeseensa. Suen on nimittäin pestauduttava maailmasta tietämättömän ja viattoman perijättären palvelusneidoksi ja autettava Gentlemannia hänen kosioyrityksessään.

 

Maaseudun kartanossa elelee puolestaan 17-vuotias perijätär Maud. Hänen elämänsä on kuitenkin kaukana loistosta. Kartano rapistuu ympäriltä ja Maudin kirjoihinsa omistushaluisesti suhtautuva eno pitää koko taloa vallassaan. Kaikki on kellontarkkaa, kovia ääniä ei siedetä ja valoa ei nyt ainakaan saa päästää sisälle! Maud elelee elämäänsä vankina, kun muuan herrasmies Richard Rivers saapuu taloon. Uskaltaisiko Maudin pelokas mieli viimein kurkotta kohti vapautta?

' Me ajattelimme siinä salaisuuksia. Oikeita ja pahoja salaisuuksia. Niitä oli enemmän kuin jaksoi laskea. Kun yritän nyt miettiä mielessäni, kuka tiesi mitäkin ja kuka ei tiennyt mitään, kuka tiesi kaiken ja kuka oli huijari, minun on pakko lopettaa ja jättää koko homma sikseen, kun päätä alkaa huimata.'

s. 136

Silmänkääntäjä on nimensä mukaisesti täynnä juonia ja punoksia. Kaikilla on omat agendansa, joiden mukaan he toimivat ja punovat verkkoaan. Kuka siis lopulta huijaa ketä ja miten? Se selviä lukemalla tämä kiehtova teos, joka ei millään malta päästää otteestaan. Oikeastaan aina kun luulin saaneeni punaisen langan päästä kiinni tulikin uusi maton veto jalkojen alta, joka muutti kaiken. Välilä vain tuijotin eteeni ja haukoin henkeä ihmetellen uutta kerrosta, jonka Waters juoksutti lukijoidensa eteen. Vaikka siis haluaisin kovasti puida teoksen juonilankoja, halua säästää ne lukukokemukseen, jotta muutkin voivat päästä nauttimaan näistä silmänkääntötempuista.

Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan auvoista lukukokemuksessa. Watersin teksti iski varsinkin aluksi kasvoille tuolla puhemaisella kirjoitustyylillään. Teoksen kertojat myös selkeästi kertoivat tarinaansa tulevaisuudesta aina välillä itsekin kommentoiden omaa naivuuttaan tai olisipa hän silloin jo tiennyt asioiden oikean laidan. Tämä on toimiva tehokeino, mutta olisin ehkä käyttänyt sitä hiukan säästeliäämmin. Henkilöhahmoihin oltiin myös pyritty rakentamaan kerroksia ja syvyyttä, mutta se ei täysin tavoittanut minua. Suen ja Maudin välien kehittymistä ja orastavaa rakkautta kuvattiin kauniisti, mutta muista oli vaikeampi saada otetta. 

Juonenkäänteidensä puolesta Watersin teos oli siis varsin herkullinen. Ikävä kyllä kielellisesti teksti ei ollut mitenkään erityistä eivätkä henkilöt lähteneet uudella tavalla lentoon, joka olisi antanut teokselle sen viimeisen silauksen. Jotkin ratkaisut olivat myös hiukan naiiveja. Odotukseni olivat tälle teokselle todella korkealla ja se ei lopulta aivan yltänyt täyttämään niitä. Selkeästi Watersilla on kuitenkin taitoa sormissaan ja voin hyvin kuvitella tarttuvani tulevaisuudessa hänen johonkin toiseen kehuttuun romaaniin. Miljöö 1800-luvun Lontoon alamaailmoineen, ränsistyvine kartanoineen ja kammottavine hullujenhuoneineen yhdistettynä nerokkaisiin juonipunoksiin toimi tarpeeksi ainakin tälle lukijalle.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi, Todella vaiheessa, Rakkaudesta kirjoihin, Saran kirjat, Ullan luetut kirjat, Kotona kirjassa, Kirjanainen, Savannilla, Sallan lukupäiväkirja, Ja kaikkea muuta ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä 

 

Pimeitten vetten paholainen - Stuart Turton

Kirjan nimi: Pimeitten vetten paholainen (The Devil and the Dark Water)
Kirjoittaja: Stuart Turton, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021

Sivumäärä: 508 

Mistä: Kirjastosta 

 

' Spitaalinen ei näyttänyt piittaavan pakokauhusta, ja hänen katseensa porautui kaikkiin paikalla olijoihin.

"Tietäkää, että isäntäni" - hänen vaeltava katseensa pysähtyi Arentiin, ja Arentin sydän hypähti - "purjehtii Saardamin matkassa. Hän on salaisuuksien herra, kaiken synkän ja epätoivoisen valtias. Hän antaa teille tämän varoituksen vanhojen lakien mukaan. Saardamin lastina on synti, ja kaikkia, jotka lähtevät sen mukaan, kohtaa armoton tuho. Se ei pääse perille Amsterdamiin."

Viimeisen sanan kajahtaessa hänen kaapunsa helma roihahti liekkeihin. '

s. 15

 

Batavia oli vauraan Itä-Intian yhdistyneen kauppakomppanian merkittävä tukikohta, josta lastattiin mausteita ja silkkiä suuriin kauppalaivoihin kohti Amsterdamia ja Eurooppaa. Vuonna 1634 Batavian kenraalikuvernööri Jan Haan on perheineen lähdössä kohti Amsterdamia ja paikkaa Seitsemäntoista päättäjän pöydässä. Vaimonsa Saran ja liiankin älykkään tyttärensä Lian lisäksi matkassa on mukana Janin talousnero kamaripalvelija Vos sekä rakastajatar Creesjie ja tämän pienet kaksospojat. Merimiesten, musketöörien, rahvaan, predikantin ja mystisen varakreivitär Dalvhain lisäksi samalla Saardamin kauppalaivalla on myös mukana mestarietsivä Samuel Pipps, joka on kuitenkin laitettu kahleisiin syystä, jota kukaan ei tunnu tietävän. Pippsin uskollinen apuri entinen sotilas Arent on myös päättänyt seurata Pippsia, sillä pitäähän tämä jotenkin koittaa pitää hengissä laivan vankikopissa seuraavan 8 kuukauden ajan.

Saardam lähtee kuitenkin liikkeelle pahojen henkien saattelemana. Satamassa spitaalinen on onnistunut manaamaan kirouksen laivan ylle vaikkei tällä edes ole kieltä ja hän on kaiken lisäksi rampa, vaikka julistus on annettu isojen laatikoiden päältä. Lähtiessä paholaisen symboli myös liehuu purjeessa. Mikä siis avuksi, kun merellä siintää ylimääräisiä valoja, mahdottomia kuolemia tapahtuu ja myrskyävä meri yrittää ottaa Saardamin omakseen. Paholainen on laittanut liikkeelle voimansa ja vain Arentin ja Saran on vankityrmässä viruvan Pippsin silminä saatava ratkaistua tämä mysteeri, ennen kuin paholaisen kaikki kolme ihmetekoa on tehty ja helvetti ottaa vallan laivalla.

 

' Jotain oli liikkeellä pimeissä vesissä, vanhat merimiehet väittivät. Jotain, minkä nimi oli Vanha Tom. '

s. 310 

 

 Turtonin Evelynin seitsemän kuolemaa oli yksi viime vuoden parhaista lukemistani teoksista. Siinä sen omalaatuinen ja kutkuttava päiväni murmelina asetelma yhdistettynä murhajuonen ratkaisuun höystettynä vielä vähän muillakin elementeillä upposi minuun (ja myös yleisemminkin kirjasomeen) kuin kuuma veitsi voihin. Kun tajusin, että Turtonilta oli ilmestynyt nyt keväällä uutuusmysteeri, olin aivan täpinöissäni. Kirjailija Ali Land oli jopa tituleerannut Turtonia 'jännityskirjallisuuden Hulluksi Hatuntekijäksi', joten odotin jotakin yhtä omaperäistä ja kiehtovaa asetelmaa kuin Evelynissä, jolla Turton olisi lunastanut paikkansa nykyajan jännityskirjallisuuden eliitissä. Ikävä kyllä tulin kuitenkin pettymään.

Pimeitten vetten paholainen ei yllä lähellekään Evelynin seitsemän kuolemaa tasolle. Heti alusta lähtien kerronta tuntui junnaavan paikallaan esitellen vain toinen toistaa karikatyyrisempiä henkilöitä, jotka kukin vuorollaan astuivat laivaan. Tietysti ohessa vähän vihjaillaan 1600-luvun taikauskoon paholaisesta ja pelosta, jota spitaalisen uhkaus on herättänyt henkilöissä. Jotenkin tarina ei millään tuntunut lähtevän liikkeelle. Eikä varmaan pitäisi edes aloittaa siitä kuinka useaan otteeseen lukijalle kerrotaan kerta toisensa jälkeen Pippsin ylivertaisesta havainnointikyvystä, jota ilman Arent ei voi pärjätä vaikka henki olisi kyseessä. Kyllä, lukuisia Poiroteja ja jokusen Sherlock Holmesinkin lukeneena olen tottunut nokkeliin etsiviin ja näiden vieressä seuraaviin ja tarinoita kirjoittaviin aisapareihin, mutta oltaisiinko yhtään tuoreempaa asetelmaa saatu aikaiseksi? Tai oltaisiin edes tämä Pippsin kyky tuotu esiin toistuvien sanomisen sijasta tarinallisin keinoin, jolloin lukijakin olisi voinut itse havainnoida tätä ylivertaisuutta.

Tämän teoksen kanssa on pakko myöntää, että mikäli tapanani olisi jättää kirjoja kesken, niin ensimmäisen 100 sivun jälkeen tämä olisi kyllä lentänyt lyhyintä reittiä takaisin kirjaston hyllyyn. Pimeitten vetten paholainen vain tuntui niin huonolta kökköine henkilöhahmoineen sekä jänitystarinoineen, joka ei edes herättänyt kiinnostusta. Onneksi kuitenkin teoksen taso viimein koki nousua noin puolessa välissä, kun mystisiä asioita rupesi tapahtumaan laivalla ja jännitys rupesi tiivistymään. Tällöin sivuja jo käänsi suhteellisen mielellään, vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään vuosisadan merkkiteos. Kunnes sitten tuli se lopetus... 

 

En voi siis muuta kuin ihmetellä Turtonin teosten valtaisaa tasoeroa. Ilmeisesti tätä uutta tehdessä Turton on elänyt kiireistä vauva-arkea, joten ehkä ne kuuluisat vähän nukutut yöt ovat vieneet veronsa samalla kun kustantaja on vain halunnut tahkoa, kun rauta on vielä kuuma Turtonin esikoisteoksen jäljiltä. Turton myös itse jälkisanoissa alleviivaa, että kyseessä ei sitten ole historiallinen romaani ja hän ei ole edes pyrkinyt yksityiskohtien tarkkuuteen. Minulle luvattiin Sherlock Holmesia ja Pirates of the Caribbeania yhdistelevää taidokasta mysteeriä, mutta tällä kertaa nuo lupaukset kyllä jäivät enimmäkseen saavuttamatta.

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Unelmien aika ja Annelin lukuvinkit 

 

Eläinten vallankumous - George Orwell

Kirjan nimi: Eläinten vallankumous (Animal Farm)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Panu Pekkanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1945, suomennos 2015
Sivumäärä: 126 
Mistä: Kirjastosta

 

' Eikö siis ole päivänselvää, toverit, että kaikki elämässämme oleva paha on peräisin Ihmisen tyranniasta? Kunhan vain pääsemme eroon Ihmisestä, meidän työmme tuotto jää omaksemme. Miltei yhdessä yössä meistä voisi tulla rikkaita ja vapaita. Mitä meidän siis tulee tehdä? Tietenkin uurastaa yötä päivää kaikin ruumiin ja sielun voimin syöstäksemme vallasta ihmisrodun! Tämä on sanomani teille, toverit: vallankumous! '

s. 14-15

 

Willingonin Kartanon maatilan arvostettu karju Majuri on nähnyt unen, jota kuulemaan on koottu koko maatilan eläimistö. Majurin elämä on jo pian ehtoopuolella, mutta se haluaa jakaa muille visionsa tulevaisuudesta, jossa kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia eikä ihminen enää riistä kaikkea hyötyä itselleen piiska viuhuen. Eläinten vallankumoushenki on herätetty. Minkälaista voisikaan olla, mikäli juoposta Jonesista päästäisiin eroon ja eläimet ottaisivatkin vallan!

Loput vallankumous koittaa ja eläimet rupeavat pyörittämään maatilaa omavaraisesti. Piiskat ja muut alistuksen merkit poltetaan ja jokainen eläin on valmis kantamaan kortensa kekoon aivan uudella motivaatiolla, sillä nyt he työskentelevät vain itselleen eivätkä julmalle herralle kartanossaan. Eläinten älynlahjoissa on kuitenkin paljon eroja kun hyvillä hoksottimilla varustetut siat kykenevät pitkäjänteiseen suunnitteluun ja isojen kokonaisuuksien hahmottamiseen kun taas suurin osa eläimistä ei edes opi aakkosia C:tä pidemmälle. Onhan vain luontaista, että siat ottavat vetovastuuta - ja ajan mittaan myös muita mukavuuksia vaivanpalkakseen. Valta on vaihtunut, mutta onko mikään muu loppujen lopuksi muuttunut?

 

' Mikäli Apilalla itsellään oli ollut minkäänlaista kuvaa tulevaisuudesta, sillä oli ollut mielessään eläinten yhteiskunta, joka oli vapautettu nälästä ja ruoskasta, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia, jossa kukin teki työtä kykynsä mukaan, jossa voimakkaat suojelivat heikkoja, niin kuin se itse oli suojellut eksynyttä ankkapoikuetta etukoivellaan sinä yönä jolloin Majuri oli pitänyt puheensa. Sen sijaan - eikä se tiennyt miksi - oli tullut aika, jolloin yksikään eläin ei uskaltanut sanoa mielipidettään, jolloin hurjat, murisevat koirat kiertelivät kaikkialla, ja jolloin joutui näkemään, miten omia tovereita revittiin kappaleiksi sen jälkeen kun nämä olivat tunnustaneet järkyttäviä rikoksia. '

s. 81

 

Tulinpahan minäkin viimein tarttuneeksi tähän Orwellin toiseen klassikkoon, joka satiirin tarkalla otteella maalaa kuvan kommunismin karvaista seurauksista. Kuinka kansalle myydään tasa-arvoinen ihanneyhteiskunta, jossa kukaan ei ole sanelemassa ja jokainen voi nauttia oman työnsä hedelmistä ja kontribuoida sen minkä pystyy. Kun vain pahasta hallitsijasta päästään eroon tie tuonne kukkaniitylle on taattu. Jotenkin eläinten (ihmisten) sisäinen valanhimo kuitenkin tekee tästä idyllistä mahdotonta. Aina on joku joka on valmis kahmaisemaan itselleen enemmän. Tietysti kommunismin ongelmana on myös kannustimien puute, mutta pelolla saadaan kyllä kaikki ruotuun ja entistäkin isäntää kovemmalla ruoskalla tottelemaan. Ainahan vain riittää esittää tilastoja kuinka tuotetaan jatkuvasti yhä enemmän, kuinka ruoka-annokset ovat suurentuneet ja työaika vähentynyt. Eläimet (kansalaiset) saattavat nähdä, että tilastot eivät pidä paikkaansa, mutta aivopesu on kovaa ja saa kyseenalaistamaan omaa muistiaan - kai aika on vain kullannut muistot ja ehdottomasti näin on paremmin kuin ennen. Voittajat voivat kirjoittaa historiansa uusiksi ja aina on hyvä olla vihollinen numero 1, jota syyttää kaikista vastoinkäymisistä.

Minun ei auta muu kuin nostaa hattua Orwellille hänen vetisenterävän tarkasta kuvauksestaan. Tämän tulisi olla pakollista lukemista, sillä liian helposti nykyäänkin unohdetaan kuinka alkujaan hyvillä tarkoituksilla voikin olla pelottavan totalitaariset seuraukset. Kuinka kommunismin tasa-arvo kääntyikin Neuvostoliitossa vielä julmempaan sortoon ja kansalaisten arvottomuuteen. Martti Montosen alkusanoissa kerrattiin itseasiassa Orwellin taustaa, joka oli sosialistinen. Hän oli Englantilaisen yläkoulun kasvatti, jonka sisällä paloi usko Aatteeseen. Hän lähti Espanjaan sotimaan kommunistien riveihin ja näki sellaisia kauhuja, jotka saivat hänet kyseenalaistamaan realimaailman kommunismin puhtauden. Tämä poliittinen satiiri onkin hänen vastauksensa. 

 

Tätä teosta ei pidä vähätellä sen pienen fyysisen koon puolesta, sillä sen kannet pitävät sisällään raskasta asiaa kevyehköön maatilasatiiriin verhottuna. Tämä on kirja, johon on helppo tarttua, mutta jonka avulla Orwell myös pääsi levittämään sanaa ja kritiikkiään Neuvostoliiton kommunismia vastaan. Se herätti ainakin tässä lukijassa paljon ajatuksia. Teosta lukiessa en voinut välttyä peilailemasta sen ilmiöitä todelliseen maailmaan niin historiasa kuin nykyaijassakin. Olen ennenkin huomannut nauttivani poliittisista satiireista, kuten McEwanin Torakasta, eikä tarkkaan sivaltava Orwell jättänyt myöskään kylmäksi.

 

' KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA,

MUTTA JOTKIN ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET '

S. 210 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Astu harhaan, Mitä luimme kerran, Koko lailla kirjallisesti, Nannan kirjakimara, Kirjainten virrassa, Kaiken voi lukea!, Sanojen keskellä, Tuulin viemää, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjamielellä