Koodinmurtaja - Mai Jia

Kirjan nimi: Koodinmurtaja (Jie mi)
Kirjoittaja: Mai Jia, suomentanut Rauno Sainio
Kustantaja: Aula & co
Julkaisuvuosi:  2002, suomennos 2017
Sivumäärä: 356
Mistä: Kirjastosta

' Käytin kahden vuoden aikana kaikki vuosilomani kulkien ristiin rastiin pitkin Etelä-Kiinan rautateitä. Sinä aikana haastattelin yhteensä viittäkymmentäyhtä silminnäkijää, joista kukin oli jo ehtinyt tulla vanhaksi ja raihinaiseksi. Lopputuloksena oli yli miljoonan kirjoitusmerkin edestä muistiinpanoja, joiden ansiosta uskoin viimeim voivani istua alas ja kirjoittaa kirjan. '       s. 29

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa suolakauppiassuku eli mahtivuosiaan Kiinan C-kaupungissa.  Kaikki kuitenkin muuttuu kun sukuun syntyy isopäinen ja harvinaisen älykäs tyttölapsi Rong "Helmitaulu" Lilja. Tämä tyttö tuo paitsi mainetta kaupungin akateemialle niin myös harmia, sillä hän synnyttää vuorostaan Isopäisen Pirun, joka perheen mustana lampaana ajaa koko suvun turmioon. Tämän pojan äpärälapsi pääsee kuitenkin kartanon maille ulkomaalaisen unia tulkitsevan Vieraan huollettavaksi. Tätä äpärää kutsuttiin pitkään Piruksi (isänsä mukaan) tai Isopäiseksi Hyönteiseksi (päänmuotonsa mukaan) eikä hänellä ollut muita kuin päärynätarhassa asuva Vieras tukenaan. 

Kun Vieras menehtyy, suvun johtohahmo nuori Lilja käy tapaamassa poikaa ja huomaa tämän uskomattomat matemaattiset kyvyt. Poika on kuin ilmetty isoäitinsä! Nuori Lilja ottaa nyt vuorostaan pojan siipiensä huomaan ja tämä saa uuden nimen: Rong Jinzhen. Minne Rong Jinzhen meneekään herättävät hänen ihmeelliset matemaattiset kykynsä huomiota. Lopulta myös Kiinan Erikoisyksikkö 701 iskee silmänsä tähän ihmelapseen ja värvää hänet salaiseen tehtävään suoraan yliopiston penkiltä. Rong Jinzhen viedään salaiseen tukikohtaan, jossa hän saa eteensä elämänsä vaikemman haasteen. Purppura-koodi on niin vahva että kukaan ei ole sitä onnistunut murtamaan. Toisaalta Jinzhen ei ole kuten muut. Hän voi murtaa koodin, mutta se ei kuitenkaan tarkoita etteikö koodi voisi murtaa myös hänet, kuten niin monet muutkin nerokkaat mielet ennen häntä.

' "Naurettavaa! Luuletko muka, että yhdellä atomipommilla voidaan voittaa sotia? Rong Jinzhenin avulla olisimme voineet voittaa käytännössä minkä sodan hyvänsä. Atomipommi oli pelkkä kansakuntamme voiman symboli, muiden nähtäväksi tarkoitettu kaunis kukkanen. Rong Jinzhenin tehtävä oli tarkkailla ihmisiä, erottaa tuulesta ihmisten sydämenlyönnit ja kurkottaa salaisuuksiin syvällä heidän sisimmässään. Vain tuntemalla vihollisensa ja sitä kautta itsensä voi lopulta selvitä sadasta taistelusta naarmuitta. Siksi Rong Jinzehenin tekemällä työllä oli meille paljon enemmän käytännön merkitystä kuin ydinaseiden rakentamisella."

Rong Jinzhen oli työskennellyt koodinmurtajana. '

s. 166

Mai Jian teos on erillainen kuin olin alkujaan odottanut. Kansiliepeissä sitä kuvaillaan Kafkan ja Christien sekoituksena, mutta itse en näkisi asiaa näin. Jännityksen sijasta teos on enimmänkin tarina kasvusta, vaietusta historiasta ja matematiikasta. Kuinka nerous voi olla niin suuri lahja kuin taakkakin. Kuinka arvaamattomat ovatkaan elämän tiet ja kuinka hauraita sen askaleet.

Koodinmurtajan kertoja on nimetön kirjailija, jonka haastatteluista koostuu iso osa kertomusta. Ne ovat paloja, jotka valaisevat Rong Jinzhenin vaiheita antamatta hänelle itselleen kuitenkaan sanavuoroa. Haastattelujen välissä on tavallista kerrontaa, mutta siltikin itse Rong Jinzhen jäi etäiseksi. Hän oli nero, jonka mielestä ja aivoituksista ei sanaut otetta. Hän oli palvottu tuntematon sankari, joka silti oli täysi mysteeri kuin kuoreensa vetäytynyt simpukka. Rong Jinzhenin maailma oli matematiikan ja numeroiden maailma, eikä hän omalaatuisia kytkentöjään voi hahmottaa tavallisella mielellä.

Mielestäni Mai Jia on tehnyt teoksessaan hienoa työtä. Se on tyyliltään hyvin erilainen, mutta silti sen etäisyys toimi havinnollistavana tehokeinona. Kuinka neron aivoituksia olisikaan voinut avata niin tyydyttävästi, että lukija olisi ollut vakuuttunut hänen ylivertaisuudestaan? Tottakai tällaisista super ihmisistä lukeminen on aina hiukan kulmakarvoja kohottavaa, että kuinka yksi ihminen muka voi olla ratkaisu kaikkeen, mutta tässä se ei onneksi liiaksi häirinnyt. Olisin vain toivonut kirjaan enemmän kerrontaa salaisen yksikön päivistä ja koodin murtamisprosessita, sillä kirjailijalla on myös omakohtaista kokemusta Kiinan tiedustelupalvelusta. Mutta se ei ollutkaan pääasia tässä tarinassa, vaikka se antoikin sille raamit.  Nerouden pohdinta on sen keskiö.

' "Olen aina uskonut, että nerous ja hulluus ovat saman kolikon kaksi puolta. Ne ovat kuin oikea ja vasen käsi, kaksi ruumiista ulospäin työntyvää raajaa, jotka vain sattuvat kurottamaan eri suuntiin. Matematiikassa puhutaan positiivisen ja negatiivisen äärettömyyden käsitteestä. Voimme pitää neroutta positiivisena äärettämyytenä hulluuden edustaessa negatiivista äärettömyyttä. Matematiikassa positiivista ja negatiivista äärettömyyttä pidetään kuitenkin yhtenä ja samana, samana äärettömän kaukaisena ideaalipisteenä. [- -]" '

s. 302-303

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Luetut.net, Annelin lukuvinkit, Kirjamerestä ongittua, Kirjabrunssi ja Kirja ja varakirja

Elävien kirja - Affinity Konar

Kirjan nimi: Elävien kirja (Mischling)
Kirjoittaja: Affinity Konar, suomentanut Hanna Tarkka
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  2016, suomennos 2017
Sivumäärä: 457
Mistä: Kirjastosta

' "Kumpi olisit mieluummin, avain paikkaan jossa pelastuisimme vai ase joka tuhoaisi vihollisemme?" '

s. 28

 12-vuotiaat identtiset kaksoset Pearl ja Stasha kyyhottävät Maman ja isoisä Zyden kanssa karjavaunuissa piilossa. Kun natsisotilaat pysäyttävät vaunut, mitään ei ole enää tehtävissä. He ovat nimittäin juutalaisia, eikä heidän kaltaistensa tie voi johtaa kuin yhteen paikkaan - Auschwitziin. Leirillä Pearl ja Stasha pääsevät kuitenkin erityisasemaan, sillä kaksosista ja poikkeamista kiinnostunut tohtori Mengele haluaa heidät Tarhaansa. Tämän asemansa nojalla tytöt välttävät kaasukammiot, mutta millä hinnalla. 

Tarhassa lapset joutuvat päivittäin epäinhimillisten tutkimusten kohteeksi. Tohtori Mengele on nimittäin päättänyt selvittää ja rikkoa kaksosia yhdistävät fyysiset siteet. Kaksoset ovat siis turvassa niin kauan kuin kumpikin osapuoli pysyy hengissä, sillä kaksonen ilman pariaan ei ole minkään arvoinen. Eräänä päivänä Pearl kuitenkin katoaa. Onko hän kuollut? Vai onko Mengele vienyt hänet? Parin kuukauden päästä kun venäläisjoukot saapuvat vapauttamaan vangit, päättää Stasha kostaa kadonneen Pearlin kohtalon. Mengelen on maksettava siitä mitä hän teki heille.

' [- - ] sydämeni oli jo vaipumassa sisusteni syvyyksiin, mustaan paikkaan, jota edes Setä ei tuntenut, ja siellä se loi nahkansa, rypi sapessa, kasvatti uuden kuoren ja piikit. Näin aseistautuneena neuvokas elimeni kiipesi ylös kylkiluutikkaita ja palasi paikalleen. '

s. 204

Tohtori Mengele, Auschwitzin kuolemanenkeli, Setä - tällä kammottavalla ihmisellä on monta nimeä. Hänen julmat lääketieteelliset kokeensa ovat tunnettu osa Auschwitzin karmeuksia. Kuinka hän halusi jäädä historiaan suurena perinnöllisyystieteilijänä joka auttoi jalostamaan ylivertaista arjalaistarotua, ja kuinka keskitysleireiltä löytyi sopivasti natsien mielestä arvottomia ihmisiä hänen kaameisiin ihmiskokeisiinsa. Joka toinen päivä kaksoset vietiin alasti huoneisiin, joissa heiltä laskettiin silmäripsetkin ja verrattiin toiseen osapuoleensa. Näiden välipäivinä heitä puolestaan vietiin laboratorioihin, missä heihin pistettiin erilaisia aineita koemielessä. Se mitä Mengele teki on täyttä totta, mikä saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin lukiessa, vaikka kaameisiin yksityiskohtiin ei upotakaan Konarin romaanissa. Kaameata kuinka toisilta voidaan viedä heidän ihmisarvonsa täysin ja tehdä heistä vain eläimiä laboratorioon! Kaasukammio olisi saattanutkin olla loppujen lopuksi onnekkaampi kohtalo.

Elävien kirja jakaantuu siis kahteen osaan. Ensimmäinen koostuu kaksosten ajasta Mengelen Tarhassa, jossa kaikkien niiden pistosten välissä on myös elämää. Lapsien sopeutumiskykyä voi vain ihmetellä, sillä kaikesta siitä karmeudesta ja kokeista huolimatta ystävyyssuhteita syntyy. Toinen osa pitää sisällään taas toisenlaisen selviytymistarinan. Vaikka venäläiset vapauttavatkin vangit, alkaa siitä vain toinen selviytymistaisto luonnonarmoilla. Katkeruus ja tarve kostaa on suuri. Se mustaa nuoren Stashan sydämen. Toisaalta jos on nähnyt niin paljon pahuutta, mitä voi olettaakaan.

Konarin teosta on paikoin myös kritisoitu sen epäuskottavuudesta. Vaikka teos koskettikin vahvasti ja sen tarina ansaittsee tulla kuulluksi, en minäkään voinut ohittaa joitakin näitä seikkoja. Pearlin ja Stashan suhde on kuvailtu niin tiiviiksi, että he pystyvät tietämään toistensa unet, tuntemaan fyysiset kivut sekä piirtämään samat asiat näkemättä toista. Ymmärrän, että Konar on halunnut kuvailla tyttöjen välistä äärimmäisen vahvaa sidettä, sitä kuinka he ovat kuin yksi olento, mutta liika on liikaa. Stasha myös uskoo olevansa kuolematon kiitos Mengelen, mutta tämän laitan nyt 12-vuotiaan lapsen mielikuvituksen piikkiin. Varsinkin loppupuolella myös osa tapahtumista lipsui tuonne epäuskottavuuden rajoille, mutta toisalata kertomuksen sadunomaisuus oli samalla myös sen vahvuuksia.

Vaikka Elävien kirjassa on siis joitakin uskottavuudesta johtuvia kerronnasta etäännyttäviä elementtejä, on se kokonaisuutena kuitenkin varsin onnistunut teos. Sen aihe on puhutteleva ja herättelevä. Aluksi myös ihmettelin ratkaisua omistaa puolet kirjasta Auschwitzin jälkeiselle ajalle, mutta näin jälkikäteen ajatellen, tälläkin osalla oli oma tarkoituksena. Konarin kieli on myös hyvin kaunista mutta samalla helppolukuista, millä hän onnistuu kuvaamaan osuvasti tyttöjen tuntemuksia. Ainakin minulle tämä oli silmät avaava lukukokemus.

' Ja siellä se päätettiin, veikselin rannalla, lumihangessa katedraalimaisten puunoksien alla: me surmaisimme Mengelen Varsovassa. Me veisimme häneltä objektilasit, luut, numerot, näytteet. Me irrottaisimme hänestä palan kerrallaan kunnes jäljellä olisi yksi ainut viiksikarva todisteena hänen hirmutöistään.

Hän oli yrittänyt tehdä meistä hirviöitä. Mutta loppujen lopuksi hän oli itse oma epämuodostumansa. '

s. 276 

Tähdet: * * * *

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirja vieköön!, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Luetut kirjat, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut, Kirjabrunssi, Opus eka ja Lukuaikaa etsimässä

  

Metsämiehen muistelmia - Ivan Turgenev

Kirjan nimi: Metsämiehen muistelmia (Zapiski ohotnika)
Kirjoittaja: Ivan Turgenev, suomentanut Hilja Riipinen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1852, suomennos 1960
Sivumäärä: 398
Mistä: Isältä lainassa

' Tehkää minulle seuraa, rakas lukija, ja lähtekäämme yhdessä ajelulle. Ilma on ihana; lempeänä sinertää toukokuinen taivas; pajujen sileät, nuoret lehdet kiiltävät kuin olisivat ne juuri pestyt; leveää, tasaista tietä peittää punervakorsinen matala ruoho, jota lampaat niin mielellään jyrsivät; oikealla ja vasemmalla loivien kunnaiden pitkillä rinteillä huojuu vihreä ruis; ohuina täplinä liukuvat sitä pitkin pienten pilvenhattaroiden luomat varjot. '

s. 204

Nimetön kertojamme on vapaa aatelinen Venäjän metsistä. Tilanhoidon sijasta kuluttaa hän aikaansa kiertäen äiti Venäjän maita ja mantuja erikoislaatuisen toverinsa Jermolain kanssa pyssy olalla ja ajokoira mukanaan. Erinäisillä metsäretkillään tulee hän myös kohtaamaan peltopyiden ja teerien lisäksi venäläistä kansaa aina maaorjista toisiin aatelisiin ja kaikkeen siltä väliltä. 

Metsämiehen muistelmia koostuukin 25:stä luvusta, joista jokainen kertoo yhden tarinan. Yleensä luvut seuraavat samaa rakennetta, jossa kertojamme on metsällä ja luonnon kuvaus salpaa hengen. Sitten hän törmää metsällään johonkuhun, joiden kanssa hän päätyy juttusille tai kuulee salaa keskusteluja, jotka roattavat 1800-luvun venäläsiten elämää ja kommelluksia. Kukaan ei ole liian ylhäinen tai alhainen kertojallemme, joka kuitenkin tuntee hengenheimolaisuutta enempi luonnon kanssa yhteydessä oleviin maaorjiin kuin kartanoissaan löllyviin muihin ylimystöläisiin. 

Itselleni maaorjien täysin olematon asema tuli myös täysin uutena. He olivat käytännössä tilukset omistavan maan vankeja ja tämän oikkujen orjia. Mikäli käsky kävi oli kalastajan tartuttava kokin kauhaan eikä toivoa vapaudesta siintänyt silmissä. Ylipäätänsä Turgenevin teos on aikansa kuva joka valottaa vahvasti 1800-luvun venäläistä elämänmenoa. Nokkelaa sanailua ja huumoria riitti teoksen sivuilla, kun kertojamme marssittaa silmiemme eteen mitä erilaisempia tovereita ja kohtaloita. Tarkkaan on Turgenevin kynä vilistänyt pakko on myöntää.

' On suloista maata selällään metsässä ja katsella ylös! Tuntuu kuin katsoisi pohjattomaan mereen, kuin leviäisi se avarana katsojan alla, kuin eivät puut nousisikaan maasta, vaan ikään kuin suunnattoman suurten kasvien juuret painuisivat alaspäin ja kohtisuorina vajoaisivat noihin lasinkirkkaisiin aaltoihin; puiden lehdet ovat vuoroin läpinäkyviä kuin jalokivet, väliin tihenevät hopeiseksi, tummaksi vihreydeksi. Jossain tuolla etäällä ohuen oksan latvassa näkyy liikkumaton, yksinäinen lehti läpinäkyvää, vaalenasinistä taivasta vasten ja sen rinnalla heiluu toinen, jonka häälyntä muistuttaa kalaparven liikettä, ja on kuin se liikkuisi omasta voimastaan, eikä tuulen paineesta. '

s. 126

Metsamiehen muistelmia on teos johon en todennäköisesti olisi itse tullut koskeneeksi pitkällä tikullakaan, sillä metsästysjorinat 1800-luvun koukoroisella ottella ei suoraan sanottuna kuulostanut kovin houkuttelevalta. Olen kuitenkin äärimmäisen iloinen, että isäni tyrkkäsi tämän kourani. Parin totuttelusivun jälkeen Turgenevin kerronta nimittäin imaisi minut täysin lumoihinsa. Pääsin lukemaan sivu toisensa perään todella taiturimaista ympäristön kuvausta, josta paistaa kertojan rakkaus luontoon. Toisaalta taas lukujen eri kertomukset viihdyttivät ja tarjosivat monipuolisen kattauksen erilaisia tarinoita ihmisistä. 

Yllätyksekseni huomasinkin, että Turgenevin teoksessa oli kaikki kohdillaan ja vielä enemmän. Tietysti paikka paikoin sorruttiin liiallisiin krumeluureihin kielen kanssa, mutta vähempää en 1800-luvun aikaseilta teokselta odottaisikaan. Metsämiehen muistelmia on siis venäläisen kirjallisuuden klassikoista yllättäjä, joka helposti jää tunnettavuudessa Dostojevskin ja Tolstoin teosten jalkoihin, mutta jota voi kuitenkin lämpimästi suositella. 

Tähdet: * * * * +

Tapaaminen Elämän kanssa - Cecelia Ahern

Kirjan nimi: Tapaaminen Elämän kanssa (The Time of My Life)
Kirjoittaja: Cecelia Ahern, suomentanut Terhi Leskinen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi:  2011, suomennos 2012
Sivumäärä: 519
Mistä: Omasta hyllystä

' Hyvä Lucy Silchester

Teille on varattu aika maanantaille 30. toukokuuta.

Ystävällisin terveisin

Elämä '

s. 14

Lucyn elämä ei mene aivan putkeen. Täydellinen ja kaikkien rakastama poikaystävä sai unelmiensa työtarjouksen oman matkaohjelman vetämisestä eikä yhtäkkiä Lucy enää sopinutkaan yhtälöön. Lucyn ei siis auta muu kuin hylätä heidän yhteinen valoisa asuntonsa ja muuttaa pieneen ränsistyneeseen vuokrakämppään, johon hänellä on juuri ja juuri varaa.  Lucy on nimittäin saanut myös potkut töistään eikä uudessa hommassa kodinkoneiden käyttöohjeiden kääntäjänä palkka ole päätähuimaava. 

Piilotellakseen elämänsä alamäkeä Lucy on päätynyt kertomaan joukon valheita. Helpommalla pääsee kun sanoo, että hän oli se joka jätti Blaken ja halusi vaihtaa työpaikkaa eikä toisinpäin. Asuntoon ei myöskään parane päästää ystäviä tai perhettä vierailulle, ettei hänen todellinen tilansa vain valkene muille. Eräänä päivänä Lucy saa kuitenkin postissa kirjeen Elämältään. Elämä on saanut tarpeekseen Lucyn jatlkuvasta laiminlyönnistä ja päättänyt puuttua peliin. On aika koittaa palauttaa Lucyn elämä takaisin raiteilleen, eikä se onnistu niin kauan kuin Lucy eristäytyy ystävistään ja perheestään suojautumalla valheiden verkon taakse. On aika ruveta paljastamaan totuuksia, jotta Lucykin heräisi viimein tilanteeseensa.

' "[- -] Kukaan ei näe ihmisen sisintä minuutta, ja jos jotain ei pysty näkemään - jos siitä ei pysty ottamaan kuvaa röntgenlaitteella tai kamerlla - niin nykyään uskotaan, että asiaa ei ole olemassakaan. Mutta tässä minä olen. Olen sinun toinen puolesi. Röntgenlaite, joka kuvaa elämääsi. Kasvojesi edessä pidellään peiliä, ja minä olen peilikuva, näytän sinulle, kuinka sinua sattuu, kuinka olet onneton. Se kaikki heijastuu minuun. Ymmärrätkö?" '

s. 177 

Ahernin luoma ajatusleikki on kutkuttava. Jokaisella ihmiselle on siis oma Elämänsä, mutta vain oman suuntansa hukanneet saavat mahdollisuuden katsoa Elämäänsä silmästä silmään. Lucyn elämä oli kaikkien ihmetykseksi nuorehko mies äärimmäisen pahalla hengityksellä, repalaisilla vaatteilla ja muutenkin kurjalla olemuksella. Kaikki hänessä huokuu vain epätoivoa, sillä Elämän ulkomuoto heijastelee aina vahvasti ihmisen elämän tilannetta, eikä Lucylla millään mittareilla oikein suju. Ajatella kuinka jännittävää olisikaan tavata oma Elämänsä, joka tietää sinusta kaiken ja auttaisi löytämään itsensä uudestaan! Lucy on tietenkin erimieltä.

Ideana Ahernin teos siis kiehtoi minua kuin täyteläinen kermakakku, mutta toteutus jäi ikävä kyllä laimeaksi  kevytversioksi. Lucy on vain niin raivostuttavan saamaton ja välinpitämätön henkilö, jonka elämäntehtävänä tuntui olevan katsoa entisen poikaystävänsä televisiosarjaa uudestaan ja uudestaan haikaillen yhteenpaluusta vielä kahden vuoden jälkeenkin. Tämän lisäksi koko Elämän rooli lysähti totaalisesti. En saanut nyt ollenkaan otetta miten hänen tarkoituksensa oli auttaa vastahakoista Lucya muuten kuin roikkumalla mukana ja koittamalla parittaa hänelle uusia miehiä. 

Loistavasta alkuasetelmastaan huolimatta Tapaaminen Elämän kanssa oli siis pettymys. Vaikka koin tässä olevan paljon samankaltaisia teemoja kuin Ahernin toisessa teoksessa Lahjassa, se onnistui koskettamaan siinä missä Tapaaminen Elämän kanssa vain ärsyttämään. Kaikista näistä haukuista huolimatta teoksen kuitenkin ahmaisi hetkessä, sillä tyylilajilleen uskollisena sen höttöinen tarina vetäisi mukaansa. Odotin vain aivan erilaista tarinaa, jossa Elämää oltaisiin hyödynnetty syvällisemmin elämän suunnan etsimisessä, joten äärimmäisen kevyt tarina vain tuntui läsähtävältä mahalaskulta. Näytänkin tarvitsevani ehkä vähä älykkäämpää viihdekirjallisuutta kevyeen nälkääni.

Tähdet: * *

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Kirjahullun päiväkirja, Mari A:n kirjablogi, Lukunurkka, Kirjaneidon tornihuone, Kirjojen keskellä, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjanmerkkinä lentolippu

Missä kuljimme kerran - Kjell Westö

Kirjan nimi: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått)
Kirjoittaja: Kjell Westö, suomentanut Katriina Savolainen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2006/2006
Sivumäärä: 586
Mistä: Omasta hyllystä 

 ' Hän näki puoliksi pimennossa olevat kasvonsa ja laihan ja hontelon siluettinsa heijastuvan suuresta trymoosta hallin perältä, ja hän ymmärsi ensimmäistä kertaa eläessään että molemmat vanhemmat elivät hänessä. Hän tunsi miten sekä levoton pohtija että elämänläheinen seikkailija yrittivät raivata itselleen tilaa hänen sisimmässään ja miten ne pälyilivät epäluuloisesti toisiaan. '

s. 47

Missä kuljimme kerran on 'Romaani eräästä kaupungista ja tahdostamme tulla ruohoa korkeammaksi'. Näillä sivuilla tapaamme työläisperheeseen syntyneen Allun, synkkyyteen helposti uppoavan Eccun, yläluokkaista kasvatustaan vastaan kapinoivan Lucien sekä paljon muita. He kaikki talsivat pitkin Helsingin katuja vuosituhannen vaihteesta sisällissodan traumaattisten vuosien läpi aina talvisodan kynnykselle. Vuosikymmenet kuluvat ja Helsinki muovaantuu niiden mukana, mutta jokin siellä asuvissa ihmisissä on kuitenkin pysyvää.

Westön romaani puhaltaa henkiin historiallisen Helsingin. Sen sivuilla vilahtavat tutut kadut ja kaunpunginosat 1900-luvun alussa, kun unohdetut metsät ja torpat vielä asuttivat sen läänejä. Kuilu työläisten ja porvariston välillä on käsinkosketeltava. Allullekin iskostetaan jo nuorena, että työläiset eivät haikaile herrain palloilukerhoihin vaan pelaavat ylpeästi omassa joukkueessaan. Kun itsenäisyys viimein koittaa, näkevät työläiset hetkensä koittaneen. Pian yksinäinen punainen lyhty sytytetää työväentalon torniin. Vallankumous on alkanut, eikä mikään ole entiselleen sen jälkeen.

' Esplanadin puiston syvä elokuun vihreys, ilta-auringon kilo Bulevardinkatua pitkin, näkymä kaivopuiston valleilla hiljaisena syyskuun aamuna; idyllejä oli vielä jäljellä, mutta niiden säröissä ja reunamilla väijyi kaaos. '

s. 49

Missä kuljimme kerran tarttuu hyvin arkaan aiheeseen eli Suomen sisällissotaan. Westö antaa tarinassaan äänen niin punaisille kuin valkoisillekin sekä ihmisille siinä välissä, jotka joutuivat pelkäämään molempia puolia, sillä he eivät sopineet kumpaankaan ääripäähän. Ensin tuli punainen vallankumous, jossa katkeruus herrainkansaan kohtaan palaa vahvana. Vankileirit täyttyvät valkoisista, kunnes värit vaihtuvat ja kostonkierre alkaa. Kuinka traumaattisia noiden vuosien tapahtumat ovatkaan olleet suomalaisille. Westö ei valitse puolta vaan molempien osapuolien traumat ja ylilyönnit tulevat lukijan silmien eteen. Onneksi tarina ei ole kuitenkaan pelkkää tragediaa vaan 20-luvulla jazz taas soi hämyisten perhoslamppujen alla, vaikka pinnan alla sota onkin jättänyt merkkinsä itse kuhunkin.

Vaikka Westön teoksen hienous piileekin sen näkökulmien laajuudessa, on se samalla sen kompastuskivi. Missä kuljimme kerran vyöryttää sivuilleen niin monia elämäntarinoita ja hetkiä historiasta, että juonen punainen lanka livahti aina paikka paikoin karkuteille. Historiankuvana teos on ylivertainen, mutta henkiökaartin laajuus vei keskittymistäni. En oikein tiennyt ketä tarinassa tulisi seurata ja ketkä ovat vain läpikulkumatkalla. Westön henkilöissä olisi myös paljon syvyyttä, mutta liian monta kasvutarinaa iloinen ja tragedioineen vain hajautti pakkaa liiaksi.

Finlandi-palkittu Missä kuljimme kerran on siis teos josta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Westön kieli on todella taidokasta ja tarinalla on selkeästi oma paikkansa. Siltikään en kokenut samanlaisia ihastumisen tunteita kuin Kangastus 38 kanssa. Missä kuljimme kerran ottaa oman aikansa päästä käyntiin, mistä kertoo sekin, että muutama vuosi sitten yritin jo aloittaa tätä Westön teosta pääsemättä kuitenkaan paria lukua pidemmälle. Hetki oli tuolloin väärä, eikä tälläkään kertaa katkonainen lukutahtini tarjonnut parhaita raameja teokseen tutustumiseen. Tästä kaikesta huolimatta olen yhä vakuuttuneempi Westön mestarillisesta kirjoitustaidoista. Vaikka tarina hajosikin, itse teksti lumosi siitä huolimatta.

' Muista se, Henriette kiltti: niin kauan kuin joku tietää meidän kulkeneen täällä ja niin kauan kuin joku muistaa meitä lämmöllä, kadut kantavat meidän nimeämme. '

s. 401 

Tähdet: * * *

Muualla luettu: P.S. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Nenä kirjassa, Oksan hyllyltä, Maailman ääreen, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjabrunssi, Ankin kirjablogi ja KriitikkoMarko

Lordin kuolema - Agatha Christie

Kirjan nimi: Lordin kuolema (Lord Edgware Dies)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1933, suomennos 1995
Sivumäärä: 314
Mistä: Omasta hyllystä

 ' - Tehän tahdotte auttaa minua, niinhän monsieur Poirot? - Hän nousi, otti valkoisen liinansa ja seisoi katsellen vetoavasti Poirot'n kasvoihin. Kuulin käytävästä ääniä. Ovi oli raollaan. - Jos te ette tee sitä... hän jatkoi.

- Jos en tee sitä, madame?

Nainen nauroi.

- Silloin minun on otettava auto ja mentävä itse kolauttamaan hänet hengiltä. '     s. 22

Viihdyttävän teatterinäytöksen jälkeen Poirot ja Hastings ovat siirtyneet Savoyhin nauttimaan illallista. Samaisin valinnan ovat myös tehneet kuuluisa filmitähti Jane Wilkinson seuralaisten kanssa sekä itse teatteriesityksen vaatimaton päätähti Charlotta Adams. Poirot ei saa kuitenkaan nauttia illallistaan rauhassa, sillä Jane tarvitsee hänen huomiotaan. Hän tarvitsee apua päästäkseen eroon erikoislaatuisesta miehestään lordi Edgwaresta. Poirot saakin huomata, että  kun Jane on päättänyt jotain, hän on myös tottunut saamaan tahtonsa läpi, vaikka Poirotin alaa eivät olekaan avioerot. 

Niin Poirot ja Hastings lähtevät tapaamaan lordi Edgwaresta, joka heidän yllätyksekseen vakuuttaa suostuvansa avioeroon - hampaitaan kiristellen. Asian pitäisi olla tällä selvä, mutta pian tapahtuu jotain yllätyksellistä. Lordi Edgware löydetään kotoaan murhattuna. Kaikki katseet kohdistuvat heti tämän hemmoteltuun filmitähtivaimoon, jonka on juuri sopivasti kuultu aiemmin uhkaavan miehensä henkeä. Poirot ei kuitenkaan niele tätä selitystä. Miksi Jane olisi päätynyt murhaamaan miehensä, joka juuri suostui avioeroon? On taas aika laittaa harmaat aivosolut liikkeelle. Murhaajan takaa-ajo voi alkaa.

 ' - Olen huomannut, että kun työskentelemme yhdessä selvittäen jotakin tapausta, sinä yllytät minua aina käytännölliseen toimintaan, Hastings. Sinä tahdot, että minä mittaisin jalanjälkiä, erittelisin tupakantuhkaa, asettuisin vatsalleni tutkimaan yksityiskohtia. Et koskaan oivalla, että lähemmäksi ratkaisua voi päästä istumalla mukavasti nojatuolissa silmät kiinni, olipa ongelma mikä tahansa. Silloin näkee sielun silmin. '

s. 13 - 14

Luottodekkaristini dame Christie ei taaskaan pettänyt. Näyttämölle astutetaan jälleen kerran herkullinen kattaus ihanan karikatyyrisiä henkilöhahmoja, joilla kaikilla on omat haudatut salaisuutensa ja motiivinsa. Jotenkin en millään kyllästy näihin Christien teoksiin, joista suorastaan henkii nostalgia ja jotka samalla tarjoavat viihdyttäviä aivopähkinöitä. Ehkä olen jo lukenut sen verran paljon Christien teoksia että olen harjaantunut kuulustelemaan pieniä vihjeitä, sillä arvasin kyllä murhaajan jo ennen loppuhuipennusta. Tämä ei kuitenkaan onneksi menoa haitannut, sillä Lordin kuolema pyörittää vakuuttavasti lukijaansa, eikä tämän karusellin kyydistä haluaisi nousta millään pois. 

En kauheasti lue muuten dekkareita, mutta pidän äärimmäisen paljon Christien otteesta. Siitä ehkä kertookin jo se, että tänne bloginkin puolelle olen jo arvostellut 16 hänen teostaan. Aikamoinen määrä on siis Christien murhamysteerejä tullut luettua huomioiden että tuo luku ei edes sisällä kaikkia lukemiani Christieitä. Silti on aina yhtä viihdyttävää löytää uusia tuttavuuksia hänen tuotannostaan, varsinkin vanhan kunnon Poirotin seurassa. Onhan hän tunnettu juuri 'vaatimattomuudestaan' ja ennen kaikkea komeista viiksistään.

' Minä nauroin.

- Sinä - vaatimaton!

- Niin on asia, jos ei oteta lukuun sitä että olen hiukan ylpeä viiksistäni, minkä tunnustankin. Missään Lontoossa en ole nähnyt omieni veroisia viiksiä. '

s. 12 

Tähdet:  * * * *

Muualla luettu: Unelmien aika, Kirjahullun päiväkirja ja Kirjavaras Rere 

Magian väri - Terry Pratchett

Kirjan nimi: Magian väri (The Colour of Magic)
Sarja: Kiekkomaailma #1
Kirjoittaja: Terry Pratchett, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi:  1983, suomennos 2000
Sivumäärä: 253
Mistä: Kirjastosta

' Kakskukka oli turisti, ensimmäinen, jonka Kiekkomaailma oli koskaan nähnyt. Sana turisti, Rincewind oli päättänyt, oli synonyymi sanalle idiootti. '

s. 87

Rincewind on epäonnistunut elämässään. Mitä nyt olisi velho, joka lensi ulos velhoilun korkeakoulusta takataskussan vain yksi ainokainen loitsu. Koska ammatinharjoittaminen ei oikein luonnistu, istuu Rincewind Ankh-Morporkin kaupungin pahamaineisessa juottolassa kolpakkonsa ääressä. Tämä ilta kuitenkin eroaa muista, sillä samaiseen kapakkaan sattuu astumaan jalallaan muukalainen Kakskukka matka-arkkunsa kanssa. Matkatavara ei nyt vain satu olemaan aivan tavallinen, sillä sen pohjasta törröttää lukuisat jalkaparit ja sillä on hyvin vahva oma tahto. Sen sisältämät rikkaudet kuitenkin ajavat koko korttelin sekasortoon, ja pian epätoivoinen Rincewind huomaa olevansa sidottu tämän itepäisen matkatavaran ja sen innokkaan omistajan kohtaloihin, kun he jättävät taakseen palavan kaupungin. Tämä on seurue, jonka jäsenet vaikuttavat olevan harvinaislaatuisen tumpeloita ja tapaturmaherkkiä.

Mutta tämä on vasta alku erikoisen retkiseurueemme tuleville sattumuksille. Jumalten pelien seurauksena he tulevat joutumaan toinen toistaan kiperämpiin tilanteisiin, joihin liittyvät muun muassa lohikäärmeitä, Sielujen Syöjän temppeli sekä maailman laita. Ja kaiken tämän alla valtaisa kilpikonna Suuri Kaksonen ryömii, autuaan tietämättömänä yllään tapahtuvista kommelluksista, maailmankaikkeudessa kohti tuntematonta Määränpäätään kannatellen kilvellään neljää jättiläismäistä elefanttia, jotka kannattelevat maailmankamaraa, joka nyt sattuu olemaan kiekko.

' "Loitsuko?" Kärppä kysyi kyyrystä.

"E-eei. Mutta jonkinlainen magia. Jokin muu kuin tavallinen taikuus. Tarkoitan siis, että sen magia pystyy muuttamaan kultaa kupariksi, vaikka aine samalla pysyykin koko ajan kultana. Se tekee ihmisistä rikkaita sillä, että tuhoaa heidän koko omaisuutensa ja antaa heikoille voimaa kulkea ilman pelkoa varkaiden keskellä. Se pääsee vahvimmankin oven läpi hakemaan kaikkien suojatuimmat aarteet. Minä olen juuri nyt sen vallassa - niin että joudun seuraamaan tätä mielipuolta umpimähkään, minne ikinä hän sitten menee, ja varjelemaan häntä kaikilta vaaroilta. Se on vahvempi kuin sinä, Bravd. Ja minusta tuntuu, että se on jopa sinua ovelampi, Kärppä."

"Millä nimellä sitä sitten kutsutaan, jotain niin mahtavaa taikuutta?"

Rincewind kohautti olkapäitään. "Meidän kielellämme sen nimi on kansa-talosta-ulos. Onko viiniä yhtään?" '

s. 18 

Heti ensisivuista lähtien ajattelin, että tämä on jo sen verran absurdia, että sen on pakko olla nerokasta. Maailma on kilpikonnan selässä! Mukana on myös itsekseen kävelevää tietoista Matkatavaraa sekä sympaattista Kuolemaa, joka yrittää vain saada työnsä tehtyä. Olipa joukossa jopa viittauksia Kakskukan maailmastaan tuomiin uusiin termeihin kuten vakuutuksiin, jotka tuntemattomina sanoina taipuivat hiukan hassuihin muotoiin paikallisten suussa. Niin monta kertaa Pratchett iskee niin osuvasti absurdilla tarinallaan, että vierestä ei voinut kuin naurahtaa ja nyökytellä. Tämä oli fantasiaa, joka noudattaa sen tyylipiirteitä, mutta samalla esimerkiksi irvailee sankareille, jotka ovatkin oikeasti aika barbaarisia luolamiehiä tai velhoille joiden kertakäytettävien perusloitsujen opettelukin vie jo viikkoja.

Tietenkään kaikki ei ollut aivan timanttista vielä. Kuten on kommentoitu, niin näissä aivan ensimäisissä kirjoissa Pratchett ei ollut vielä löytänyt täysin kirjallista ääntään, jonka vuoksi sarjan edetessä myös teosten tyyli tulee muuttumaan. Tästä ensimmäisestä osasta aloittaneena en luonnollisestikaan tiedä mihin suuntaan sarja lähtee, mutta toivottavasti jatkossa tarina pysyisi hiukan paremmin koossa. Tässä teoksessa nimittäin kuvailtiin perätysten vain Rincewindille ja Kakskukalle sattuneita eri seikkailuja, mutta yleinen punainen lanka jäi uupumaan. 

Pidän kuitenkin sitä mitä Pratchett tarjoaa äärimmäisen nerokkaana: fantasiaa joka irvailee huumorin ja sarkasmin keinoin eri asioille. Vaikka Magian väri ei ollutkaan täysi napakymppi poukkoilevan ja hiukan sekavan kirjoitustyylinsä vuoksi, näen tässä sarjassa paljon potentiaalia. Rincewindin tarina jatkuukin jo seuraavassa osassa Valon tanssi, enkä malta odottaa, että saan taas aimo annoksen terävää satiiria fantasiatarinaan verhottuna. Toivottavasti kohtaamme myös tuon ihastuttavan Matkatavaran, joka lumosi minut täysin. Monin paikoin minulle tuli myös mieleen yksi lemppareistani eli Linnunradan käsikirja liftareille, jossa Adamsin tarkkasilmäisessä otteessa on paljon samaa.  Kyllä sen jo kuitenkin tästä näki, että Pratchettilla on kynäily hallussa.

' "Tiedän. Sehän tässä onkin pulmana." Rincewind huokaisi toistamiseen. Helppohan sitä oli selittää puhtaasta logiikasta ja siitä miten logiikka ja numeroiden harmonia hallitsivat universumia, mutta sille tosiasialle ei kerta kaikkiaan mahtanut mitään, että mailma nyt oli kiekko, joka ilmiselvästi kulki avaruuden halki jättiläismäisen kilpikonnan selässä, ja että jumalilla oli tapana käydä heittelemässä kiviä ateistien ikkunoista sisään. '

s. 89 

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Books By Taru, Satun luetut, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Kirjojen viemää ja Maailma on sana