Outolintu - Veronica Roth

Kirjan nimi: Outolintu (Divergent)
Sarja: Outolintu #1
Kirjoittaja: Veronica Roth, suomentanut Outi Järvinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2014
Sivumäärä: 361
Mistä: Kirjastosta

' "Lapsemme ovat tulleet kuudentoista vuoden ikään. He seisovat aikuisuutensa kynnyksellä, ja nyt heidän on aika valita, millaisia ihmisiä heistä tulee." Marcuksen ääni on luja ja jokainen sana on yhtä painokas. "Vuosikymmeniä sitten esi-isämme ymmärsivät, että maailmaa raatelevista sodista ei voinut syyttää poliittisia aatteita, uskontoja, rotuja tai kansalaisuutta. He löysivät sodan ytimestä ihmisen luonteen - tai ihmisen taipumuksen pahaan. He jakautuivat osastoihin pyrkiäkseen keskuudessaan eroon ominaisuuksista, jotka heidän mielestään olivat syypäitä maailman sekasortoon." [- -]

"Ne jotka syyttivät vihaa, muodostivat Sopuisan." [- -]

"Ne jotka syyttivät tietämättömyyttä, muodostivat Terävän." [- -]

"Ne jotka syyttivät vilpillisyyttä, muodostivat Rehdin." [- -]

"Ne jotka syyttivät itsekkyyttä, muodostivat Vaatimattoman." [- -]

"Ne jotka syyttivät pelkuruutta, muodostivat Uskaliaan." '

s. 34-35

Beatrice elää entisen Chicagon raunioilla, joka on jakautunut viiteen eri osastoon, jotka pyörittävät yhdessä yhteiskuntaa. 16-vuotiaana jokainen nuori valitsee mihin osastoon hän haluaa liittyä. Sopivuus eri osastoihin mitataan taipumustesteillä, joiden tulosten tulisi auttaa nuoria näkemään oma paikkansa, vaikka sen antama tulos ei sidokaan ketään valitsemaan juuri sen ehdottamaa osastoa. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin yksi hallitseva piirre, joka tulee esiin taipumustestin simulaatiossa - paitsi Beatricella. Beatricen tapauksessa testi ei osaa antaa yksiselitteistä vastausta. Hän on divergentti - outolintu - joita yhteiskunnassa ei pitäisi olla mahdollista olla. Testin tekijä kuitenkin piilottaa Beatricen tuloksen ja tallentaa tämän tietoihin hänen olevan Vaatimaton oman kotiosastonsa mukaisesti. Kenellekään ei saa kertoa hänen todellista tulosta, sillä muuten hän olisi hengenvaarassa.

Kun tulee aika valita oma osasto Beatrice ei kuitenkaan kestä ajatusta jäädä Vaatimattomien epäitsekkääseen elämään. Hän haluaa jotakin muuta. Hän haluaa olla niin kuin Uskaliaat, jotka hyppivät liikkuvasta junasta! Näin hän päätyy vaihtamaan osastoa ja hylkäämään perheensä. Uskaliaissa kuitenkin selviää, että kaikki halukkaat eivät suinkaan pääse osaston jäseniksi. Alkaa kolmiosainen koulutusjakso, jossa testataan kokelaiden niin fyysistä kuin henkistä voimaa. Mikäli olet tuloslistauksen pohjalla, lennät ulos. Monet koulutuksen koettelemukset ovat hengenvaarallisia, mutta silti Uskaliaassa uuden identiteetin ottanut Tris on enemmän kuin kotonaan. Mutta pystyykö hän siltikään pääsemään kymmenen parhaan joukkoon ja Uskaliaan täysivaltaiseksi jäseneksi? Samaan aikaan yhteiskunnassa rupeaa myös esiintymään soraääniä. Voisiko joidenkin vallanhimo sotkea koko yhteiskuntajärjestyksen?

 

' "Hetkinen", minä keskeytän. "Sinulla ei siis ole aavistustakaan minun taipumuksistani?"

"Kyllä ja ei", hän vastaa. "Minun päätelmäni on, että sinulla on yhtäläiset taipumukset Vaatimattomaan, Uskaliaaseen ja Terävään. Ihmiset jotka saavat tämäntyyppisiä tuloksia ovat..." Hän vilkaisee olkapäänsä yli kuin odottaisi että joku ilmestyy pian hänen taakseen. "...heitä kutsutaan... divergenteiksi." ' 

s. 20 

 

 

Luin vastikään Collinsin Nälkäpelin joka upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Tuon YA-dystopian saralta täysosumaksi muodostuneen lukukokemuksen jälkeen kiinnostuin tarttumaan viimein myös tähän Rothin Outolintu-sarjaan, jonka ensimmäisen osan DVD:n olen kuluttanut lähes puhki. Harmikseni en kuitenkaan päässyt sukeltamaan tähän Outolinnun maailmaan samoin kuin moniin muihin YA-fantasian sisaruksiin. En tiedä vaikuttiko tuo juuri lukemani Rileyn Myrskyn sisaren koskettavuus vai mikä, mutta tämä Rothin teos tuntui vain aivan liian pinnalliselta. Henkilöt eivät olleet kovin monitahoisia puhumattakaan teoksen köykäisestä rakkaustarinasta. Jotenkin tässä lukiessa iski oikein silmille se kuinka Neljä on Trisin kouluttaja kahden vuoden ikäerosta huolimatta eli eräänlainen opettaja. Hiukan kyseenalaista siis... Jännä miten elokuvaa katsoessa en ole ikinä kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, mutta tässä kirjassa romantiikka vain rakennettiin sen verran rauhassa, että tämä epäsuhta pääsi häiritsemään ajatuksiani. 

Turha sitä on siis kierrellä, että Outolintu oli minulle pienoinen pettymys. Yllätyin vastikään tuosta Nälkäpelin koskettavuudesta ja jotenkin asetin odotukseni sen mukaisesti myös Outolinnulle. Rothin sarjan avausosa ei ikävä kyllä onnistunut lunastamaan näitä ja jätti lukukokemuksen hiukan vaisuksi. Jopa tuo maailma, josta elokuvaa katsoessa olin hyvin kiinnostunut ei tuntunutkaan enää kirjassa kovin uskottavalta. Ehkä tämä teos olisi vaatinut sen, että tapahtumat tulevat yllätyksinä, jolloin Uskaliaan koulutuksen brutaalius saa lukijan haukkomaan happea. Elokuvan pohjalta osasin kuitenkin odottaa jo koulutuksen kaikkia huippuhetkiä, joten sekään ei enää tehnyt juurikaan vaikutusta. Kokonaisuutena sanoisin Outolinnun olevan aika keskinkertainen YA-dystopia. Valituksestani huolimatta silläkin oli toki hetkensä. Odotukseni olivat vain aivan liian korkealla. Taidankin tämän sarjan tiimoilta siis jättää lukemiset ainakin toistaiseksi vain tähän osaan. Niin paljon muita kutkuttavia YA-fantasiasarjoja kun pukkaa jatkuvasti ilmoille nopeampaa kuin niihin ehtii tutustua. 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muualla luettu: Yöpöydän kirjat, Elämäni kirjat, Ullan luetut kirjat, Auringonlaskuissa, Oksan hyllyltä, Expelliarmus, Hurjan Hassu Lukija, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjahullun päiväkirja, Aamusta yöhön..., Iltatähden syttyessä, Niin monta lukematonta ja Nenä kirjassa

 

 

Myrskyn sisar - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Myrskyn sisar (The Storm Sister)
Sarja: Seitsemän sisarta #2
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2015, suomennos 2018
Sivumäärä: 717
Mistä: Kirjastosta

' Käynnistin cd-soittimen uteliaana kuulemaan, mitä Papa Salt oli kuunnellut viimeiseksi, ja huoneen täyttivät äkkiä Griegin Aamutunnelman avaustahdit näytelmästä Peer Gynt.

Seisoin paikalleni jähmettyneenä, kun muistojen aalto pyyhkäisi ylitseni. Aamutunnelma oli isän lempikappale, ja hän oli usein pyytänyt minua soittamaan sen alkutahdit huilulla. Siitä oli tullut lapsuuteni tunnussävel, ja se toi mieleen kaikki ne upeat aamuruskot, joita olimme yhdessä katselleet, kun hän vei minut järvelle ja opetti kärsivällisesti purjehduksen taitoja.

Minulla oli häntä valtavan ikävä. ' 

s. 138 

 

 

Papa Salt on mystinen miljonääri, joka on adoptoinut kuusi tyttöä ympäri maailmaa. He kaikki ovat myös saaneet nimensä Seitsemän sisaren tähtikuvion mukaan. Kolmekymppinen Alcyone eli Ally on sisarkatraan toiseksi vanhin. Hän on omistanut elämänsä purjehdukselle, jossa hän kisaa yhtenä harvoista naisista. Ally on tottunut esittämään yhtä jätkistä, mutta viimein joukkueen kapteeni Theo onnistuu murtamaan hänen suojamuurinsa. Theosta Ally löytää todellisen sielunkumppanin ja tuntuu kuin mikään ei voisi pilata tuota aurinkoista elämää Kreikan saaristossa. Sitten tulee tieto Allyn isän kuolemasta. Testamentissaan Papa Salt on jättänyt jokaiselle tyttärelleen koordinaatit sekä esineen, joiden avulla lähteä selvittämään omia juuriaan. Allyn koordinaatit vievät mystiseen Norjaan yhdessä pienen koristesammakon kanssa. Musiikki on ollut aina Allylla verissä, mutta nyt on aika sukeltaa syvälle Griegin Peer Gyntin sävellysten maailmaan.

Toisessa ajassa vuonna 1875 nuori maalaistyttö Anna Landvik elää vuorilla paimentaen lehmiä. Eräänä loppukesän päivänä mystinen vieras saapuu heidän luokseen vuorille. Tämä vieras on Christianian yliopiston professori sekä muusiikinopettaja herra Bayer, joka on tullut kuulemaan Annan laulua. Annan enkeliääni tekeekin tähän mieheen suuren vaikutuksen ja sen siivittämänä Anna lähetetään kaupunkiin herra Bayerin mukana kehittämään ääntään. 16-vuotiaalle maalaistytölle kaupunki on suuri ihmetyksen aihe vesiklosetteineen, hienoine vaatteineen ja viikoittaisine kylpyineen. Sitten hän pääsee haamuääneksi Solveigin rooliin Ibsenin Peer Gynt näytelmään. Anna ura on lähdössä nousukiitoon, mutta nuori ja kokematon tyttö tulee sotkeutuneeksi rakkauden sinisilmäisyydessä varsinaiseen naistenmieheen. Tragedioilta ei voida välttyä.

 

 

' Anna sulki silmänsä ja yritti kuvitella olevansa taas vuorenrinteellä kutsumassa Rosaa samalla lailla kuin aikaisemminkin samana iltana. Hän veti syvään henkeä ja alkoi laulaa. Sanat tulivat mieleen miettimättä, kun hän esitti tarinan köyhästä viuluniekasta, joka luopui lehmästään saadakseen viulunsa takaisin. Kun viimeinenkin kirkas sävel oli kadonnut iltaan, hän avasi silmänsä. [- -]

"Nuori nainen", vieras sanoi ääni tunnekuohusta käheänä. "Se oli ylimaallista. Ilman muuta kaiken sen selkäsäryn arvoista, josta saan kärsiä ensi yönä tänne matkaamisen takia. '

s. 209 

 

 

Heti alussa lukija siivitetään viihdekirjallisuuden maailmaan kuvaten Allyn ja Theon nopeasti syttynyttä rakkaustarinaa Kreikan saariston uskomattomissa maisemissa. Tämä asetti minut lukijana tiettyyn tunnelmaan odottaen mukavan rentoa lukukokemusta ilman liian synkkiä tapahtumia. Sitten tulee Papa Saltin kuolema, joka palauttaa Allyn hänen pinkistä unelmastaan takaisin maanpinnalle muistuttaen, että tragedioita sattuu. Koskettavat ja traagiset hetket eivät kuitenkaan rajoitu tähän, vaan Riley on luonut tarinat, jotka ovat varsinaista tunteiden vuoristorataa. Niin Allyn kuin Annan elämässä ensin vaikuttaa, että kaikki unelmat toteutuvat kunnes matto viedään totaalisesti jalkojen alta. Haukoin henkeä useampaankin kertaan järkytyksestä. Kuinka epäreilu maailma voikaan olla!

Tarinan koskettavuudesta ja tiiliskivimäisestä sivumäärästään huolimatta teoksen sivut kuitenkin vain viuhahtivat eteenpäin tarinan imun mukana. En olisi millään malttanut lopettaa lukemista, sillä aina tuli uusi ulottuvuus tai koukku, joka sai minut ankkuroitua teoksen pariin. Luinkin tämän järkäleen reilussa kahdessa vuorokaudessa. Ei siis kannata antaa tuon yli 700 sivun sivumäärän pelotella. Tämän teoksen nimittäin ahmaisee hetkessä kiitos sen kiehtovan tarinan ja helppolukuisen tekstin, joka vain rullasi vaivattomasti eteenpäin. Itse en ole ollenkaan musikaalinen, mutta oli hyvin kiehtovaa sukeltaa Peer Gyntin, teatterin ja sävellysten maailmaan. Kannattaakin laittaa soimaan nämä Griegin sävellykset siivittämään oikeaan tunnelmaan. 

Vaikka alussa lähdettiinkin aika samoista lähtökuopista kuin sarjan ensimmäisessä osassa, eli Papa Saltin kuolemasta ja tyttöjen kokoontumisesta heidän lapsuudenkotiinsa Atlakseen Geneve järven rannalle, niin tällä kertaa tuntui, että asiaa ei väännetty niin perusteellisesti rautalangasta. Koska sisaruksia on myös näin monta, niin vaikka samat tapahtumat kuvattiin nyt Allyn näkökulmasta paljon uusia ulottuvuuksia ja paljastavia keskusteluja käytiin, jotka antoivat taas lisää pieniä vihjauksia siitä mitä muiden sisarusten elämäntarinat saattavatkaan paljastaa. Tämä herätti kiinnostuksen tarttua taas seuraavaan osaan. Onneksi sarjan kuudes osa ilmestyykin jo nyt syyskuussa, joten lukeminen ei ainakaan ihan heti pitäisi loppua kesken.

Riley on selkeästi löytänyt reseptin, joka toimii. Jonkin verran yhtymäkohtia tässä Allyn tarinassa oli Maian tarinan kanssa. Molemmissa on menneisyydessä kaunis nainen ja tietynlaisen kolmiodraaman ainekset. Samoin myös kuten Maia niin myös Ally löytää apuvoimia selvittämään menneisyytensä mysteeriä. Ei pidä myöskään unohtaa, että tietty viihteellisyys paistaa siinä, että monet sarjojen kuvaavat henkilöt ovat rikkaiden piireistä eli kuvataan aika yläluokkaista menoa. Toisaalta miksi lähteä muuttamaan hyväksi todettua kerronnantapaa. Rileyn tarinoiden parissa viihtyy, mutta ne myös koskettavat. Tämä Allyn tarina oli vielä ensimmäistä osaa paljon vahvempi lukukokemus kiitos sen koskettavuuden. Jään innolla odottamaan minkälaisia uusi kohteita ja taustatarinoita Riley onkaan keksinyt seuraavissa osissaan.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Seitsemän sisarta

 

Muualla luettu: Luetut kirjat -blogi, Elämä on ihanaa, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjahullun päiväkirja, Kirjan jos toisenkin, Kirjakaapin avain, Kirjoihin kadonnut ja Kirjarouvan elämää

Stylesin tapaus - Agatha Christie

Kirjan nimi: Stylesin tapaus (The Mysterious Affair at Styles)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Paavo Lehtonen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1920, suomennos 1989
Sivumäärä: 207
Mistä: Omasta hyllystä

' Aikanaan "Stylesin tapauksen" nimellä tunnetun jutun herättämä kohu on nyttemmin hieman laantunut. Se saavutti kuitenkin niin huomattavan laajaa kuuluisuutta että sekä ystäväni Poirot että itse sukukin ovat pyytäneet minua panemaan tapahtumat paperille. Uskomme että tämä pystyy tehokkaasti vaimentamaan sensaatiokäryiset huhut, joita tapauksen tiimoilta on yhä liikkeellä. '

s. 5

 

 

Ensimmäisen maailmansodan aikaan kapteeni Hastings on loukkaantunut rintamalla ja kotiutettu. Toipilaskodissa takaisin Englannin maaperällä hän törmää kuitenkin vanhaan tuttuunsa John Cavendishiin, joka kutsuu hänet vierailulle Stylesin kartanoon. Stylesissä onkin sekalainen poppoo koossa. Johnin leskeksi jäänyt äitipuoli Emily Inglethorp on avioitunut uudelleen aika varman onnenonkijan Alfredin kanssa, jota kukaan talossa ei voi sietää. Sitten on kartanon tuleva perijä John vaimonsa Maryn kanssa sekä Johnin omissa oloissaan viihtyvä veli Lawrence. Mary on myös viihtynyt viime aikoina tiiviisti yhdessä kylässä oleskelevan johtavan myrkkyekspertin tohtori Bauersteinin kanssa. Rouva Inglethorp on myös ottanut hoiteisiinsa köyhän mutta kauniin nyttemmin jo parikymppisen orpotyttön Cynthia Murdockin. 

 

Erityisesti rouva Inglethorpin seuraneitinä toimiva Evelyn Howardilla on omat huolestuttavat epäilyksensä emäntänsä turvallisuuden suhteen. Hän varoittaakin Hastingsia pitämään silmät ja korvat avoimina, sillä kaikki rouvan ympärillä häärivät ovat kirpeästi rahantarpeessa olevia haita, jotka voivat koska vain iskeä varakkaan vanhan rouvan kimppuun. Pian Evelynin pahimmat pelot tulevatkin toteen, kun rouva Inglethorp löydetään aamuvarhaisella myrkytettynä strykniinillä. Katseet kääntyväy automaattisesti epämääräiseen aviomieheen. Kylässä oleskeleva belgialainen salapoliisi Hercule Poirot voi kuitenkin todistaa Alfredilla olleen vedenpitävän alibin. Kuka siis on voinut surmata rouvan? Melkein kaikilla oli mahdollisuus päästä käsiksi strykniiniin, joten kukaan ei ole turvassa Poirotin tarkan silmän alaisuudessa. On aika etsiä niitä vähäpätöisiä yksityiskohtia, joista lopulta yhdistyy kokonainen palapeli tapahtumien kuluista. Poirotin on laitettava harmaat aivosolunsa liikkeelle kapteeni Hastingsin innokkaan avustuksen siivittäminä.

 

 

' - Niin, minulla on aina ollut salainen haave ryhtyä salapoliisiksi.

- Oikeaksi etsiväksikö, Scotland Yardiin? Vai Sherlock Holmesiksi?

- Sherlock Holmesiksi tietenkin. Mutta vakavasti puhuen, salapoliisin ammatti todella kiinnostaa minua kauheasti. Tapasin kerran Belgiassa erään miehen, hyvin kuuluisan salapoliisin, ja hän sai minut innostumaan alasta. Hän oli suurenmoinen pikku mies. Hänen oli tapana sanoa että todellinen salapoliisintyö perustuu yksinomaan metodiin. Minun menetelmäni perustuu hänen metodiinsa, vaikka olen tietenkin kehitellyt sitä edelleen. Hän on hupaisa pikku mies, melkoinen keikari, mutta ihmeen älykäs. '

s. 11-12

Stylesin tapaus on Christien ensimmäinen dekkari, joka juhlii tänä vuonna 100-vuotispäiväänsä. Selkeästi lähtökohdissa on haettu hiukan Sherlock Holmes ja tohtori Watson asetelmaan. Kapteeni Hastings nimittäin kirjaa jälkikäteen ylös nämä murhan tapahtumat ja toimii tasapainottavana ja usein hiukan kujalla olevana aisaparina itse suurelle salapoliisimielelle Hercule Poirotille. Näin Poirot fanina olikin nautinnollista päästä lukemaan nämä Poirotin ensiesittelyt. En ollutkaan ennen tajunnut Poirotin olevan vain 160 senttinen ja ontuvan. Keikarimaisuus ja tarkka järjestelmällisyys kaikessa tekemisessä aina ulkonäköön asti oli myös jo vahvasti läsnä heti alusta lähtien, mitkä ovatkin pysyneet hänen pääpiirteinään läpi loisteikkaan uran. Stylesin tapauksessa Poirot on itseasiassa juuri saapunut pakolaisena Belgiasta Englannin maaperälle ja itse rouva Inglethorp oli ollut tuo hyväntekijä, joka oli avustanut näitä belgialaispakolaisia. Mielenkiintoinen nyanssi oli myös, että Hastings ja Poirot olivat tavanneet jo aiemmin Belgian maaperällä Poirotin ollessa vielä Belgian poliisivoimien vainukoira. Näin ollen heidän kohtaamisensa Stylesin kartanon läheisyydessä olikin lämmin jälleennäkeminen eikä ensitutustuminen.

Stylesin tapaus on klassista Christietä, sillä se pitää sisällään suljetun tilan (rouva inglethorp oli lukitussa huoneessa) sekä tarkkaan rajatun kokoelman herkullisia henkilöhahmoja, joista kaikkia voisi vuorollaan epäillä syylliseksi. Jälleen kerran teoriat viuhuivat vain mielessäni, mutta kuten niin usein, niin jälleen kerran Christie onnistuu lopussa vielä viimeisellä twistillään vetämään maton lukijan jalkojen alta, kun Poirot selostaa mitä oikeasti tapahtuikaan. Teoksen hiukan suoraviivaisemmasta otteesta saattaa kuitenkin paistaa sen oleva esikoinen. Samoin kuin Poirotin normaalia aktiivisemmasta innosta keräillä niitä kuuluisia tupakantumppeja, kun taas myöhäisemmissä tuotannoissa hän varaa vahvemmin vain harmaiden aivosolujensa voimaan selvitystyössä. Kiehtovan murhamysteerin Christie on joka tapauksessa jo heti näin kättelyssä kyhäillyt kasaan.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirja vieköön!, Lukujonossa, Maailman ääreen, Tuulin viemää, Anna minun lukea enemmän ja Jokken kirjanurkka

Seitsemän veljestä - Aleksis Kivi

Kirjan nimi: Seitsemän veljestä
Kirjoittaja: Aleksis Kivi
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1870, nide 1964
Sivumäärä: 567
Mistä: Isältä lainassa

' Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joko vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. '

s. 3

 

Seitsemän veljestä on klassikkokertomus Jukolan veljeskatraasta 1800-luvun Suomessa. Kun molemmat vanhemmat ovat astuneet jo haudan lepoon jäävät parikymppiset veljekset yksin vastuuseen Jukolan tilastaan. Vaikka he ovat ulkoisesti jo kypsiä miehiä, ei heidän taloudenpitonsa oikein ota sujuakseen. Pellot ovat hoitamatta, lukemisen oppiminen ei ota juurtuakseen koviin päihin ja kaiken lisäksi saunakin palaa poroksi. Naapuripitäjän poikien kanssa on myös kärhämää jos toisenkin laista, niin että yhä useammin Jukolan veljekset saapuvat takaisin kotiinsa nenät vinossa ja mustelmista värikkäinä. Ei siis ihmekään, että Laurin ehdotus luontoa läheisemmästä elosta rupeaa saamaan kannatusta.

Veljekset laittavatkin rakkaan lapsuudenkoti Jukolansa vuokralle kymmeneksi vuodeksi ja lähtevät itse kohti uutta alkua metsän siimeksessä. Eihän se ensimmäisellä yrittämällä suju, mutta toinen kerta toden sanoo. Aluksi nämä äkkipikaiset veljekset kokevat jos jonkinlaisia seikkailuja, mutta lopulta Impivaaraan kohoaa uusi pirtti ja peltojakin tulee raivattua. Tässä kasvukertomuksessa kymmenessä vuodessa Jukolankin toivottomista veijareista kasvaa (suhteellisen) vastuuntuntoisia miehiä.

 

' Tullut on jo neljäs päivä, veljesten ollessa kivellä, mutta alati vielä härkien piirittäminä he istuvat. Tuolloin tällöin siirtyivät elikot kauemmaskin, mutta ainapa käyskeli näkyvistä yksi ja toinen, antain myristen kohta kumppaneillensa tiedon, jos veljekset yrittivät pyrkimään pois vankeudestansa. '

s. 282

 

 

Seitsemän veljestä on suomalaisen kirjallisuuden Klassikko isolla K:lla. Aleksis Kivi oli yksiä ensimmäisiä kirjoittaessaan romaanimuotoisen teoksen perinteisemmän kansanrunoperinteen sijasta. Seitsemän veljestä on myös paikkansa ansainnut realistisen 1800-luvun kansanrivien kuvauksensa ansiosta. En siis ihmettele miten monilla tämä on luetettu jo koulun penkillä. Jostain syystä minulle ei kuitenkaan koskaan tullut tämä klassikkoa vastaan joitakin äidinkielen kirjassa olleita lyhyitä katkelmia lukuun ottamatta. Nyt kun teoksen julkaisusta on kulunut kunnioitettavat 150 vuotta, päätin viimein sivistää itseäni tällä suomalaisen kirjallisuuden klassikolla. Teos löytyikin isältäni vanhoilla aakkosilla kirjoitettuna, jota lukiessa oikein tunsi, että nyt luetaan vanhempaa teosta. Tämä olikin siis kiva lisänyanssi, vaikka hetki menikin alussa totutella näihin uusiin aakkosiin. Gallen-Kallela oli myös kuvittanut teosta, joten klassinen suomitunnelma oli taattu.

Veljeksistä vahvimmin mieleeni jäivät itsepäinen ja riidanhaluinen perheenpää Juhani, pohtiva ja sovitteleva Aapo sekä muita nokkelampi epeli Eero, joka oli aina saamassa selkäänsä muilta veljiltään (olihan hän ollut äidin lellikki ja siten säästynyt vitsalta nuorena). Myös metsäelämästä haaveilevalla Laurilla oli omat mieleenpainuvat hetkensä. Ikävä kyllä muut veljekset menivät minulla kyllä iloisesti sekaisin luonteenpiirteineen, joten heistä ja heidän toljailluistaan en saanut samalla lailla otetta. Ylipäätänsä Seitsemästä veljeksestä jäi päälle ihmetys siitä, kuinka hanakasti veljekset olivatkaan halukkaita ratkaisemaan väkivallalla ja tappelulla kaikki ongelmat. Onneksi Aapolla oli kuitenkin hiukkasen enempi järkeä päässä, joten hän aina välillä sai muut huomaamaan muunkinlaisen lähestymistavan mahdollisuuden. Älyllä ei siis seitsemää veljestä ollut liiaksi pilattu, mutta voi pojat minkälaisiin tilanteisiin he aina joutuivatkaan. Kiiltokuvien sijasta kansan syvemmät rivit ovat päässeet mukaan estradille tähän veijariromaaniin.

Seitsemällä veljeksellä on ehdottomasti omat hetkensä kuvatessaan 1800-luvun maalaiselämää. Kuinka kaikki olikaan niin paljon yksinkertaisempaa ja luonto lähellä. Kuitenkin harmikseni joudun myöntämään, että enimmäkseen tämä luku-urakka oli suo jossa tarpoa hitaasti eteenpäin. Hyvin pian kävi nimittäin selväksi, että samantyyppiset tapahtumat, palot ja tappelut seurasivat toisiaan. Typistämisen varaa olisi siis ollut näissä samankaltaisissa kuvauksissa. Onneksi kuitenkin loppua kohden nämä hulivili veljekset myös kasvoivat miehinä, jolloin tarinaan saatiin hiukan sen kaipaamaa kasvukertomusta tuon tappelu ja sekoilu rungon ympärille. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän klassikon, vaikka en uskokaan enää palaavani Jukolan ja Impivaaran metsille ja pelloille.

' Kiljukoon nyt kaikkein kaula,

 Koska mielin virren laulaa,

Voimasta seitsemän miehen.

 

Tähtiä kuin otavassa,

Poikia on Jukolassa,

Laiskanpulskeja jallii.

 

Juho pauhaa, pirtti roikaa;

Hän on talon aika poika,

Ankara, "Poika-Jussi".

 

Tuomas seisoo niinkuin tammi,

Koska saarnaa Aaprahammi,

Jukolan Salomon suuri.

 

Simeoni, liuhuparta,

Valittaa "Se ihmisparka,

Syntinen, saatana, kurja".

 

Simeoni herneet keittää,

Timo sekaan rasvat heittää:

Patahan kuohuvaan sylkee.

 

Lauri poika metsäs' häärii,

Katselevi puita väärii,

Mäyränä nummia tonkii.

 

Viimein tulee hännän huippu,

Pikku-Eero, liukas luikku,

Jukolan tiuskea rakki.

 

Siinä onpi velisarja,

Jalo niinkuin sonnikarja,

Voimalla seitsemän miehen. '

s. 51-52

 

 

Tähdet: 2.5 / 5

  

Muualla luettu: Lukujonossa, Tekstiluola, Maailman ääreen, Booking it some more ja There's no such thing as too many books

 

 

Nälkäpeli - Suzanne Collins

Kirjan nimi: Nälkäpeli (The Hunger Games)
Sarja: Nälkäpeli #1
Kirjoittaja: Suzanne Collins, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 389
Mistä: Kirjastosta

' Nälkäpelin säännöt ovat yksinkertaiset. Kaikkien kahdentoista vyöhykkeen täytyy luovuttaa peliin yksi tyttö ja yksi poika. Heitä sanotaan tribuuteiksi. Kaksikymmentäneljä tribuuttia suljetaan valtavalle areenalle, joka voi olla mitä tahansa paahtavasta aavikosta hyiseen erämaahan. Kilpailijat taistelevat keskenään kuolemaan asti, ja kisa kestää useita viikkoja. Viimeinen elossa oleva tribuutti on voittaja. '

s. 24

 

Panem on maa, joka on syntynyt Pohjois-Amerikan raunioille. Lukuisten katastrofien, tulvien ja kuivuuden runtelemassa Pohjois-Amerikassa syttyi kauhea sota, joka tuhosi lähes kaiken. Panem on se mitä jäi jäljelle. Yhteiskunta, jota johdetaan yltäkylläisestä Capitolista sekä sen kolmetoista köyhää vyöhykettä, joissa jokaisessa tuotetaan tarvikkeita Capitolille. Nykyisin vyöhykkeitä on tosin enää kaksitoista. Suuren kapinan jälkeen kolmastoista vyöhyke tuhottiin ja muistutukseksi Capitolin mahdista otettiin käyttöön jokavuotiset Nälkäpelit. Nälkäpelit, joissa 12-18 -vuotiaat lapset heitetään vuosittain areenalle taistelemaan toisiaan vastaan Capitolin viihteeksi. 

Nyt on taas vuosittaisen Nälkäpelin aika. Köyhällä kahdennellatoista vyöhykkeellä 16-vuotias Katniss Everdeen on elättänyt perhettään salametsestämällä raja-aidan ulkopuolisessa metsässä. Arvonnoissa se ei ole kuitenkaan Katniss jonka nimi vedetään esiin vyöhykkeen tribuutiksi. Se on Katnissin 12-vuotias pikkusisko Prim. Pelastaakseen pikkusiskonsa varmalta kuolemalta uhrautuu Katniss vapaaehtoiseksi. Hän sentään osaa käsitellä jousta lukuisien vuosien salametsästyksen ansiosta. Hän jos kuka pystyisi selviämään hengissä Nälkäpelin kauhuista.

Katniss sekä vyöhykkeen toinen tribuutti leipurin poika Peeta Mellark lähetetään luksusjunalla kohti Capitolia. Vyöhykkeen niukkuuden jälkeen heidän eteensä tuodut herkut ja Capitolin värien yltäkylläisyys ovat huumaavia. He pääsevät nauttimaan kaikesta tästä luksuksesta siksi lyhyeksi hetkeksi ennen kuin heidät heitetään areenalle kohti varmaa kuolemaa. Varakkaimmilla vyöhykkeillä tribuutit ovat käytännössä ammattilaisia, jotka ovat koko ikänsä harjoittaneet itsestään vaarallisia tappokoneita. Kuinka kahdennentoista vyöhykkeen tribuuteilla olisi mitään mahdollisuuksia heitä vastaan? Alkaa taisto elämästä ja kuolemasta. Ei siis muuta kuin Effien sanoin: "Hauskaa Nälkäpeliä! Olkoon onni aina teille myötäinen!"

 

' Muistan Peetan sanat kattoterassilla: "Toivon että keksisin keinon... Näyttää Capitolille, että minua ei voi omistaa. Että olen enemmän kuin nappula heidän pelissään." Ymmärrän vasta nyt, mitä hän sillä tarkoitti. Haluan tehdä jotakin, tässä ja nyt heti, saattaakseni heidät häpeään ja vastuuseen, osoittaakseni Capitolille, että vaikka he tekevät ja pakottavat meidät tekemään mitä tahansa, jokaisessa tribuutissa on jotakin mitä he eivät voi omistaa. Että Rue oli enemmän kuin nappula heidän pelissään. Niin kuin minäkin. '

s. 244-245 

 

Luin Nälkäpeli-trilogian yläasteikäisenä teininä ja muistan kuinka suuri pettymys tämä sarja olikaan minulle. Koin että henkilöt olivat pinnallisen yksiulotteisia ja ihmissuhdesolmuihin kiinnitettiin aivan liiaksi huomiota. Hämmennykseni olikin nyt suuri, kun tartuin tähän sarjan avausosaan vuosien tauon jälkeen ja se imaisi minut välittömästi matkaansa. Collinsin luoma maailma on vain niin herkullinen kuvaus eräästä kieroutuneesta yhteiskunnasta. Kuinka Capitolissa Nälkäpeli on aina suuri juhla ja sen asukkaat ovat aivan hurmioissaan tribuuteista täysin tajuamatta sitä aspektia, että joka vuosi kaksikymmentäkolme lasta saa väkivaltaisen surmansa tv-kameroiden edessä vain heidän viihteekseen. Lukiessa ei voinut kuin ihmetellä, kuinka alkujaankaan on saatu rakennettua tällainen yhteiskuntarakenne, jossa pääkaupungissa mässäillään yltäkylläisyydessä ja muut alueet ovat erikoistuneet tiettyihin eri toimintoihin kuten kalastukseen, kaivokseen tai ylellisyystuotteiden valmistukseen tuon pääkaupungin tarpeita tyydyttämään. Kuinka maatalous vyöhykkeilläkin nähdään nälkää, sillä kaikki se sato menee pääkaupungin kesteihin jättäen vain murto-osan itse köyhän vyöhykkeen tarpeisiin. Niin köyhän, että systeemi pakottaa lapsia ottamaan lisäarpalipukkeita nälkäpelin tribuuttiarpajaisiin ruoka-annoksia vastaan. Hyytävää, mutta samalla niin herkullinen lähtökohta Nälkäpelit sarjalle.

Teoksen vedosta voi kertoa sekin, että pelkän toiminnan sijasta tässä nuortenromaanissa oltiin myös luotu niitä merkittäviä hetkiä, jotka sykähdyttivät. Jouduin useampaan otteeseen jäädä makustelemaan jotakin kohtausta, sillä se herätti minussa niin vahvoja tunteita (esimerkkeinä mainittakoon Katnissin uhrautuminen Primin puolesta sekä Ruen kohtalo). En vain ymmärrä kuinka olen teininä voinut lukea Nälkäpelin niin laput silmillä, että pidin tätä vain pinnallisena teinihöttönä. Tietysti teos on siis nuortenkirja ja siten aika juonivetoinen eikä tarina kirjallisesti mitään klassikkotasoa. Mutta kysymys kuuluukin, pitääkö kaiken ollakaan niin hienoa ja ihmeellistä kirjallisuutta? Nykyään olen huomannut arvostavani yhä enemmän sitä itse lukukokemustani teosten kirjallisten meriittien sijasta. Minulle nämä nuorten dystopiat ovat itseasiassa aivan loistavia välipalateoksia, sillä ne imaisevat tehokkaasti mukaansa, ovat nopealukuisia ja kuvaavat myös kiehtovia maailmoja. Tämän lisäksi Nälkäpeli vieläpä kosketti syvästi ja tuo romanssinkin traagisuus nosti palan kurkkuun. Mitä muuta hyvältä viihteeltä voisikaan vaatia.

 

Tähdet: 5 / 5

 

Muualla luettu: Ota lukuun, Yöpöydän kirjat, Unelmien aika, Nannan kirjakimara, Ruusun nimi, P.S. Rakastan kirjoja, Kirjamielellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Järjellä ja tunteella, Eniten minua kiinnostaa tie, Nenä kirjassa, Booking it some more, Musteen jäljet ja Kujerruksia

 

Valontuojat - Eleanor Catton

Kirjan nimi: Valontuojat (The Luminaries)
Kirjoittaja: Eleanor Catton, suomentanut Tero Valkonen
Kustantaja: Siltala
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2014
Sivumäärä: 722
Mistä: Kirjastosta

 ' Hokitikaan saapuu muukalainen, salaista neuvonpitoa häiritään, Walter Moody jättää viimeisimmän muistonsa paljastamatta ja Thomas Balfour kertoo tarinaa. '

s. 15

 

 On vuosi 1866 ja Uuden-Seelannin kultakuume on valtoimenaan. Myös nuorukainen Walter Moody on päättänyt suunnata Hokitikan kultakaupunkiin äkkirikastumisen toivossa. Hän saapuu hyytävän laivamatkan jälkeen myrskyn runtelemana Hokitikan ensimmäiseen vastaan tulevaan hotelliin. Ainut mitä hän haluaa, on istua hetken salongissa ja toipua matkan aiheuttamasta mielen järkytyksestä, sillä laivan ruumassa hän on nähnyt jotakin, mitä ei oltu tarkoitettu hänen silmilleen. 

Salongissa on kuitenkin ollut käynnissä salainen neuvonpito. Hokitikassa on nimittäin tapahtunut kummia. Valtavan omaisuuden kerryttänyt ja kaikin puolin onnen kultapoika on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Toisaalta taas oopiumin orjana oleva huora on löydetty keskeltä katua ilmeisesti itsemurhaa yrittäneenä. Samana yönä myös kaupungin lähistöllä asuva viinaanmenevä köyhä erakko on löydetty kuolleena mökistään valtaisan kultaharkkomäärän kanssa. Jokin yhteys näillä tapahtumilla on oltava, mutta mikä?

Salaisessa neuvonpidossa on läsnä kaksitoista miestä, jotka ovat jollain tavalla lomittuneet näiden merkillisten tapahtumien kanssa. He ovat kokoontuneet yhteen tavoitteenaan saada selvyyttä asiaan. Sattumalta paikalle saapunut Moody tuleekin sotkeutuneeksi osalliseksi tässä mysteerissä. Jokaisella osallistujalla on nimittäin käsissään tärkeitä palasia, jotta kokonaisuus voisi alkaa hahmottua. Kuin monikerroksinen sipuli eri kerrokset ja näkökulmat tapausten ympäriltä rupeavat kuoriutumaan. Mitä Hokitikassa onkaan oikeasti tapahtunut?

 

' "Mitä mieltä olette Hokitikasta, herra Staines?"

"Pidän siitä todellakin erittäin paljon", poika vastasi. "Se on aikamoinen ristiriitojen pesä! Kaupungilla on oma sanomalehti muttei kahvilaa jossa sen voisi lukea, ja täällä on kyllä apteekkarinliike, mutta lääkäriä ei tahdo löytää millään, eikä sairaala varsinaisesti ansaitse sairaalan nimitystä. Kaupasta on jatkuvasti joko kengät tai sukat loppu, mutta ei koskaan molemmat yhtä aikaa, ja Revell-kadun hotellit tarjoavat vain aamiaista, joskin sitä on sitten tarjolla koko päivän!" '

s. 670 

Eri henkilöitä Cattonin teoksessa riittää. On kokouksen kaksitoista miestä, jotka edustivat kaikkea varakkaista parittajista pankkiiriin ja apteekkariin ja rehdistä vankilapappista sorrettuihin kiinalaisiin ja alkuperäiskansan jäseneen. Tämän lisäksi keskiöön nousivat luonnollisesti itse kolmen mysteerin päähenkilöt sekä pahamaineinen kapteeni Carver, yllättäen ilmestyvä erakon pyrkyri leski sekä kaupungin edustajan paikkaa tavoitteleva poliitikko. Vastikään kaupunkiin saapunutta herra Moodya nyt unohtamatta. Vaikka sivuja Valontuojissa riittikin, niin se ei aivan riittänyt syventymään näin monen henkilön elämään, joten osa hahmoista jäi auttamatta yksipuoleisiksi. 

Tästä huolimatta on pakko ylistää Cattonin luomaa kiehtovaa kokonaisuutta, joka teki tarkan läpileikkauksen kultakuumekaupungin eri rooleihin ja keskinäisiin suhteisiin ja riippuvuuksiin. Nämä kaupungit olivat paikkoja, joihin kaikki saapuivat dollarinkuvat silmillään. Ketään ei oikeastaan kiinnostanut mistä tulit tai mikä oli taustasi ennen Hokitikaan saapumistasi. Olit sitten entinen rangaistusvanki tai hienoa herrainsukua, kultakaupungissa vain omilla nykyisillä teoilla ja kullan tuomalla varallisuudella oli väliä. Tai ainakin tämä päti niin kauan kuin puhuttiin vaaleaihoisista. Kiinalaiset ja alkuperäisväestön jäsenet eivät ulkomuotonsa takia päässeet sopeutumaan samoin tässä mahanmuuttajien sulatusuunissa. 

 Eräs huomiota herättävä piirre Cattonin teoksessa on sen lukujen nimissä sekä myös paikoin tekstissä esiintyvät viittaukset astrologiaan. Nämä viittaukset menivät minulta kyllä auttamatta ohi, että miten auringon oleminen kauriissa nyt vaikuttaa mihinkään. Ilmeisesti myös nuo salaisen neuvonpidon miehet perustuvat kukin eri horoskooppimerkkeihin ja muut päähenkilöt planeettoihin. Ehkä jollekin tämä luo jonkin lisäulottuvuuden vielä itse teokseen, mutta itse en tavoittanut sen tuomaa lisäarvoa. Hauska kuitenkin kuulla, mistä kirjailijat ammentavat inspiraatiotaan. Onhan Lucinda Rileynkin Seitsemän sisarta -sarja saanut innoituksensa tähdistä.

Alussa minulta meni hetki päästä uppoutumaan tähän Uuden-Seelannin kultakuumeeseen, mutta kun siihen pääsi sisälle niin se oli menoa. Cattonin teos piti otteessaan aivan viimeisille sivuille asti. Siinä oli niin taidokkaasti kuvattu monitasoinen mysteeri, jossa jokaisella henkilöhahmolla oli oma roolinsa niin tuon palapelin kokoamisessa kuin ylipäätänsä 1800-luvun kultakuume kaupungin henkiin herättämisessä. Tuo mystinen kokonaisuus aukeaakin vasta aivan lopussa. Tämä on samalla kirjan vahvuus mutta myös sen heikkous. Pidin tätä pitkään viiden tähden kirjana, sillä uin niin syvällä Cattonin luomassa maailmassa. Sitten kuitenkin tuli se lopetus ja jotenkin minulle jäi tyhjä olo. Aivan kuin aivan kaikki haarat eivät olisikaan saaneet täysin tyydyttävää selitystä. Tämä hiukan latisti muuten huikeata lukukokemusta. Tästä huolimatta voin lämpimästi suositella tätä tiiliskiveä, sillä tarina todella vie mennessään kokemaan kultakuumeen, rakkaustarinan, huijauksia ja petoksia, mysteereitä, riippuvuuksia, oopiumin historiaa ja ei-valkoisten sortoa. Ennen kaikkea se on kuitenkin taidokas ja monisyinen historiallinen romaani eräästä pikkukaupungista ja sen ihmisten välisistä suhteista.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Piippuhyllyllä, Reader, why did I marry him?, Ullan luetut kirjat, Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Nenä kirjassa ja Orfeuksen kääntöpiiri 

 

Kuolema kiitospäivänä - Louise Penny

Kirjan nimi: Kuolema kiitospäivänä (Still Life)
Sarja: Three Pines #1
Kirjoittaja: Louise Penny, suomentanut Raimo Salminen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2019
Sivumäärä: 364
Mistä: Kirjastosta

 ' "Ei hyvänen aika", hän puuskahti muutaman minuutin kuluttua aidosti järkyttyneenä. Three Pinesissa viettämiensä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana hän ei ollut ikipäivänä kuullut yhdestäkään rikoksesta. Ainut syy pitää ovet lukossa oli estää naapureita tuomasta kesäkurpitsakoreja satokaudella. [- -] Muutoin rikoksia ei ollut. Ei murtoja, ei vandalismia, ei pahoinpitelyjä. Three Pinesissa ei ollut edes poliisia. Aina joskus paikallisen Sûretén Robert Lemieux kiersi autollaan Commonsin ympyrän, vain näyttäytyäkseen, mutta tarvetta siihen ei ollut.

Ennen tätä aamua. '

s. 11

 

Montrealin kaupungin läheisyydessä Kanadan maaseudulla sijaitsee idyllinen pikkukylä nimeltään Three Pines. Kiitospäivän aamun valjetessa 76-vuotias entinen opettaja Jane löydetään metsästä kuolleena. Suru on suuri ja erityisesti taidemaalari Clara ottaa ystävänsä poismenon raskaasti. Olihan Jane aina hänen tukenaan ja turvanaan, joten miten hän voi yhtäkkiä olla poissa. Varsinkin kun Janen omalaatuinen hyvin naivistinen mutta samalla tunteita herättävä taulu oltiin juuri edellisenä päivänä hyväksytty taideyhdistyksen näyttelyyn. Mikä hetki tuo olikaan ollut Janelle, joka ei ollut koskaan ennen antanut keneenkään nähdä taulujaan, ja nyt hän oli poissa. Mitä tuskaa se aiheuttaakaan Claralle ajatella, että Jane ei ikinä nähnyt sitä hetkeä kun hänen taulunsa viimein ripustettiin gallerian seinälle.

Quebecin poliisilaitokselta juttua saapuu tutkimaan rikoskomisario Gamache tiimeineen. Janen kuoleman uskotaan aluksi olleen salametsästäjien tekosia. Pian kuitenkin selviää, että luodin sijasta Jane on murhattu jousipyssyllä ja nuolella! Three Pinesissa sattuukin olemaan hyvin aktiivinen jousiammuntakerho, joten katseet kääntyvät sittenkin kyläläisiä kohti. Kenellä olisi voinut olla motiivi murhata tämä herttainen vanha nainen? Entä liittyykö tapaus jotenkin aiemmin tapahtuneeseen viharikokseen kaupungin homopariskuntaa kohtaan, jossa Jane oli puuttunut tilanteeseen ja tunnistanut naamioituneet nuorukaiset? Entä miksi Jane ei ole koskaan päästänyt ketään käymään keittiötään pidemmällä? Gamachen on aika syvä sukeltaa kyläyhteisön syövereihin, sillä vain ymmärtämällä Three Pinesia ja sen ihmisiä hän voi löytää kuka ampuikaan tuon kohtalokkaan nuolen Janeen.

' Peter koetti tahdonvoimallaan saada veden kiehumaan voidakseen keittää teetä, ja sitten kaikki tämä olisi poissa. Kukaties, sanoi hänen järkensä ja kasvatuksensa, kukaties jos keitetään tarpeeksi teetä ja jutustellaan, niin aika alkaa kulkea takaperin ja kaikki pahat asiat kumoutuvat. Mutta hän oli elänyt liian kauan Claran kanssa voidakseen paeta tosiasioita kieltämällä ne. Jane oli kuollut. Tapettu. Ja Peterin oli lohdutettava Claraa ja jotenkin muutettava kaikki hyväksi. Eikä hän tiennyt miten. Kolutessaan kaappia kuin oikeaa sidettä kuumeisesti etsivä sotakirurgi hän työnsi sivuun Yogiteen ja Harmony-yrttisekoituksen, mutta kamomillan kahdalla hän epäröi kotvan. Ei, ei. Jatka sitä mitä olit tekemässä, hän kehotti itseään. Hän tiesi että se oli kaapissa, englantilaisten rauhoittava lääke. Ja hänen sormensa tarttuivat pakkaukseen juuri kun pannu vihelsi. Väkivaltainen kuolema vaati Earl Greytä. '

s. 58-59

En juurikaan lue dekkareita, Christieitä lukuun ottamatta, mutta useat arvostelut tästä cozy crimiksi tituleeratusta sarjasta herätti kiinnostukseni. Tarinat, jotka sijoittuvat pieniin kyläyhteisöihin ja sen välisiin jännitteisiin kiehtovat minua, joten päätin antaa Pennyn teokselle ja rikoskomisario Gamachelle mahdollisuuden. Heti kättelyssä taisin kuitenkin aloittaa vastakarvaan, sillä menin aivan sekaisin eri henkilöistä. Christiemäisen hitaan esittelyn sijasta kyläyhteisön päähenkilöt vain juoksutettiin näyttämölle samanaikaisesti kiitospäivän aaton esi-illallisilla. Menin aivan solmuun kukas nyt olikaan se pisteliäs totuudentorvi, kuka pitäkään bistroa ja kuka oli entinen psykologi. Onneksi alun tykityksen jälkeen kuitenkin tahti rauhoittui ja varsinainen kyläyhteisön kuvaus ja murhanselvittely pääsivät päärooliin. Varmaan osittain tähän alun takkuamiseen vaikutti myös Gamachen nyrpeä apuri Nichol, sillä tämän ylpeys ja kykenemättömyys ymmärtää omia virheitää otti kyllä pannuun. Gamachen lähestymistapa oli puolestaan paljon maanläheisempi ja opettavaisempi, eikä useammalta kiehtovalta viittaukseltakaan voitu välttyä hänen matkassaan.

Kokonaisuutena kuvailisin tätä teosta ehkä varsin harmittomana ja leppoisana dekkarina, jonka kanssa ei tarvitse pelätä liikoja veriroiskeita tai väkivaltaa. Itseasiassa näkisinkin tämän mieluusti tv-sarjana, sillä sen verran herkullisen henkilökatraan Penny on kehitellyt. Ja voi niitä sanailuja! Jostain syystä kuitenkin hyvin pitkään tuntui, että jotain jäi uupumaan. Kaikki tuntui sinänsä toimivan, mutta siltikin en saanut heti otetta tarinasta. Ehkä olen liian tottunut Christien tarjoamaan historialliseen miljööseen ja tuttuihin salapoliiseihin, että olen jäänyt kaipaamaan jotain samantyyppistä tunnelmaa muiltakin dekkareilta. Nykyajan Kanadassa oli kyllä omat twistinsä muun muassa kielikysymyksen suhteen, mutta silti meni oma aikansa lakata vertailemasta ja päästä Pennyn luomaan maailmaan. Onneksi jossain puolenvälin tienoilla tuo naksahdus kuitenkin tapahtui ja sitten se oli menoa. Tuon murhajuonen sijasta päädyinkin keskittymään Pennyn herkulliseen kuvaukseen Three Pinesin kylästä ja sen sympaattisista asukkaista. Jokin näissä kyläyhteisökuvauksissa vain sykähdyttää ja vertaisinkin tätä jollain tasolla esimerkiksi Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta teokseen, sillä molemmissa ne kyläläisten sisäiset dynamiikat ja salaisuudet ovat keskiössä, vaikkakin tarkastelukulma näissä teoksissa onkin hyvin eri. Eli mitä pidemmälle luin, sitä vahvemmin tämä Three Pinesin miljöö imaisi minutkin lopulta mukaansa. Ehkäpä joku kerta tartun vielä tuohon sarjan seuraavaankin osaan.

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!,  Kirjojen kuisketta, Luetut.net, Leena Lumi, Kahvikissan kirjahylly, Kirjarikas elämäni, Kirja hyllyssä, Hemulin kirjahylly, Sivumerkkejä, Kirjahilla, Luetut kirjat -blogi, Kirjarouvan elämää, Kirjan vuoksi, Kuristava kirsikka, Kirjasähkökäyrä, Kirjareppu, Villasukka kirjahyllyssä ja Hurjan hassu lukija