Lumeenkylväjät - Tina Harnesk

Kirjan nimi: Lumeenkylväjät (Folk som sår i snö) 

Kirjoittaja: Tina Harnesk, suomentanut Leena Virtanen

Lukija: Erja Manto
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 10h 42min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Máriddjá istuu syöpälääkärin vastaanotolla ja saa kuulla huonot uutiset. Elinaikaa ei ole jäljellä enää paljokaan. Paluumatkalla Máriddjá heittää puhelimensa roskakoriin. Nyt he eivät voi häntä enää tavoittaa. Antaa hänen ja miehen elää rauhassa nämä viimeiset hetket - yhdessä. Shamanististakin tarinankerrontaa harrastanut mies Biera on nimittäin myös jo pahan dementian kourissa. Máriddjá päättää, että kukaan ei saa tietää. Ei hänen syövästään eikä Bieran tilasta.

 

Tämä saamelainen pariskunta elää syrjässä Pohjois-Ruotsissa. Aina he eivät kuitenkaan ole olleet yksin. Kauan sitten heidän hoivissaan oli myös pieni poika. Nyt Máriddjá päättää koitta löytää tuon jo aikuiseksi kasvaneen miehen. Aikaa ei ole paljon. Puhelinaparaatin vaihteesta löydetty Sire on kuitenkin hiukan omalaatuinen mutta avulias apuri tähän missioon. Toisaalta on myös nuori mies Kaj Mimmi vaimoineen, jotka muuttavat kauas Pohjois-Ruotsiin miehen äidin viimein menehdyttyä. Uusi alku ei ala kommelluksitta, mutta onneksi on naapureita, jotka opettavat lumenluontiakin enemmän. Nimittäin kuinka avata sydämensä.

 

Erilaiset mytologiat ja vanhat kulttuuriperinnöt kiinnostavat minua kovin. Jokunen vuosi sitten tutustuin Kerttu Vuolabin saamelaismytologioista ammentavaan Valon airueen, ja vaikka kirja ei aivan kohdannut lukijaa, niin kiinnostus lukea lisää saamelaisesta mielenmaisemasta jäi. Ihastuinkin ikihyviksi kun tämän Harneskin teoksen alussa oli Bieran kertomana Haltin tarina. Lumouduin Harneskin kielen soljuvaan kauneuteen ja kuinka mytologia on osa tarinaa. Ikävä kyllä tuo saamelaisuus jäi kuitenkin odotuksistani huolimatta hiukan kaiken tuon muun taustalle. Mytologian sijasta siitä tuotiin esiin kansan kokemat pakkosiirrot ja syrjäytymisen. Ei siis aivan sitä mitä odotin, vaikka tärkeitä aiheita ovatkin.

 

Kirjan kuvauksessa jo todetaan osuvasti, että tässä teoksessa yhdistyy huumori ja suru. Oli nimittäin sydäntäsärkevää seurata kuinka Máriddjá koittaa piilotella omaa ja miehensä tilaa vetäytyen syrjään kaikista, jottei vain heitä eroteta mihinkään hoitolaitoksiin. Toisaalta huumoria myös pulppusi. Kuinka hauskasti Máriddján ja Siren keskustelut sujuivatkaan, kun toinen luulee puhuvansa oikean ihmisen kanssa ja toisaalta tekoäly koittaa ymmärtää mitä siltä haluttiin tuolla pitkällä sepustuksella. Mikä eriskummallinen ystävyys! Harmi vain, että ne teot mitä Máriddjá toteuttaa löytääkseen pojan tuntuivat minusta luontaatyöntäviltä ja vain surullisilta, vaikka uskon niiden tarkoituksen olla olleen hauskoja. Kajhin meni myös hetki lämmetä, aivan kuten hänellä puolestaan naapurin pojanpoikaan.

 

Harneskin kieli oli tosiaan kaunista ja tarinalla oli omat hauskat hetkensä, mutta silti jostain syystä en ihastunutkaan varauksetta. Máriddjá toimet menivät jo liian absurdin puolelle, että ne olisivat tuntuneet luontevilta osilta tarinaa. Jäin myös kaipaamaan enemmän tuota saamelaisuutta ja sen mytologiaa. Oi olisipa Biera ollut enempi tolkuissaan ja voinut jakaa näitä! Ongelmani luultavasti oli, että odotin jotain muuta kuin mitä sain. Ehkä enempi jotain Chi Zijitan Puolikuun kaltaista menetetyn elämäntavan ja kertomusperinteen kuvausta, mutta vain saamelaisista? No jatkan etsintää. Kyllä minä vielä sen teoksen löydän.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muuall luettu: Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Hemulin kirjahylly ja Anun ihmeelliset matkat