Kirjan nimi: Onttorokko - Morriganin ajojahti (Hollowpox - The Hunt for Morrigan Crow)
Sarja: Nevermoor #3
Kirjailija: Jessica Townsend, suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Otava
Kirjailija: Jessica Townsend, suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020, suomennos 2021
Sivumäärä: 490
Mistä: Kirjastosta
' Tämä viimeinen, toiveikas ehdotus meni kaikilta yli hilseen, mutta naurunremakankin läpi Morrigan kuuli jonkun sähähtävän "Meinioseppä", kun ryhmä vanhempia oppilaita kulki heidän ohitseen metsäpolulla.
Hän oli jo tottunut siihen, mutta yhä se hätkähdytti. Oli kulunut melkein kaksi kuukautta siitä, kun hänen salaisuutensa oli paljastettu koko Meineikkaalle Seuralle.
Kun Morrigan toisinaan tarvitsi rohkaisua, hän ajatteli vanhin Quinnin sanoja: Hän on ehkä meinioseppä, mutta vilpittömästi tästä päivästä lähtien hän on meidän meinioseppämme. '
s. 14
Nyt Morriganin toinen vuosi Meineikkaan Seuran riveissä on pyörähtämässä käyntiin. Kaikenlaisia oppitunteja kuolleiden kanssa keskustelemisesta hämäämiseen on tarjolla jälleen oppilaille. Vain yksi asia on muuttunut. Morraganin salainen kyky on nyt paljastunut kaikille. Hän on meinioseppä, mikä käytännössä vastaa kirosanaa ja absoluuttista pahuutta kiitos viimeisimmän meinioseppä Ezra Viiman tekojen. Salaisuuden paljastuminen on samalla helpotus, mutta myös raskas taakka. Kuinka osoittaa muiden olettamuksen meinioseppien pahuudesta vääriksi?
Nyt viimein Morrigan pääsee kuitenkin varsinaisesti opiskelemaan viheliäisiä kykyjään. Koska kukaan muu ei osaa sitä mitä hän, on opettamisen suhteen tiettyjä haasteita. Onneksi avuksi tulee kellarin autioitunut meinioseppien kerros, jossa on mystisiä aavetunteja, joilla päästään katsomaan pätkiä aiemmista oppitunneista. Pystyisikö Morrigan viimein valjastamaan kykynsä käyttöön?
Toisaalta Nevermoorissa alkaa levitä omituisia uutisia. Mei-eläimet eli eläimiltä näyttävät, mutta muuten täysin ihmisen kaltaiset kansalaiset ovat ruvenneet käyttäytymään omituisesti. He aivan kuin taantuvat raivotautisiksi eläimiksi. Mikä on tämä kammottava tauti? Entä pystyykö Meineikas seura pitämään tämän salassa ja hallinnassa tavalliselta kansalta? Valtaisa epidemia kulkee läpi kaupungin. Onko kukaan enää turvassa?
' Huone ei ollut huone, vaan järvi. Oikea, kunnon järvi sisällä hotelli Deukalionissa. Jäätynyt umpeen ja ympärillään kumpuilevaa, lumipeitteistä aukeaa. Kaukainen vastaseinä, horisontti aukean takana koostui seinän korkuisista, kuuran peittämistä kaari-ikkunoista, joiden läpi talvinen aurinko valaisi koko jättimäisen tilan. Morrigan ei olisi ikinä arvannut, että hotelliin mahtuisi jotain sellaista.
Ja jossain puolimaissa kierteli ja pyörähteli järven jäällä kuin olisi ikänsä luistellut Jupiter Pohjoinen tyylikkäillä sinisillä luistimilla. '
s. 82
Ah kuinka nautinnollista olikaan taas sujahtaa Nevermoorin ihmeelliseen maailmaan. Miten minulta taas pääsikin vierähtämään se pari vuotta edellisen osan lukemisesta, vaikka niin tunnun rakastavan tätä Townsendin luomaa uskomatonta maailmaa. Hotelli Deukalion on kyllä upea paikka, missä haluaisin niin päästä käymään. Milloin aula muuntuu talviseksi metsäksi ja milloin vesipuistoksi vesiliukumäkineen. Huonettaan ei myöskään parane loukata tai muuten saatat herätä aamulla koirankopista. Tuon paikan suhteen ei kyllä koskaan tiennyt mitä seuraavaksi tulee vastaan ja oikeastaan se kuvastaa hyvin koko Nevermooria. Saisiko jostain yhden menolipun maahisten kirjastoon, jossa kirjoista voi paeta asioita juoksentelemaan ympäriinsä? Entäpä koko Meineikkaan Seuran koulutustilat, joissa on parasta pysyä visusti lukujärjestyksen mukaisissa tiloissa, sillä kaikkea maagista voi tapahtua muuten. Sopivasti vuoden alussa oli myös joulu joulupukin ja lumikuningattaren spektaakkelimaisine näytöksineen, jotka sopivat aivan vahingossa täydellisesti tähän joulusesonkiin.
Siitä pidän erityisesti Nevermoorissa, että se ei jää pelkäksi värikylläisten ihmeellisten asioiden kuvaukseksi, vaan sen maailman tarinoihin on upotettu myös tärkeitä sanomia. Tälläkin kertaa Onttorokko synkensi tunnelmaa. Seuran vanhin Sagan sanoin 'ihmiset ovat vaarallisia kun he pelkäävät.' Tämä piti todella paikkansa. Onttorokon kuvauksesta tuli paljon muistoja korona-ajan paniikkeihin. Siinä missä Nevermoorissa pelokkaan kansan viha ja syrjintä kohdistui mei-eläimiä kohtaan, niin meillä kyse oli siitä oliko taskussa koronapassi näyttämässä sinut hyväksytyksi kansalaiseksi. Todella taitavasti Townsend on onnistunut kuvaamaan tuota ihmisten joukkopaniikkia oli kyse sitten onttorokosta tai ennakkoluuloista meinioseppiä tai mei-eläimiä kohtaan ylipäätänsä. Hänen tarinassaan olikin tärkeä syrjinnän vastainen sanoma. Oli kyse sitten ulkonäöstä, seksuaalisuudesta tai Nevermoorin tapaan lajista, kaikkien tulisi olla yhtä arvokkaita <3
Minua kiehtoo myös paljon nämä taikamaailmojen kouluihin sijoittuvat sarjat. Varmasti lapsuuden Pottereilla on ollut tähän iso vaikutus. Vaikutus, joka kantaa edelleen. Hypinkin siis innosta, kun viimein tässäkin sarjassa päästiin meinioseppien oppitunneille! Tuo on kyllä kiehtova kyky. Sellaiseen lopputulemaan tässä teoksessa päädyttiinkin, että en malta odottaa mitä seuraava osa tuo tullessaan. Kerrankin olen siinä tilanteessa, että olen jossakin sarjassa ns. ajan tasalla ja joudun peräti odottamaan seuraavaa osaa. Odottavan aika on pitkä. Toivottavasti se ilmestyisi pian. Yksinkertaisesti rakastan tätä sarjaa. Se toimii niin loistavana pakopaikkana. Kyllähän sen paikoin huomaa, että kyseessä on lasten fantasiaa eikä nuorten aikuisten tai aikuisten. Se ei kuitenkaan haittaa. Kerrankin ihmissuhteissakin keskityttiin ystävyyksiin eikä romansseihin. Tähän hetkeen tämä Nevermoorin tarina osui ja upposi aivan täydellisesti.
Tähdet: 5 / 5
Muut sarjasta lukemani osat:
Muualla luettu: Kirjahilla, Unelmien aika ja Yöpöydän kirjat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti