Rottien pyhimys - Anneli Kanto

Kirjan nimi: Rottien pyhimys
Kirjoittaja: Anneli Kanto
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 402
Mistä: Kirjastosta

 

' Kolme miestä kapuaa mäenrinnettä kohti kirkkoa. '

s. 5

On 1500-luvun alkupuoli ennen Kustaa Vaasan ja uskonpuhdistuksen aikaa. Suomen Hämeessä komea punatiilinen Hattulan Pyhän Ristin kirkko katselee mäeltä maalaismaisemaa. Sen vaaleaksi kalkitut seinät odottavat kuvia, joilla yksinkertaiselle kansalle voitaisiin opettaa uskonkappaleita ja Jeesuksen tarinaa. Hämeenlinnan linnanpäällikkö Åke Tott ja tämän vaimo Märta Bengtsdotter ovat lahjoittaneet varat ja kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika on laittanut nopeasti pyörät pyörimään - ettei ylhäisö vain ehtisi muuttaa mieltään. Kirkon taloudesta vastaavan Klemettin lisäksi myös pitäjän pappi kirkkoherra Petrus Herckepaeuks - tuttavallisemmin Mulli-Pekka, sillä edes vuodet Uppsalan yliopistossa eivät ole muuttaneet kansan muistia kujeilevasta pojankolttiaisesta - on saapunut kirkolle ottamaan vastaan kaksi pictoria ja yhden apupojan, jotka ovat tulleet maalaamaan kirkon kuvaloistoonsa.

Hattulan kylässä asustaa myös hiukan erikoinen orpotyttö Pelliina. Muut kyläläiset karsastavat häntä hänen omituisuutensa vuoksi eikä tilannetta yhtään auta, että hänet kasvattanut tiilimestari on opettanut hänellä miesten eikä suinkaan naisten taitoja ja tapoja. Nyt on kuitenkin aika jättänyt tiilimestarista, joten Pelliina on omillaan. Rahat ovat loppu, mutta ehkä seuravilla markkinoilla joku ostaisi hänen itse tekemiään ja koristelemiaan saviastioita.

Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin. Kirkon maalaustyömaalla sattuu onnettomuus, jonka seurauksena tarvittaisiin ripeästi uusi käsipari auttamaan kirkon maalaamisessa, mikäli se mielitään saada valmiiksi kesän loppuun mennessä. Erinäisten mutkien kautta yksinkertainen ja kokematon Pelliina päätyy kirkkoon apulaiseksi, vaikka nainen kirkkomaalarina lähenteleekin jo jumalanpilkkaa. Pelliinalla on kuitenkin eräs poikkeuksellinen kyky - hän ymmärtää värejä ja kuvia.

 

' Kuvat piti maalata niin, että katsoja liikuttui, ymmärsi pyhimyksen ihmisluonnon mutta myös sen ylittävän rohkeuden ja uhrautumisen, uskon lujuuden. Katsojan piti kuvista ymmärtää Jumalan tarkoitus ihmiskunnan suhteen, mikä elämässä on tärkeää ja mikä pitää heittää pois ja mikä kaikkia kerran kohtaa. Katsojan oli nähtävä elämän tuska ja kärsimys, koko elämänmittainen ponnistelu, sen ilo ja onni ja vääjäämätön loppu, kuolema ja tuomio. Maalarin piti saada yhteys näkymättömään ja tehdä se näkyväksi, luoda kuvat siitä, mitä ei silmä tavoittanut. '

s. 33 

 

Huhhuh minkä kertomuksen Kanto onkaan varannut meille lukijoille. Hän todella on herättänyt henkiin keskiaikaisen Hämeen. Vai kuinka moni olisi tiennyt, että papille annettiin palkaksi avioliittoon vihkimisestä villasukat ja palttiinapaita tai että tuolloin maalattiin oravanhäntäkarvoista tehdyillä siveltimillä? Kanto kuvaa tarkasti myös maalien valmistusprosessia sekä maalareiden tekniikkoja ja pyhimystulkintoja. Pakko nostaa hattua Kantolle ja hänen tekemälleen isolle taustatyölle. Tässä teoksessa on vahva faktapohjainen tausta, mutta luonnollisesti esimerkiksi kirkkomaalareista ei ole historiankirjoja, joten heidät on pitänyt värittää tarinaan. 

Mökkimme on Hattulassa ja Pyhän Ristin kirkon kuuluisat keskiaikaiset maalaukset ovat sitä kautta tutut. Innostuinkin siis hyvin paljon tästä teoksen aiheesta, ja kun sain viimein varausjonoista teoksen käsiin, lumouduinkin heti ensisivuilta. Kannon kielessä oli sellaista rikkautta ja kerronnassa jokainen keskeinen henkilö omasi omanlaisensa uskottavan kertojaäänensä, että lukijana ei voinut muuta kuin antautua tarinan vietäväksi. Erityisesti ihastuin Pelliinaan ja hänen naiviin mutta uskottavaan havainnointiinsa ympäristöstään samalla kuitenkaan unohtamatta hänen tietynlaista nokkeluutta ja periksiantamattomuutta. Onhan se myös mielenkiintoista kuulla mitä noiden maalausten takana on voinut olla.

Toisin sanoen voin lämpimästi suositella tätä teosta kaikille edes vähän historiallisesta kirjallisuudesta kiinnostuneille. Sen verran taidokkaasti Kanto puhaltaa tuon miljöön henkiin. Tässä painittiin jo huomattavasti syvemmissä vesissä kuin esimerkiksi Harglan Apteekkari Melchiorin kanssa, muta silti kerronta ei ole missään vaiheessa raskasta vaan kaikki se tieto on kiedottu saumattomasti ja ilmavasti osaksi tarinaa. Kotimaisissa teoksissa on myös se rikkaus, että kielestä voi ottaa kaiken ilon irti ja tuota keskiaikaista lauseenparren kuvausta Kanto on käyttänyt elävöittämään teostaan. Ainut pienen pieni miinus oli Pellinan ehkä liiankin nopea kehityskulku maalauksen saralla, mutta juonen kuljettamisen kannalta ymmärrän tämän ratkaisun. 

 

' Kun uskalsin katsella tarkemmin hoksasin että Aatami ja Eeva olivat saunasta tulossa ja siksi he olivat alasti ja pitelivät vihtoja haarovälinsä peittona ja minua lakkasi pelottamasta kun he tekivät niin tavallisia asioita kuin saunominen ja vihtominen ja vilvoitteleminen saunan jälkeen. Melkein näin kuinka niiden iho kuumuudessa höyrysi ja viileä ulkoilma tuntui mukavalta. '

s. 116-117 

 

Itseasiassa en ollenkaan yllättyisi, mikäli tämä Rottien pyhimys löydettäisiin Finlandia ehdokkaana. Kannattaakin käydä katsastamassa nuo maalaukset myös ihan paikan päällä, mikäli kotimaanmatkailu innostaa. Kovat urakan ovat taiteilijat siellä tehneet ja on uskomatonta, että ne ovat säilyneet näin monet vuosisadat ihastuttamassa ja kauhistuttamassa ihmisiä. Tässä vielä linkki kirjailijan tekemään virtuaalikierrokseen!

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Tuijata, Kirja vieköön!, Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Kirjabrunssi, Hemulin kirjahylly, Annelin lukuvinkit, Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka, Kirjakko ruispellossa, Kirjoituksia 13. kerroksesta ja Kulttuuri kukoistaa 

  

Salaperäiset rukiinjyvät - Agatha Christie

Kirjan nimi: Salaperäiset rukiinjyvät (A Pocket Full of Rye)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Eila Pennanen
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1953, suomennos 1991
Sivumäärä: 264 
Mistä: Omasta hyllystä

' - Varmasti hänellä oli vihollisia. Mutta muistakaahan, että hänet myrkytettiin kotona. Tai siltä ainakin näyttää. Katsokaas, Waite, tämän tapauksen kaava alkaa näkyä. Vanha tuttu kaava. Hyvä poika, Percival. Paha poika, Lance - miellyttää naisia. Vaimo, joka on nuorempi miestään ja joka ei tarkalleen tiedä, minne päin menisi golfia pelaamaan. Kaikki on hyvin tuttua. Mutta eräs seikka pistää esiin mitä asiaankuulumattomimmalla tavalla. '

s. 28-29

 

Rex Fortescue on keinotteleva liikemies, joka operoi harmaalla alueella kuitenkaan koskaan lipsahtamatta varsinaisiin laittomuuksiin. Hänen toimistollaan on hyvin tarkkaa, kuinka hänen teeseremoniansa suoritetaan: konekirjoittajien esimies neiti Griffith valvoo uuden alaisen teenkeittoa ja herra Fortescuen kaunis yksityissihteeri neiti Grosvenor vie valmiin teen työhuoneeseen. Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan mene putkeen ja herra Fortescue kuolee. 

 

Tarkkasilmäinen tarkastaja Neele kutsutaan paikalle. Pian selviää, että herra Fortescue on myrkytetty! Kuvio on liiankin tuttu, kun kyseessä on vihattu liikemies, jolla on puolet nuorempi tuore vaimo, joka jo silmäilee muualle, liikkeessä työskentelevä rahatarkka poika Percival tylsistyneine vaimoineen, karkotettu hulttiopoika Lance, kommunistiin rakastunut tytär Elaine sekä unohtamatta talon palveluskuntaa. Kaikki tuntuu olevan selkeää paitsi mysteeri, miksi Rexin taskusta on löydetty rukiin siemeniä? Pakka menee viimeistään sekaisin, kun ruumiita tulee lisää, vieden pohjat Neelen teorialta. Onneksi muuan neiti Marple ilmestyy paikalle. Ehkä yhteisvoimin he pystyisivät selvittämään, mitä ihmettä Marjakuusimajassa tapahtuu ja kuka on tämä röyhkeä murhaaja.

' Nyt tarkastaja Neele katseli melkoisen kiinnostuneena häntä vastapäätä Marjakuusimajassa istuvan vanhan naisen lempeitä ja vakavia kasvoja. Hän oli aluksi ollut kahden vaiheilla, miten kohdella tätä, mutta oli nopeasti tehnyt päätöksensä. Neiti Marple olisi hänelle hyödyksi. Neiti Marple oli suora, kiistattoman rehellinen ja hänellä oli kuten useimmilla vanhoilla naisilla runsaasti aikaa ja ikäneidon vaistomainen kyky saada selville juorupuheet. Hän tulisi saamaan palvelijoista ja kenties Fortescuen perheen naisistakin irti asioita, joita eivät hän ja hänen poliisimiehensä milloinkaan saisi tietoonsa. Keskusteluista, arvailuista, muisteluista, sanottujen ja tehtyjen asioiden toistoista, kaikesta hän poimisi huomiota herättämättä tosiseikat. Siispä tarkasta Neele oli ystävällinen. '

s. 119

 

Salaperäiset rukiinjyvissä on päähenkilönä raikas uusi tuttavuus tarkastaja Neele. Hän on mies, jonka pää käy läpi jos minkälaisia teorioita, mitä olisi voinut käydä. Häntä ei myöskään haittaa olla korjaamatta pieniä väärinkäsityksiä, joita kuulusteltavat tekevät - ovathan ihmiset huomattavasti halukkaampia keskustelemaan kun kyseessä oletetaan olevan ruokamyrkytys eikä suinkaan kylmäverinen murha. Pidin siitä pienestä pilkkeestä silmäkulmassa, joka Neelellä oli. Itse asiassa en edes tajunnut, että kyseessä oli neiti Marple dekkari ennen kuin hän yllättäen puolessa välissä tuli estradille. Hiukan tuntui, että Marple oli ympätty tarinana mukaan vain nimen saamiseksi, sillä hänen toimintaansa ei oikeastaan seurattu lainkaan, vaan hän tyrkkäsi Neeleä huikan oikeaan suuntaan ja lopuksi kertoo, kuinka asia menikään. 

Salaperäiset rukiinjyvät oli kokonaisuutena varsin miellyttävä Christie. Se on cozy crimea, jossa ei mässäillä julmuuksilla vaan keskitytään pohtimaan taustamotiiveja 50-luvun Englannin yläluokkaisessa kartanomiljöössä. Christielle tyypillisesti tarina on saanut jälleen inspiraationsa lastenrunosta, joka nousikin keskeiseen asemaan selvittelytyössä. Erilaiset teoriat viuhuivatkin mielessäni, mutta lopullista ratkaisua en saanut parsittua kasaan ennen loppuhuipennusta. Christiet ovatkin tuttuja ja turvallisia välipaloja. Niiden miljööseen on ihastuttava upota samalla haastellen hiukan niitä pieniä aivosoluja. Ei huono laisinkaan.

' Viidestä pennistä laulun laulan, taskuntäydestä ruista.

Viisitoista rastasta piirakkaan pantiin linnanpihan puista. 

Syömään kun sitten ryhdyttiin, ne alkoivat lauleskella. 

Eikös ollutkin sukkela herkku kuninkaan lautasella?

Konttorissaan kuningas rahojaan laski ja huoli.

Vierashuoneessa kuningatar hunajaa leivälle vuoli.

Pikkupiika se tarhaan meni vaatteita levittelemään.

Silloin se tuli se pikkuinen lintu ja nokkaisi häntä nenään. '

s. 127

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Agatha Christien kirjat, Hemulin kirjahylly ja Kuristava kirsikka

 

Älä heittäydy junan alle - Viv Groskop

Kirjan nimi: Älä heittäydy junan alle - ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (The Anna Karenina Fix. Life Lessons from Russian Literature)
Kirjoittaja: Viv Groskop, suomentanut Heli Naski
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2017, suomennos 2020
Sivumäärä: 284 
Mistä: Kirjastosta

' Myönnettäköön, etteivät venäläiset klassikot tule ensimmäiseksi mieleen, kun etsii vinkkejä onnellisempaan elämään. Venäläinen kirjallisuushan on täynnä synkkiä ihmisiä, jotka ihmettelevät, miten he ovat päätyneet hirvittävään ahdinkoonsa, ja jotka tähyilevät epätoivoisina jotakuta, jota syyttää. Sitten he kuitenkin tajuavat olleensa alusta pitäen oikeassa: elämä on todellakin erittäin epämukavaa ja ärsyttävää, ja me kaikki vain odotamme kuolemaa. Mutta venäläiset klassikot myös opettavat meille sen ratkaisevan tärkeän seikan, että elämästä voi selvitä hengissä. Ja että se on ihanaa ja siitä voi nauttia. '

s. 10

 

Älä heittäydy junan alle - ja muita elämänoppeja venäläisestä kirjallisuudesta on helppolukuinen teos, jolla voi sivistää omaa venäläistä klassikkotietämystään. Jokainen yhdestätoista luvusta käsittelee yhtä näistä venäläisistä merkkiteoksista valottaen sen taustoja ja oppeja elämään. Luvut ovat osuvasti nimettyjä, mikä kuvastaa myös hyvin teoksen otetta: Kuinka olla olematta itsesi pahin vihollinen (Tai: Älä tapa parasta ystävääsi kaksintaistelussa) Puskinin Jevgeni Onegin; Kuinka ratkaista sisäinen ristiriita (Tai: Älä tapa vanhoja naisia rahasta) Dostojevskin Rikos ja rangaistus tai Kuinka elää tunteen kanssa, että ruoho on aina vihreämpää toisella puolella (Tai: Älä jauha koko ajan Moskovasta) Tsehovin Kolme sisarta, unohtamatta Tolstoin Anna Kareninaan viittaavaa nimeä. 

 

Venäläiset suurnimet 1800-luvulta (mm. Dostojevski, Tolstoi, Turgenev) sekä 1900-luvulta (mm. Pasternak, Solzenitsyn, Bulgakov) tulevat kyllä tutuiksi näitä sivuja kahlaamalla. Tämän kirjallisuustietämyksen lisäksi Groskop myös peilaa vahvasti omaa suhdettaan ja kokemuksiaan venäläiseen kirjallisuuteen ja oman identiteetin etsintäänsä. Onhan sukunimi Groskop niin kaukana perienglantilaisesta nimestä, että juuret olisivat hyvin saattaneet olla venäjällä (ainakin hänen omissa nuoruuden toiveissa). Näin teoksen rakenne pysyy kevyenä eikä venäläiskirjallisuuden ähky pääse yllättämään.

' Tolstoi tahtoi tietoisesti käyttää Annaa havainnollistaakseen moraalittomuutta, josta kuului saada rangaistus. Mutta tämä suunnitelma ei täysin toteudu, koska kirjailija suhtautuu häneen tiedostamattaan liian ymmärtäväisesti. Vastaavasti Dostojevski tahtoo käyttää Raskolnikovia esimerkkinä halveksittavasta ihmisestä. Mutta silti hän pääsee hahmon ihon alle melkein kuin tietäen, millaista Raskolnikovin pään sisällä on. Molemmat romaanit toimivat, koska ne ovat pirullisen mutkikkaita, eivätkä vähiten siksi, että kumpikin kirjailija tuntuu protestoivan hivenen liikaa. '

s. 161

Minulle teoksen suurinta antia oli ehdottomasti kuitenkin tuo kirjallisuustietous mitä se jakoi. Olen pitkään pelännyt venäläisiä klassikkoja (kukapa meistä ei olisi) ja vasta aivan viime vuosina olen uskaltautunut tutustumaan Pasternakin Tohtori Zivagoon ja Turgenevin Metsamiehen muistelmiin, kuitenkin jättäen ne Isot teokset vielä hyllyn odottamaan. Jotenkin ne valtaiset henkilömäärät ja kymmenet eri nimet samalle henkilölle ovat vain kuulostaneet täysin ylivoimaiselta yhdistelmältä niiden tuhannen sivun setteihin mitä olisi tarjolla. Varmasti nämä vaativatkin oman lukuhetkensä, mutta toisaalta nyt Groskopin innostamana haluaisin kyllä yrittää. Hänen vahva palonsa näitä teoksia kohtaan paistoi niin vahvasti läpi, vaikka myös ne luku-urakoiden haasteet on tuotu rehellisesti esiin. 

 

Toisaalta tuo kynnys tarttua näihin klassikoihin on myös madaltanut, sillä kiitos tämän teoksen pystyn nyt ymmärtämään näiden klassikoiden kontekstit huomattavasti paremmin. Pelkän juonireferaatin sijasta Groskop antaakin paljon taustatilaa, jossa hän pureutuu kirjailijoiden omiin elämiin ja kuinka niiden vaikutukset näkyvät itse teoksissa. Ilmeisesti kovin moni näistä suurista kirjailijoista ei ole kauheasti nauttinut elämästä. Kyllä ne pakkotyöleirit tai neuvostovalta opettavat kitkemään turhat haihattelut pois ja keskittymään stoalaiseen tiukkaan kuriin. Enpä ollut myöskään aiemmin tiennyt Dostojevskin ja Turgenevin syvistä riidoista tai Tolstoin sanoutuneen irti omista fiktiivisistä suurteoksistaan kuitaten ne ajanhukaksi sillä uskonnollinen moraalifilosofia oli oikeampi tie. 

Minusta tuntuu, että tämä oli teos johon olin täysin valmis rakastumaan, mutta silti se ei kuitenkaan loppupeleissä onnistunut lunastamaan paikkaansa sydämessäni. Groskopin oman venäläisen identiteetin etsinnän tarina kulki kirjallisen matkan mukana keventämässä, mutta silti koin että ottikohan hän nyt hiukan liikaa tilaa itselleen. Samoin koin teoksen nimen alaotsikon olevan harhaanjohtava, sillä varsinaisia syvällisiä elämänoppeja ei näillä sivuilla ollut tarjolla. Oikeastaan tarkistin vasta nyt mistä hyllystä tämä teos löytyy kirjastosta, ja silloin minulle selvisi, että olettamani venäläistwistisen self help teoksen sijasta tämä on oikeaoppisesti sijoitettu kirjallisuushistorian puolelle, minne se kyllä kuuluukin. Sain siis hiukan erilaisen lukukokemuksen kuin odotin, mutta siitä huolimatta olen iloinen, että tartuin tähän Groskopin teokseen. Venäläiset klassikot vaikuttavat nyt nimittäin siintävän paljon lähempänä ja innokas klassikko lukukärpänen onkin tainnut jo purra minua. 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Kirjojen kuisketta, Lintusen kirjablogi, Siniset helmet, Kirjakaapin kummitus, Ja kaikkea muuta ja Kirjoista ja muista 

Kvanttivaras - Hannu Rajaniemi

Kirjan nimi: Kvanttivaras (The Quantum Thief)
Sarja: Kvanttivaras #1
Kirjoittaja: Hannu Rajaniemi, suomentanut Antti Autio
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 440 
Mistä: Omasta hyllystä

 

' Vankilan asukit toistavat kerta toisensa jälkeen erästä peliteorian perussovellutusta, johon etenkin taloustieteilijät ja matemaatikot ovat mieltyneet. Pelin muoto vaihtelee: toisinaan pelaajat ovat loputtomalla kilparadalla toisiaan kohti kiitäviä kuljettajia, joiden on viime hetkellä päätettävä, kääntyäkö pois vastustajan tieltä vai törmätäkö suoraan tätä päin. Toisinaan he ovat juoksuhautoihin juuttuneita sotilaita, jotka tarkkailevat toisiaan rintamalinjojen välisen alueen poikki. Joskus arkontit palauttavat pelin perinteisimpään muotoonsa. Silloin pelaajat muuttuvat vanhan ajan vangeiksi, joita kylmäkatseiset miehet kuulustelevat ja joiden on valittava vaikeneminen tai toverinsa pettämisen väliltä. Tänään pelivälineenä ovat revolverit. Huomisesta en välitä. '

s. 9

 

 Jean de Flambeur on mestarivaras ja huijari, jonka teot ovat kaikkien tietämiä, mutta itse mies on kaikille mysteeri. Hän vaihtaa sujuvasti ulkonäköään, historiaa ja rotuaan kuin paitaa eikä mikään tehtävä ole hänelle ylitsepääsemätön - kunnes hän jää kiinni. Rangaistuksena hänet on passitettu dilemmavankilaan, jossa kuolemattomat mielet ja vanginvartijat arkontit kehittelevät peliteorian eri sovelluksista pelejä vangeille ja heidän kopioilleen. Näissä peleissä kuolema tuntuu liiankin todelliselta, eikä eri pelivariaatioille näy loppua. 

Eräänä päivänä naapurisellin nuori nainen kuitenkin murtautuu ulos vieden Jeanen mennessään. Tämä Mieli-niminen soturinainen tarjoaa Jeanelle mahdollisuutta suorittaa yksi keikka vastineeksi vapaudestaan. Ikävä kyllä dilemmavankilassa vietetyt vuodet ovat kuluttaneet mestarivarkaan identiteetin Jeanin mielestä, joten aivan aluksi hänen on ensin löydettävä itsensä. Heidän matkansa käy siis kohti Marsin Oublietten kaupunkia, jonne Jean on tallentanut menneisyytensä. Homma ei kuitenkaan ole aivan helppo, sillä mistä ihmeestä edes aloittaa etsintä, sillä näitä tietoja ei ole ollut tarkoitus kenenkään toisen löytää. Varsinkaan kun Mieli hengittä koko ajan niskaan monitoroiden Jeanen tekemisiä.

Toisaalta Oublietten kaupungissa osuu myös harrastelija etsivä Isidor, joka auttelee kaupungin järjestyksenvalvojia Tzaddikeja erityisen ongelmallisissa pulmissa. Myös Isidorin ja Tzaddikien polut tulevat risteämään yllättävin tavoin Jeanin ja Mielen tutkimusten kanssa. Eihän Lupinmainen herrasmiesvaras voi luopua tyylistään.

 

' Oublietten kadut liikkuvat ja muuntuvat jatkuvasti niitä kannattelevien robottilaattojen irrottuessa kaupungin virrasta ja liittyessä siihen jälleen jossain muualla. Nimensä mukaisesti Sinnikäs bulevardi kuitenkin putkahtaa aina jostain esiin. Bulevardia reunustavat kirsikkapuut, ja siitä erkanee pienempiä katuja ja kujia, jotka johtavat Labyrintiksi kutsuttuun kaupunginosaan. Labyrintti kätkee sisäänsä lukemattomia salaisuuksia. Siellä on puoteja, jotka saattaa löytää vain kerran. Niissä voidaan kaupitella vaikka kuningaskunnan aikaisia leluja, vanhan Maan tinarobotteja tai sammuneita zokujalokiviä, jotka ovat pudonneet taivaasta. Siellä on ovia, jotka näyttäytyvät vain, jos tietää oikean tunnussanan tai on syönyt edellisenä päivänä tiettyä ruokaa tai on rakastunut. '

s. 82

 

Kvanttivaras on todellista scifin ilotulitusta. Oli kuin Rajaniemi olisi kahminut kaiken mahdollisen yhteen muodostaen siitä kuitenkin tajunnanräjäyttävän kokonaisuuden. Oublietten kaupunki tosiaan liikkui erinäistä robottijalkojen avulla muuttaen jatkuvasti muotoaan. Kaupungissa oli myös yhteinen ulkomuisti johon kaikki tallentui ja asukit pystyivät säätelemään yksityisyys asetuksilla kuka näkee mitäkin. Aivan kuin eräänlainen internet mutta vain muistoilla! Aika oli myös kirjaimellisesti rahaa ja asukkaat oikeastaan vain mieliä, jotka herätetään uudestaan henkiin eri kehoissa. Isidorin tyttöystävä on puolestaan zokuja, jotka pitävät kaikkea pelinä ja rakentavat virtuaaliulottovuuksia. Unohtamatta tietenkään erinäisiä antimateriamoottoreita avaruusaluksissa ja nano-ohjuksia. Ja tässä oli vain aivan minimaalinen pintaraapaisut kaikesta siitä mitä nämä kannet pitävät sisällään!

 

Muistan yrittäneeni lukea Kvanttivarkaan sen ilmestyessä kymmenen vuotta sitten. Tuolloin yläasteikäisenä nämä scifielementit menivät minulta aivan yli hilseen ja pidin teosta aivan järkyttävän raskaana. Nyt kuitenkin uskaltauduin antamaan Rajaniemen trilogian avausosalle uuden mahdollisuuden ja onneksi annoin! Olen huomannut lukutottumusteni kääntyneen yhä vahvemmin sisältämään fantasiaa ja scifiä, ja Rajaniemen teoksessa ei sen kanssa kyllä pihtailtu. Heti ensimetreiltä oli kovat scifilasit päässä, kun erilaisia fysikaalisia termejä singahteli ympäriinsä ja tarina aloitettiin aikamoisella rytinällä. Ei pidä kuitenkaan säikähtää liikoja, sillä Jeanin identiteetin etsintää, varkauksia ja kiehtovat miljööt pitävät kyllä otteessaan, vaikka jokaista termiä ei täysin sisäistäisikään. Matematiikan ja teoreettisen fysiikan tohtorina Rajaniemi on kuitenkin ottanut scifi scenestä kaiken ilon irti, ja ainakin tämä maallikko oli aivan myyty. Ainut miinus on, että seuraavaa osaa ei enää löydykään omasta hyllystä.

 

 ' Havainto on pysäyttävä - aivan kuin joku väittäisi, ettei Marsin painovoima olekaan tasaiset 0,6 g:tä tai että aurinko on juuri painunut lopullisesti mailleen. Siitä huolimatta ajatus sopi mysteerin hiljalleen hahmottuvaan muotoon kuin valettu. [- -] Kun mahdottomat seikat jätetään pois laskuista, jäljelle jää totuus, oli se kuinka uskomaton hyvänsä. '

s. 214 

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Tarukirja, Ruusun nimi, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kujerruksia, Kaiken voi lukea!, Savannilla, Kirjaretket, Mimun kirjat, Himen kirjava elämä, Anna minun lukea enemmän, Pauline von Dahl ja Eniten minua kiinnostaa tie

 

Helmen sisar - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Helmen sisar (The Pearl Sister)
Sarja: Seitsemän sisarta #4
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2017, suomennos 2019
Sivumäärä: 724 
Mistä: Siskolta lainassa

 ' Ja siinä minä nyt olin, samassa tilanteessa kuin vuotta aiemminkin, kun olin istunut sisareni vieressä turistiluokassa matkalla maapallon toiselle puolelle Thaimaahan. Paitsi tällä kertaa Tähti ei ollut mukana, enkä paennut kohti jotakin uutta vaan pois vanhasta... '

s. 16

 

Seitsemän sisarta -sarjan neljännessä osassa pääsemme seuramaan Celaeonin eli CeCen matkaa juurilleen kuolleen adoptioisänsä miljardööri Papa Saltin jättämien vihjeiden saattelemana. CeCe on elänyt koko elämänsä lähes symbioosissa hiljaisen adoptiosisarensa Tähden kanssa. Kuuden sisaren joukossa he saivat tukea ja turvaa aina toisistaan CeCe:n toimiessa heidän molempien äänenä. Nyt Tähti on kuitenkin irrottautunut ja lähtenyt kulkemaan omia polkujaan jättäen CeCe:n ensimmäistä kertaa elämässään ihan yksin. Kun taidekoulussakin opettajat eivät tunnu ymmärtävän CeCe:n taidetta, on hän useammassakin mielessä lukossa. Irtiotto Thaimaan paratiisirannoille on siis paikallaan. Thaimaassa hän kohtaakin omalla lailla komean muukalaisen, mutta miten käy kun CeCe:n tulisi jatkaa matkaansa Australian mantereelle selvittämään juuriaan. 

Vuonna 1906 Edinburghissa elää puolestaan 18-vuotias köyhän papin tytär Kitty McBride. Kittyssä on kuitenkin äitinsä puolelta aristokraattista verta, joten kun kaupungin rikas rouva McCrombie on lähdössä pitkälle laivamatkalle Australiaan sukuloimaan, ottaa hän Kittyn mukaan seuraneidikseen. Mikä mahdollisuus tämä onkaan tuolle köyhälle tytölle, sillä Australia on todellinen mahdollisuuksien maa! Ainakin perheen mielestä, vaikka Kitty onkin haaveillut ammatin opiskelusta kotimassan. Australiassa Kitty saa kuitenkin ympärilleen useammankin kosijaehdokkaan, mutta minkä tien hän valitsee? Ja mikä onkaan hänen yhteytensä CeCe:en?

 

' Seinillä oli vaikka kuinka paljon erilaisia kuvia Seitsemästä sisaresta. Täpliä, pitkiä siveltimenvetoja ja merkillisiä hahmoja, joiden avulla taiteilijat olivat kuvanneet tyttöä ja "vanhusta", Orionia, joka ajoi heitä takaa taivaalla. Minua oli aina nolottanut, että olin saanut nimeni omituisen kreikkalaisen myytin ja valovuosien päässä taivaalla olevan tähtisikermän mukaan, mutta sinä päivänä se sai minut tuntemaan itseni erityisen tärkeäksi ja ylpeäksi. Oli kuin kuluisin sinne ja minulla olisi sinne aivan erityinen yhteys. Alicessa tunsin olevani kuin Seitsemän sisaren temppelissä. '

s. 395-396 

 

Helmen sisar herättää henkiin Australialaisen yhteisön niin 1900-luvun alussa kuin nykyaikana. Kittyn ympäristön sekä hänen palvelijansa Camiran mukana aboriginaalien historiaa tuodaan lukijalle tutuksi. Tämä alkuperäiskansan karu kohtelu ja orjan arvoinen asema kahlittuna ilman palkkaa työskennellessä oli kauheata kuultavaa. Saati sitten aborginaalin ja vaaleaihoisen yhteisten lapsien ryövääminen uskonnollisiin orpokoteihin! Itseasiassa tästä kaupungin kulttuurisesta sekoituksesta sekä helmenkalastusalankin karuudesta tuli mieleen viime vuona lukemani Cattonin Valontuojat, jota voin myös lämpimästi suositella Uuden-Seelannin ja Australian kultakuumesta kiinnostuneille. 

 

Toisaalta aboriginaalien historiaa ei kuvattu vain kurjuuden kautta vaan myös heidän kertomaperinnettä sekä taidetta käsiteltiin läpi teoksen. Olihan CeCe:kin taiteilija, joka etsi omia juuriaan ja taidesuuntaansa. Itseasiassa teoksen inspiroimana oli pakko googletella minkälaista tuo perinteikäs pistemaalaustyyli on ja pakko sanoa, että se viehätti kyllä minun esteettistä silmääni paljonkin. Näin sitä aina oppii uutta!

 

 Helmen sisarta aloittaessani pohdin hiukan, että mitä uutta annettavaa tällä sarjalla enää olisi. Riley onnistui kuitenkin herättämään kiinnostukseni viemällä tarinan Thaimaan ja Australian majesteettisten luontojen helmaan. Molemmissa rinnakkaiskertomuksissa tuli myös sykähdyttävää sananvaihtoa ja intensiteettiä kun romanttisia suhteita rupesi muodostumaan. Olin kuin liimattuna teoksen ääreen, ja koin että nyt taitaa olla käsissä paras osa sarjasta tähän asti. Kunnes jotakin tapahtui. Tuo vaivalla luotu jännite vain annettiin lopahtaa eikä vain toisessa vaan molemmissa tarinan tasoissa. Oltiin vielä lähes alkumetreillä, mutta teoksen paras anti oli jo takanapäin. Tietysti Kittyn elämänmenoa helmenkalastuskaupungissa sekä CeCe:n etsintää sukulaisistaan jatkui edelleen, mutta jotakin jäi ikävä kyllä uupumaan. 

Alun suurien odotusten jälkeen Helmen sisar jäi loppujen lopuksi vain aika keskinkertaiseksi viihdekirjallisuudeksi. Mahdollisuuksia sillä oli vaikka mihin, mutta jännite ei vain pysynyt kasassa. Tuttuun tapaan Rileyn teos käänsi kyllä sivuja vinhaa tahtia yli 700 sivusta huolimatta. Töissä on nyt ollut aika intensiivistä, joten tällainen viihdeteos oli juuri oikeata mitä väsyneet aivoni kaipasivat paikkaamaan arjen hektisyyttä. Harmi vain että tuo eksoottinen maasto ei riittänyt nostamaan tätä teosta massasta. Kyllä sen huomaa, että nämä Rileyn sarjan kertomukset noudattavat aika pitkälti samaa kaavaa teoksesta toiseen, vaikka lokaatio muuttuukin luoden aina pienen erilaisen twistin tarinaan. Ainakin lukija tietää mitä tilaa, kun tarttuu Rileyn Seitsemän sisarta sarjaan.

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Seitsemän sisarta

2. Myrskyn sisar 

3. Varjon sisar

 

Muualla luettu: Elämää väripaletilla, Elämä on ihanaa, Kirjarouvan elämää ja Kirjanmerkkinä lentolippu 

 

Syytettyjen sali - Hilary Mantel

Kirjan nimi: Syytettyjen sali (Bring up the Bodies)
Sarja: Cromwell #2
Kirjoittaja: Hilary Mantel, suomentanut Kaisa Sivenius
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2012
Sivumäärä: 500  
Mistä: Kirjastosta

 
' Boleyneista ei pidä kukaan, paitsi Boleynit itse. Kyse ei ole vain siitä, että he ovat päässeet valtaan muiden kustannuksella, vaan siitä, miten he sen tekivät, vailla mitään politesse. He ovat osoittaneet halveksuvansa kaikkia oman verkostonsa ulkopuolisia. Loukanneet muiden tunteita ja väheksyneet heidän perintöoikeuttaan. Nostaneet ihmisiä esiin, käyttäneet heitä ja hylänneet sen jälkeen. Tavalla tai toisella yli puolet hovista kantaa heille kaunaa, yli puolet hovista ja maa käytännössä kokonaan. '
s. 244
 
Syytettyjen sali jatkaa siitä mihin Susipalatsi jäi. Katariina Aragonialainen on syrjäytetty 24. avioliittovuoden jälkeen ja hiukan alemmasta aatelistosta Boleyn tyttö Anne on noussut uudeksi kuningattareksi. On vuosi 1535 ja Anne on ollut kuningattarena jo kaksi vuotta, mutta onnistunut synnyttämään vain yhden tyttären - Elizabethin.  Annen oikukkuus ja vallanhimo ovat ruvenneet vaikuttamaan Henrik VIII tunteisiin, kun perillistäkään ei ala kuulua. Metsästysretkillään kuningas onkin ruvennut kulkemaan ilman vaimonsa hovia vain läheisimmät miehet mukanaan. Tällaisella matkalla Henrikin tie vie Seymourien Susipalatsiin, jossa siveä ja arka Jane on Boleynin Annen täysi vastakohta. Olisiko perillisen puute sittenkin merkki Jumalan tyytymättömyydestä? Voisiko Jane olla vastaus hänen ongelmiinsa?
 
Juopon sepän poika Thomas Cromwell on onneksi kuninkaan oikeana kätenä edelleen. Järjestettyään Henrikin ensimmäisen avioliiton mitätöinnin ja Annen noston valtaan, on Cromwellin asema hovissa vankkumaton. Cromwell on se henkilö, jonka kanssa Henrik keskustelee. Cromwell on myös se henkilö, jonka näpeissä ovat kaikki hovin langat. Aivan kuin hämähäkki hän kutoo itselleen verkkoa Englannin mahtavimpien sukujen joukossa. Hän voi olla huonoa sukua, mutta harva uskaltaa nousta tätä lainopillista ja taloudellista mahtimiestä vastaan. Kuningas haluaisi siis uuden vaimon? Kyllä Cromwell tietää mistä naruista vedellä, jotta asiat saadaan taas kuninkaan haluamalle tolalle. 
 
' - Kuulehan, hän sanoo, - sen jälkeen kun neuvottelu- ja kompromissitie on kuljettu loppuun, kun olen lujasti päättänyt tuhota vihollisen, niin tuhon on oltava nopea ja täydellinen. Ennen kuin edes vilkaiset viholliseni suuntaan, sinulla pitää olla hänen nimensä syytekirjeessä, satamat lukittu, vaimo ja ystävät ostettu, perijä suojeluksessasi, rahat kassaholvissasi ja koira tottelemassa sinun vihellystäsi. Ennen kuin hän aamulla herää, sinulla pitää olla kirves kädessäsi. '
s. 433
 
Tämä on tarina siitä, kuinka Cromwell onnistui jälleen takapiruna järjestämään Boleynin surullisen kuuluisan kohtalon. Historiaa ei voi muuttaa, mutta Mantel herättää sen kyllä eläväisesti eloon. Cromwell on mies, joka kykenee pitkäjänteiseen ajatteluun. Hän on mies, joka voi hautoa vuosia kostoa valmistellen asemiaan, kunnes on aika iskeä. Hän on mies, joka pystyy ohjailemaan jopa itse kuningasta - edes tämän tajuamatta sitä! Mantelin henkilöt ovat monitahoisia ja mikään ei ole aivan niin selkeätä kuin aluksi voisi luulla.
 
Mantel on kirjailija, joka on tehnyt todella hatunnoston arvoisen suorituksen kuvaillessaan Henrik VIII ajan Englantia antaen äänen usein helposti sivuosaan jääville eli kuninkaan neuvonantajille, jotka ovat kuitenkin ne kuiskuttavat äänet ja lankoja vetelevät tahot olleet hovissa. Vaikka siis ahminkin Mantelin teosta pitäen sitä loistava suorituksena historiallisesta romaanista, en voi suositella sitä varauksetta. Mantelin kirjoitustyyli on tietyllä tapaa toteava ja henkilöitä riittää vaikka kuinka monen sivun luetteloon. Kevyeksi tätä rupeamaa ei voi siis sanoa. 

  
Itse nautin suuresti historian lukemisesta erityisesti romaanimuodossa. Se inspiroi minua  tutustumaan aiheeseen lisää myös fakta puolella, mutta samalla jättää vahvemman muistijäljen kuin pelkkä tietokirja pystyisi. Tässäkin teoksessa Mantel on todella herättänyt henkiin Henrik VIII vaimosotkut ja Cromwellin sen kaiken takana. Voi sitä juonittelujen määrää hovissa! Alun nimiluettelolle ja sukupuille tuli kyllä käyttöä, sillä henkilöitä vain tuotiin estradille ilman sen suurempia tarkennuksia kehen tämä liittyikään ja minkälaisia aiempia suhteita tässä onkaan ollut taustalla. Kiehtovia hetkiä oli kuitenkin jälleen luvassa, vaikka teos ehtikin kattaa vain vajaan vuoden ajanjakson päättyen 1536 vuoden kesään. Tällä kertaa myös Mantelin tekstiin oli helpompi lähteä mukaan, joten jään innolla odottamaan millaista valtapeliä on luvassa tässä Cromwellista kertovassa trilogian päätösosassa.
 
' Mutta ritarien aika on ohi. Pian sammal jo peittää turnajaiskentät. Nyt on koittanut rahanlainaajan aika, ja röyhkeän kaapparikapteenin. Pankkiiri kokoontuu pankkiirin kanssa, ja kuninkaat ovat heidän juoksupoikiaan. '
s. 183 
 
Tähdet: 4 / 5
 
Muut sarjasta lukemani osat:
1. Susipalatsi
 
Muualla luettu: Tuijata, Eniten minua kiinnostaa tie, Nenä kirjassa ja Booking it some more 

Huijarin oppipoika - Anniina Mikama

Kirjan nimi: Huijarin oppipoika

Sarja: Taikuri ja taskuvaras #2

Kirjoittaja: Anniina Mikama

Kustantaja:Wsoy

Julkaisuvuosi: 2019

Sivumäärä: 408

Mistä: Kirjastosta

 

' Sotilaan juostessa alas kivikkoista rinnettä hänen päänsä sisällä takoi vain yksi ajatus. Tämä on protokollan vastaista. Tämä on virhetilanne. ' 

s. 9

 

Kaukaisessa tulevaisuudessa sotilasandroidi kieltäytyy täyttämästä tehtäväänsä. Hän kaappaa telekopterin ja jättää sotatantereen taakseen. Turvallisin piilopaikka on menneisyys, jossa nykyaikainen teknologia on vielä vuosisatojen päässä, joten sinne hän ottaa suunnan. Vuoden 1829 Krakovassa puolestaan viisitoistavuotias Wiktor erää nuoruuttaan katselleen taikashowta ja haaveillen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Eräänä yönä hän lähtee seuraamaan tähdenlentoa, joka syöksyy maahan aiheuttaen kohtalokkaan räjähdyksen.

Wiktor käy lähellä kuolemaa, mutta jokin suojeli häntä räjähdyksen suurimmilta iskuilta. Hänen elämänsä ei kuitenkaan koskaan palaa ennalleen, sillä Wiktor halvaantuu vyötäröstä alaspäin. Onneksi maanteitä kiertelevä Seweryn on myös sattunut paikalle. Hän tekee Wiktorille liikkumista helpottavan pyörätuolin ja ottaa tämän oppipojakseen kellosepäksi. Kellojen korjauksen ohessa Wiktor ja Seweryn myös paneutuvat korjaamaan salassa Wiktorin pelastanutta eräänlaista ihmismäistä konetta. Pian Wiktor, Seweryn ja androidi Tom ovatkin erottamattomat, mutta menneisyyden kaiut saattavat heidät seikkailuun kuin toiseenkin.

 

' - On sanottava ystäväni, että olen onnekas, kun olen saanut tavata sinut.

- Onnen käsite on minulle outo, mutta tiedän mitä tarkoitat. Te kaksi olette ensimmäiset kohtaamani ihmiset, jotka kutsuvat minua ystäväksi. En tiedä vielä, mitä se merkitsee, mutta se on minulle... arvokasta. Se on jotakin, jonka haluan säilyttää, tapahtuipa mitä hyvänsä. '

s. 176 

Tässä sarjan toisessa osassa ollaan palattu ajassa 60 vuotta taemmas eli aikaan ennen Minaa ja taikurishowta. Huijarin oppipojassa Mikama on päättänyt valottaa miten Taikurista ja taskuvarkassta tutut Tom ja vanha kärttyisä pyörätuolissa oleva Wiktor ovat tavanneet toisensa. Saamme jo välähdyksiä Tomin ajasta, joka ei anna kovin mairittelevaa kuvaa tulevasta. Pääpaino on kuitenkin 1800-luvun alun Krakovassa, jossa nuori Wiktor painii nuoruuden ihastustensa kanssa kuten kuka tahansa teini. Mitä nyt hänellä sattuu olemaan parhaana ystävänä tulevaisuuden sotilasandroidi, joka vasta opettelee kuinka olla itse ajatteleva ihminen eikä vain käskyjä silmittömänä noudattava kone. Aikamoinen parivaljakko siis kyseessä.

Lähtöasetelmat olivat siis kunnossa, mutta jotenkin Huijarin oppipoika ei onnistunut lunastamaan suuria odotuksiani. Tarinalla kesti todella kauan lähteä kunnolla liikkeelle, sillä nuoresta Wiktorista puuttui tietty särmä, joka olisi tehnyt hänestä kiinnostavan päähenkilön. Löhrin Sakkiautomaatti kirjastakin tuttu shakkia pelaava kone kyllä piristi alun sivuja, mutta sen jälkeen jäin vain odottamaan milloin Tom saataisiin kunnolla näyttämölle piristämään keitosta. Jo heti kättelyssä oli myös hiukan liiankin selvää ketkä ovat niitä tarinan pahiksia ja ketkä hyviksiä. Ensimmäisessä osassa Mikama osasi pitää lukijansa jännityksessä ja tuoda suuria paljastuksia aivan tarinan loppumetreillä, mutta tällä kerta moista taiturointia ei ikävä kyllä ollut tarjolla. 

Odotin oikeastaan koko teoksen läpi, milloin päästään seuraamaan niitä Tomin ja Wiktorin taikashowta, mutta harmikseni kirjan fokus olikin vain heidän tapaamisessaan eikä kiertolaiselämässä. Loppua kohden Tom pääsi onneksi hiukan isompaan rooliin, mutta ne lumoavat hetket edellisen osan mekaanisista showsta jäivät uupumaan. Vaikka kellojen mekaniikka on ihan mielenkiintoista niin se ei aivan riitä saamaan lukijaa haukkomaan henkeään. Ei Huijarin oppipoika varsinaisesti huono ole, mutta odotukseni olivat vain huomattavasti korkeammalla monien kehuttua tätä kotimaista nuortensarjaa. Luin myös vastikään toisen kotimaisen fantasiasarjan aloitusteoksen Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia, joka tuntui tasokkaammalta ja raikkaammalta. Eli tietyltä peilaukselta ei voinut välttyä. Monet ovat toisaalta sanoneet, että Taikuri ja taskuvaras sarjan viimeinen osa oli se joka tyhjensi potin, joten jään odottamaan olisiko näin myös minun tapauksessani. Kokonaisuutena Huijarin oppipoika oli siis ihan viihdyttävä teos, mutta ei räjäyttänyt tajuntaa.

Tähdet: 3 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Taikuri ja taskuvaras

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Lukujonossa, Yöpöydän kirjat, Todella vaiheessa, Kirjoihin kadonnut, Bibbidi Bobbidi Book, Kirjahilla ja Siniset helmet