Ihmisruumis - Paolo Giordano

Kirjan nimi: Ihmisruumis (Il corpo umano)
Kirjoittaja: Paolo Giordano, suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2012, suomennos 2014

Sivumäärä: 334

Mistä: Omasta hyllystä

' "Kai siellä leirissä on baari?" hän kysyy Cedernalta. Huutaen.

"Ei."

"Entä kuntosali?"

"Ei sitäkään."

"No kai sentään edes pingispöytä?"

"Et ole näemmä vielä tajunnut. Me olemme menossa paikkaan, jossa ei ole vittu yhtään mitään." '

s. 46

 

Helikopteri lentää kohti hiekan valtaamaa tukikohtaa. Uusi italialaiskomppania on saapumassa Afganistanin karulle maaperälle. Jokaisella on omat syynsä lähteä komennukselle. Luutnantti Egitto, tukikohdan lääkäri, on lääkekoukussa, sillä hän koittaa kovasti unohtaa menneisyyden traumansa. Ylivääpeli Renéllä on historiaa itsensä myymisestä, kunnes sattuu vahinko, joka saa hänen tunne-elämänsä solmuun. Alikersantti Cederna ylpeilee kovuudellaan ja haluaisi päästä erikoisjoukkoihin ampumaan jokaisen talebanin. Epävarma korpraali Ietri puolestaan hakee itsenäisyyttä ylisuojelevan äidin helmoista. Zampieri puolestaan kamppailee uskottavuutensa kanssa naisena miehisessä sotamaailmassa.

Sota talebaneja vastaan on käynnissä. Pyssyseikkailujen sijasta komppania viettää enimmäkseen aikaansa tukikohdassa. Ietri ihailee machoa Cedernaa ja haluaisi oppia häneltä kuinka olla mies. Kokonainen nauta teurastetaan mahat sekoittavin seurauksin. Kaikenlaista tukikohdassa siis tapahtuu arkisista askareista jäyniin, mutta enimmäkseen on rauhallista. Kunnes tilanne kiristyy ja komppanian on aika lähteä operaatiolle vihollismaaperälle. Kuinka tämä sekalainen seurakunta pärjää? Jokaisella on jo saapuessaan omat ristinsä kannettavanaan. Komennuksen jälkeen he tuskin ovat ainakaan ehyempiä.

' Mutta mitä hän voisi kertoa? Kaikki aiheuttaisi äidille vain kärsimystä. Että ruoka on paljon pahempaa moskaa kuin hän on antanut ymmärtää. Että hän on ihastunut naiseen, sotilaaseen kuten hänkin, mutta tämä pitää häntä pikkupoikana. Että huomenna heillä alkaa operaatio talebanien hallitsemalla alueella, ja häntä pelottaa niin että on paskantaa housuihinsa. Että tänä aamuna, kun hän näki irti sahatun pään, hän alkoi voida huonosti ja melkein oksensi aamiaisensa, ja nyt hän näkee kasvot edessään aina kun sulkee silmänsä. Että välillä hänellä on tyhjä ja surullinen olo ja hän tuntee olevansa vanha, niin, vanha kaksikymmenvuotiaana, eikä usko lainkaan että oli pienenä ihana. Että kaikki pitävät häntä pahnan pohjimmaisena, eikä hän ole löytänyt mitään, mitä oli toivonut, eikä enää edes tiedä mitä etsii. Että hän rakastaa ja kaipaa äitiään, että äiti on hänelle kaikkein tärkein, ainoa. Hän ei voi sanoa edes sitä, sillä hän on nyt aikuinen mies ja sotilas. '

s. 197

Giordanon uutuus Jopa taivas on meidän on saanut nyt paljon positiivista julkisuutta, joka heijastui myös kirjaston valtaisina varausjonoina. Päätinkin siis aloittaa tutustumiseni tähän kehuttuun italialaiskirjailijaan hänen edellisestä teoksesta, joka sattui löytymään minulta hyllyä lämmittämästä. Teos oli myös sinänsä osuva, sillä Afganistanin tilanne on jälleen kärjistynyt ja taleban noussut takaisin valtaan.

Ihmisruumis koostuu kolmesta osasta, joissa ensimmäisessä kuvataan sotilaiden tavallista arkea tukikohdassa. Toisessa osassa lähdetään kuitenkin muurien ulkopuolelle suorittamaan operaatioita ja viimeisessä osassa käsitelläänkin kuinka kukin reagoi noihin kokemuksiin. Giordanon teos on ennen kaikkea uppoaminen sotilaiden psyykkeeseen toiminnan sijasta. Se antaa äänen sotilaille ja sille millaista rintamalla on oikeasti nykyaikana. Vastakkaisten aserintamien sijasta on pidettävä vahtia kapinallisliikkeiden omatekoisien pommien varalta. Paljon tulee sotilaiden nähtyä eikä näitä traumaattisia kokemuksia ole helppo purkaa. Tuska padotaan sisälle. On pakko koittaa selviytyä osoittamatta heikkoutta. Ilman joukkoasi et ole mitään.

Tämä traaginen sotakuvaus italialaisesta komppaniasta oli teos, josta olisin halunnut pitää. Sen aihe on koskettava ja tulisi päästä iholle. Jostain syystä en kuitenkaan päässyt teoksen kanssa samalle aaltopituudelle. Henkilöitä ja vaihtuvia kertojia tuntui olevan auttamatta liikaa, niin että kehenkään ei oikein ehtinyt kiintyä ja tutustua pintapuolista syvemmin. Henkilöiden tarinat ja omat kamppailut toivat liikaa pirstaleisuutta kerrontaan. Punainen lanka purkautui liian moneen suuntaan hukaten Giordanon sanoman. Sota on kammottavaa ja traumatisoivaa. On hienoa että Giordano on tarttunut tähän aiheeseen ja tuonut sen keskiöön sotilaiden psyykeen. Harmi vain, että toteutus ei tällä kertaa tehnyt sen suurempaa vaikutusta ainakaan tähän lukijaan.

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Reader, why did I merry him?, Eniten minua kiinnostaa tie, Nannan kirjakimara, Lukuneuvoja, Yksi luku vielä..., Donna mobilen kirjat, Elämä on ihanaa, Mari A:n kirjablogi, Luetut, Lukemattomat, Luettua, Savannilla ja Kirjamuistikirja 

No Rules Rules: Netflix and the Culture of Reinvention - Reed Hastings & Erin Meyer

Kirjan nimi: No Rules Rules - Netflix and the Culture of Reinvation
Kirjoittaja: Reed Hastings & Erin Meyer
Kustantaja: Penguin

Julkaisuvuosi: 2020

Sivumäärä: 272

Mistä: Omasta hyllystä

' But if Netflix wasn't a family, what were we? A group of individuals looking out for ourselves? That definitely wasn't what we were going for. After a lot of discussion Patty suggested that we think of Netflix as a professional sports team. [- -]

On a pro baseball team, the players have great relationships. These players are really close. They support one another. They celebrate together, console one another, and know each other's plays so well that they can move as one without speaking. But they are not a family. The coach swaps and trades players in and out throughout the year in order to make sure they always have the best player in every position. '

s. 169

 

Netflix on yritys, jonka me kaikki tunnemme. Harvemmalle on ehkä kuitenkaan tuttua, että kun Reed Hastings ja Marc Randolph perustivat tämän yrityksen 1997 sen bisnesidea oli DVD:iden vuokrauspalvelu postin välityksellä. Hyvin kaukana siis siitä mitä Netflix on nykypäivänä. Olosuhteet ovat muuttuneet sitten 1997 ja Netflix on onnistunut mukautumaan innovaatioillaan aina uuteen tilanteeseen. Nykyään sen liikevaihto on jo yli 25 miljardia dollaria. Tässä teoksessa toinen Netflixin perustaja ja nykyinen toimitusjohtaja Reed Hastings yhdessä työkulttuureihin paneutuneen professori Erin Meyrin kanssa käyvät läpi minkälainen on tuo Netflixin poikkeuksellinen työkulttuuri ja kuinka se on johtanut Netflixin menestystarinaan.

Äkkiseltään monet Netflixin kulttuurin toimintatavat voivat kuulostaa hyvin niskakarvat nostattavilta verrattuna perinteiseen yritysten toimintaan. Netflixissä ei nimittäin kerry laisinkaan lomia, palautteet annetaan kaikien edessä suorana puheena ja kuka vain joka tekee työnsä hyvin mutta ei erinomaisesti voidaan koska vain irtisanoa - kultaisen kädenpuristuksen saattelemana. Netflixin kulttuurin peruspilarit ovatkin: 1) rakentaa talenttien yhteisö eli sisältää vain A luokan työntekijöitä, sillä yksikin vain hyvä laskee koko tiimin tasoa. 2) Lisätä avoimuutta tarjoamalla paljon suoraa kehittävää palautetta joka tilanteessa, jotta turhat korrektiussäännöt eivät estä talentteja kehittymästä. 3) Vähentää kontrollia aluksi poistamalla turhaa säännöstelyä ja luottaa että työntekijät itse osaavat pitää tarvitsemansa määrän lomaa ja arvioida mikä on kohtuullinen tapa matkustaa työnantajan piikkiin. Kontrolia vähennetään myös päätöksenteossa, jossa asiantuntijat saavat viimeisen päätös- ja allekirjoitusvallan kun ylhäältä on vain annettu raamit ja tavoitteet.

' Why did everyone keep quite when they saw Reed piloting the ship into the Qwikster storm?

Part of the reason is our natural human desire to conform. There's funny candid-camera-style video that shows three actors riding an elevator with their faces turned toward the back, away from the door. A woman enters the elevator and, at first, she looks confused. Why are these people facing the wrong way? But then, slowly, although she obviously thinks what they are doing is weird, she also starts to turn around. Humans are much more comfortable when going along with the herd. In many areas of life, this is not bad. But it may push us to go along with or even activly support an idea that our instinct or experience tells us is crazy. '

s. 141-142

Viimeksi kun työpaikallamme oli lukupiiri Hansenin Collaboration ei vedonnut minuun sitten mitenkään. Tällä kertaa, vaikka en edes päässyt varsinaiseen lukupiiri tapaamiseen, päätin silti lukea koko kirjan loppuun, sillä tämä Netflixin tarina oli sen verran kiehtova. Meyerin yleiset näkökulmat ihmistoiminnasta tukivat hienosti Hastingsin kertomaa tarinaa. Esimerkiksi yllä oleva lainaus ihmisten laumakäyttäytymisestä kyllä osui ja upposi ajankohtaisuudellaan. Kuinka haastava onkaan ollut kääntää perinteinen hierarkkinen toimintamalli, joka on omaksuttu lähes kaikkiin yrityksiin ja tehdä jotain aivan erilaista. Toisaalta omaksumalla vain yhden palasen lopputulos ei olisi kovin nättiä, sillä vasta yhdessä nämä osaset tukevat toisiaan luoden kulttuurin, joka kannustaa innovaatioihin ja luottaa työntekijän omaan vastuuseen.

Yleisesti en siis tykkää lukea bisneskirjoja, sillä usein tuntuu, että niiden sanoman voisi tiivistää tehokkaaseen artikkeliin. Tässä oli kuitenkin sopivassa suhteessa konkreettisia tarinoita ympäri Netflixin organisaatioita samalla peilaten tätä käytäntöä myös teoriaan. Kiehtovaa vähän ravistella sitä yleistä toimintatapa olettamaa. Moniin työpaikkoihin tämä kulttuuri ei varmasti sopisikaan, mutta mielenkiintoista silti kurkistaa Netflixin menestystarinan konepellin alle. Mikä olikaan se salainen resepti, jolla Netflix siivitti itsensä moiseen asemaan markkinoilla.

Tähdet: 4 / 5

 

Kuun sisar - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Kuun sisar (The Moon Sister)

Sarja: Seitsemän sisarta #5
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020

Sivumäärä: 773

Mistä: Siskolta lainassa

' Sisareni olisivat ilman muuta sanoneet, että olin hullu eristäytyessäni sinne ja että minun pitäisi viettää enemmän aikaa ihmisten - mieluiten soveliaiden miespuolisten kumppaneiden - seurassa, mutta sellainen ei houkutellut minua. Luonnon keskellä tunsin olevani elossa, aistini herkistyivät ja minusta tuntui että kohosin irti maasta ja muutuin osaksi maailmankaikkeutta. Kinnairdissa sisäinen minäni, jonka kätkin ulkomaailmalta, saattoi puhjeta kukkaan ja kasvaa, sillä siellä saisin joka ikinen aamu herätessäni lahjaksi tämän lumotun laakson. '

s. 36-37

 

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjassa on seuraavaksi vuorossa Tiggyn tarina. Tiggy on ottanut juuri vastaan työn Skotlannin syrjäseuduilta Kinnairdin kartanosta, jossa hänen vastuullaan on kotiuttaa harvinaisia metsäkissoja tiluksille. Työta ei ole paljon, mutta tilanhoitaja Calin kanssa puuhaillessa ei tule tylsää. Saapahan myös työnantaja Charlie aikaiseksi jokusen sydämentykytyksen. Eläimet ja luonto ovat kuitenkin ne alueet, joissa Tiggy on elementissään. Hän on aina ollut hiukan erilainen. Tiggyllä on eräänlainen vaisto, jonka kautta hän tuntee maailmankaikkeuden. Hän on oppinut piilottamaan tämän osan itsestään, sillä nykymaailmassa sitä pidettäisiin vain humpuukina. Adoptioisä Papa Saltin kirjeessä kuitenkin kerrotaan hänen periytyneen Espanjan mustalaisten Sacromontesta voimakkaiden näkijöiden suvusta. Ehkä tuolta yhteisöstä hän löytäisi oman paikkansa universumista?

Vuonna 1912 Sacromonten paahtavan auringon alla syntyy palavasieluinen tyttölapsi. Tuolla kallioluolissa asuu romaniyhteisö, jotka näkevät Alhambran ja Granadan kaupungin alapuolellaan, olematta kuitenkaan osa varsinaista valkoisten payojen yhteiskuntaa. Syntynyt tyttö on Lucía ja hän on kuin tulta ja tappuraa. Jo pikkutyttönä hän omaksuu romaniyhteisön tulisen flamencon rytmin. Hänen askeleitaan saattelevat suuremmat voimat. Tästä tytöstä on tuleva suuri ja tunnettu flamencotaiteilija, mutta matka huipulle on kaikkea muuta kuin helppo.

' Sinä iltana Meñique pani Lucían ankaralle koetukselle. Hän aloitti pettävän hitaasti, mutta polkaisi yhtäkkiä jakaa, huudahti: Olé! ja aloitti niin vauhdikkaat arpeggiot, että Lucíankin jalkojen oli vaikea pysyä mukana. Yleisö taputti, hurrasi ja tömisteli, kun molemmat taiturit yrittivät kilvan lyödä toisensa laudalta, toinen sormiaan ja toinen jalkojaan käyttämällä. Lucía muuttui tanssivaksi dervissiksi, kuumaksi ja kiihkeäksi tanssinpyörteeksi, ja lopetti vasta kun Meñique löi kitaransa kieliä viimeisen kerran, pudisti päätään ja nousi kumartamaan Lucíalle. '

s. 396

Ahh kuinka ihanaa oli taas pitkästä aikaa sukeltaa Rileyn takuuvarman viihdesarjan pariin. Edellistä osaa Helmen sisarta lukiessa rupesin tuntemaan jo pientä väsymystä sarjan toisintoa kohtaan. Päätinkin tuolloin pitää pienen tauon ja se ehdottomasti kannatti, sillä nyt olin taas täysin uudella innolla seuraamassa Tiggyn ja Lucían elämäntarinoita. Viimeiset päivät ovat olleet aika kuormittavia, joten oli ihana vain laittaa aivot narikkaan ja upota Tiggyn vetävän tarinan vietäväksi. Oli aivan kuin olisi päässyt lämpimän ystävän syleilyyn. Tämä oli juuri sitä mitä tarvitsin.

Tällä kertaa tarinassa vahvasti mukana kulkeva hengellisyys ja romanien mystiikka oli myös aivan mahtava lisä. Kaikkea ei tarvitse uskoa sellaisenaan, mutta koin hyvin kauniina tuon Tiggyn luontosuhteen. Helposti nykyaikana tulee eriytyneeksi luonnosta, joten oli rauhoittavaa lukea tuosta ylisukupolvellisesta yhteydestä ja tradioista. Kipuilin hiukan taas sen kanssa, kuinka on epäuskottavaa, että sisarukset sattuvat aina loistamaan samoissa asioissa kuin esivanhempansa, mutta ehkä sen avulla ollaan haluttu korostaa noita sukulaissuhteita. Tulisieluinen ja uhmapäinen Lucía ei kylläkään ollut lempeän Tiggyn kanssa luonteiltaan samankaltaisia...

Kuten sarjan muissakin osissa pelkän sukujuurien etsinnän ja hiukan romanttisuudenkin lisäksi kirjassa myös kuvataan vahvasti tuota kulttuuria ja aikaa mihin se sijoittuu. Romanien asema toisen luokan kansalaisina, jotka on heitetty syrjään kallioasumuksiinsa ilman juoksevaa vettä tai muita mukavuuksia, oli minulle uutta espanjan historiasta vielä 1900-luvulta. Ildefonso Falconesin Paljasjalkaisessa kuningattaressa kylläkin kuvattiin mustalaisten vainoja 1700-luvulla. Toinen mielenkiintoinen historiallinen osa oli Espanjan sisällisota, josta musikanttipiirit eivät halunneet tietää mitään, sillä politiikkahan on hirvittävän tylsää. Kuitenkin lehdet kertoivat karua tarinaa, kunnes Espanjaan ei ole enää turvallista jäädä. Sansomin Talvi Madridissa teoksessa valotettiin tuota aikaa vielä vahvemmin, mutta hyvin sen vainot kävivät myös selväksi Lucían perheen kautta.

 

Kuun sisar oli oikeastaan aika nappivalinta sen hetkiseen lukutarpeeseeni. Se on Rileyn muiden kirjojen tavoin sivumäärästään huolimatta hyvin helppolukuista ja otteessaan pitävää kerrontaa. Tiggy oli raikkaan erilainen päähenkilö ja niin Espanjan kuin Skotlannin miljööt toivat hienot lisänsä tarinaan. Tietyt hiukan liiankin epäuskottavat romantiikka käänteet voi siis antaa anteeksi. Tämä teos ei ollut tajuntaa räjäyttävä, mutta oikein mainio genrensä edustaja. Nyt jään taas innolla odottamaan milloin olisi sopiva hetki tarttua sarjan kuudenteen osaan!

 

' Luota vaistoosi, Tiggy, se ei petä koskaan. '

s. 25 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Seitsemän sisarta

2. Myrskyn sisar

3. Varjon sisar

4. Helmen sisar

 

Muualla luettu: Elämä on ihanaa, Kirjarouvan elämää, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjan jos toisenkin ja Tuulen havinaa 

 

Hytti nro 6 - Rosa Liksom

Kirjan nimi: Hytti nro 6
Kirjoittaja: Rosa Liksom

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2011

Sivumäärä: 187

Mistä: Kirjastosta

 

' Moskova painautui maaliskuun kuivassa pakkasillassa kyyryyn, suojeli itseään jäisen, punaisena laskevan auringon kosketukselta. Tyttö nousi junan häntäpään viimeiseen makuuvaunuun, etsi hyttiään, hyttiä numero kuusi, ja hengitti syvään. [- -] Tämä juna veisi hänet karkotettujen asuttamien kylien, Siperian avointen ja suljettujen kaupunkien halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. '

s. 7

 

On suomalainen tyttö, joka on opiskellut Moskovassa. On ollut rakkaus, joka ei kutenkaan nouse tytön mukana junaan. Tyttö on yksin. Lähdössä kohti Mongoliaa läpi Siperian ulkomaalaisilta kiellettyjen kylien. Viime hetkellä junan hyttiin numero 6 astuu kuitenkin kaalikorvainen venäläinen mies. Mies on karski, Neuvostoliiton karaisema tapaus. Hän on jättänyt mustasilmäisen vaimonsa ja nuoren poikansa Moskovalaiselle asemalaiturille. Mies on menossa töihin Mongoliaan. Jollainhan on roponsa ansaittava ja siellä ei ainakaan ole vaimoa mäkättämässä jaloissa.

 

Alkaa junamatka läpi 80-luvun Neuvostoliiton. Hytti on pieni ja ahdas. Mies puhuu ja kertoo elämästään. Kerrankin hänellä on kuuntelija, joka ei pääse pakoon, vaikka haluaisikin. Juna pysähtyy erinäisissä kylissä. Veturikin vaati aina paikoin parin päivän levähdystä ennen seuraavaa lumista etappia. Neuvostoliiton syrjäseutujen elämänmeno tulee tutuksi. Paikoin tyttö muistelee mielessä menneitä. Mies taas puhuu ääneen ajatuksiaan. Matka on pitkä.

 

' Tämä ei ole enää Moskovaa: lumen alle sortunut talo, villinä huojuvaa pakkasen jäätämää mäntymetsää, nietoksen peittämä aukea, kinosten alle jäätynyt lauha höyry, pimeys, yksittäinen pieni hirsitalo valkoisen aavan keskellä, pihalla hoitamaton omenapuu, tönkkölumista sekametsää, huviloiden lauta-aitoja, ränsistynyt puinen vaja. Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaana loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvien, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan. '

s. 9

 

Nyt kun Liksomin teoksen filmatisointi on saanut menestystä aina Cannesia myöten päätin, että on viimein minunkin aika tutustua tähän entiseen Finlandia-palkinnon voittajaan. Muistan tuolloin kymmenen vuotta sitten siskoni suhtautuneen tähän teokseen nihkeästi. Hän ei pitänyt siitä alkuunkaan. Minulla itselläni ei myöskään ole ollut mitenkään tajuntaa räjäyttäviä kokemuksia Finlandia voittajista (Hurmeen Niemeä lukuun ottamatta), joten olin hiukan skeptinen, kun aloitin tämän matkan läpi Neuvostoliiton.

Odotin jotakin aivan kammottavaa inhorealistista kerrontaa, mutta sen sijaan ajauduinkin mukaan karuun Neuvostoliiton junamatkaan. Olen vasta viime aikoina ruvennut lukemaan enemmän Neuvostoliittoon sijoittuvaa kirjallisuutta. Miehen lapsuudesta tulikin mieleen Kähkösen Graniittimiehen katulapset. Pasternakin Tohtori Zivago puolestaan henki maaseutukylien köyhyydessä. Kaikista vahviten kerronta toi mieleen Sofi Oksasen teokset, sillä myös Liksom on tavoittanut jotakin hyvin tarkkaa Neuvostoelämän kuvauksessaan. Aivan kuin tuo aika ja ohivilistävät kaupungit olisivat olleet siinä edessä ja nenään olisi kantautunut votkan ja homeen tuoksut. Kihlattuni lukee puolestaan juuri Nobel-palkitun Solzenitsyn Gulag - Vankileirien saaristoa. Tuo teos pitää myös ehdottomasti lukea jossain välissä. Osuvasti myös Tytölle kerrotaan junamatkalla näistä Neuvostoliiton pakkotyöleireistä ja siitä, kuinka kuka vain voitiin todistaa syylliseksi.

 

' - Kirov oli Leningradin suuri päällikkö, jonka Stalin keihästi. Ensin lahdataan viholliset yhdessä liittolaisten kanssa, sitten liittolaiset ystävien kanssa, sitten ystävät. Loput arvotaan. Syyttömiä ei ole. Ihminen on aina tyytymätön johonkin ja se paljastuu. Syyllinen löytyy ja syykin vuorokauden sisällä pidätyksestä. Muistakaa se. '

s. 40 

 

Oliko teos karu - Ehdottomasti! Toistettiinko hiukan liian monta kertaa vittu - Juu-u. Oliko tytöllä epämukavaa matkakumppaninsa seurassa - Eiköhän. Jotenkin silti tätä kahta kohtalon yhteen heittämää hyvin erilaista ihmistä oli mielenkiintoista seurata. Erityisesti miten heidän keskinäinen dynamiikkansa myös kehittyi uusien kylien aina vilahtaessa ohi. Jotakin erityistä tuossa venäläisessä miehessä oli, mikä piti tarinan mielenkiinnon yllä. Hän oli karski ja yököttävä härskeine ehdotuksineen. Mutta silti hän oli jollain tasolla kiehtova romaanihenkilö. Miksi hänestä oli tullut tuollainen? Oliko se Neuvostoliiton karun elämänmenon seurausta, jossa kukin vain koitti selviytyä tavallaan. Vai vaikuttivatko taustalla syvään juurtuneet vääristyneet sukupuoliroolikasvatukset. Ainakin katu oli tullut hänelle tutuksi. Neuvostoliitossa ei ollut helppo elää ja selviytyä. Ei ihme, että elämästä oli lopulta tullut yhtä votkaa ja vittua.

Sen suuremman juonen sijasta Liksom on keskittynyt kuvaamaan hetkiä. Noita tuokioita, joilla tavoittaa Neuvostoliiton syrjäseutujen kurjuuden ytimet. Jotenkin Turgenevin Metsämiehen muistelmia teoksen kuvailut tulivat mieleen, sillä siinäkin keskityttiin paikoin vain pysähtymään ja kuvailemaan ympäröivää luontoa ja maailmaa. Mihinkään ei ole kiire. Liksomin tarina viipyilee kuin tuo juna konsanaan. Itse teos puhuu puolestaan. Varsinaista juonta ei siis tarvita.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Elämä on ihanaa, Kirsin Book Club, Jokken kirjanurkka, Kirjarikas elämäni, Nannan kirjakimara, Järjellä ja tunteella, Amman luetut, Opus eka, Villasukka kirjahyllyssä, Koko lailla kirjallisesti, Kirjamielellä, Lukukausi - kirjallisia elämyksiä, Mimun kirjat, Kaiken voi lukea!, Tarukirjat, INAhdus, Bibliofiilin päiväunia, Paljon melua kirjoista, Karkutie, Kirjavia mielikuvia, Oksan hyllyltä, Tänään luin ja Annelin lukuvinkit 

Lähikaupan nainen - Sayaka Murata

Kirjan nimi: Lähikaupan nainen (Konbini ningen)
Kirjoittaja: Sayaka Murata, suomentanut Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Gummerus

Julkaisuvuosi: 2016, suomennos 2020

Sivumäärä: 126

Mistä: Kirjastosta

 

' "Irasshaimase!"

Kohotin ääneni samalla tavalla kuin äsken, kumarsin ja otin korin vastaan.

Niin pääsin ensimmäistä kertaa osaksi maailmaa. Minä todellakin synnyin sinä päivänä uudelleen. '

s. 22

 

Keiko on japanilaisen lähikauppa konbinin myyjä. Ainut poikkeuksellinen seikka tässä asiassa on se, että Keiko on ollut tuon samaisen konbini liikkeen myyjä jo kahdeksantoista vuotta. Kaikki muu henkilökunta ja tuotteetkin ovat jo ajansaatossa vaihtuneet, mutta ei Keiko. Keiko aloitti liikkeessä opiskelujen ohessa ja edelleen hän tekee samaista osa-aika työtä. Japanilaisessa yhteiskunnassa tämä aiheuttaa kummastusta, sillä pitäisihän jo 36-vuotiaana olla vakituisessa hyvässä työssä tai omata perhe ja lapsia, jotta nainen voisi olla arvokas osa yhteiskunnan rattaita.

 

Toisaalta Keiko on aina ollut hiukan erilainen. Yhteiskunnan sanattomat käytösnormit ovat olleet hänelle haastavia. Miksi kuollutta lintua tulisi itkeä? Mitä väärää on lopettaa tappelu lapiolla sen sijaan että odottaisi opettajaa? Hänen vanhempansa eivät tiedä mitä tehdä tyttärensä kanssa, joka ei vain tunnu sopeutuvan. Keiko yrittää kyllä kovasti miellyttää ja toimia oikein. Ehkä juuri sen takia konbinissa on hänen niin hyvä olla. Siellä kaikkeen on toimintaohjeet eli viimein Keiko kokee, että osaa toimia juuri niin kuin pitääkin. Hän elää ja hengittä konbinin tahtiin. Harmi vain, että kaikki muut tuntuvat painostavan häntä löytämään oikean työn tai vähintäänkin aviomiehen.

 

' En itsekkään tiennyt, miksi mikään muu työpaikka ei tullut kyseeseen. Konbinissa oli täydelliset toimintaohjeet kaikkiin tilanteisiin. Vaikka pystyin muuttumaan myyjäksi, en edelleenkään tiennyt, miten olla tavallinen ihminen ohjeiden ulkopuolisessa maailmassa. '

s. 23 

 

Voi Keiko! Miten maailma voikin olla niin kapeakatseinen, että jo lapsena Keiko on joutunut oppimaan piiloutumaan ohjeiden taakse. Unohtamaan omat maailman ihmetyksensä, vain jotta hän pystyisi operoimaan tässä monimutkaisessa käytösnormiviidakossa, jossa ei edes monin paikoin ole mitään järkeä. Miksi meiltä kaikilta odotetaan tiettyä lammasmaista samanlaisuutta? Ja jos sitä poikkeaa, olet lauman hylkiö ja saat ulkopuolisen, erilaisen leiman. Jokaisen tulisi saada olla omanlaisensa yksilö eikä joutua piilottelemaan itseään. Keiko ihmettelee ns. ulkopuolisen silmin noita nykymaailman oletettuja normeja, jotka meille on iskostettu jo lapsena, niin että emme osaa edes kyseenalaistaa niitä enää. Olikin kiehtovaa nähdä kuinka eri tavalla näitä voi tulkita, kun joku tarkasteleekin asioita eri lähtökohdista.

Lähikaupan nainen herätti siis pienestä koostaan huolimatta paljon ajatuksia. Lähikauppa oli Keikon turvasatama ja tarkoitus elämälle, sillä minnekään muualle hän ei vain tuntunut sopivan. Hän jopa opetteli työtovereidensa kaltaista pukeutumis- ja puhetyyliä tietoisesti, jotta osaisi käyttäytyä oikein myös muuten. Toisaalta kyllähän ympäröivät ihmiset vaikuttavat meihin kaikkiin, tosin enimmäkseen nämä muutokset ovat tiedostamattomia. 

 

Itse teksti soljui toteavalla tyylillään eteenpäin, jossa Murata on tuonut hienosti esiin Keikon erilaisuuden kuitenkaan alleviivaamatta tai kauhistelematta sitä. Keiko on vain Keiko ja näin hän ajattelee. Tuo juonen yksi ihmissuhdekiemura oltaisiin ehkä voitu karsia, sillä se tuntui rikkovan hiukan liiaksi muuten seesteistä konbini arkea. Mielestäni Keiko olisi riittänyt. Konbinin arkea ja toimintaa oli myös nautinnollista seurata. Hieno ja tärkeä teos joka tapauksessa nykyajan odotuksista ja tiukoista raameista. Ehkä kaikkea ei todellakaan tarvitsisi lokeroida ja ahtaa samaan muottiin.

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Ruusun nimi, Kahvikissan kirjahylly, Bibbidi Bobbidi Book, Tuijata, Sivuhenkilö, Yöpöydän kirjat, Sallan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, Ja kaikkea muuta, Lukijatar, 100 kirjaa, Kirjahilla, Karlan kirjahylly, Kirjoihin kadonnut, Luetut, lukemattomat, Lukulaiffi, Mitä luimme kerran, Kirjojen keskellä, Kirjat ja tunteet, Kirjareppu ja Eniten minua kiinnostaa tie

 

Valon tanssi - Terry Pratchett

Kirjan nimi: Valon tanssi (The Light Fantastic)
Sarja: Kiekkomaailma #2
Kirjoittaja: Terry Pratchett, suomentanut Marja Sinkkonen
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1986, suomennos 2001
Sivumäärä: 232
Mistä: Kirjastosta

' Suuri Kaksonen, joka suurilla, hitailla räpylöillään kuljettaa tähtien kiillottamaa kuortaan vaivalloisesti galaktisessa yössä, selässään koko Kiekon paino. Yhtä suuri kuin maailma. Yhtä vanha kuin Aika. Yhtä kärsivällinen kuin tiiliskivi.

Itse asiassa filosofit ovat ymmärtäneet kaiken päin honkia. Suurella kaksosella on nimittäin erinomaisen hauskaa.

Suuri Kaksonen on koko universumin ainoa olento, joka tietää tarkalleen, minne se on menossa.

Filosofit ovat tietysti väitelleet vuosien ajan Suuren Kaksosen mahdollisesta määränpäästä, ja he ovat usein ilmaisseet huolensa siitä, etteivät ehkä koskaan saisi selvyyttä asiaan.

Asia selviää heille noin kahden kuukauden kuluttua. Ja sitten heillä vasta onkin aihetta huoleen... '

s. 5-6

 

Valon tanssi jatkaa siitä mihin edellinen osa Magian väri jäi. Kyyninen velho Rincewind ja turisti Kakskukka tietoisine matkalaukkuineen ovat aikamoisessa kiipelissä. Omituiset voimat ovat kuitenkin liikkeellä. Kahdeksan suurloitsua, tai nykyään seitsemän sillä yksi  asustelee tyytyväisesti Rincewindin päässä velhon vastustuksesta huolimatta, sisältävä kirja Octavo on alkanut käyttäytyä poikkeuksellisesti. Pian myös syy selviää, sillä taivaalle ilmestyy punainen tähti, joka tulee lähemmäs päivä päivältä Kiekkomaailmaa kannattelevan tähtikilpikonnan lähestyessä määränpäätään räpylänveto kerrallaan. Tarkoittaako tämä väistämätöntä maailmanloppua? Tähtihulluus valtaa kansaa, mutta onko enää mitään tehtävissä?

Toisaalla velho Rincewind ja Kakskukka uskollisine matkalaukkuineen joutuvat jälleen jos jonkinmoisiin seikkailuihin. Kaikki velhot haluavat saada Rincewindin kiinni keinolla millä hyvänsä, sillä nuo kahdeksan mahtiloitsua saattavat olla ainut pelastus koko maailmalle. Loitsulla ja siten Rincewindillä on kuitenkin toisenlaiset suunnitelmat. He päätyvät pakomatkallaan kohtaamaan niin lumottuja puita, kivipaaseja lennättäviä druideja, vanhoja sankareita, uinuvia peikkoja ja tähtihulluuden valtaamia kaupunkeja. Unohtamatta tietenkään kahvittelua sympaattisen Kuoleman kanssa ja lumottuja myymälöitä joiden metafyysinen olemassaolo on täysi kysymysmerkki kaikille osanottajille.

 

' Varsinkin nuoremmat velhot selittivät alinomaan, miten oli jo korkea aika, että magia esittäisi itsensä uudessa valossa ja kohentaisi julkista kuvaansa, ja miten heidän pitäisi lopettaa kaikenlainen puuhastelu vahapalasten ja luunsirpaleiden kanssa ja järjestää ennemmin koko homma asianmukaisesti organisoidulle pohjalle, johon kuuluisi tutkimusohjelmia ja paremman luokan hotelleissa pidettyjä kolmipäiväisiä konferensseja, missä he voisivat esitelmöidä aiheesta kuten "Geomantian tulevaisuudennäkymät" ja "Seitsemän peninkulman saappaiden rooli hyvinvointiyhteiskunnassa". [- -]

Toisentyyppisten velhojen mielestä moinen haihattelu katoaisi kyllä ajan myötä kuin suolistokaasun purkaus aavikolle ' 

s. 26 

 

Pratchettin Kiekkomaailma on kyllä herkullinen fantasia-sarja. Töissä oli todella hektinen viikko ja kaipasin sen vastapainoksi jotakin, joka veisi ajatukset aivan muualle. Siihen tarpeeseen Pratchettin hulvaton fantasiasatiiri upposikin kuin kuuma veitsi voihin. Jaksan edelleen ihmetellä, miten Pratchett onkin onnistunut upottamaan menevään fantasiatarinaan niin paljon osuvia parodioita myös nykymaailman ilmiöistä. Velhojen maailmassa esimerkiksi vanhat tavat ovat saamassa kyytiä kun sanat organisaatiokaavio, muistiot ja kokousten asialistat ovat saamassa jalansijaa vallanhimoisen Trymonin avulla. Tehokkuusajattelua siis peliin ja hylätään kaikki turhat härpäkkeet. On nimittäin tullut aika tehdä organisaatiouudistus! Toisaalta druidit reboottasivat valtaisaa kivipaasi tietokonettaan eivätkä halunneet kuullakaan Kakskukan almanakasta, joka olisi tarjonnut valmiina kaikki halutut tiedot. Säännötkin oli luonnollisesti luotu tässä Kiekkomaailman yhteiskunnassa laadittaviksi eikä suinkaan noudatettaviksi. Myöskin tähtihulluuden aikaansaama kansan liikehdintä oli pelottavankin osuvaa...

Jo Kiekkomaailman ensimmäinen osa Magian väri teki minuun vaikutuksen toivottomine velhoineen ja kaikkea ihmettelevineen turisteineen. Ihastuin tuolloin jo ikihyvin tietoisesta päärynäpuusta veistettyyn matka-arkkuun, ja tässä osassa tätä loistavaa persoonaa syvennettiin vielä lisää! On se mielenkiintoista kuinka tavara, joka ei omaa lainkaan vuorosanoja, voi olla noin valovoimainen osa teosta. Pratchettin kerronta on myös kehittynyt, sillä ensimmäinen osa koostui irrallisista novelleista, kun taas tällä kertaa koko teoksessa oli kantava juoni, vaikka useampi erillinen seikkailu sen sisään mahtuikin. Luonnollisesti tohellusta riitti kuitenkin taas yllin kyllin ja fantasiakliseillekin naureskeltiin.

 

Kokonaisuus toimi siis oikein hyvin herkullisine henkilöineen ja uskomattoman tarkkanäköisine absurdeine maailmoineen. Kaiken kruunasi tosiaan vielä tuo Pratchettin tarkkaan sivaltava kieli ja hersyvä kerronta. Siis täydellistä aivot narikkaan ja menoksi lukemista, mutta silti niitä aivosolujen perukoita kutittelevaa kirjallisuutta! Toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pääsemme seuraamaan Rinchewindin ja matkatavaran seikkailuja, sillä olen täysin peruuttamattomasti rakastunut tuohon omapäiseen kaksikkoon.

 

' "Et kai sinä suinkaan ole puu?" aina vain tiukasti eteenpäin tapittava Rincewind kysyi.

"Älä nyt ole hölmö. Puut eivät osaa puhua."

"Suo anteeksi. Minulla vain on ollut vähän vaikeuksia puiden kanssa viime aikoina, siinä kaikki. Tiedät varmaan, millaista se joskus on."

"En oikeastaan. Minä olen kivi." '

s. 119-120 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Magian väri

 

 Muualla luettu: Books by Taru ja Valopolku

Suon villi laulu - Delia Owens

Kirjan nimi: Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing)
Kirjoittaja: Delia Owens, suomentanut Maria Lyytinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos 2020

Sivumäärä: 414

Mistä: Kirjastosta

 

' Polun ja tien risteyksessä äiti katsoi aina taakseen, kohotti toistä kättään ja huiskutti valkealla kämmenellään, ennen kuin kääntyi soisten metsien ja osmankäämilaguunien lomitse mutkittelevalle reitille, joka vuoroveden salliessa johdatti kenties aina kylälle asti. Mutta tänään äiti vain jatkoi horjuvin askelin matkaa uurteista polkua pitkin. Hänen pitkä hahmonsa vilahteli vielä metsän siimeksessä, kunnes lehvien seasta erottui enää kaistale valkeaa huivia. Kya pinkaisi paikkaan, josta avautui näkymä tielle, sillä kyllä äiti nyt sentään sieltä vilkuttaisi, mutta hän ehätti sinne nähdäkseen enää välähdyksen sinisestä kapsäkistä - jonka väri ei lainkaan sopinut metsän sävyihin - kunnes sekin katosi kokonaan. Hänen rinnassaan tuntui paksun, liejuisen mudan paino, kun hän palasi portaille odottamaan.'

s. 14

 

Pohjois-Carolinan rannikolla sijaitsee marskimaata. Se on ei kenenkään maata, jonne valkoinen roskasakki on paikoin rakentanut hökkeleitään upottavalle ja kostealle maanpohjalle. Täällä villin luonnon keskellä elää myös Kya perheineen. Kovin kummoinen perhe ei tosin ole, sillä sodassa traumatisoituneen juopon isän nyrkkejä saa milloin kukin väistellä. Yksi toisensa jälkeen kaikki perheenjäsenet, ensin äiti, sitten sisarukset, lähtevät pitkin polkua koskaan palaamatta. Seitsemänvuotias ja koulun välttänyt Kya joutuu opetelemaan huolehtimaan itsestään, sillä viimein myös isä ei palaa juomismatkaltaan. 

Kyasta kasvaa erityislaatuinen nuori tyttö. Hänen ainoat ihmiskontaktinsa ovat värillinen bensapumpun pitäjä Jumpin sekä välillä rämeelle seikkaileva poika Tate. Muuten Kya elää ja hengittää luonnon mukana. Hän seuraa tulikärpästen paritteluriittejä ja keräilee linnuilta pudonneita sulkia. Hän osaa liikkua huomaamatta ja hävittää jälkensä niin että kukaan ei tiedä hänen tarkkailevan. Hänen sisällään palaa aina välillä kaipuu ihmiskontaktiin, mutta samalla tunne erilaisuudesta on liian vahva. Kya on yhtä luonnon kanssa. Rämeen eläimet ja linnut ovat hänen toverinsa.

Toisessa ajassa vuonna 1969, Kyan jo ollessa kahdenkymmenen puolessavälissä, läheisen kaupungin kultapoika ja entinen pelinrakentaja Chase Andrews löydetään suolta palotornin juurelta tippuneena kuolemaansa. Paikallista seriffiä tapaus epäilyttää, sillä miten koko paikalta ei löydy yhtä ainuttakaan sormen- tai jalanjälkeä - ei edes Chasen. Pian kaupungissa kuiskitaan jo murhasta. Syypäänä on pakko olla sen marskimaalla elelevä omituinen Rämelikka, josta kerrotaan jo muutenkin alkukantaisia turinoita. Varsinkin kun huhun mukaan naistenmies Chasella olisi joskus ollut jopa vispilänkauppaa tuon villipedon kanssa.

 

' Hänen kokoelmansa kehittyivät, noudattivat järjestelmällistä jaottelua luokan, suvun ja lajin mukaan; luiden kulumien perusteella myös iän mukaan; sulan pituuden perusteella koon mukaan; tai sitten hienovaraisimpien vihreän sävyjen mukaan. Tieteen ja taiteen voimat kietoutuivat yhteen: väreistä, valosta. lajeista, elämästä punoutui tiedon ja kauneuden mestariluomus, joka täytti hänen mökkinsä joka nurkan. Hänen maailmansa. Niiden keskellä hän kasvoi - köynnöksen runkona - yksin, mutta kooten kaikki ihmeet yhteen. '

s. 168-169 

 

Voi minkä menit Owens tekemään, kun kirjoitit tämän kauniin ja sykähdyttävän tarinan! Teoksen ympärillä on ollut aikamoista hypeä, joten odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla, mutta silti Suon villi laulu onnistui yllättämään minut positiivisesti. Sen sivut soljuivat vaivattomasti eteenpäin kuin marskimaan yllä liitävät lokit. Tämä kaunis ja herkkä tarina otti minut lukijana lempeään syleilyynsä ihailemaan luontoa ja sen ihmeitä Kyan kanssa. Aivan huomaamatta tarina oli imaissut minut täysin pyörteisiinsä ja sivut olivatkin jo lähestymässä vääjäämätöntä loppua.  

 

Jokin tuossa Kyan omalaatuisessa luontosuhteessa lumosi. Hän oli omassa elementissään seurailemassa kauriiden kulkua ja tulkitsemassa veden virtausten tahtoja. Owensin luontokuvausta on kehuttu monin paikoin eikä suotta. Elämää tulvillaan oleva marskimaa astutetaan lukijan sydämiin. Olisipa maailmassa enemmän Kyan kaltaisia luontoa kunnioittavia ja siihen uteliaasti suhtautuvia ihmissieluja. Oli dragista seurata muiden ihmisten julmia ennakkoluuloja tätä pientä selviytyjää kohtaan. Hänelle ei kohtalo ollut jakanut samoja pelikortteja kuin muille, mutta jotenkin Kayan elämässä tuntui silti olevan enemmän sisältöä kuin pinnallisissa kylän tytöissä - ainakin jos Tatea on uskominen. 

Suon villi laulu on teos, jota voin lämpimästi suositella hyvien lukuromaanien ystäville. Siinä tuntui olevan palaset kohdillaan: oli koskettavaa kasvutarina ja lumoava miljöö. Aluksi pohdin onko tuo koko murhamysteeri sivujuonne edes tarpeen, mutta loppua kohden, kun nämä eri aikatasot viimein saavuttavat toisensa niin ymmärsin sen roolin osana tätä tarinankerrontaa. Mitään tajunnanräjäyttävää uusien ajatusten tulvaa tämä rauhallinen, herkkä ja paikoin naiivikin teos ei varsinaisesti tarjoa. Se on kuitenkin ylistyslaulu marskimaan luonnolle ja jokaisen omalle tavalle elää.

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book club, Kirsin kirjanurkka, Paljon melua kirjoista, Leena Lumi, Kirjareppu, Lumiomena, Ruusun nimi, Tuijata, Books, wine and nonsense, Kirjakaapin avain, Kirjoihin kadonnut, Amman lukuhetki, Kasoittain kirjoja, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus, Anna Vihervaarasta, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kirjarikas elämäni, Yksi luku vielä..., Lillin lukunurkka, Savannilla, Luetut kirjat -blogi,  Nannan kirjakimara, Kirjojen kuisketta, Annelin lukuvinkit, Kirjasähkökäyrä, Kirjan jos toisenkin ja Kirjahavahduksia