Kuolleet sielut - Nikolai Gogol

Kirjan nimi: Kuolleet sielut (Mjortvye dusi) 

Kirjoittaja: Nikolai Gogol, suomentanut Samuli Suomalainen

Lukija: Juha Uutela
Julkaisija: Saga Egmont

Julkaisuvuosi: 1842, suomennos 1882 ja äänikirja 2021

Kesto: 11h 48min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Tsaarinajan Venäjällä kaukana suurten kaupunkien humusta matkustaa kollegineuvos Tshitshikow. Metsissä hän matkustaa kieseillään ja uuteen maalaiskaupunkiin saapuessaan menee heti tervehdyskäynneille kaikkien silmäätekevien luokse. Tshitshikowilla on kyky saada toiset tuntemaan itsensä tärkeiksi ja siten hänet otetaan aina avosylin vastaan. Kutsuja illallisille riittää eikä pojallamme Tshitshikowilla ole huolen häivää.

 

Tshitshikowilla on kuitenkin eräs salainen missio matkoillaan. Hänen tavoitteensa on saada ostettua maaorjia. Eikä mitä tahansa maaoria vaan kuolleita sellaisia. Maanomistajillehan nämä ovat täyttä roskaa. He joutuvat maksamaan näistä kuolleista sieluista veroja, joten luulisi heidän olevan ikionnellisia Tshitshikowin ottaessa ne heidän vaivoiltaan. Hän kohtaakin jos jonkinlaista maanomistajaa, joista toiset pitävät Tshitshikowia suurena hyväntekijä, mutta toiset näkevät oivan mahdollisuuden tehdä kauppaa. Vaikka kauppakohde onkin epätavallinen niin kai silläkin jokin hinta on? Olihan tämä yksikin niin maanmainio seppä, että ei häntä nyt kuolleenakaan voi pilkkahintaan myydä! Kun huhut Tshitshikowin tekemisistä leviävät kaupungissa, lähtevät ne aivan laukalle. Kuka Tshitshikow oikeasti onkaan? Ja miksi hän ostelee kuolleita sieluja? Se selviä lukemalla tämän klassikkoromaanin.

 

Olin mieheni ystäväpiirin kanssa viettämässä iltaa, kun puhe kääntyi tähän Gogolin teokseen. Vaikka olenkin jonkin verran venäläisiä klassikoita lukenut kuten Tolstoita (tässä ja tässä), Dostojevskia (tässä, tässä ja tässä), Turgenevia, Pasternakia ja Bulgakovia, niin Gogolin tuotantoon en ollut lainkaan tutustunut. Näin tämä kirjahamsteri päättikin korjata tämän ammottavan aukon sivistyksestään ja tutustua Kuolleisiin sieluihin pikimmiten. Kuulostipa sen juonikin varsin kiehtovalta keskustelun pohjalta.

 

Gogol edustaa vanhempaa venäläistä klassikkokirjallisuutta. Siinä on paljon realismia, mutta sen lisäksi satiiri laulaa tsaarinajan ylimystölle, kauppiaille, pokkuroiville virkamiehille ja seurapiirirouville ja vaikka sun keille. En voinut olla hymähtelemättä huvittuneena kun kertoja, joka on siis varsin näkyvä kerronnassa, selitteli ummet ja lammet ihmisten kuvailun haasteista ja kuinka henkilöhahmot joutuvat nyt odottelemaan porstuassa, kun hän on nyt jäänyt tarinoimaan kyseisen uuden tuttavuuden historiikkia. Rakastin tuota kertojaääntä, joka sivalsi menemään lempeästi mutta tarkkanäköisesti. Voin vain kuvitella kuinka 1800-luvulla Gogol on varmasti kuohauttanut sivistyneistöä, sillä hän ei tunnu pitävän montaakaan asiaa pyhänä vaan satirisoi menemään nokkelalla kerronnallaan.

Ymmärrän tämän teoksen klassikkoasemaan nousun hyvin. Kuitenkin se ei noussut venäläisten klassikoideni parhaimmistoon. Tarinassa meni nimittäin hyvä tovi, että siitä sai otetta. Alkupuoliskon Tshitshikow tapaa vuorollaan eri maanomistajia ja joutuu erinäisempiin kommelluksiin. Jossain kohtaa sitä jo rupesi vähän uuvahtamaan tätäkö tämä koko teos on. Onneksi pian tuon tuntemuksen jälkeen tarinan rakenne muuttui, kun villit huhut Tshitshikowin henkilöstä ja hänen todellisista tarkoitusperistään pääsi liikkeelle. Lopussa vielä paljastattiin totuus Tshitshikowista, ja pakko sanoa, että sulavasta käytöksestään huolimatta en hänestä kauheasti välittänyt. Mutta eipä kertoja hänestä yritäkään kovin mukavaa kuvaa piirtää, ja itsetietoisesti toteaakin sen luultavasti ärsyttävän joitakin lukijoita. Ilmeisesti Gogolin oli tarkoitus kirjoittaa oma venäläinen vastineensa Danten Jumalalliselle näytelmälle, josta tämä olisi ollut helvetti ja seuraavissa osissa sitten olisi ollut parannuksen kokemista kiirastulessa. Nämä muut osat eivät kuitenkaan koskaan valmistuneet. Mielenkiintoista olisi ollut päästä lukemaan tuo kokonainen teossarja ja nähdä kehittyisikö Tshitshikow millaiseksi ihmiseksi sen myötä. 

 

Pakko myös todeta, kuinka hauska oli päästä kuulemaan tämä klassikko tuona 1800-luvun suomennoksena. Sanavalinnat olivat ihanan vanhahtavia ja siten oikein tunsi kuinka nyt historia havinoi ympärillä. Aina siis ei välttämättä ole tarve tehdä uusia suomennoksia. Näissä vanhoissakin on sitä ihanaa ajan patinaa.  Sitä oikeasti tuntee lukevansa klassikkoa.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Tekstiluola, Luetut, lukemattomat, Amman lukuhetki, Sanojen keskellä, Kujerruksia, Kaiken voi lukea!, Kirjakepponen, Satun luetut, There´s no such thing as too many books, Ankin kirjablogi, Annelin kirjoissa ja Kirjavinkit