Tie Myrskyluodolle - Anni Blomqvist

Kirjan nimi: Tie Myrskyluodolle (Vägen till Stormskäret) 

Sarja: Myrskyluoto #1

Kirjoittaja: Anni Blomqvist, suomentanut Björn-Christer Lindgren

Lukija: Anniina Piiparinen
Julkaisija: Gummerus

Julkaisuvuosi: 1968, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 5h 1min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Maija elää 1800-luvun Suomen saaristossa. Elämä on työntäyteistä. Asiat tehdään pitkälti oman perheen voimin. Maija on kuitenkin tyytyväinen. Onhan hänellä kuusi sisarusta ja vanhemmat joiden kanssa jakaa arkensa. Ja asuuhan saaressa myös pari komeaa nuorukaistakin, joita isosisko Annan kanssa katsellaan. 

 

Välillä myös saadaan vieraita muilta saarilta ja tällaisen vierailun matkassa saapuvat kalastaja Erke ja hänen Janne poikansa. Selkeästi morsianta ollaan Jannelle hakemassa, ja Anna olisi vanhimpana ensimmäisenä naimisiin menossa. Mutta Janne haluaakin Maijan. Maijan nuoruuden ihastukset murenevat, kun hänet päätetään naittaa tuolla kalastajalle syrjäiselle luodolle. Ajan kanssa hän kuitenkin kasvaa ajatukseen. Tämä on vasta alku, sillä lopussa nuoripari ottaa viimein suunnan tuonne karulle Myrskyluodolle, joka on heille kotisaareksi nimetty.

 

Olen pitkään pohtinut, että pitäisi tutustua tähän saaristolaiseen klassikkoon. En päässyt katsomaan Helsingin kaupunginteatterin musikaalia jokusen vuoden takaa, mutta ajatus jäi silti itämään. Nyt aika oli kuitenkin viimein kypsä ja ai että kuinka ihanan tunnelmalliselle matkalle pääsinkään nyt tuonne 1800-luvun saaristolaisarkeen. 

 

Blomqvist tietää selvästi mistä kirjoittaa, sillä niin elävältä ja aidolta hänen henkilöidensä elo tuntui. Tällaista olisi nuori Maija oikeasti voinut ajatella. Laskeskella päivänkakkarasta rakastaako, ja ujosti tarjoilla makkarapaloja vieraille. Kuinka paljon tuo nuori tyttö ehtikään kasvaa tämän lyhyen tarinan aikana. Historia oikein havisi näillä sivuilla, mutta puuduttavuudesta ei silti ollut tietoakaan. 

 

Varsin tiivis pakettihan tämä oli, sillä Myrskyluoto on viisiosainen sarja ja tämä vasta sen ensimmäinen osa. Ilmeisesti Maijan tarina tulee vielä riepottelemaan karulla Myrskyluodolla, mutta nyt vasta oltiin matkalla sinne. Silti meri oli läsnä, milloin eristämässä saaren muista ja milloin jännitettiin pääsevätkö purrella talonväen miehet enää kotiin asti. Aivan uskomatonta, kuinka sitkeitä ihmiset ovat olleet. Maija ja Jannekin vain lähtevät kohti Myrskyluotoa hirret mukanaan. Siellä pitääkin aluksi kokonainen asumus sitten pystyttää. Mitä rohkeutta! Palaan ehdottomasti tämän sarjan pariin, sillä pakkohan se on saada tietää miten heille käy. 

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muualla luettu: Tuijata, Kirjan pauloissa, Kirjahullun päiväkirja, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin avain ja Sivutiellä 

 

Aion nyt myös ensimmäistä kertaa ottaa osaa Kirjakimara blogin Kirjoja ulapalta haasteeseen, ja kyllähän Maijan tarina tuonne merellisten kirjojen joukkoon hyvin uppoaa. Katsotaan mitä muuta tässä vielä ehtiikään lukea, sillä aikaahan tässä haasteessa on peräti 30.9. asti. 

Haraldin äiti - Johanna Frid

Kirjan nimi: Haraldin äiti (Haralds mamma)
Kirjailija: Johanna Frid, suomentanut Sirje Niitepõld
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2023, suomennos 2024

Sivumäärä: 304

Mistä: Kirjastosta

' Lukittauduin vessakoppiin ja painoin otsan kaakeliin. Ääneni on pedagoginen: Et ole vankina. Sinua ei ole otettu panttivangiksi. Et ole helvetissä. Tuo, joka istui juuri pöytääsi jutustelemaan, ei ole paholainen. Paholaisella on pukinsorkka. Paholainen ei juo päärynäpillimehua. Haraldin äiti on aivan tavallinen nainen, joka haluaa tavata poikansa sen jälkeen, kun poika on viettänyt kuusi viikkoa huumevieroituksessa Norjan tuntureilla. Olennaisin kysymys oli, miksi minä olin siellä ja halusin tavata hänen poikansa sen jälkeen, kun poika oli viettänyt kuusi viikkoa huumevieroituksessa Norjan tuntureilla. '

s. 19

 

Pohjois-Ruotsin lentokentällä odottavat kaksi naista. Toinen heistä on Haraldin kolmekymppinen naisystävä ja toinen tämän seitsemänkymppinen äiti. Nämä naiset eivät voi sietää toisiaan, mutta Haraldin lennon myöhästyttyä heillä ei ole vaihtoehtoa. He joutuvat viimein kohtaaman sen kaiken kaunan, joka heidän välillään hiertää. Nyt tarvitaan jotakin päärynäpillimehua vahvempaa, jotta tästä kohtaamisesta selviää edes jotenkin järjissään.

 

Tarinan edetessä heidän monimutkainen suhteensa keriytyy hiljalleen auki. Kuinka Haraldilla ja hänen äidillään oli hyvin läheinen suhde, jopa niin läheinen että äiti ei kaipaa muita viemään hänen kultapoikaansa. Kukaan ei kuitenkaan osaisi huolehtia hänestä niin hyvin kuin äiti! Vanhan kansan aktivistijyrä sanoo miten asiat hoidetaan ja muiden tulee sopeutua. Toisaalta Haraldin tyttöystävä koittaa jotenkin löytää paikkansa perhepäivällisillä, vaikkei ole tervetullut. Päänsä sisäisesti hän sadattelee tuota paholaista, joka tuli Haraldin mukana vaivoiksi. Kun kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä Harald luisuu työstressin saattelemana lääkekoukkuun, osoittaa äidin syyttävä sormi tyttöystävää. Vaikka ei tyttöystäväkään voi hyvin ja koittaa parhaansa mukaan saada heidät pysymään edes jotenkin pinnalla...

' Halusin leikata hänen äitinsä elämästäni samalla tavalla kuin jalasta poistetaan syylä. En ollut koskaan pyytänyt häntä siihen. Kukaan ei ollut kertonut minulle, että hän kuului pakettiin ja että minun oli määrä kiittää ja kumartaa ja näyttää tyytyväiseltä. Voi miten hieno! Tämähän sopii täydellisesti minun kotiini! Ennen kaikkea kukaan ei ollut kertonut minulle, mitä tapahtuisi, jos en lähtisi leikkiin. '

s. 126

Huh mikä katkeruuden täyteinen lukukokemus tämä olikaan. Taitavasti Frid on onnistunut tavoittamaan päähenkilön päänsisäisen dialogin sekä solvaustenniksen, jota äidin ja tyttöystävän välillä palloteltiin. Kuinka välit voivatkin tulehtua niin pahasti. Näitä kahta naista yhdisti vain kultaisennoutajan kaltainen höpsö Harald. Muuten he olivat sotakirveineen liikkeellä. Mihin asetetaan rajat. Huutoa, itkua, oman tahdon läpisaantia. Anoppi joka tietää kyllä parhaiten ja arvostelee vain menemään samalla kiillottaen omaa paremmuuden haarniskaansa. Huh tätä oli hengästyttävää lukea. Itse olen luonteeltani konfliktin välttäjä, ja nyt omakin stressitasoni nousi tätä jatkuvaa taistoa lukiessa. Hyvin eläväistä.

Anopin ja miniän tulehtuneet välit on varsinainen klassikko. Omasta kokemuksesta myös tiedän, että yli-innokkaan kaikkitietävät ja omia näkemyksiään tuputtavat anopit ovat totisinta totta. Vaikka oma anoppisuhteeni ei siis ole parhaimmasta päästä, niin herran jestas onneksi se ei myöskään ole Fridin teoksen kuvaamalla tasolla. Viattomine koiransilmineen Harald oli niin liimaantunut äitiinsä ja täysin kykenemätön näkemään miksi näiden naisten välillä oikein kenkä puristi. Kuinka vahvaksi tuo sisäinen sappi voikaan kasvaa. Taitavasti Frid siis kuvaa tuota suhdetta, mutta silti paikoin tämä tuntui jo vähän liialta. Elämä oli hyvin rankkaa lääkekoukkuisen Haraldin kanssa, mielenterveydet ovat kovilla ja sitten vielä nuo konfliktit anopin kanssa. Mistään hyvän mielen teoksesta ei missään nimessä ole kyse. En siis kutsuisi teosta hauskaksi, kuten kansiliepeen nostoissa. Vahva lukukokemus joka tapauksessa, vaikka hiukan liian stressitasoja nostattava ja sapessa piehtaroiva minun makuuni.

Tähdet: 3 / 5

 

Ennen kuin kahvi jäähtyy - Toshikazu Kawaguchi

Kirjan nimi: Ennen kuin kahvi jäähtyy (Coffee ga Samenai Uchini) 

Sarja: Kahvia ja aikamatkailua #1

Kirjoittaja: Toshikazu Kawaguchi, suomentanut Markus Juslin

Lukija: Vuokko Hovatta
Julkaisija: Bazar

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 6h 56min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

Tokiossa sijaitsee pienen pieni kahvila Funiculi Funiculaa. Se sijaitsee syrjäisellä pikkukadulla kellarikerroksessa. Sen sisällä on vain muutama istumapaikka ja monet löytävät sinne aivan sattumalta. Sen sisällä tuntuu aivan kuin aika olisi pysähtynyt. Tässä kahvilassa on kuitenkin oma spesialiteettinsa. Sieltä käsin voi matkustaa ajassa.

Tässä teoksessa neljä ihmistä tekeekin tuon matkan läpi ajan. On kiireinen liikenainen, jota ero on jäänyt kaihertamaan. Vaimo ja sairaanhoitaja, joka seuraa neuvottomana vieressä, kuinka muistisairaus vie hänen miehensä pala palalta. Nainen, joka haluaa tavata juuri menehtyneen siskonsa vielä kerran. Sekä raskaana oleva äiti, joka haluaa tavata tulevan lapsensa.

Aikamatkustelu ei kuitenkaan ole kovin helppoa. Se on nimittäin täynnä rasittavaakin rasittavampia sääntöjä. Näiden mukaan matkustaessa ajassa voi tavata vain kahvilassa käyneitä henkilöitä. Nykyhetki ei muutu mihinkään, vaikka kuinka menneisyydessä ponnistelisi. Aikamatkustus onnistuu vain yhdeltä tietyltä tuolilta, jolle voi istua vain kun haamunainen käy kerran päivässä vessassa. Ja menneisyydessä ei myöskään voi itse liikkua tuolta kyseiseltä tuolilta mihinkään. Ja ennen kaikkea matka kestää vain sen verran kuin kahvilla kestää jäähtyä kupissa.

Tämä Kawaguchin pieni teos on noussut ilmeisesti aikamoiseksi sensaatioksi. Olen lukenut tästä teoksesta vaikka kuinka ylistäviä arvioita ja nyt kun ystävänikin sitä suositteli, niin pakkohan se oli ottaa lukuun. Sen takia hämmennyinkin aika paljon, kun sain aloitettua teoksen. En nimittäin ymmärtänyt ollenkaan miksi ihmeessä tätä on hypetetty niin paljon!

Mikä siis tässä teoksessa rassasi minua niin paljon. Ensinnäkin vaikka sivuja/tunteja tässä teoksessa on vain kourallinen, niin silti nuo samat aikamatkustuksen säännöt käytiin vaikka kuinka monta kertaa läpi uudestaan ja uudestaan. Muutenkin teos tuntui hyvin toisteiselta ja varmaan lukiessa olisinkin hyppinyt joidenkin pätkien yli kun taas samaa kerrattiin. Aivan kuin kirjailija ei olisi ollenkaan luottanut, että hänen lukijallaan on kultakalaa pidempi muisti ja aivan kaikki piti kirjoittaa auki. Tämä sai yleisvireeni ärsyyntyneeksi koko teosta kohtaan.

 

Sen lisäksi, että kirjailija tuntui aliarvioivan lukijansa kasviksen tasolle, niin myöskään nuo itse tarinat eivät ilmeisestä yrityksestään huolimatta onnistuneet koskettamaan sen syvemmin. Vasta kuuntelemassani toisessa japanilaisessa pienteoksessa Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamossa tarinat sentään oikeasti koskettivat ja henkilöt pitivät kiinnostuksen yllä. Selkeästi olin sille arviossani aivan liian tiukka, kun nyt vertaan sitä tähän. Näitä sympaattisia pieni japanilaisia teoksia on jo suomennettu ihan mukavasti, joten en näe tarvetta jatkaa Kawaguchin köykäisen sarjan parissa. Onhan tälläkin omat hetkensä, mutta siltikin ei.

 

Tähdet: 2 / 5

 

Muualla luettu: Lumiomena, Amman lukuhetki, Siniset helmet, Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Unien kelluvalla sillalla ja Annelin lukuvinkit  

Kuolema oopperassa - Donna Leon (#Dekkariviikko)

Kirjan nimi: Kuolema oopperassa (Death at La Fenice)

Sarja: Guido Brunetti #1
Kirjailija: Donna Leon, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 1992, suomennos 2012

Sivumäärä: 272

Mistä: Kirjastosta

 

' Brunetti oli vuosia sitten nähnyt hänen johtavan orkesteria kahdesti. Esityksen aikana Brunetti oli huomannut seuraavansa kapellimestaria orkesterin sijaan. Wellauerin vartalo oli keinunut edestakaisin korokkeen yllä kuin demonin tai jumalan tempoilemana, vasen käsi puoliksi nyrkissä ikään kuin hän olisi halunnut riuhtaista äänen esiin viuluista. Oikean käden tahtipuikko oli ollut kuin ase, se oli syöksähdellyt sinne tänne ukonvaajana, jolla hän kutsui esiin äänien hyökyjä. Mutta kuolema oli karkottanut kaikki jumaluuden merkit ja jäljellä oli vain demonin irvistävä naamio. '

s. 15

 

La Feniceen, Venetsian oopperataloon, on kerääntynyt suuri joukko musiikin ystäviä kuuntelemaan maailmankuulun kapellimestarin Wallauerin johdolla esitettyä oopperaa. Väliajan jälkeen kapellimestaria ei kuitenkaan kuulu takaisin. Lääkäriä kysytään yleisöstä. Suuri herra Wallauer on nimittäin löydetty kuolleena pukuhuoneestaan ja hänen kahvistaan voi haistaa vahvan mantelin tuoksun - syanidia!

 

Poliisi saapuu paikalle kanaalia pitkin poliisiveneellä ja sen mukana tutkintaa johtava Guido Brunetti. Hän on tiukan paikan edessä. Lehdistö tulee riehaantumaan tästä kuolemasta ja koko Venetsian maine on vaakalaudalla. Murhaaja tulee löytää, ja pian. Venetsian katuja ja kanaaleita pitkin Brunetti kulkee haastattelemassa oopperalaulajia ja Wallauerin menneisyyden ihmisiä. Kapellimestari ei ollut kovin pidetty ja hän oli vieläpä tunnetusti homovihaaja ja entinen natsi. Jostakin näiden kaikkien juorujen verkosta on löydettävissä totuus. Mitä kaikkea kuuluisuuden verhon takana onkaan tapahtunut.  

' Venetsia, joka oli kerran ollut koko maanosan huvielämän keskus, oli muuttunut uniseksi pikkukaupungiksi, joka iltayhdeksän tai -kymmenen jälkeen oli lähes aavekaupunki. Kesäkuukausina kaupunki muisti taas kurtisaaninmenneisyytensä. Se heräsi unestaan ja säihkyi niin kauan kuin turistit maksoivat ja kaunista säätä riitti, mutta talvella siitä tuli väsynyt vanha eukko, joka meni mielellään varhain maata ja jätti autiot katunsa kissojen ja muistojen valtaan. '

s. 39

 

Myönnän suoraan, että rakastin nuoruudessani näitä italialaisten dekkareiden tv-sarjoja. Niiden juonet olivat juuri sopivan koukuttavia, mutteivat liian raakoja tai julmia. Ja ennen kaikkea ne maisemat ja kaikki se italialaisuus puhetapoineen, vahvoine tunteineen ja ruokakeskeisyyksineen. Luinkin jokunen vuosi sitten Camillerin Montalbano-sarjan ensimmäisen osan ja petyin karvaasti. Niin paljon tuon sarjan ihastusta olikin siinä visuaalisessa puolessa ja ihanassa italialaisessa puhetavassa, jota en lainkaan tavoittanut kirjan sivuilta. Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut, että joku päivä haluaisin kokeilla myös monien kehumaa Donna Leonia. Tämän kirjabloggaajien dekkariviikon saattelemana päätin sitten viimein tarttua lehmää sarvista ja antaa tälle toiselle ihanalle italialaiselle sarjalle mahdollisuuden.  

Tietyllä tapaa ymmärränkin, miksi monet ovat tykästyneet tähän sarjaan. Leon kuvaa eläväisesti Venetsian katuja sellaisella rakkaudella, johon vain kaupungissa asunut kykenee. Itsekin olen pari kerta käynyt tuossa kanaaleiden ja palatsojen upeassa kaupungissa ja siten pystyin hyvin eläytymään kirjan tarjoamiin maisemiin. Tässä myös tuo italialaisuus näkyi paremmin kuin Camillerin Montalbanossa. Ehkä koska kirjailija on alkujaan yhdysvaltalainen, joka on myöhemmin kotiutunut Venetsiaan, ja siten osaa katsoa tuota kulttuuria myös tällaisen ulkopuolisen katsein. 

Kuolema oopperassa on siis ihan mukavan leppoisa nojatuolimatka Venetsiaan, mutta jotain jäi silti uupumaan. Tietyllä tapaa tämä koko teos jäi liian keskinkertaiseksi. Sen dekkarijuoni oli ihan kiinnostava, mutta ei nyt mitenkään erityisen ihmeellisiä koukkuja sisältävä. Venetsian kuvaus oli mukavaa, mutta ei silti niin vahvaa, että vain sen vuoksi näitä jaksaisi lukea. Henkilötkin jäivät aika keskiverroiksi. Mikään ei varsinaisesti heissä häirinnyt, mutta toisaalta en nyt sen suuremmin myöskään kiintynyt. Varsinaista pahaa sanottavaa ei siis ollut, mutta silti jäin kaipaamaan jotakin enemmän. Jotakin joka nostaisi tämän sarjan sieltä massasta. Nyt tämä jäi sellaiseksi, että ei minulla sinänsä ole mitään sitä vastaan, että lukisin sarjan seuraavan osan, mutta toisaalta ei myöskään mitään sen suurempaa tarvetta siihen tarttua. Ilmeisesti tätä sarjaa on jo julkaistu yli kolmekymmentä osaa eli suuri lukijakunta tällä kuitenkin on. 

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kahvikissan kirjahylly ja Kirjahullun päiväkirja

Salainen vastustaja - Agatha Christie (#Dekkariviikko)

Kirjan nimi: Salainen vastustaja (The Secret Adversary)
Kirjailija: Agatha Christie, suomentanut Eva Siikarla
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1922, suomennos 1974

Sivumäärä: 294

Mistä: Omasta hyllystä

' - Minun on pakko! mies mutisi itsekseen. - Niin, se on ainoa keino. Sitten hän sanoi yhtäkkiä ääneen: - Tehän olette amerikkalainen?

- Olen.

- Isänmaallinen amerikkalainen?

Tyttö punastui.

- Ei teillä ole oikeutta kysyä tuollaista! Totta kai olen!

- Älkää loukkaantuko. Ette loukkaantuisi jos tietäisitte miten paljon on pelissä. Mutta minun on luotettava johonkin henkilöön- ja sen täytyy olla nainen.

- Miksi?

- Siksi että "naiset ja lapset ensin". Mies vilkaisi ympärilleen ja madalsi ääntään. - Minulla on mukanani papereita - äärettömän tärkeitä papereita. Niillä saattaa olla ratkaiseva merkitys liittoutuneille sodassa. Ymmärrättekö? Papereiden on pelastuttava! Niillä on paremmat mahdollisuudet teidän mukananne. Otatteko ne? '

s. 8

 

Toukokuun 7. päivänä vuonna 1915 Lusitaniaan on osunut kaksi torpedoa. Laiva on uppoamassa ja sen mukana liittoutuneiden tärkeät salaiset paperit, jotka voisivat muuttaa sodan kulun. On vain yksi vaihtoehto. Mies lähestyy rehellisen näköistä nuorta amerikkalaistyttöä ja antaa paperit hänen kannettavakseen. Naiset ja lapset ensin, ehkä hän voisi selvitä. Tämän naisen nimi on Jane Finn. Hänen nimensä löytyy myöhemmin selvinneiden joukosta, mutta itse nainen tuntuu kadonneen kuin savuna ilmaan - paperit mukanaan.

 

Muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen lapsuudenystävät Tommy ja Tuppence kohtaavat toisensa sattumalta Lontoossa. He vaihtavat kuulumisia ja pohtivat mitä tekisivät elämässään. Raha on heillä molemmilla tiukassa ja jotakin työtä olisi keksittävä. He päättävätkin yhdessä tuumin ryhtyä seikkailijoiksi! Seikkailijoiksi, jotka suorittaisivat tehtävän kuin tehtävän, kunhan maksu olisi kohtuullinen. Eräs mies kuuleekin heidän puheensa ja tulee tarjoamaan Tuppencelle työtä. Pian kaksikko tajuaa olevansa sotkeutuneensa aikamoiseen vyyhteen. Toisella puolella on valtion salainen tiedustelu, joka koittaa epätoivoisesti löytää eräät sodan aikana kadonneet asiakirjat. Toisaalla on rikollisliiga, joka aikoo horjuttaa koko Englannin poliittista kenttää ja saada kommunistinen vallankumous aikaiseksi. Heidän salaperäistä johtajaansa herra Brownia kukaan ei tunne, mutta samaiset asiakirjat ovat myös hänelle avainasemassa. Ja ennen kaikkea kaikki haluavat löytää nuoren Jane Finnin. Myös eräs amerikkalainen miljonääri, joka väittää olevansa tämän kauan kadoksissa oleva serkku... Kierrokset kasvavat. Ovatko nuoret Tomy ja Tuppence haukanneet liiankin ison palan?  

' - Ulkonaisesti hän on tavallinen hyvärakenteinen, melko pölkkypäinen nuori englantilainen. Hidas henkisiltä toiminnoiltaan. Mutta toisaalta häntä on aivan mahdoton johtaa harhaan vetoamalla hänen mielikuvitukseensa. Sellaista hänellä ei ole - joten häntä on vaikea pettää. Hän pohtii hitaasti asiat selviksi, ja kun hän on saanut jostain kiinni, hän ei hellitä otettaan. Nuori neiti on aivan toista maata. Enemmän vaistoa ja vähemmän järkeä. He ovat hyvä pari yhdessä työskennellessään. Nopeus ja kestävyys. '

s. 229

 

Pakko se on myöntää, että olen aikamoinen Christie-fani. Nuorena hänen kirjansa olivat ne ensimmäiset mitä luin, kun siirryin aikuisten osaston valikoiman pariin. Pitkin vuosia olen lukenut hänen tuotantoaan säännöllisesti, ja kartuttanut hänen melkein koko tuotantonsa kirjahyllyynikin. Kaikkia en siltikään ole vielä ehtinyt lukemaan ja tämä Christien toinen teos oli yksi näistä. Kuinka ihanaa olikaan päästä sukeltamaan Christien tarinan pariin, jota en ollut ennen lukenut enkä myöskään nähnyt filmatisointina. 

 

Näitä Tommy ja Tuppence kirjoja julkaistiinkin huomattavasti vähemmän kuin kuuluisia neiti Marplea ja Hercule Poirottia. Tämä nuori parivaljakko oli kuitenkin todella herkullinen kaksikko. Toisin kuin Christien iäkkäämmillä ja rauhallisilla salapoliisi sankareilla, näillä kahdella riitti sellaista dynaamista nuoruuden intoa, jolla porhaltaa läpi vaikka harmaan kiven. Tylsää ei todellakaan tullut tämän tarinan parissa, ja parivaljakolla riitti kohellettavaa. Hiukan kuin Poirotin tarinassa Neljä suurta, myös tässäkin vastassa ei ollut sen vähempää kuin suuri rikollisjärjestö, jonka johtaja osaa piilotella näkyvillä. Tämän nuoren parivaljakon selvittelyihin tämä kuitenkin tuntui sopivan paremmin, koska heille tuntui olevan luonteenomaista rynnätä johtopäätöksiin ja kohti seuraavaa johtolankaa. Luulin jo keksineeni juonen, mutta ähäkutti Christie onnistui kuitenkin jekuttamaan. Oli myös huomattavasti miellyttävämpää pysyä kadonneen ihmisen ja asiakirjojen metsästyksen tasolla tuon äsken kuuntelemani Harglan kammottavan Apteekkari Melchiorin jälkeen. Christie ei totisesti petä! Hänen tuotantoaan voin lämpimästi suositella näin dekkariviikollakin :D

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Agatha Christien kirjat, Oksan hyllyltä, Kirjat kertovat, Sheferijm, My very old blog

 

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus - Indrek Hargla (#Dekkariviikko)

Kirjan nimi: Apteekkari Melchior ja Ratskaivonkadun kummitus (Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus) 

Sarja: Apteekkari Melchior #2

Kirjoittaja: Indrek Hargla, suomentanut Jouko Vanhanen

Lukija: Ville Tiihonen
Julkaisija: Into

Julkaisuvuosi: 2010, suomennos ja äänikirja 2021

Kesto: 10h 21min

Mistä: Kirjastosta

 

Eletään herran vuotta 1419 ja Tallinnan keskiaikaisilla kaduilla kuohuu. Hyvin rikas kauppias kuolee pyhiinvaellusmatkallaan rakenteilla olevaan, ja myös kaupungilla kovaa vastustusta saaneeseen, Birgittalaisluostariin. Myös torninvartija tippuu muurilta kasvoillaan kauhistunut ilme. Sama kyseinen vartija oli edellisenä päivänä käynyt Apteekkari Melchiorin luona ja säikähtänyt puheita kummituksesta. Ja aivan sellaisen nähneeltä hänen kuolin irvistyksensä näyttääkin. Kun Rataskaivonkadulta löytyy vielä vakavasti pahoinpidellyn ja kastroidun nuorukaisen ruumis aivan Unterrainerin pahamaineisen kummitustalon edustalla, on apteekkari Melchiorin pakko ryhtyä tutkimaan näitä kuolemia. Kaikki ei voi olla sattumaa.

Tutkimuksissaan oikeusvouti Domin apulaisena Melchior lähtee varsinaiseen kummitusjahtiin. Unterrainerin talossa on vuosikymmeniä sitten tapahtunut kauheita, ja edelleen juorutaan talossa kummittelevan näiden seurauksena. Vaimoltaan Melchior kuuleekin naisten saunajuorut ja hän saa selville, että myös kaksi muuta on torninvartijan lisäksi nähnyt viime vuosina tuon kummituksen ja kohdannut seuraavana päivänä loppunsa. Eräs lyypekkiläinen taidemaalari sekä paikallinen portto. Melchior lähtee jahtaamaan totuutta näiden hatarien juorujen perusteella. Voisiko kummitus todella olla surmatöiden takana? Entä miksi kaikki tuntuu aina palaavaan tuohon kuolleeseen rikkaaseen kauppiaaseen, vaikka hän kuolin luonnollisesti? Minkälainen synkkä pahuus on kaiken tämän takana?

Nyt tosiaan vietetään blogeissa perinteistä dekkariviikkoa, jota Kirsin kirjanurkka luotsaa (yhteistyökumppaninaan Suomen dekkariseura), ja minäkin päätin nyt ensimmäistä kertaa osallistua mukaan. Tavoitteenani oli ehtiä lukea kolme teosta tätä viikkoa varten (katsotaan miten tässä käy jäiks), joista yksi olisi lemppari dekkaristiltani Christieltä, toinen jostakin uudesta sarjasta mitä en ole ennen lukenut ja kolmanneksi paluu jonkun jo aloittamani mutta unohtamani sarjan pariin. Täksi kolmanneksi teokseksi valikoitu tämä keskiaikainen dekkari, mutta äänikirjana ehdinkin kuunnella sen ennen kirjojen valmistumista, joten aloitetaankin sitten tästä.

 

Apteekkari Melchior kuulostaa kaikin puolin loistavalta sarjalta minulle. Rakastan historiallisia romaaneja ja tässä murhat tapahtuvatkin autenttisessa keskiaikaisessa Tallinnassa. Tallinnassakin on tullut käytyä niin usein, että monia paikkoja ja katuja pystyi jopa näkemään silmiensä edessä lukiessa. Tuo ensimmäinen osa jäi kuitenkin hiukan keskinkertaiseksi kokemukseksi, mutta vertailukohtanani olikin juuri vastikään lukemani upea Umberto Econ Ruusun nimi, joten päätin antaa tälle sarjalle nyt uuden mahdollisuuden. 

 

Ikävä kyllä tämä tilaisuus kuitenkin vain vahvisti, että tämä sarja ei ole minua varten. Olen hyvin herkkä ja siksi pitäydynkin varsin vahvasti cozy crimen puolella. Olin olettanut ja muistellut, että tämä sarja oli aika Poirotmaista, keskustelujen kautta hiljalleen asioiden ratkaisemista mielenkiintoisessa miljöössä. Nyt kuitenkin kun lopussa paljastettiin kaiken kauheus niin minua suorastaan oksetti. Näillä sivuilla esiteltiin niin oikeustoimien kidutuskammiota todistusten saamiseksi eri välineineen kuin myös ruoskimisia ja kidutusta muidenkin toimesta - jopa viattomaan lapseen kohdistettuna. Anteeksi mutta tämä oli vain aivan liikaa minulle. Ylipäätänsä lukiessa Melchiorin tutkimukset eivät jaksaneet pitää kiinnostusta yllä ja henkilöitäkin tuntui olevan liikaa. Sitten nuo kammottavuudet vielä päälle niin ei. Ei ehkä aivan sellainen aloitus tähän dekkariviikkoon kuin toivoin, mutta onneksi seuraavaksi luvassa tuttua ja turvallista Christietä, johon voi aina luottaa.

Tähdet: 1.5 / 5

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus

 

Muualla luettu: Kirjasähkökäyrä, Kirjan pauloissa, Café Voltaire, Morren kirjablogi, Nenä kirjassa ja Kirjabrunssi

 

Dyynin lapset - Frank Herbert

Kirjan nimi: Dyynin lapset (Children of Dune)

Sarja: Dyyni #3
Kirjailija: Frank Herbert, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 2023

Sivumäärä: 586

Mistä: Kirjastosta

 

' Näihin kaksosiin - Letoon ja hänen sisareensa Ghanimaan - keskittyi huikaiseva valta. Kun he elivät, Maud'Dib eli heissä vaikka kuollut olikin. 

Nämä eivät olleet vain yhdeksänvuotiaita lapsosia: he olivat luonnonvoima, jota kunnioitettiin ja pelättiin. Heidän isänsä oli Paul Atreides, josta oli tullut Muad'Dib, kaikkien fremenien Mahdi. Maud'Dib oli toiminut sytykkeenä ihmiskunnan räjähdykselle; fremenien dzihad oli lähtenyt leviämään tältä planeetalta ja levittänyt heidän kiihkonsa kaikkialle asutettuun maailmankaikkeuteen, niin että uskonnollisen hallinnon kaikenkattava auktoriteetti oli jättänyt jälkensä joka planeettaan. '

s. 9

 

Dyyni sarjan kolmannessa osassa keskitytään Paulin sijasta hänen lapsiinsa Letoon ja Ghanimaan. Ennalta näkyineen jumalalliseen asemaan nostettu Maud'Dib on lähtenyt aavikolle ja hylännyt elämänsä ja lapsensa. Hänen sisarestaan, ikiaikaisen esivanhempien muistin jo syntymässään omaksunut, Alia on noussut valtaan sijaishallitsijaksi. Myös Leto ja Ghanima ovat tätinsä tavoin poikkeuksellisia. Vaikka he näyttävät vain yhdeksänvuotiailta lapsilta, pitävät he sisällään kaikkien esivanhempiensa tiedot. Mieleltään he ovat siis ikiaikaisia. Siksi heitä kunnioitetaan ja myös pelätään.

Juonittelua on luvassa, sillä jokaisella on omat suunnitelmansa, miten hyödyntää näitä kaksosia vallantavoittelussaan. Kaksosten isoäiti Lady Jessica on palannut jalostusohjelmastaan tunnettujen Bene Gessari 'noitien' joukkoon ja heille kaksosten geenit ovat äärimmäisen tärkeät. Toisaalta he pelkäävät, että näin ennaltasyntyneet ovat Kauhistuksia, tai kuten aavikon fremen kansa heitä kutsuisi riivattuja, jollakin aiemmista elämistä. Täti Alia koittaa pysyä itse vallankahvassa ja samalla taistelee päänsä sisällä meuhkaavien elämien kanssa. Pystyykö hän saavuttamaan tasapainoin, vai tuleeko hänestä se mitä kaikki pelkäävät? Toisaalta on myös entisen keisarin sukulaispoika Farad jota valmistellaan valtaistuimelle, jahka kaksoset vain saataisiin raivattua tieltä.

 

Toisaalta myös kaksosilla on omat suunnitelmansa. He tietävät isänsä kaikki näyt siittämiseensä asti, ja siten tietävät kuinka kammottava kohtalo planeettaa ja koko Imperiumia odottaa tulevaisuudessa. Isänsä tavoin Leto on ruvennut myös osoittamaan ennalta näkemisen kykyä. Vain herkkä tasapainoilu Kultaisella tiellä voi pelastaa sen mitä on pelastettavissa. Mutta hinta siitä on kova. Molemmat kaksosista joutuvat tekemään suuria uhrauksia. Pystyvätkö he luovimaan kaikissa juonittelujen verkoissa? Eikä tavoiteltu lopputuloskaan ole jälleen ritarillisen sankarillinen. Kultainen tie johtaisi kammottavaan tulevaisuuteen. Mutta sen vaihtoehdot olisivat vielä hirveämmät.   

 

' Mutta Leto ei suostunut poikkeamaan omalta ilmestyksen polultaan. "Vähemmän hiekkataimenia - planeetan ekologinen transformaatio..."

"Ne vastustavat sitä, totta kai", Ghanima sanoi ja alkoi ymmärtää pelon veljensä äänessä, kun hänet nyt oli vasten tahtoaan vedetty mukaan.

"Kun hiekkataimenet katoavat, myös kaikki madot katoavat", Leto sanoi. "Heimoja täytyy varoittaa."

"Ei enää rohtoa", Ghanima sanoi.

Sanat vain hipaisivat sitä koko järjestelmää uhkaavaa vaaraa, jonka molemmat näkivät leijuvan Dyynin yllä ihmisen puuttuessa planeetan ikiaikaisiin suhteisiin. '

s. 51-52

 

Huhhuh minkälaisen tykityksen Herbert oli jälleen lukijoilleen varannut. Sarjan ensimmäinen osa nousi minulla silloisen vuoden lukuparhaimmistoon sisältäen niin hienon ja ajatuksia herättävän tarinan tuosta aavikkoplaneetasta. Se oli taitava yhdistelmä seikkailua, filosofiaa, ekologiaa ja uskontoa. Toinen osa jäi puolestaan vähän puolitiehen. Se tuntui vähän täyteosalta. Ja sellainen se taisi ollakin, sillä nyt Herbert räjäytti taas potin. Hatussa oli kyllä pitelemistä tämän teoksen kanssa. Onneksi maailma ja henkilöt olivat jo varsin tutut aiemmista osista, niin päästiin heti syväsukeltamaan Dyynin monimutkaisen yhteiskunnan pinnan alle. 

 

En osaa täysin sanoittaa sitä, mutta jotenkin tätä lukiessa tuntui koko ajan takaraivossa sellainen ajatus, että nyt luen jotakin suurta. Sinänsä kirjan ensimmäinen taso on olla vetävä sci-fi tarina ja sellaisenaankin se on varsin kiehtova omine kulttuureineen, heimoineen ja ekologioineen. Siinä on monipuolinen henkilökaarti, jotka vuorottelevat kerronnassa niin että eri puolet tulevat hyvin tutuiksi. Mutta sitten on vielä se syvempi taso. Ensimmäisen osan tavoin jälleen päästiin sukeltamaan isojen filosofisten kysymysten äärelle. Vallantavoittelu, oikea tapa hallita, ennalta tietämisen loukku, luonnontilaan puuttuminen, eri kansojen hyvinkin erilaiset moraalikäsitykset ja käytöskoodistot, uskonnon valta, yhteiskunnan rappioituminen kaupungistuessa ja mukavuuksien tullessa saataville.... Lista voisi jatkua. 

 

Tässä oli niin paljon kaikkea, että paljon on varmasti mennyt minultakin ohi. Silti ihailen Herbertin kykyä yhdistää seikkailukertomukseen näin paljon sisältöä. Tämä on tarina joka jaksa aina yllättää uudestaan. Asiat eivät todellakaan ole mustavalkoisia. Ei ole valkoisella ratsulla saapuvaa pelastajaa. Hyvät aikeet johtavat usein suorinta tietä helvettiin. Esimerkiksi Dyyni planeetan ekologinen transformaation oli tästä hyvä esimerkki. Ajatus kasvittaa planeetta kuulostaa hienolta. Elämä palaa veden myötä ja karuuden sijasta sieltä löytäisikin paratiisin. Toisaalta juuri tämä ihmisten hyvää tarkoittava puuttuminen oli johtamassa hiekkamatojen sukupuuttoon, joka johtaisi puolestaan rohdon katoamiseen, jolloin koko Imperiumi romahtaisi, sillä avaruusmatkustus tuhoutuisi. Teoilla on todella kauaskatseiset seuraukset. Tämä sarja todella ravistelee ajattelemaan, joten olen hyvin iloinen, että näitä osia nyt suomennetaan jälleen tuon uuden elokuvasarjan myötä. Huh mitäköhän kaikkea seuraavassa osassa onkaan luvassa.

 

Tähdet: 4.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Dyyni

2. Dyynin messias