Unelma helposta työstä - Kikuko Tsumura

Kirjan nimi: Unelma helposta työstä (Kono yo ni tayasui shigoto wa nai)

Kirjoittaja: Kikuko Tsumura, suomentanut Raisa Porrasmaa

Lukija: Karoliina Niskanen
Julkaisija: Into

Julkaisuvuosi: 2015, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 9h 42min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Nainen on tehnyt 14 vuoden työuran samassa paikassa, mutta joutunut nyt jättämään työnsä. Hän on uuvuksissa. Työnvälitystoimistosta hän pyytää löytämään jotakin joka vastaisi haastavuudeltaan kollageenin uuttamisprosessin valvomista. Siis jotain missä ei tarvitsisi ajatella tai pinnistellä. Lukeminenkin rasittaa hänen väsähtäneitä aivojaan liiaksi. Työn pitäisi vielä sijaita lähellä. Löytyisikö mitään? 

 

Ja työnohjaaja lähettää naisen jos jonkinlaiseen työtehtävään. On valvontakamerakuvan tarkkailua, bussin mainosten rustaamista, keksipakettitekstien keksimistä, julisteiden laittamista ja metsämökkiä. Nainen kulkee työstä toiseen. Omistautuu tehtävälleen ja pyrkii tekemään parhaansa. Kaikissa on kuitenkin omat vaivallolliset puolensa. Mikään ei tunnu aivan oikealta. Onko helppo työ kuitenkaan sitä mitä hän etsii syvällä sisimmässään?

 

Japanilaisessa kirjallisuudessa on tuo tietty tyyli joka vetoaa minuun. Sen teokset ovat varsin lyhyitä ja minimalistisia, mutta silti ne pitävät sisällään koskettavia tarinoita, jotka jättävät jäljen. Keigo Higashinon Namiyan puodin ihmeet, Durian Sukegawan Tokuen resepti, jopa Sanaka Hiiragin Unohdettujen muistojen valokuvaamo. Tältä teokselta odotin aihepiirinsä puolesta jotakin Sayaka Muratan sympaattisen Lähikaupan naisen tapaista. 

 

Jostain syystä tällä kertaa Tsumura ei kuitenkaan päässyt luikertelemaan tämän lukijan sydämeen. Teos ei ollut huono, ja varsin mieluusti sitä seurasi kuinka ihmeellisiä töitä onkaan maailma pullollaan ja miten päähenkilömme niistä selviytyykään. Japanilainen tapakulttuuri on myös vahvasti läsnä tuoden oman virkistävän tuulahduksensa. Kuitenkin tarina ei päässyt ihon alle koskettamaan. Siitä jäi uupumaan se jokin sanoma tai korkempi taso, johon kaikki tämä olisi johtanut. Lopun lähestyessä odotin milloin se viimein saapuu, ja tajuan että luin sittenkin jälleen kerran loistavan japanilaisen teoksen, mutta ei. Samalla kaavalla jatkettiin loppuun asti ja siksi tälle lukijalle tämä jäi ihan hauskaksi anekdootiksi japanilaisen työelämän jännistä ammateista, mutta sen enempää en tällä kertaa saanut tästä irti. 

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Unien kelluvalla sillalla, Mustelmiinan mietteitä, Sivumerkkejä, Anun ihmeelliset matkat ja Kirjavinkit

 

Aamu ja ilta - Jon Fosse

Kirjan nimi: Aamu ja ilta (Morgon og kveld)

Kirjoittaja: Jon Fosse, suomentanut Katriina Huttunen

Kustantaja: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2000, suomennos 2024

Sivumäärä: 120

Mistä: Kirjastosta

 

' Olai ajattelee, nyt maailman valon näkee pieni poikalapsi, pikku Johannes, sillä Martan mahan pimeydessä ja lämmössä lapsesta on kasvanut iso ja terve ja potra poika, ensin lapsi ei ollut mitään ja sitten hänestä on tullut ihminen, pieni mies, Martan mahassa lapsi on saanut sormet, varpaat ja kasvot, siellä lapsi on saanut silmät ja aivot ja ehkä hän on saanut myös vähän hiuksia, ja nyt kun Marta huutaa poltoissaan, lapsi tulee tähän kylmään maailmaan, ja sitten hän on siellä yksin, erossa Martasta, erossa kaikista, hän on oleva siellä yksin aina yksin ja sitten kun kaikki on ohi, kun hänen aikansa on tullut, hän hajoaa ja lakkaa olemasta ja siirtyy takaisin sinne mistä oli tullutkin, olemattomasta olemattomaan, sellainen on elämän kulku, '

s. 12

 

Olai odottaa jännittyneenä viereisessä huoneessa, kun hänen vaimonsa Marta on synnytyspoltoissa. Poika sieltä on tulossa, siitä Olai on varma. Ja pojan nimeksi on tuleva Johannes, ja kalastaja hänestä tulee niin kuin isästäänkin. Elo saaristossa ei ole helppoa, mutta kun viimein pariskunnalle siunautuu poikalapsi, on hän päättänyt, että tämä tulee jatkamaan hänen viitoittamallaan polulla. On Johanneksen elämän aamu.

 

Sitten on Johannes. Vanha kalastaja, jonka rakas vaimo on jo jatkanut matkaa ajasta ikuisuuteen. Monta lasta heille on siunautunut ja Signe käy edelleen päivittäin katsomassa häntä, jäihän joku sentään samalle saarelle asumaan. Koko ikänsä Johannes on kalastanut, kunnes uistin ei enää uponnutkaan. Se oli merkki päättää kalastuspäivät ja siirtyä eläkkeelle. Nytkin Johannes nousee kuin mihin tahansa päivään. Hän juo kahvia ja käärii tupakan. Lähtee länsipoukamaan katsomaan veneitä, ehkä sitä lähtisi jopa kalaan. Ystävä Peter on jo kuollut, mutta silti hän kaipaa toveriaan. Rannassa he lähtevät vielä viimeiselle kalareissulle, on aika muistella elettyä elämäänsä. On Johanneksen elämän ilta.  

 

' Mutta mitä oikein on tekeillä? Kaikki on muuttunut ja silti entisellään, kaikki on niin kuin ennenkin ja kaikki on erilaista, Johannes ajattelee. '

s. 50-51 

 

Fosse on norjalainen kirjailija, joka voitto Nobel palkinnon viime vuonna 2023. Tämä on hänen ensimmäinen suomennoksensa, ja onnistuinkin saamaan sen kirjaston varauslistan kärjestä heti lukuun. En tiennyt tästä juuri muuta kuin kirjailijan saaman Nobelin ja että kirjassa on kalastaja Johannes, joka syntyy ja lopussa kuolee. Ja sinä välissä on sitten eletty kokonainen elämä. Ensimmäinen yllätykseni olikin siis melkoinen kun varaushyllyssä minua odotti näin pienen pieni opus. Vain vähän päälle sata sivua. Kuinka ihmeessä siihen on onnistuttu tiivistämään koko elämä? Toinen yllätys olikin luvassa heti kirjan aloittamisen jälkeen. En ollut nimittäin lainkaan valmistautunut Fossen omalaatuiseen kirjoitustyyliin. Pohdin missä se piste oikein luuraa. Ja sivulla 14 se taisikin viimein tulla vastaan.

 

Aamu ja ilta vaati minulta siis hiukan totuttelua. Aluksi tuo kieli nimittäin tuntui varsin raskaalta. Ajatuksia vain juoksutettiin sivuilla, pilkut vilisivät ja toisteiset samat fraasit tulivat uudestaan ja uudestaan kerronnassa vastaan. Varmasti ajatukset pään sisällä pyörivät helposti noin samaa kehää, mutta en ole tottunut sellaista lukemaan näin kirjaimellisesti sivuilta. Hiljalleen kuitenkin totuin tähän ajatuksenjuoksuun. Selkeästi Nobelia ei voitella aivan tavanomaisella teoksella, vaan kirjailijan on pitänyt luoda jotakin omaa ja uutta. 

 

Teos koostuu kahdesta osiosta, joista jälkimmäisessä pääsin viimein Fossen kerronnan imuun. Alun synnytyskuvaus ei nimittäin tehnyt vaikutusta, olenhan juuri vastikään lukenut Karoliina Niskasen Muamosta todella vahvan ja upean kuvauksen tuosta elämän alun ensihetkistä. Fossen vahvuus piilikin elämän illan kuvauksessa. Vanhan Johanneksen haparoivassa mielessä, joka välillä koittaa pitää kiinni nykyhetkestä ja välillä lipuu kohtaamaan jo menettämiään läheisiä. Jotenkin tuo Fossen kerronta tuntui sopivan kuvaamaan vanhan Johanneksen mieltä. Kerronta eräällä tavalla sulautui saumattomaksi osaksi Johanneksen tarinaa. Lopulta Johanneksen elämän ilta kosketti ja täytti lempeällä haikuudella.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Jotakin syötäväksi kelvotonta ja Satunnainen ohilukija   

 

Atlas: Paradoksi - Olivie Blake

Kirjan nimi: Atlas - Paradoksi (The Atlas Paradox)

Sarja: Atlas #2
Kirjailija: Olivie Blake, suomentanut Kaisa Ranta
Kustantaja: Aula & co

Julkaisuvuosi: 2022, suomennos 2024

Sivumäärä: 538

Mistä: Kirjastosta

 

' Yritä päästä asiaan, hän lisäsi. Minulla on puuhaa.

Siis tietoinen kirjasto kuulusteltavana, tarkoitat kai? En usko, että saat tänään kovin merkittäviä vastauksia.

Atlas ei ollut väärässä. Parisalla ei ollut muuta kuin tunne Reinan rappeutumisesta (samoin Nicon, jollei hän ollut aivan väärässä) ja Daltonin pahaenteinen varoitus - Parisa, tieto tappaa, se vaatii uhrauksia - joka pyöri hänen päässään vailla vastausta. Kysymys kuului, että nyt kun heidän ei odotettu murhaavan yhtä joukostaan, mitä he tällä kertaa joutuisivat uhraamaan? '

s. 137

 

Sarjan ensimmäisessä osassa Atlas - Valitut kuusi taikuuden voimakkainta yksilöä valittiin salaisen Alexandria seuraan kokelaiksi, mutta vuoden loputtua heitä on jäljellä vain viisi. Kirjasto, joka pitää sisällään kaiken maailman tiedon ja seura, jonka avulla voi nousta uskomattomiin korkeuksiin, on nimittäin vaatinut uhrauksen. Kaikki ei kuitenkaan sujunut kuten oli tarkoitettu. Surmatuksi tulemisen sijasta yksi kokelaista on nimittäin kidnapattu ja viety toiseen aikaan. Nämä kuusi maagikkoa rekrytoinut seuran edunvalvoja Atlaksella on nimittäin kaamea suunnitelma, joka ajaisi koko tunnetun maailman tuhoon. Seuraa vastaan asettuukin siis vastarintaliike. Jo yhden keskeisen palasen poistaminen kuvioista, tai siis hukkaaminen saavuttamattomiin ajassa, voi olla keskiössä Atlaksen kauheiden suunnitelmien sotkemisessa.

 

Viisi jäljelle jäänyttä kokelasta on kuitenkin autuaan tietämättömiä Atlaksen suunnitelmista. He kokevat vuoden alussa seuraan vihkiytymisen, joka jättää säröjä muutenkin hauraisiin ihmissuhteisiin. Uhraus, jonka piti hitsata heidät yhteen, onkin kääntynyt heitä itseään vastaan. Tänä vuonna ei ole myöskään enää yhteisiä luentoja, vaan jokaisen pitää luoda Alexandrian kirjastolle tutkielma haluamastaan aiheesta. Kiinnostuksenkohteet levittäytyvät ja uusia yllättäviä liittolaisuuksia syntyy. Panoksen kovenevat. Kuka tajuaa olevansa vain mestarimanipuloija Atlaksen väkipyörässä? Entä millaisia omia kunnianhimoisia suunnitelmia heille syntyykään. Samaan aikaan he kokevat omituista rappeutumista. Voiko kirjaston hinta tiedosta olla vielä paljon suurempi kuin he osasivat odottaakaan?

 

' Ajatus uudesta verestä ja uudesta vihollisesta oli suorastaan innostava.

Kuten Foorumista. Ei se tietysti välttämättä vihollinen ollut, vaikka se olisikin mukavaa vaihtelua. Parisa uumoili, että Foorumi tuskin erosi seurasta loppujen lopuksi paljoakaan. Ihmiset hamusivat aina valtaa - se oli ihmiskunnan vakio, keskeisempi sääntö kuin yksikään fysiikan laki. Jos heille ei annettu valtaa, he ottivat sen itse. Ja kuinka yleviä ja moraalisia heidän opinkappaleensa olivatkin, historia osoitti etteivät he luopuneet vallasta sitä saatuaan. '

s. 279 

 

Koukutuin pahasti tähän Blaken dark academia tyyliseen sarjaan viime vuonna. Siinä oli niin paljon kiinnostavia elementtejä. Oli salaseura, joka olisi tie menestykseen, valtaan ja tietoon. Kuusi kokelasta, mutta vain viisi jatkaisi toiseen vuoteen kirjastolla. Monia erilaisia maagisia kykyjä kuten telepatiaa ja tunteiden manipulointia, kasvien äitiä, fysikalisteja sekä tuntematon kyky, joka oli vasta nousemassa. Kiehtovan monipuolinen henkilökatras, josta vuorottelevat kertojanäkökulmat avasivat portit syvempään motiivien tarkasteluun. Draamaa, ihmissuhteita ja juonittelua. Kaiken kruunasi vielä yllättävän syvälle fysiikkaan ja filosofiaan menevät oppituntien pohdinnat, joka teki tästä kaikesta kokonaisuudessaan mukavan ajatusten haastajan. Oikeastaan kaikki oli kohdillaan, joten pitihän tämä toinenkin osa laittaa varaukseen, jotta saisin sen heti ilmestyttyä käsiini.

 

Onnekseni tämä toinen osa jatkoi pitkälti edellisen koukuttavalla reseptillä. Oli mielenkiintoista nähdä kuinka edellisvuoden tapahtumat ja yhden puuttuminen joukosta muuttivatkaan ryhmäläisten dynamiikkoja. Vahvojenkin liittoutumien väliin syntyi säröjä, joista kasvoi ylitsepääsemättömiä kanjoneja. Ja puolestaan uudet yllättävät liittoumat löysivät toisensa. Hahmoihin saatiin myös lisää syvyyttä ja kierroksia, kun katkeruus ja vallanhimo rupesivat luikertelemaan mieliin. Jopa tietynlainen jumalkompleksi oli esillä. Paljon pohdittiinkin, onko kohtalo väistämätöntä, vai jotakin jonka voi itse luoda. Kukin reagoi tähän tavallaan. Blake todella haastaa lukijaansa ja kutittelee aivosoluja töihin. En malta odottaa millaiseen räjähdykseen kaikki tulekaan eskaloitumaan trilogian päätösosassa.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Atlas - Valitut 

 

Murhatun rakastajan tapaus - Lynn Messina

Kirjan nimi: Murhatun rakastajan tapaus (An Infamous Betrayal) 

Sarja: Beatrice Hyde-Clare ratkaisee #3

Kirjoittaja: Lynn Messina, suomentanut Nelli Hietala

Lukija: Rosanna Kemppi
Julkaisija: Aula & Co

Julkaisuvuosi: 2018, suomennos ja äänikirja 2024

Kesto: 9h 14min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee-sarjassa olemme päässeet tutustumaan 26-vuotiaaseen ikäneito Beaan. Hän on koko ikänsä ollut se harmaa hiirulainen, joka 1800-luvun seurapiirien tanssiaisissa on sulautunut taustaan seurustelemalla mieluummin nurkassa olevan fiikuksen kuin ihmisten kanssa. Jokin kuitenkin muuttui, kun hän kohtasi ensimmäisen ruumiinsa Englannin järviseuduilla (Murha paremmissa piireissä). Ratkaistessaan jo toisen murhamysteerin (Jadetikarin arvoitus) on hän vakuuttunut, että hänellä on hoksottimia tuohon toimeen. Pahaksi onnekseen hän on kuitenkin tullut luvanneeksi arvostetulle ja tutkimuksissa häntä auttaneelle Kesgraven herttualle, ettei hän enää sotkeutuisi eteensä sattuneisiin murhatapauksiin. 

Ongelmaan löytyy kuitenkin ratkaisu, kun Bean tuttu järviseudun tapahtumista saapuu varta vasten hänen luokseen pyytämään apua. Tämä nuorukainen on nimittäin pian menossa avioon erään neitosen kanssa, jonka äidin vuoteesta on löydetty rakastaja murhattuna. Skandaalia välttääkseen perheen äiti ei halua kuullakaan poliisista, joten Bean on aika alkaa tutkia, kuka olisi halunnut eroon tästä ei niin puhtoisen taustan omaavasta rakastajasta. Onko tapauksella kenties jotain tekemistä Intian ja unikkokaupan kanssa? Vaikka Bea koittaa pitää tapauksen itsellään, niin jälleen kerran itsetietoinen herttua saapuu sekoittamaan pakkaa ja avaamaan haastavia ovia arvovallallaan. Seurapiireissä kuitenkin supistaan herttuan pian kihlautuvan kuvankauniin Lady Victorian kanssa, eikä Bea voi kestää ajatusta. Hän on nimittäin viimein myöntänyt itselleen olevansa toivottoman rakastunut herttuaan, vaikka vain vähäisenä säätyläisenä ja orporukkana hänellä ei olisi ikinä mahdollisuuksia tuohon seurapiirien tavoitelluimpaan poikamieheen.

Tämä sarjan osa jatkoi aika lailla samalla kaavalla kuin edellisetkin osat. Alussa kerrattiin hiukan liiankin perusteellisesti kahden edellisen osan tapahtumia ja esiteltiin uusi tapaus. Tarina kuitenkin lähtee lentoon kunnolla vasta, kun myös herttua astuu näyttämölle. Tämä sarja on nimittäin jo sen verran leppoisaa cozy crimea, että tuo itse murhajuonne oli minulle aivan yhdentekevä. Sen sijaan rakastan tuota Bean ja herttuan välistä jännitettä. Kuinka Bea uskaltaa sanavalmiina näsäviisastella herttualle, joka on tottunut kuulemaan muilta vain hänen ylistystään. Ja kuinka herttua puolestaan haastelee takaisin aina sopivasti pilkettä ja itseironiaa silmäkulmassaan. Ahh tämän romanttisen juonen perään olen kuolannut ja oli ihanaa, kuinka tämäkin juonilanka on hiljalleen kypsynyt poimittavaksi tarinan edetessä.

Eli mikäli etsit 1800-luvun seurapiiriromantiikkaa tanssiaisineen niin tässäpä mainio teos! Hauskan lisänyanssin tuo tosin tuo murhajuonne, sillä tuohan tuo aika omat haasteensa nuoren neitosen tehdä murhatutkimuksia. Onneksi herttuan arvovallalla ja serkkunsa vaatteisiin pukeutuneena, mikään ei tunnu mahdottomalta tälle päättäväiselle naiselle. Teos onkin siis varsin mainiota viihdettä, vaikkei mitään sen suurempia maailmaa mullistavia tapahtumia pidäkään sisällään. Mielenkiinnolla jään seuraamaan miten keskinäinen jännite ja herkullinen kemia tulee jatkumaan tukijaparimme välillä. Vaaleanpunaiset lasit siis päähän ja menoksi!

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Murha paremmissa piireissä

2. Jadetikarin arvoitus

 

Muualla luettu: Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla ja Lukutoukan luetut sivut 

 

Stalingradin viemärit - Sampo Terho

Kirjan nimi: Stalingradin viemärit

Kirjoittaja: Sampo Terho

Lukija: Petri Hanttu
Julkaisija: Wsoy

Julkaisuvuosi: 2024

Kesto: 43h 29min

Mistä: Äänikirjapalvelusta

 

On vuosi 1928, kun Greiserin veljekset Valter ja Werner jättävät Bad Aiblingin pikkukylän ja suuntaavat kohti suurta Berliiniä opiskelu mielessään. Isoveli Valterin on tarkoitus opintojensa jälkeen palata kotiin ja ottaa pieni perhetila hoitaakseen. Werner taas haaveilee journalistin menestyksekkäästä urasta. He saavat kuitenkin pikimmiten huomata, että elo on varsin erilaista heidän pikkukylässään kuin suuressa Berliinissä. Berliinin köyhemmällä asuinalueella kommunistit ovat valmiita hakkaamaan kenet vain joka ei kannata heidän aatettaan. Eivätkä pienpuolue natsien tappelujoukkiot ole jäädä kakkoseksi. Nämä kaksi ryhmittymää ottavat tulisesti yhteen ja sattuman kautta myös Greiserin veljekset osuvat tällaisen yhteenoton tielle. Natsien SA-joukkio kuitenkin pelastaa heidän selkänahkansa. Tämä kohtaaminen tulee muuttamaan lopullisesti heidän tulevaisuutensa.

 

Natsien aate vetää välittömästi puoleensa käytännönläheistä Valtteria. Hän on nähnyt maaseudun köyhyyden ja kommunistit haluaisivat viedä senkin vähän mitä on jäljellä. Valter ymmärtää nyrkkien kieltä ja vaikuttuu SA-joukkojen toiminnasta. Hän lähtee innolla mukaan aatteeseen, ensin SA-joukkoihin ja myöhemmin SS:n eliittijoukkion palvelukseen. Akateeminen Werner taas karsastaa populistista vihanlietsontaa, joka tuntuu olevan natsien pääasiallinen viestintäkeino. Kun muut tiet päästä kirjoittamaan artikkeleja nousevat pystyyn, päättää hän tarttua tilaisuuteen puolueen lehdessä. Terävän mielensä ja sivaltavan kynänsä avulla hän rupeaa saamaan jopa puolueen propagandavastaavan Goebbelsin huomion. Hänen tiensä tuleekin viemään yhä korkeammalle puoleen hierarkiassa Goebbelsin apurina, kun puolueen nousu alkaa. Silti syvällä sisimmässään häntä jäytää sisäinen konflikti.

 

Toisaalta vuonna 1943 Valter on johtamansa joukkion kanssa Stalingradin viemäreissä. Taistelu Stalingradista ollaan häviämässä. Kenraalit ympäriltä antautuvat, mutta Valterin usko natsismin voittokulkuun ei murru. Ilman ruokaa, viimeisillä voimillaan he koittavat selviytyä viemäreissä ja odottaa uutta hyökkäystä. Mutta kuinka tähän kurjuuteen ja edessä siintävään tappioon on päädytty? 

 

Tämä Terhon teos on massiivinen eikä pelkästään pituutensa puolesta. Se on nimittäin päättänyt pureutua syvälle natsismiin. Kuinka se pääsi marginaalipuolueesta nousemaan valta-asemaan. Kuinka koko kansa saatiin joukkopsykoosiin kuin hurmoksen tilaan. Kuinka voittamattomalta heidän kulkunsa näyttikään. Ja myös siihen kuinka suuruudenhulluudessaan kaikki lopulta romahtaa. Kerrankin toisesta maailmansodasta kertova teos, joka ei tarkastele historiaa voittajien tai sen uhrien näkökulmasta. Sen sijaan tämä teos kerii sivu sivulta, propagandaviesti viestiltä, kuinka kansa saatiin kerättyä puolueen taakse. Kuinka tavallinen kansa saatiin uskomaan mitä vain haluttiin ja sulkemaan silmänsä niiltä asioilta, joista ei pitänyt kysellä liikoja. Median valta on pelottava. Kuinka helposti joukkopsykoosi voidaankaan luoda... Karismaattiset puhujat voivat myydä vaikka hiekkaa Saharaan, tai tässä tapauksessa natsismin aatteen kansalle. Sen peruspilarit ovat yksinkertaiset: kerro kuinka lukija kärsii, kerro että se ei ole hänen syynsä ja viimeiseksi kerro kenen syytä se sen sijaan on (eli se alkuperäinen viesti jota halusit kansaan upottaa).

Pikkutarkka olisi ehkä kaikista kuvaavin, mikäli tätä teosta pitäisi luonnehtia vain yhdellä sanalla. Sivujahan, tai minun tapauksessani kuuntelutunteja, tässä tarinassa nimittäin riitti. Vaikka Wernerin matkassa pääsimmekin käsittelemään niitä sisäisiä ristiriitoja ja inhimillisiä tunteita, niin kerronnan keskiössä tuntui silti olevan historiallinen tarkkuus. Puheita pidettiin ja Goebbelsin propagandakoneisto mylläsi. Tämä koko teos oli hyvin poliittinen ja pureutui sellaisella tarkkuudella tuonne puolueen sisälle, että siitä on pakko nostaa hattua Terholle. Valtavan taustatyön hän on varmasti teostaan varten tehnyt. Voin vain kuvitella kuinka jollekin toisen maailmansodan historian harrastajalle tämä on ollut yhtä mannaa. Tällaiselle univajeiselle äiti-ihmiselle tämä oli myös todella kiinnostava ja vaikuttava teos, mutta en olisi sanonut ei jos teosta olisi myös hiukkasen tiivistetty ja tehty siten lukijaystävällisemmäksi. Tuo politiikka nimittäin vei melkein kaiken tilan. Ihmissuhteet jäivät toisarvoisiksi. Toisaalta kyllä loppupuolella tämäkin lukija pyyhki silmäkulmiaan. 

 

Kokonaisuutena Stalingradin viemärit on komea teos. Pitkään kerronnassa seurattiinkin tuota puolueen matkaa huipulle. Eikä se matka valtaan ollut natseillekaan helppo tai oikeudenmukainen. Muut tavoittelivat valtaa laillisuudesta piittaamatta ja natsit olivat jäädä siinä taistossa kakkoseksi. Myös puolueen sisäiset ristiriidat ja konfliktit tuotiin esiin.  Koin avartavaksi päästä kerrankin niin sanotusti natsien pään sisään. Tärkeätä on nimittäin edes koittaa ymmärtää. Vaikka edes tämän luettua heidän juutalaisvihaansa ei pysty käsittämään. Nyt kuitenkin pystyy edes vähän näkemään miten tavallinen kansa lähti tähän touhuun mukaan. Minkälainen valta medialla tosiaan onkaan...

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Mustelmiinan mietteitä, Kirjojen kuisketta ja Kirjavinkit

 

Alexis - Vesa Haapala

Kirjan nimi: Alexis
Kirjailija: Vesa Haapala
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2023

Sivumäärä: 357

Mistä: Kirjastosta

 

' 15 p. heinäkuuta, 1866

Ohut pilvi purjehtii kuin lanka valtavaan siniseen neulansilmään. Kertomukseni miehet, eivätkö he voisi olla veljessarja aivan, minun veljekseni, tämän aatteen kerran sain, ja niitä he nyt ovat: eivät enää keitä hyvänsä kylän miehiä, vaan minun luomani maailman asukkaita, veljiä keskenään. Olisiko siitä kertomuksen nimeksi saakka? '

s. 33

 

Muuan Alexis, joka myös A. Kivenä on tunnettu, asuu Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin vieraskamarissa ja kirjoittaa. Hän kirjoittaa värssyjä ja pieniä teoksia. Päätyönä kaiken taustalla on kuitenkin yksi suurteos. Teos, joka on vertaansa vailla. Suomen kielellä, tuolla metsäläisten murteella, mutta myös oman kansan kielellä, kirjoitettu romaani. Romaani seitsemästä veljeksestä ja heidän realistisesta elämän tohelluksesta. Ei ole siloteltua kansallisromantiikkaa nämä päähenkilöt vaan kansan todellista heijastuksia.

 

Toisaalta ei ole Alexisinkaan elo helppoa. Nälänhätä painaa joukoittain kansaa hautaan eikä kirjailijakaan ole kuin muiden armopaloilla elelevä loinen. Hän koittaa kaupata raapustuksiaan, mutta suhteet Helsingin herroihin heikkenevät heikkenemistään, kun hän omaa melankoliaansa lääkitäkseen saapuu tapaamisiin sekavana humalassa tai vippailee rahaa, joiden takaisinmaksu ei ole todennäköistä. Surkea on kirjailijan elo. Helpompi olisi pehtooriksi kouluttautua ja heittää kynä kädestä, jotta saisi velkojen kaulanauhan pois kiristämästä. Mutta toisaalta, ehkä joku tehtävä hänellä on. Ehkä Veljekset näkevät vielä päivänvalon. Ehkä kaikella tällä on tarkoituksensa. 

 

' Minun olemukseni tervehtyisi hetkessä, jos näkisin edelle kaksi tai kolme vuotta ja jos tietäisin, mikä on kirjoittajankohtaloni ja Veljesteni tie, saanko sen loppuun ja kustantaako joku sen. Vangittu olen työhön ja epävarmaan odottamiseen. Velat keräytyvät ympärilleni, ne upottavat, ja tämä vie uskoni ja voimani, ja hermoni käy sekavaksi. '

s. 220 

 

Heti alkuun mainittakoon, että tämä on teos jonka olisin jättänyt kesken (vaikken käytännössä koskaan jätä teoksia kesken), jos se ei olisi ollut kirjastomme lukupiirin kuukaudenkirja. Jotenkin en vain päässyt millään samalle taajuudelle Haapalaisen kerronnan kanssa. Sen sijaan päädyin tarpomaan sivu sivulta eteenpäin tajuamatta puoliakaan mitä tulin lukeneeksi. Välillä havahduin siihen, että olin lukenut aukeaman, mutta en rekisteröinyt yhtikäs mitään mistä siinä oltiin puhuttu. Yleensä luen kirjoja parissa päivässä, mutta nyt tarvoin tämän teoksen kanssa pari viikkoa. Tämä tuntui pitemmältä ja raskaammalta urakalta kuin Tolstoin Sota ja rauha. 

 

Olen minäkin Kiven Seitsemän veljestä kahlannut läpi muutama vuosi takaperin ja kieltämättä hieno kulttuurillinen teko se on ollut, vaikkei minuun niin kovin iskenytkään. Tässä puolestaan Haapala maala kuvaa masentuneesta Kivestä, joka vain ryyppää, kirjoittaa, surkuttelee elämäänsä, haaveilee naisista, näkee painajaishoureita, vähän taas kirjoittaa ja taas ruinataan rahaa ja ryypätään nekin. Olen varsin herkkä poimimaan ympäristöni tunnetiloja, ja mieheni vain ihmetteli miksi olin kaiket illat niin äreä ja pahantuulinen... Alexisin synkistely yhdistettynä Haapalan lyyriseen ja koukeroiseen ajatuksenvirtaan oli vain aivan kammottava yhdistelmä univajeisille aivoilleni. Eihän tässä edes tuntunut olevan sen suurempaa juonta, jonka langasta olisi voinut pitää kiinni kuin pelastusrenkaasta. Kyllä tunnustan Haapalan kerronnan vahvuuden Alexisin mielenmaiseman maalaamisessa, mutta tämä lukija, teos ja ajankohta eivät vain sopineet tällä kertaa yhteen. 

 

Tähdet: 1.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Marjatan kirjat ja mietteet, Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjasähkökäyrä ja Akanvirtaa    

 

Lääkkeetön elämä - Antti Heikkilä

Kirjan nimi: Lääkkeetön elämä
Kirjailija: Antti Heikkilä
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2018

Sivumäärä: 222 + 47 (lähteet)

Mistä: Kirjastosta

 

' Näkemykseni mukaan ihmisten terveysongelmien ytimessä on nykyisten virallisten ruokavaliosuositusten aiheuttama insuliiniresistenssi, joka johtaa monenlaisiin sairauksiin. Olen hoitanut kliinisessä potilastyössäni tuhansia potilaita, joiden terveydentila on kohentunut kirjassa suosittelemani ketodieetin ja HIIT-urheilun avulla. Kaikki suositukset ovat omiani ja seison niiden takana. Jokainen ihminen vastaa lopulta omasta terveydestään ja voi tehdä elämäntapamuutoksia, jotka auttavat elämään lääkkeetöntä elämää. '

s. 9

 

Tässä teoksessa ortopedian ja traumalogian erikoislääkäri Antti Heikkilä jakaa kokemuksiaan siitä, kuinka elämäntapamuutoksella voi saavuttaa lääkkeettömän elämän. Kaiken keskiössä pyörii insuliiniresistenssi, joka syntyy nykyaikaisesta erityisesti sokereita, mutta myös viljoja ja kasvirasvoja täynnä olevasta ruokavaliosta. Omassa potilastyössään hän on kokenut paljon onnistumisia tarjoamalla pilleripurkin sijasta potilailleen ketodiettiä ja HIIT-urheilua. 

 

Tässä teoksessa hän aloittaa matkan avaamalla lääketeollisuuden korruptoitunutta 'tieteen' tekoa ja siten lääkkeiden väärin perustein tapahtuvaa voittokulkua. Miten kolesterolihysteria syntyikään Suomessa ja kuinka hänen näkemyksensä mukaan insuliiniresistenssi on monien ongelmien todellinen taustasyy. Sitten syvennytään itse ketodieettiin, rasvoihin, elimistön hormonien ja mitokondrioiden toimintaan ja lisäravinteisiin. Näitä seuraa muutamat sairaskertomukset diabeteksesta, sydäntaudeista ja syövästä. Lopussa vielä käsitellään HIIT-liikunnan hyödyt, sekä mikä kaikki on pielessä myös mielenterveyden saralla ja kuinka hänen ratkaisuillaan myös näihin saataisiin apuja.

 

Itse pyrin elämään mahdollisuuksieni mukaan ns. luonnollisesti. Synnytin lapseni täysin lääkkeettömästi ja ostan kaupasta mahdollisimman vähän prosessoituja luomu aineksia joista itse kokkaan ruuat. Kiinnostuin siis tästä mieheni lukemasta teoksesta. Halusinhan tietää lisää miten voisin omilla valinnoillani vaikuttaa siihen, että tulevaisuudessakaan ei tarvitsisi pilleripurkille kurkottaa. Tämä teos tarjosikin joitakin kiinnostavia näkökulmia aiheeseen, mutta toisaalta se ei kuitenkaan aivan ollut sitä mitä odotin.

Todettakoon tässä, että olin lukiessa autuaan tietämätön tämän teoksen julkaisuaikaan syntyneestä kohusta. Heikkilä kyllä mäiskii iloisesti menemään nykysuosituksille pehmeistä rasvoista ja avaa kuinka näiden väittämien pohjalla olleet tutkimukset ovat oikeastaan olleet hyvinkin puolueellisia eivätkä niistä vedetyt johtopäätökset kestä suurempaa tarkastelua. Ilmeisesti monien varpaille hän on tämän teoksensa kanssa tullut astuneeksi. Toisaalta jos hänen dieetistään ja treeniohjelmastaan on ollut monille apua, niin eikös se ole vain hyvä juttu, että jokin on auttanut? Itsekinhän Heikkilä tuo esiin erilaisia tutkimuksia, joissa mielen voima tuodaan esiin. Sillä uskooko itse hoidon toimivuuteen on yllättävän paljon vaikutusta, oli kyse sitten virallisista lääkkeistä sivuvaikutuksineen tai vaihtoehtoisista hoitotavoista. Hyvä vain että on vaihtoehtoja, niin jokainen voi löytää sen itselle toimivan jutun.

Mitä itse lukukokemukseen tulee, niin olisi se paikoin ihan kiinnostava, mutta kokonaisuus ei nyt saanut minua ryntäämään hylkäämään viljoja ruokavaliostani. Kun en lue kaunokirjallisuutta, niin kaipaan hiukan asiapitoisempaa lähestymistapaa. Ja siis onhan Heikkilällä lähes 50 sivua lähteitä ja paljon viittaillaan asioihin ja selitetään jotain mitokondrioiden toimintaa, en sitä tarkoita. Tarkoitan sitä, että Heikkilän tekstissä nimittäin näkyy se, että häntä on koitettu hiljentää ja siksi hänen kirjoitustyylinsä on myös varsin kärkästä. Joitakin mutkia myös vedettiin paikoin suoriksi, tai ainakaan tälle lukijalle ei selvinnyt miten marsujen C-vitamiinin tarve liittyy mitenkään ihmisten vastaavaan. Hiukan myös hämmensi, miten insuliiniresistanssi tuntui olevan aivan kaikkien sairauksia juurisyy, mutta mistäpä minä sen tällaisena maallikkona tietäisin. Kiinnostavaa oli kyllä lukea näitä sairaskertomuksia mihin kaikkeen ihmiset ovatkaan saaneet apua Heikkilän ketometodilla. Jäin vain pohtimaan onko voinut käydä niin, että kun omaat työkalupakissasi vasaran niin kaikki ongelmat rupeavat näyttämään pikkuhiljaa nauloilta. Ja jos tavoitteena oli lääkkeetön elämä, niin miten samalla Heikkilä hehkuttaa paljon erilaisia lisäravinteita? Puuttuuko hänen tarjoamastaan ruokavaliosta siis jotain keskeistä? Eivätkös lisäravinteetkin ole lääketeollisuuden pillereitä? Tiedä häntä. Mutta jos ei muuta niin tämä lukija jatkaa tyytyväisenä oman voi-oliiviöljylevitteensä popsimista ja lisää HIIT:iä treeniohjelmaansa.

Tähdet: 3 / 5