Seitsemän sisarta - Lucinda Riley

Kirjan nimi: Seitsemän sisarta (The Seven Sisters)
Sarja:  Seitsemän sisarta #1
Kirjoittaja: Lucinda Riley, suomentanut Hilkka Pekkanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi:  2014, suomennos 2018
Sivumäärä: 660
Mistä: Kirjastosta

' Papa Salt oli valinnut jokaisen meistä erikseen, kun olimme pieniä. Olimme kotoisin eri puolilta maailmaa, ja hän oli tuonut meidät kotiinsa elämään hänen suojeluksessaan. Papa Saltilla oli tapana sanoa, että jokainen meistä oli erityinen ja erilainen kuin muut.... me olimme hänen tyttöjään. Hän oli antanut meille nimen lempitähdistönsä, Plejadien eli Seitsemän sisaren, tähtien mukaan. Maia oli ensimmäinen ja vanhin. '

s. 18

Papa Salt on mystinen miljonääri, joka on adoptoinut kuusi tyttöä ympäri maailmaa. He ovat kasvaneet Genevenjärven rannoilla omassa suojaisessa saaressaan Atlaksessa. Nyt kaikki tytöt ovat jo aikuisia, mutta sisarusparven vanhin kolmekymppinen Maia asuu edelleen Atlaksessa tehden kääntäjän töitään. Hän on kokenut neljätoista vuotta aiemmin yliopistoa aloittaessaan suuren romanssin, jossa hän on kuitenkin polttanut siipensä ja palannut Atlaksen suojiin piilottaen lumoavan kauneutensa. Nyt Papa Salt on kuitenkin kuollut. Jäähyväisinään hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen, joka ohjaa heidät kohtaamaan menneisyytensä. Maian ei siis auta muu kuin pakata laukkunsa ja suunnata kohti sambaavaa Brasiliaa. Voisiko koordinaateilla ja pienellä liuskekivipalalla löytää paitsi juurensa niin myös jotain vieläkin arvokkaampaa?

Toisessa ajassa seurataan 1920-luvun Rion seurapiirielämää. Kuvankaunis Izabela 'Bel' Banifacio on uusirikkaan isänsä toivo, sillä hyvän avioliittosopimisen jälkeen Rion nuivat seurapiiriperheet eivät voisi enää sorsia häntä ja hänen uutta rahaansa. Kuin taivaan johdatuksesta pieni ja rotan näköinen Gustavo Aires Cabrali, joka kuuluu yksiin Brasilian hienoimmista aristokraattisuvuista, iskee silmänsä Beliin. Belin on myönnyttävä kihlaukseen, mutta viimeisenä vapauden hetkinään hän lähtee tuttavaperheensä kanssa näkemään maailmaa Eurooppaan ennen varsinaista astumista alttarille. Kristus patsaan arkkitehdiksi valittu Heitor da Silva Costa on nimittäin lähtenyt Pariisiin etsimään sopivaa kuvanveistäjää mahtavalle projektilleen. Pariisin taitelijapiirit vetävät kuitenkin nuoren Belin rakkaudennälkäisen pään aivan pyörälle. Paluu jyrsijältä näyttävän ja hillityn Gustavon luo tuntuu koko ajan vaikeammalta valinnalta.

' Kukaan teistä ei tullut minulle syntymätodistus mukanaan, ja kuten kaikki tiedätte, teidät on virallisesti rekisteröity tyttärikseni. Sitä kukaan ei voi ottaa teiltä pois. Voin kuitenkin näyttää teille oikean suunnan, ja sen jälkeen voitte itse valita, halutatteko matkata takaisin omaan menneisyyteenne.

Armillaarissa, jonka nyt olette kaikki nähneet, on jokaisen kohdalla koordinaatit, jotka osoittavat täsmälleen, missä paikassa tarinanne on alkanut tällä planeetalla. Kirjekuoressa on lisäksi pieni johtolanka, joka auttaa selvitystyössä. '

s. 92 

Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen kirjasarjan, jossa vuorollaan jokainen sisaruskatraan jäsen saa toimia oman tarinansa kertojana. Ilmeisesti sarja tulee viemään sisaruksia eri puolille maailmaa ja myös läpi toisten aikakausien herättäen henkiin historian kaiken takana. Pakko nostaa hattua tälle idealle, sillä sarjasta tulee varmasti varsin monipuolinen miljöineen ja kertomuksineen, joten lukija on aika varmasti koukussa. Erityisen kiva lisänyanssi on vielä kirjasarjan perustuminen löyhästi antiikin tarustoon Seitsemän sisaren tähdistöstä, jota avattiin hiukan kirjan lopussa. Aina on yhtä mielenkiintoista kuulla mistä kirjailijat ammentavatkaan inspiraatioita ja päästä vertailemaan toteutusta suhteessa omaan aiempaan käsitykseen. 

Vaikka Seitsemän sisarta onkin Maian tarina, on se silti sarjan aloitusosa, jossa on alussa hyvin perusteellisesti pohjustettu eri siskot ja heidän väliset dynamiikat. Tämä olikin mainiota, sillä näin minut saatiin lukijana kiinnostumaan jo ennakkoon muistakin sarjan osista ja muutenkin lukija otetiin sarjan kyytiin rauhassa. Hiukan tämä tosin myös huolettaa, sillä kirjailija on ilmaissut, että sarjan kuusi ensimmäistä osaa voi lukea missä järjestyksessä vain. Toivotaan siis, että jokaisen alussa ei ole aivan näin perusteellista pohjustusta, sillä voin jo kuvitella sitä turhautumisen määrää jos satakunta sivua junnataan alustuksissa jotka ovat jo tutut lukijalle.

Kokonaisuutena pidin Seitsemää sisarta raikkaana viihdeteoksena, joka ei kuitenkaan ole liian makeasti sokerikuorrutettu. Lähtökohdat tälle tarinalle ja koko sarjalle on myös mainiot. Nautin paljon myös historiallisista romaaneista, joten koinkin hyvin kiehtovaksi nuo Kristus-patsaan rakennukseen ja suunnitteluun liittyvät vaiheet, joihin Belin tarina lomittui. Yksinkertaisesti sykkivä Rio oli jo itsessään niin kiehtova miljöö, että en malta odottaa minne kaikkialle Riley voikaan vielä lukijansa kuljettaa tämän sarjan puitteissa. Pienenä miinuksena on kuitenkin mainittava, että vaikka tarina imaisikin hyvin vahvasti mukaansa, niin loppua kohden eräänlainen lukuähky rupesi saamaan valtaa. Pientä karsintaa oltaisiin ehkä voitu harrastaa, sillä nyt tarina oli hiukan pitkitetty. Loppu oli myös ylipäätänsä mieleeni hiukan liian makea ja koskettavuuden hakuinen. Toisaalta viihdeteoksesta kun on kyse niin mitä muuta voisikaan odottaa. Loistavaa kesälukemista mökkilaiturille (varsinkin pokkariversio)! Ehkä joku päivä tämä visuaalinen tarina myös saataisiin tv-ruutuun nähtäville, sillä nämä hahmot ja miljööt tarjoaisivat aiheeseen kyllä huomattavaa potentiaalia.

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Elämä on ihanaa, Luetut kirjat -blogi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Suvin kirjahylly, Kahvikissan kirjahylly, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä..., Kirjahullun päiväkirja, Kuristava kirsikka ja Mininkirjat

 

Minä, Katariina - Laila Hirvisaari

Kirjan nimi: Minä, Katariina
Kirjoittaja: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2011
Sivumäärä: 601
Mistä: Äidiltä lainassa

' - Kertoisin kerran vielä kaiken minkä muistan. Kokoaisin sen yksiin kansiin. Osa elämästäni on muistissani, osa paperilla. Sinä olet ainoa, joka voisi korjata kirjoitelmani, olet ollut lähellä kaiken aikaa. Olen liioitellut... tai puhunut asian vierestä. Ehkä olen jättänyt jotakin kertomatta. Olisiko sinulle Leon...

- Siis koko elämänne?

- Olisit ikään kuin omatuntoni. Diderot käytti usein sanaa opponentti. Se tarkoittaa olla vastaväittelijänä, kyseenalaistaa kuulemansa. Haluaisin selvittää, mikä on totuus ihmisestä Katariina II ja hänen elämästään. '

s. 19

On vuosi 1795 ja 66-vuotias Venäjän keisarinna Katariina Suuri on loukannut jalkansa kaatuessaan portaissa. Joutuessaan näin sänkynsä vangiksi useaksi kuukaudeksi kutsuu hän uskollista ystäväänsä Leonia saapuvaksi paikalle. Katariina on viimein päättänyt käydä läpi koko elämänsä uskollisena totuudelle, oli se kuinka kipeä tai epäimarteleva tahansa. Leon on ainut joka voi Katariinaa auttaa tässä tehtävässä, sillä he ovat tunteneet aina Katariinan lapsuudesta saakka kun tämä oli vielä vain saksalainen prinsessa. Leon on myös ainut joka uskaltaa vastustaa keisarinnan sanomisia. Nyt on aika käydä läpi Katariinan muistiinpanoja ja muistoja. Katariina kertoo ja Leon haastaa ja kirjaa ylös.

Sophie Auguste Frederike eli Anhalt-Zerbstin prinsessa Sofia syntyi Berliinissä 1729. Neljätoistavuotiaana Sofian elämä muuttui peruuttamattomasti. Hänen enonsa oli nimittäin Venäjän senhetkisen keisarinnan entinen sydämen valittu, ja kas kummaa keisarinna Elisabet kiinnostuikin Sofiasta, joka olisi mainio puoliso perintöruhtinas Pietarille, joka on tuleva seuraamaan lapsetonta Elisabetia valtaistuimelle. Nuori Sofia siis riuhtaistaan irti perheestään ja kotimaastaan Venäjälle, jossa hänestä tulee suuriruhtinatar Katariina suuriruhtinas Pietarin vaimo. 

Muutto täysin vieraaseen maahan olisi joka tapauksessa rankka, mutta Katariinan ongelmat eivät lopu tähän. Hänen äitiään syytetään vakoilusta ja suuriruhtinas Pietari osoittautuu lapsenmieliseksi, jota kiinnostavat sotaleikit eivätkä kruununperillisen hankinta. Keisarinna Elisabet tekee myös Katariinan elämästä helvettiä ja luovia ratkaisuja on tehtävä, jotta kruununperijä saataisiin aluilleen ja tilanne rauhoitettua. Katariinan asema jää kuitenkin epävarmaksi. Tämä on tarina siitä kuinka vastoin kaikkia oletuksia tästä hyljeksitystä suuriruhtinaan puolisosta kasvoi lopulta Venäjän historian yksi vahvimmista hallitsijoista - Keisarinna Katariina Suuri.

' Minut nuori tyttö, repäistiin kylmästi siitä maailmasta, jossa olin elänyt, unelmoinut toivonut, kuvitellut elämääni kokonaan toisenlaiseksi. Miten vähän sanottavaa meillä lapsilla silloin oli tulevaisuudestamme, ja lapsihan minä olin. Olin tietoinen siitä suunnitelmasta, johon minut pakotettiin ja uhrattiin, mutta en ymmärtänyt sitä vielä silloin. Ei kukaan kysynyt halusinko mennä naimisiin suuriruhtinas Pietarin kanssa! Halusinko ylipäätänsä mennä neljätoistavuotiaana naimisiin kenenkään kanssa! Ei kukaan kysynyt, haluanko vaihtaa uudeksi kotimaakseni Venäjän, tämän mystisen maan, josta minulla ei ollut aavistustakaan, ei kulttuurista, ei kielestä, ei ihmisistä, tavoista, ei tottumuksista, ei edes keisarinnasta, josta tiesin vain nimen. '

s. 64-65

Noin kuukausi sitten tulin lukeneeksi Sisin elämänkerran, jonka avulla tulin perehtyneeksi Itävalta-Unkarin hallitsijasoppiin. Nyt tuntuikin luontevalta jatkaa tietämykseni laajennusta kattamaan myös Venäjää, ja tämä Hirvisaaren romaani löytyikin sopivasti äitini kirjahyllystä. Heti ensisivuilta lähtien olikin selvää, että myös Hirvisaari on tehnyt kotiläksynsä, vaikka kyseessä onkin romaani eikä elämänkerta. Sen verran tykitystä oli heti alusta lähtien luvassa eri henkilöiden sukutaustoista. Pieni päähän siinä oli mennä aivan pyörälle, mutta onneksi lopussa oli sukupuu ja henkilölistaus, joiden avulla saatiin perusteet kuntoon vaikka täysin uuden maan ja ajan valtakiistat olivatkin kyseessä. Samaan tapaan kuin Gregoryn Ruusujen sota -sarjan kanssa, niin nytkin inspiroiduin myös lukemaan netin ihmeellisestä maailmasta lisää tietoja Katariina Suuresta ja tuon ajan valtapolitiikasta. Ilmeisesti Katariina Suuri on varsin kiitollinen aihealue, sillä hän on itse kirjoittanut laajat muistelmat ja paljon myös hänen kirjeenvaihtoaan on säilynyt jälkipolville. Tässä Hirvisaaren romaanissahan nuo muistelmat taitavat olla tulilla. Olisikin jännä joku päivä lukea nuo alkuperäiset muistelmat, mutta jo tällä Hirvisaaren romaanilla pääsee hyvin alkuun!

Hirvisaaren valitsema kerrontatapa on erikoinen. En tiedä miksi hän on valinnut kertoa tarinan iäkkään Keisarinnan muisteluina ja keskusteluina Leonin kanssa. Minulle jäi nimittäin tunne, että ihan perinteinen kronologinen kerronta olisi voinut myös toimia, sillä nyt tarinaan tuli aina välillä hyppyjä takaisin iäkkään Katariinan elämään ja tapaamisiin lastenlasten kanssa jne. Tämä hiukan katkaisi sitä kerronnallista jännitettä ja paljon asioita käsiteltiin myös Katariinan ja Leonin dialogeissa. Ehkä tarkoituksena on ollut näyttää Katariina inhimillisempänä henkilönä, joka koittaa pehmittää omia tekojaan. Ainakin nyt Leonin vastaväitteillä saatiin esiin eri näkökulmia ja kuinka myös, tai juuri erityisesti, hallitsijat ovat erityisen halukkaita käyttämään valikoivaa muistia antaen itsestään suotuisampaa kuvaa. Leon olikin tässä se totuuden ääni palauttamassa Katariina takaisin realiteetteihin.

Minä, Katariina on 600 sivua pitkä, mutta silti se kuvastaa vain puolta Katariinan elämästä. Tässä ei päästy vielä edes Katariinan varsinaisiin hallitsijavuosiin vaan kuvattiin nuoren Sofian matkaa Venäjän keisarinnaksi. Hirvisaaren maalaama kuva venäjän Elisabetin aikaisesta hovista ei ole kovin maaritteleva. Hovi oli yksi haureuden paikka, jossa kaikki oli alistettu Elisabetin oikkuihin ja mielitekoihin. Mikäli hän halusi vaihtaa palatsia, koko tuhatpäinen hovi lähti vaikka keskellä talvea liikkeelle reillä ilman mahdollisuuksia peseytymiseen tai kunnon nukkumapaikkoihin. Keisarinna Elisabet myös suhtautui Katariinaan milloin myöntyväisesti ja milloin taas suurimman osan aikaa vihaten tätä syvästi. Vuodet siis vierivät ja sama toistuu: palatseja vaihdetaan ja Elisabetin hallinta kruununperillisten elämästä pysyy. Vain Katariinan rakastajat vaihtuvat. Ehkä Hirvisaari olisi voinut harrastaa hiukan karsintaa, sillä paljon samankaltaisia tapahtumia sattui ja kuitenkin 600 sivussa päästiin vasta Katariina Suuren valtaannousuun. Hienosti hän kuitenkin herättää myös henkiin Venäjän 1700-luvun hovielämän ja itse Katariinan hallitsijan takana. Ehkä pitää itsekin tarttua tuohon Hirvisaaren jatko-osaan, jossa kuvataan Katariinan loput 33-vuotta, jotta syntyisi ehjä kokonaisuus Katariina Suuren elämästä.

' Ennen paluutamme Pietariin meidän on selvitettävä, jatkammeko elämänkertani kirjaamista tähän hetkeen? Olen vasta puolessavälissä. Jaksaako hän? Jaksanko minä? '

s. 585

Tähdet: 3.5 / 5

Muualla luettu: Nannan kirjakimara, Amman lukuhetki, Saran kirjat, Jokken kirjanurkka, Kirjabrunssi, Nenä kirjassa, Kirjakaapin kummitus, Kirjan jos toisenkin, Satun luetut, Ofelia Outolintu ja Booking it some more

Normaaleja ihmisiä - Sally Rooney

Kirjan nimi: Normaaleja ihmisiä (Normal People)
Kirjoittaja: Sally Rooney, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi:  2018, suomennos 2020
Sivumäärä: 257
Mistä: Kirjastosta

' Connell nojaa selkänsä jääkaappiin ja katselee, miten Marianne nuolee lusikan. Koulussa hän ja Marianne eivät ole tuntevinaan toisiaan. Kaikki tietävät, että Marianne asuu valkoisessa kartanossa, jossa on pitkä pihatie, ja että Connellin äiti on siivooja, mutta kukaan ei tiedä näiden seikkojen välistä suhdetta. '

s. 8

Connell on lukiossa suosittu urheilija, mutta samalla myös luokkansa priimus. Ulkonäöllään ja älyllään hän on onnistunut ravistamaan harteiltaan köyhän pojan leiman ollen haluttu saalis. Marianne on puolestaan rikkaan, mutta rikkinäisen perheen tytär. Hän on myös luokan priimus, mutta kaikkien mielestä hiukan ällöttävä, sillä eihän hän edes meikkaa tai ajele säärikarvojaan! Marianne on koulussa kaikkien syrjimä, mutta toisaalta hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell taas keskittyy liiaksikin sosiaalisiin paineisiin ja statukseen.

Connellin äiti on Mariannen perheen siivooja ja nämä nuoret tapaavat toisiaan aina satunnaisesti Connellin hakiessa äitiään töistä. Vain täällä Mariannen kartanon valkoisen julkisivun sisässä he voivat osoittaa tuntevansa toisensa, sillä mikä haloo siitä syntyisikään jos koulun suosituin jätkä hengaisi Mariannen kaltaisen outolinnun kanssa. Jokin seksuaalinen vetovoima kuitenkin vetää näitä kahta yhteen. Connell tosin haluaa pitää kaiken visusti salassa. 

Sitten lukio päättyy ja Irlantilainen peräkylä vaihtuu Dublinin katuihin. Trinity Collagessa Mariannen ja Connellin roolit kuitenkin kääntyvät päälaelleen. Mariannesta tulee sosiaalisissa piireissä älyllään säkenöivä, kun taas ei merkkivaatteita omaava Connell jää syrjään maalaisjunttina. Vaikka aikaa kuluu ja molempien elämäntilanteet muuttuvat moneen otteeseen opiskelujen aikana, niin näiden kahden välinen vetovoima säilyy. Siinä on jotakin niin erilaista verrattuna kehenkään muuhun, mutta samalla yhdessä oleminen ja kommunikointi ei vain tunnu luonnistuvan. Saavatko Connell ja Marianne lopulta toisensa vai onko jokin liian pahasti rikki heidän välillään, jotta siitä ikinä voisi tulla mitään enempää?

' Connell suukottaa hänen suljettuja silmäluomiaan. Muiden kanssa ei ole tällaista, Marianne sanoo. Joo, Connell sanoo. Ei niin. Marianne vaistoaa, että Connell jättää paljon sanomatta. Hän ei tiedä, pidätteleekö Connell halua vetäytyä kauemmas vai halua antautua jotenkin entistä haavoittuvammaksi. Connell suutelee häntä kaulaan. Luomet painavat. Mä luulen, että me pärjätään hyvin, Conell sanoo. Marianne ei tiedä tai muista, mistä Connell puhuu. Hän nukahtaa. '

s. 94-95

Tulen harvoin lukeneeksi uutuuksia, sillä olen enempi fiilislukija eikä varausten tekemisen vaatima aikainen suunnitelmallisuus oikein istu tähän. Normaaleja ihmisiä oli kuitenkin kehuttu muissa blogeissa, joten kerrankin päätin laittaa sen varaukseen ja päädyinkin mukavasti sijalle 900+. Sattuman kautta törmäsin kuitenkin heti seuraavana päivänä tähän kirjaston Bestseller hyllyssä, joten pääsinkin näin heti tuoreeltaan Connellin ja Mariannen maailmaan. Heti ensisivuilla naamani olikin venähtää, kun tajusin että dialogi onkin vain normaalin tekstin lomassa ilman mitään välimerkkejä. Pohdin jo että onkohan tämä minun teokseni ollenkaan ja mistä se hype oikein johtui. Onneksi tähän kirjoitusasuun kuitenkin tottui nopeasti alun hölmistyksen jälkeen ja pääsin uppoamaan tähän riipaisevaan tarinaan on-off suhteessa palloilevista irlantilaisnuorista.

Rooney kirjoittaa todella aidon tuntuisesti puhaltaen henkilöhahmonsa henkiin. Hän kuvaa tarkasti toisiaan kohti vetävää vetovoimaa, jonka esteenä kuitenkin tuntuu aina olevan sosiaaliset normit tai ajoitus. Tämä on rehellinen kertomus, jota ei ole sokerikuorrutettu vaan henkilöillä on vahvasti omat heikkoutensa tehden heistä moninaisia ja aidon tuntuisia. Kuinka vain toisen seurassa uskaltaa oikeasti olla oma itsensä ja haavoittuvainen, mutta kuinka toisaalta kommunikointiongelmat suhteen epätasapaino niin monella tasolla vaikeuttaa yhdessäoloa. Epävarmuus toisen tunteista ja omasta asemasta pysyi heidän välillään, mutta voiko muuta odottaakaan, kun lähtöasetelmat ovat mitkä ovat. Väärinymmärryksiltä ei voida välttyä, kun molemmat osapuolet ovat omalta osaltaan rikki ja epävarmoja. Rooneyn kertomus onkin erilainen rakkaustarina joka sykähdyttää.

Teoksessa molemmat osapuolet pääsevät vuorollaan ääneen parin kuukauden aikahypyissä, joissa kuitenkin aina myös kerrataan väliin jääneitä tapahtumia. Kuinka toisen tulkinta tilanteesta onkin voinut olla aivan väärä. Kuinka sisältä paistava kipu ja hyväksynnänpuute ajaa epätoivoisiin tekoihin. Kuinka kumpikin osapuoli kaipaa toista, mutta kuitenkin heidän välinen suhde on niin toksinen, että ei voi tietää kuuluisivatko he kuitenkaan yhteen kaikesta siitä vetovoimasta huolimatta. Lukiessa näiden tunnetasolla kipuilevien ihmisten tarinoita mieleeni nousi viime vuoden yksi voimakkaimmista lukukokemuksistani eli Ynagiharan Pieni elämä. Yhtä lailla tässä Rooneynkin teoksessa kuvattiin sitä arkea iloineen ja suruineen, mutta samalla pinnan alla möyrii yhä vahvemmin myös henkinen kipu ja ahdistus. Identiteettikriisi on näillä päähenkilöillä kova: kuinka löytää oma paikkansa nykyajan maailmassa. Alun arkinen nuorten epävarmuuksien kuvaus saakin yhä synkempiä sävyjä, kun molemmat tahoillaan rupeavat vajoamaan yhä vahvemmin ahdistuksen ja arvottomuuden tunteen peittoon. Luulin tarttuneeni johonkin kevyempään, mutta sainkin loppupeleissä aika rankan teoksen. Tämä on romaani, joka herättää voimakkaita tunteita. 

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Kirsin Book Club, Annelin lukuvinkit, Lukuisa, Kirjakaapin kummitus, Rivi ja Kaiken ei tarvitse olla totta

Kohtalokas viikonloppu - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kohtalokas viikonloppu (The Hollow)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Annikki Setälä
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi:  1946, suomennos 2006
Sivumäärä: 263
Mistä: Omasta hyllystä

' Koko asetelma oli kiinnostava. Niin - sellaiselta se juuri näytti: asetelmalta.

Joukko toisiinsa sotkeutuneita suhteita ja persoonallisuuksien yhteentörmäyksiä. Ihmeellinen kudos, jossa oli vihan ja toivon lankoja.

Oliko Gerda tosiaan ampunut miehensä? Vai eikö asia sittenkään ollut aivan niin yksinkertainen? '

s. 170

Lucy on Hollown kartanon emäntä ja tottunut järjestämään sosiaalisia tapahtumia. Vaikka hajamielisellä Lucylla onkin puolet ajasta pää pilvissä, kaikki rakastavat tätä hupsua emäntää. Lucyn ja Henryn vieraiksi onkin tänä viikonloppuna saapumassa aikamoinen sekahedelmäsoppa. Tohtori John Christow saapuu aran ja palvovan vaimonsa Gerdan kanssa. Samaan aikaan myös Lucyn serkku Edward on saapuva, vaikka Johnin seurassa hänen huonot puolensa korostuvatkin. Sitten keitokseen heitetään mukaan vielä kuvanveistäjä Henrietta, joka on antanut Edwardille useampaan otteeseen rukkaset haaveillessaan Johnin perään. Tietenkään ei saa myöskään unohtaa kilttiä Midgeä, jota Edward ei huomaa itsevarman Henriettan varjosta. Onpas myös eräs kuulu salapoliisi Hercule Poirot kutsuttu lounaalle.

Jännitteet tiivistyvät entisestään, kun selviää, että Lucyn kartanon naapurissa asuva filmitähti onkin Johnin nuoruuden rakkaus, joka on jäänyt kummittelemaan hänen mielensä sopukoihin. John lähtee illalla saattamaan Veronicaa takaisin naapuriin, palaten vasta yön pikkutunneilla. Seuraavana päivänä hän menee vielä viimeisen kerran tapaamaan nuoruuden rakastaan ja paluumatkalla Hollown pihapiirin poikki hänet ammutaan. Tilanteesta tietämätön Poirot saapuukin juuri sopivasti näyttämölle luullen tilanteen olevan lavastettu murhapeli hänen 'ilokseen'. Miten muuten miestään palvova vaimo seisoo ruumiin vieressä ase kourassa ja kaikki kartanon väki tuntuu saapuvan juuri sopivasti eri suunnilta näyttämölle. Sitten selviää, että tilanne ei suinkaan ole järjestetty näytelmä vaan totista totta - John on murhattu! Mutta onko tilanne sittenkään niin yksinkertainen kuin ensisilmäykseltä näyttää. Mikäli Gerda ei murhannut miestään, kuka sen teki?

' Poirot sanoi: - Tuolla on eräs tarkastaja Grangen miehistä. Hän näyttää etsivän jotain.

- Johtolankoja, arvaan. Eivätkö poliisit hae aina johtolankoja? Savukkeen tuhkaa, jalanjälkiä, poltettuja tulitikkuja.

Henriettan äänessä oli katkeraa ivaa. Poirot vastasi vakavasti:

- Niin - sellaista he hakevat ja joskus saattavat löytääkin. Mutta todelliset johtolangat ovat löydettävissä ihmisten välisistä suhteista, ainakin tämänkaltaisissa tapauksissa.

- En jaksa oikein ymmärtää, mitä tarkoitatte.

- Pikkuseikat, sanoi Poirot heittäen päänsä taaksepäin ja sulkien silmänsä puoleksi. - Ei savukkeentuhka ja kumikoron jäljet - vaan ele, katse, äkkinäinen teko... '

s. 167

Heti alkuun sanottakoon, että tämä on hyvin kaukana Christien parhaimmistosta ja kontrasti juuri lukemaani Kuolema Niilillä oli valtaisa. Pakko myöntää, että en ole ennen juurikaan kiinnittänyt liikoja huomiota Christien kerrontaan sillä se on tuntunut vain etenevän vaivattomasti. Yleensä yhdessä luvussa on kuitenkin pysynyt tietty kertojanäkökulma, mutta tällä kertaa silmille iski vahvasti tietty sekavuus. Nimittäin saman luvun sisällä peräkkäisissä kappaleissa olikin yhtäkkiä aivan eri henkilön aivoituksia jopa aivan toisesta paikasta, vaikka mitään pohjustusta tällaisiin yllättäviin näkökulman vaihdoksiin kesken tekstin ei ollut. Tämä tuntuikin hyvin töksähtelevältä paikka paikoin ja häiritsi hiukan lukemista, kun luvut eivät muodostaneetkaan järkeviä kokonaisuuksia.

Lukujen sisällön lisäksi myös henkilöt olivat sekaannusta aiheuttavia. Vaikka kertomus etenikin hyvin rauhassa pohjustaen eri henkilöitä ja heidän monimuotoisia kytköksiä toisiinsa, niin siltikin minulle jäi epäselvyyksiä eri hahmojen sukulaisuussuhteista. Suurin osa näistä henkilöistä siis liittyivät Angkatell sukuun ollen serkuksia toisilleen, mutta pakko myöntää, että menin tässä aivan sekaisin enkä loppujen lopuksikaan ollut varma, että miten John vaimoineen istuikaan tähän sukusoppaan. Ehkä olisin kaivannut sukupuun selventämään näitä kaikkia serkkuuksia, mikä ei tietenkään ole hyvä asia parisataa sivuiselta dekkarilta.

Kokonaisuutena Kohtalokas viikonloppu ei siis ollut kovin sykähdyttävä lukukokemus. Näkökulmien pomppiminen, henkilöiden suhteiden ymmärtäminen ja loppujen lopuksi myös itse murhajuoni eivät olleet kovin hääppöisiä. Harmikseni myös itse Poirot tuntui jäävän enemmänkin vain markkinointitempuksi, sillä haastatteluja teki hänen sijastaan tarkasta Grange, jättäen itse päätähden vain taka-alalle. Ehkä ilman näin vahvaa vertailukohtaa muihin Christieihin tämä olisi voinut olla mukiinmenevämpi, mutta nyt kyllä tämän tarinan heikkoudet paistoivat esiin ja vahvasti. Aikamoinen täyte Christie siis.

Tähdet: 1.5 / 5

Muualla luettu: Jokken kirjanurkka, Paljon melua kirjoista, Hurjan hassu lukija ja Agatha Christien kirjat

Kuin surmaisi satakielen - Harper Lee

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi:  1960, suomennos 2012
Sivumäärä: 411
Mistä: Siskolta lainassa

' - Sinä perut sen juuri nyt, kuuletko!

Tämä komento, jonka minä annoin Cecil Jacobsille, oli alkuna jokseenkin kurjaan vaiheeseen Jemin ja minun elämässä. Käteni olivat kouristuneet nyrkkiin ja olin valmis antamaan mennä. Atticus oli luvannut nylkeä minut elävältä, jos hän vielä kerrankin kuulisi minun tapelleen, minä olin liian vanha ja liian suuri sellaisiin lapsellisuuksiin, ja mitä pikemmin opin hillitsemään itseäni, sitä parempi se olisi jokaiselle. Minä unohdin nopeasti.

Cecil Jacobs sai minut unohtamaan. Hän oli kuuluttanut edellisenä päivänä koulun pihalla, että Scout Finchin isä puolusti nekruja. '

s. 110

Alle kymmenenvuotias Scout Finch elää Maycombin kylässä Alabamassa 1930-luvun kristillisessä Amerikassa. Vaikka orjuus on jo takana, ei-valkoisten elämä on kuitenkin alisteista ja täynnä epätasa-arvoa. Nuori Scout on kuitenkin autuaan tietämätön ympäröivän maailmansa ongelmista. Hän on lakimies Atticusen tytär ja kuluttaa päivät telmien pari vuotta vanhemman veljensä Jemin sekä naapurin kesäpojan Dillin kanssa. He elävät valkoisten etuoikeutettua elämää, vaikka rikkauksista onkin turha haaveilla. 

Eräänä kesänä heidän lapsenmaailmansa kuitenkin järkkyy. Ilmapiiri rupeaa kylmenemään heitä kohti, eikä nuori Scout ymmärrä miksi kaikki yhtäkkiä rupeavat vihaamaan ja hyljeksimään Atticusta. Scout ja Jem saavat kuitenkin kuulla oman osansa halveksivista kommenteista, kuinka heidän isänsä on 'neekerisussu' ja pettänyt omansa. Atticus on nimittäin ottanut hoitaakseen tapauksen, jossa hän puolustaa nuorta tummaihoista miestä jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Atticusen teko on anteeksiantamaton kyläläisten mielestä, vaikka todisteet syytetyn miehen syyllisyydestä olisivatkin paperin ohuet.

' Meidän maailmassamme on jotakin, mikä saa ihmiset menettämään malttinsa - he eivät kykenisi olemaan oikeudenmukaisia vaikka yrittäisivät. Milloin on kysymyksessä valkoisen miehen sana mustan miehen sanaa vastaan, meidän tuomioistuimissamme voittaa aina valkoinen mies. Ne ovat rumia asioita, mutta ne ovat elämän tosiasioita. '

s. 321

Varsinkin alussa kertojan lapsen näkökulman turhautti. Tarina tuntui vain junnaavan paikallaan kuvaten naapurustoa sekä lapsen leikkejä ja kasvua. Scout halusi sopia isoveljensä ja Dillin leikkeihin eikä olla 'likka'. Ongelmat myös ratkaistiin nyrkein löylyttämällä joku. Odotinkin odottamistani että milloin se varsinainen osuus alkaisi, mikä on nostanut tämän teoksen klassikoiden joukkoon. Odotin nimittäin oikeusdraamaa, joka tuo esiin yhteiskunnan epäkohtia, ennakkoluuloja ja epätasa-arvoa. Sen sijaan puoleenväliin asti päästyä oltiin edelleen vain lasten leikeissä, joissa imitoitiin naapuruston outolintua Boota. Jostain syystä lapsikertojat ovat minulle ylipäätänsäkin haastavia, sillä tuntuu että joko ne kuvastavat liiankin kehittynyttä ajatuksenjuoksua tai sitten niiden naiivius turhauttaa. 

Kuin surmaisi satakielen tuntuukin olevan ennen kaikkea ajankuva ja tarina pinnalla muhivista ennakkoluuloista ja kaunoista. Lapsikertoja ei siis ole täysin perillä asioista vaan havainnoi asenteiden muutosta oman lapsenelämänsä ja kolttosten lomassa. Monin paikoin hän ei edes ymmärrä tiettyjä nimittelyjä tai sanoja, mutta sanomistapa paljastaa, että nyt on sanottu jotain mitä vastaan pitää nousta nyrkein puolustautumaan. Kun olin viimein tarponut sinne puoleenväliin seuraten Scoutin leikkejä, varsinainen oikeudenkäynti viimein alkoi. Nämä osiot herättivätkin tarinan viimein henkiin luoden esiin nuo vahvat ristiriidat ja vihamielisyydet. Tom ei selkeästi ollut tehnyt tekoa josta häntä syytettiin mutta kun vaakakupissa painoi valkoisen todistus tummaihoista vastaan on selkeätä kenen puolella yhteiskunta seisoo. Kauheata ajatella noin räikeätä sortoa, joka sai hiljaisen hyväksyntänsä yhteiskunnassa. Rotusorto aihetta kuvaavat myös esimerkiksi Kiblerin Matkalla kotiin ja Stockettin Piiat, eikä nyky-yhteiskunnassakaan ole vielä täyttä tasa-arvoa ihonvärien kesken.

Leen teos kertookin karua kieltä tummaihoisten olemattomasta ihmisoikeudesta ja arvosta yhteiskunnassa, jonka pitäisi olla tasa-arvon tyyssija, jossa jokainen voi omilla meriiteillään nousta. Ikävä kyllä tämä ideologia tuntui koskevan vain vaalealla ihonvärillä varustettuja yksilöitä. Miksi Tomia pitäisi puolustaa tai uskoa, sillä onhan hän 'vain neekeri' ajatusmalli suututti. Selkeästi tarkoituksena on ollut herätellä lukijassa tunteita, mutta toisaalta kyllä tuo 'neekeri' sanan voimakas käyttö pomppi häiritsevästi silmille. Esimerkiksi Melvillen Moby Dickissä oli kuvauksia alkuperäiskansoista jaloina mutta villi-ihmisinä. Teos on kuitenkin kirjoitettu 1800-luvulla, joten sinänsä pitää lukiessa pitää mielessä sen olevan aikansa lapsi. Ehkä sitten samalla lailla pitää ymmärtää Kuin surmaisi satakielen olevan 60-luvun tuotos, jolloin samoja vahvoja assosiaatioita ei vielä ollut n-sanaan.

Loppujen lopuksi on sanottava, että alun takkuamisesta huolimatta Leen kirjoittama tarina on hyvin koskettava ja lopussa kirjan kannet sulkiessa olin jopa jossain määrin vaikuttunut. Harmi siis että sillä kesti niin kauan päästä käyntiin. Pohdinkin olisiko tarinan voinut saada kerrottua ilman tuota lapsen maailman valtaisaa kuvailua, mutta ehkäpä ei. Ehkäpä vain lapsi on tarpeeksi naivi ja tietämätön yhteiskunnan normeista, että hän kykenee näkemään ne ristiriidat aatteiden ja tekojen välillä. Siinä mielessä tämä muistutti Boynen Poika raidallisessa pyjamassa teosta. Lapsen viattoman mielen kautta voi kuvata ympärillä olevaa yhteiskuntaa niin sanotusti järjestelmän ulkopuolelta. Kritiikistäni huolimatta uskonkin Leen teoksen olleen rohkea teos omana aikanaan ja varmasti ravistelleen lukijakuntaansa. Klassikko siis hyvästä syystä.

' - Matkijalintu on Satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. Se ei raiskaa syömällä ihmisten puutarhoja, se ei pesi maissilaareihin, sei ei tee muuta kuin laulaa sydämensä pohjasta meille. Sen vuoksi on synti tappaa Satakieltä. '

s. 132

Tähdet: 3 / 5

Muualla luettu: Kirsin Book club, Nannan kirjakimara, Kirjan pauloissa, Mitä luimme kerran, Lukuneuvoja, Opus eka, Yöpöydän kirjat, Ullan luetut kirjat, Donna mobilen kirjat, Reader, why did I marry him?, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjojen pyörteissä, Tässä kaupungissa tuulee aina, Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi, Kirja hyllyssä, Paljon melua kirjoista (Hanna), Paljon melua kirjoista (Elina), Kirjoihin kadonnut, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko, Lintusen kirjablogi, Nenä kirjassa, Kujerruksia, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Mustelumo

Punainen kuningatar - Philippa Gregory

Kirjan nimi: Punainen kuningatar (The Red Queen)
Sarja:  Ruusujen sota #3
Kirjoittaja: Philippa Gregory, suomentanut Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi:  2010, suomennos 2012
Sivumäärä: 399
Mistä: Kirjastosta

' Hän katsoo minua aivan kuin olisin lyhytjärkinen kun en ymmärrä. "Menet uudestaan kihloihin", hän sanoo. "Etkö sinä kuunnellut, Margaret? Kunpa kiinnittäisit enemmän huomiota siihen mitä sanotaan. Tämä on sinulle vielä parempi liitto. Sinusta tulee ensin kuninkaan velipuolen, Edmund Tudorin holhotti ja sitten hänen vaimonsa. Tudorin pojat ovat kuninkaan oman äidin, Valois´n Katariinan poikia toisesta avioliitosta Owen Tudorin kanssa. Tudorin veljeksiä on kaksi, Edmund ja Jasper, ja molemmat ovat kuninkaan suuressa suosiossa. Molemmat ovat puoliksi kuninkaallisia, ja molemmat ovat suosikkeja. Menet naimisiin vanhemman veljen kanssa."

"Eikö hän halua tavata minua ensin?"

"Miksi haluaisi?"

"Nähdäkseen pitääkö hän minusta."

Äiti pudistaa päätään. "Eivät he sinua halua", hän sanoo. "He haluavat pojan, jonka sinä heille synnytät."

"Mutta minähän olen vasta yhdeksän."

"Hän voi odottaa, kunnes täytät kaksitoista", äiti sanoo.

"Sittenkö minä menen naimisiin?"

"Niin tietenkin", hän sanoo kuin olisin typerä kun edes kysyn moista. '

s. 25

Jo nuoresta tytöstä lähtien Lancesterin suvun Margeret on tuntenut olevansa erilainen kuin muut. Kun hän kuulee tarinan nuoresta Jeanne d'Arcista, tytöstä joka johdatti Jumalan lähettiläänä Ranskan oikein kuninkaan takaisin valtaistuimelleen, on Margaret varma, että samanlainen jumalallinen johdatus on myös hänen kohtalonsa. Henkevyys ja yhteys Jumalaan on hänelle kaikki kaikessa ja jo yhdeksänvuotiaana voi hän ylpeillä omaavansa pyhimyksen polvet kaikesta siitä rukoilusta. Ikävä kyllä Margaret on kuitenkin Lancestarein sukuhaaran ainut jälkeläinen, jonka tehtävänä on synnyttää suvulleen uusi perijä. Kuninkaan pikkuserkkuna Margaret on tärkeä pelinappula valtapelissä, jossa punainen Lancesterin ruusu ottaa yhteen valkoisen vallantavoittelijan Yorkin suvun kanssa. 

On vuosi 1453 ja yhdeksänvuotias Margaret on päätetty kihlata kuninkaan velipuolelle Edmund Tudorille vahvistaakseen Lancesterin suvun kuninkaallisia siteitä. Pyhimyksen urahaaveet samoin kuin ajatukset luostarielämästä ja raamatun opiskelusta voidaan siis unohtaa, sillä jo kaksitoistavuotiaana Margaret alistetaan synnytyskoneen rooliin. Hän tuleekin raskaaksi, mutta samalla kuningaskunta horjuu kuningas Henrik VI vaipuessa uneen ja Yorkin tavoitellessa kruunua itselleen. Kohtalonpyörä tulee kääntyneeksi vielä moneen kertaan, milloin heittäen Yorkit ja milloin Lancesterit voitolle. Aviomiehet ja liittolaiset vaihtuvat, mutta yksi asia on kuitenkin Margaretille varmaa. Hänen uskonsa ei horju, varsinkaan kun Jumalan tahto on selkeästi jonakin päivänä nostaa hänen poikansa Henrik Tudor (Henrik VII) Englannin valtaistuimelle.

' Minut on kutsuttu pelastamaan Englanti vaaralta, epävarmuudelta, jopa sodalta, ja nostamaan Englannin todellinen kuningas valtaistuimelleen. Kun Henrik-kuningas kuolee, tiedän että kohdussani kasvava lapsi perii hänen valtansa, vaikka hänen poikansa jäisikin henkiin. Tiedän sen. Tämän lapsen täytyy olla poika - sen minun näkyni minulle kertoo. Minun poikani perii vielä Englannin kruunun. Minun poikani hallinto lopettaa kauhistuttavan sodan Ranskan kanssa. Minun poikani kääntää maamme levottomuudet rauhaksi. Minä tuon hänet tähän maailmaan, ja minä nostan hänet valtaistuimelle, ja minä opetan häntä tuntemaan Jumalan tiet ja ohjaan häntä. Tämä on minun kohtaloni: nostaa poikani Englannin valtaistuimelle, ja ne jotka nauroivat näyilleni ja epäilivät kutsumustani puhuttelevat minua vielä hänen armokseen kuninkaan äidiksi. Kirjoitan nimeni Margaret Regina: kuningatar Margaret. '

s. 43-44 

 Margaret on hyvin erilainen päähenkilö verrattuna kahteen edelliseen sarjan osaan. Hän on himohurskas ja uskonut lapsesta asti olevansa Jeanne d´Arcin kaltainen pyhimys, joka on syntynyt jotakin tärkeätä tehtävää varten. Hänen uskonsa oli horjumatonta, joten ei ihme että tämän pakkomielteen saattelemana hän meni aika kirjaimellisesti läpi harmaan kiven. Kuka tahansa muu olisi jo heittänyt hanskat tiskiin aikapäiviä sitten, mutta ei Margaret. Vaikka hänen pitäisi esittää Yorkin hallinnon suurinta tukijaa tai solmia uusi avioliitto parantaakseen asemiaan, kaikki keinot oli käytettävä jotta hänen maanpaossa oleva poikansa, ensimmäinen Tudor kuningas, voisi joku päivä nousta Englannin himoitulle valtaistuimelle. Margaret ei siis sinänsä juurikaan kasva lapsuutensa mustavalkoisista näkökannoista, vaan tuo pakkomielle päästä allekirjoittamaan Margaret R ohjaa hänen jokaista tekoaan. Toisaalta mitä muuta voi olettaakaan, kun jo lapsena hänet heitetään avioon kertoen että hänen ainut tarkoituksensa on olla perijän äiti. Aviossakin häntä kohdeltiin kuin kiukuttelevaa lasta (mitä hän siis vielä olikin ikänsäkin puolesta), mutta toisaalta synnyttäjäksi hänet nähtiin kelpaavan. Rankka kohtalo ollut nuorella tytöllä.

Oikeastaan koen aika mielenkiintoisena koko tuon Ruusujen sodan asetelmat sekä sen kenellä nyt oikeastaan oli oikeus kruunuun. Vaikka Margaretilla itsellään olikin vahva usko oman poikansa kruununoikeuteen, on hänen vaateensa kuitenkin ollut aika heppoinen. Vaikka Margaretin isä siis olikin kuninkaan serkku ja Tudorienkin puolelta tuli kuninkaallista verta, niin tämä sukulinja ei suinkaan ole ollut suora perintölinja: Margaretin isän suku nimittäin syntyi epävirallisesta entisen kuninkaan suhteesta (vaikka myöhemmin otti toiseksi vaimoksi, lapset olivat jo aiemmin syntyneet). Tudoritkin olivat vain nykyisen kuninkaan äidin toisesta avioliitosta syntyneitä eli eivät missään mielessä Englannin kruunun virallista perimyslinjaa. Näin ollen vaikka Margaretin lapsen veressä virtasikin vahvasti samaa verta kuin Lancester suvun kuninkaassa Henrik VI, ei se silti ollut missään mielessä perimyslinjaa vaikka kuningas kuolisikin. En tietenkään ole asian asiantuntija, mutta kun heikko ja sairas kuningas vedettiin alas ja Yorkit ottivat vallan, niin näkisin että virallista mieslinjaa seuraava Yorkin suvulla oli vahvempi vaade kruunuun kuin Margaretin Tudor pojalla.

Punainen kuningatar on siis rinnakkaisromaani kahdelle edelliselle sarjan osalle. Punainen kuningatar alkaa Sinisen herttuattaren lopun tapahtumista, kun Henrik VI ote todellisuuteen rupeaa höllenemään ja ruusujen sota alkaa. Toisaalta Punainen kuningatar jatkaa tapahtumissaan myös läpi Valkoisen kuningattaren tapahtumien nyt vain punaisen leirin perspektiivistä. Oikeastaan on aika mielenkiintoista, kuinka näissä suomennoksissa viitataan tämän olevan toinen osa ja Valkoisen kuningattaren ensimmäinen julkaisujärjestyksen mukaisesti, vaikka kirjailija itse suosittelee lukemaan nämä kronologisessa järjestyksessä aloittaen Sinisestä herttuattaresta jatkaen Jacquetten tyttären tarinaan Valkoiseen kuningattareen ja sitten vasta perehtyen tähän vastapuolen osaan. Itse olen lukenut nämä teokset tuossa kirjailijan suositusjärjestyksessä ja olen kokenut näiden toimineen erinomaisesti näin, sillä teoksien tapahtumat ovat tukeneet hyvin toinen toisiaan silti syventäen aihetta kiinnostavasti. Harmi oikeastaan, että noita muita osia ei ole taidettu suomentaa, joten pitää varmaan siirtyä englanniksi lukemaan nuo seuraavat osat. Gregoryn kirjasarja nimittäin jatkuu aina Elisabeth I ja Skotlannin kuningatar Maryn välisiin selkkauksiin asti.

Kokonaisuutena kuin että Punainen kuningatar oli enemmän tasapainoinen historiallinen romaani kuin edeltäjänsä. Liika romantiikka ja taikuus saivat väistyä, sillä Margaretin elämää eivät edellisten osien päähenkilönaisten tapaan rytmittäneet lasten syntymät ja miehen sotiminen. Aiemmissa osissa tuo naisen aseman rajoittuminen miehiään kaipaavaksi synnytyskoneiksi olikin turhauttanut minua aiheuttaen teoksiin paljon toistoa. Olinkin erityisen mielissäni, kun tällä kertaa päähenkilö olikin erilainen, sillä vaikka häntä koitettiin taltuttaa tuohon muottiin, häntä ajoi eteenpäin hänen liiankin palava uskonsa ja tavoitteensa saada poikansa valtaistuimelle. Eli omalla tavallaan vahva nainen, vaikka uskonnon fanaattisuus tietty oma lukunsa. Punainen kuningatar onkin kevyehkö historiallinen romaani, joka sopii myös viihteellisempään lukunälkään, mutta joka samalla kuitenkin herättää henkiin kuvaamansa historiallisen miljöön ja tapahtumat, jotka mullistivat Englantia. Gregoryn historiallisen kuvauksen tarkkuus on vahvasti läsnä herättäen nuo liittolaisuussuhteet ja poliittiset pelit henkiin. Onhan kirjailija myös historioitsija ja lopussa on usean sivun lähdeluettelo kiinnostuneille. Kuinka paljon olenkaan oppinut Ruusujen sodasta Gregoryn kirjojen avulla ja niistä inspiroituneena muualtakin tietoa ahmimalla. Tämä teos valoi minuun taas vahvemmin uskoa tämän sarjan kyvylle uudistua ja aion ehdottomasti jatkaa sarjan parissa jatkossakin!

Tähdet: 4 / 5

Muut sarjasta lukemani osat:
1. Sininen herttuatar
2. Valkoinen kuningatar

Muualla luettu: Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Cillan kirjablogi, Narseskan kirjanurkkaus, Kirjojen parissa ja Luettuja maailmoja

Kuolema Niilillä - Agatha Christie

Kirjan nimi: Kuolema Niilillä (Death on the Nile)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Kirsti Kattelus
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1979
Sivumäärä: 250
Mistä: Omasta hyllystä

' "Linnet Ridgeway, voitko katsoa minua silmiin ja kertoa edes yhden tapauksen missä sinä et ole saanut tahtoasi läpi ihan tarkalleen?"

"Niin on käynyt lukemattomia kertoja."

"Niinpä niin, 'lukemattomia kertoja' - mutta ei yhtäkään konkreettista esimerkkiä. Etkä sinä pysty muistamaan yhtään, kultaseni, vaikka miten yrittäisit! Linnet Ridgeway etenee voittoisasti kultaisissa vaunuissaan."

Linnet kysyi terävästi: "Olenko minä sinusta itsekäs?"

"Et - vain vastustamaton. Rahan ja viehätysvoiman yhteisvaikutus. Kaikki esteet väistyvät sinun tieltäsi. Mitä et voi ostaa rahalla sinä ostat hymyllä. Tulos: Linnet Ridgeway, Tyttö Jolla On Kaikkea." '

s. 19-20

Linnet Ridgewayllä on kaikkea mitä kuvitella saattaa: hän on satumaisen rikas ja sen lisäksi vielä todellinen kaunotar. Hän on myös tunnettu terävästä älystään ja tarkkuudesta liikeasioissa. Kaikki odottavat hänen avioituvan lordi Windleshamin kanssa, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Linnetin rakas mutta köyhä ystävä Jacqueline de Bellefort nimittäin tulee pyytäneeksi Linnetiltä töitä hänen kihlatulleen Simonille. Heti ensitapaamisesta Linnet tietää, että tuon miehen hän haluaa - ja hän on tottunut saamaan tahtonsa läpi. 

Niilin rannoilla Egyptin lämmössä salapoliisimme Hercule Poirot on viettämässä ansaittua lomaa. Täällä hän tulee seurustelleeksi muun muassa eroottisia kirjoja kirjoittavan rouva Otterbournen sekä tämän nuivan tyttären kanssa. Hotelliin saapuu myös häämatkallaan rikas perijätär Linnet sekä hänen tuore aviomiehensä Simon. Kyyhkyläisten paratiisia varjostaa kuitenkin katkeran Jacquelinen kosto. Minne vastanaineet menevätkin, Jacqueline seuraa perässä muistuttaen heidän petoksestaan häntä kohtaan.

He kaikki päätyvät samalle risteilylle Niiliä pitkin Nubiaan ihastelemaan muinaisen Egyptin taidonnäytteitä Niilin varrelta. Heidän lisäkseen samaisella laivalla on sattumalta Linnetin Yhdysvaltalainen omaisuuden holhooja Pennigton mutta myös hänen englantilainen asianajajansa. Allertonin rouva ja hänen komea poikansa Tim, joka on Linnetin englantiin jäänen ystävän Joannan serkku, on myös kyydissä samoin kuin ylpeä kreivitär Van Schuyler, sairaanhoitaja Bowerin ja seuraneitinsä Cornelian kanssa. Eikä tietenkään pidä unohtaa tohtori Bessneriä, erästä kommunistia sekä arkeologi Richettiä. Sitten laivalla tapahtuu murha, jota kaikkien epäilemä henkilö ei ole voinut suorittaa. Ehtiikö Poirot ratkaista tämän palapelin ennen kuin laiva saapuu satamaan ja murhaaja pääsee lain tavoittamattomiin?

' "Tiedättekö te kuka teki nuo murhat tällä laivalla vai ette?" [- -]
"Luuletteko te että nämä sivuhyppäykset ovat vain minun omaksi huvikseni? Ja se ärsyttää teitä? Mutta ei asia ole niin. Olin kerran ammattini vuoksi eräällä arkeologisella kaivauksella - ja opin siellä jotain. Kaivamisen kestäessä, kun jotain tulee maasta esiin, kaikki mitä on sen ympärillä puhdistetaan huolellisesti pois. Irtomaa otetaan pois ja sieltä täältä raaputetaan veitsellä kunnes esine lopulta on näkyvissä, aivan yksin, valmiina piirrettäväksi ja valokuvattavaksi niin ettei mitään asiaan kuulumattomia aineksia ole sotkemassa sitä. Sitä minä olen yrittänyt tehdä - puhdistaa pois asiaan kuulumattomat ainekset niin että me voimme nähdä totuuden - loistavan paljaan totuuden." '

s. 230 

Hercule Poirot on täällä jälleen! Tunnun nyt elävän eräänlaista Poirot kautta, kun kuukauden sisään on tullut useampi hänen salapoliisimysteeri luettua. Tämä lukukokemus oli kuitenkin siitä erilainen, että kerrankin kappaleessani ei ollut laisinkaan takakansitekstiä. Vaikka Kuolema Niilillä onkin varmasti yksi tunnetuimmista Christiestä niin minulla ei ollut laisinkaan muistikuvaa mistä tämä teos kertoo. Olikin yllättävän kutkuttavaa tarttua dekkariin näin sokkona tietämättä ollenkaan kuka tulee kuolemaan ja millaisissa oloissa. Tämä lisäsikin mukavan lisäkerroksen, sillä vaikka takakannet harvoin spoilaavat liikaa, mutta silti niiden avulla ehtii yleensä jo luomaan jonkinnäköisen ennakkokäsityksen, joka minulta nyt puuttui. Ehkä voisin jatkossakin pyrkiä välttämään takakansien lukemista juuri ennen kirjan aloittamista, niin että tuo tietty yllätysmomentti pysyisi mukana.

Vaikka Kuolema Niilillä onkin suljetun tilan mysteeri, jossa murhaajaehdokkaita on vain hyvin rajattu joukko, on laivalla kuitenkin henkilöitä enemmän kuin monissa muissa Christien vastaavissa teoksissa. Kaikilla näillä henkilöillä oli omat syynsä saapua laivalle mutta silti aika monen elämä on jollain tavalla kietoutunut perijätär Linnetin ympärille. Välillä minulla olikin hiukan haasteita muistuttaa mieleen että kukas tämä henkilö olikaan ja miten hän liittyi isoon kuvaan. Onneksi kuitenkin itse murha tapahtui verrattain myöhään, joten aikaa oli varattu näiden eri juonilankojen punomiseen ja eri henkilöiden esittelyyn. Mielenkiintoisen kattauksen Christie onkin taas saanut kehiteltyä. 

Näin lähekkäin luettuna olen myös kiinnittänyt yhä enemmän huomiota näihin vienoihin ristiviittauksiin hänen teostensa välillä. Tälläkin kertaa samainen eversti Race Kortit pöydällä teoksesta ilmestyi kuvaan auttamaan rikoksen ratkaisemisessa ja vastaavasti Poirot viittaa kerran erääseen tapahtumaan Idän pikajunan arvoituksesta. Hauskoja pikku yksityiskohtia, jotka luultavasti menisivät ohi mikäli näitä lukisi satunnaisemmin. Christien teokset ovat kuitenkin vahvasti erillisiä teoksia, joten järjestystä ei kyllä tarvitse stressailla lainkaan minkään juonen puolesta. Ehkä joku päivä voisin kuitenkin harkita lukevani Christien tuotannon myös jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä, sillä tällä hetkellä vain napsin teoksia sieltä täältä. Silloin nimittäin nuo kaikki vienot linkit varmaan korostuisivat ja mitä muuta uusiolukukerroilta toivoisikaan kuin uusia ulottuvuuksia aiempaan.

Kokonaisuutena Christie on onnistunut luomaan Kuolema Niilillä teokseensa aikamoisen vyyhden. On murhayritystä, ammuntaa, ryöstöä, petoksia, väärennöksiä sekä kansainvälisesti etsittyä rikollista. Tämä oli sen verran monikerroksinen soppa, että vaikka jonkun sivujuonen olisikin muistanut niin silti riitti vaikka kuinka paljon tapahtumia syyllisten arvuutteluun. Tämä ei missään nimessä ole yksinkertaisimmasta päästä Christien tuotannosta vaan todellinen mestarinäyte. Tykkäsin!

Tähdet: 4.5 / 5

Muualla luettu: Kirjan pauloissa, Sallan lukupäiväkirja, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuisat kissanpäivät, Agatha Christien kirjat, Nenä kirjassa ja Kirjahyllyni