Jousen tie - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Jousen tie (O Caminho Do Arco)

Kirjoittaja: Paulo Coelho, suomentanut Pasi Rakas Jääskeläinen
Kustantaja: Bazar

Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2023

Sivumäärä: 144

Mistä: Kirjastosta

 

' "[- -] Jos sinä ymmärrät, mitä minä kerron sinulle, voit hyödyntää noita oppeja miten mielit. Tässä muutama minuutti sitten, sinä kutsuit minua mestariksi. Mikä on mestari? Minä sanoisin, että hän ei ole joku sellainen, joka opettaa jotakin, vaan joku sellainen, joka innoittaa oppilasta tekemään oman parhaansa löytääkseen sen tiedon, joka tällä on jo valmiiksi omassa sielussaan."

Ja kun he astelivat vuorta alas, Tetsuya selitti, mikä on jousen tie. '

s. 26

 

Syrjäiseen maalaiskylään saapuu mies kyselemään Tetsuyan perään. Hän väittää tämän olevan maailmankuulu jousiampuja ja on vaivalla etsinyt tämän käsiinsä haastaakseen hänet taidossa. Poika ei voi uskoa korviaan. Heidän pienen kylänsä puuseppäkö, joka ei ole ikinä koskenutkaan jouseen olisi tämä kyseinen henkilö? Tetsuyan kuitenkin todistaa taitonsa. Tämän nähtyään myös poika haluaa oppia Jousen tien. Tässä ovat Tetsuyan elämänopit pojalle.

 

' Yhtä kaikki, älä anna itsesi häiriintyä siitä, miten ammut tuona aamuna, meni se hyvin tai huonosti. Edessä on lisää päiviä, ja jokainen nuoli on elämä itsessään.

Hyödynnä huonoja hetkiäsi löytääksesi syyn sille, miksi täriset. Hyödynnä hyviä hetkiäsi löytääksesi tien sisäiseen rauhaan.

Mutta älä lopeta pelon saati riemunkaan tähden: jousen tiellä ei ole loppua. '

s. 99

 

Kun näin tämän Coelhon pienoisromaanin uutuushyllyssä, tarttui se mukaani kirjastosta. Aina välillä nimittäin tulee sellainen olo, että kaipaa tällaista itsetutkiskelukirjaa muistuttamaan, mikä siinä elämässä olikaan tärkeintä. Jaankin Tetsuyan näkemyksen siitä, että opit kyllä kertoo vaikka tunnin kävelyllä, mutta haaste on jaksaa harjoitella päivittäin koko loppu elämän ajan. Vauva-arjessa on välillä tuntunut, että vain päivät lipuvat tietynlaisessa sumussa ohi. Meditointi ja jooga ovat jääneet. Kaipaan silti sitä sisäistä rauhaa. Nyt tarvitsin siis tämän töytäisyn, että palaisin taas omalle jousen tielleni.

 

Itse teoksesta on oikeastaan aika haastavaa kirjoittaa mitään. Siinä on tuo pieni kehyskertomus. Oikeastaan vain joitakin sivuja teoksen alussa ja lopussa. Muuten se on eräänlainen jousiammunnan opaskirja. Paitsi, että nämä opit ovat oikeasti oppeja elämään. Jousiammunta kulkee vain yhtenäisenä metaforana sen ympärillä. Sinänsä siis mukavaa vaihtelua, että kaikkea ei oltu valmiiksi pureskeltu lukijalle, vaan oikeasti sivujen mukana sai käyttää omaa päätäkin. Omille univajeisille aivoilleni tämä teki kuitenkin teoksen oppien seuraamisesta jopa hiukan haastavaa. Keskinäinen yhteys ihmisten välillä, uskallus yrittää, mielen rauha ja oman elämän suunnan löytäminen ovat kuitenkin muutamia aihealueita, joita näillä sivuilla kosketetaan. Kyllä tästä siis silti sai jälleen vahvistusta ja positiivista energiaa jatkaa eteenpäin.

 

Tähdet: 3.5 / 5

 

Muualla luettu: Kirjat kertovat  ja Kirjavinkit     

 

Myrkyllinen liitto - Keigo Higashino

Kirjan nimi: Myrkyllinen liitto (Seijo no Kyusai) 

Sarja: Galileo-sensei #2

Kirjoittaja: Keigo Higashino, suomentanut Raisa Porrasmaa

Lukija: Juhani Rajalin
Julkaisija: Punainen silakka

Julkaisuvuosi: 2008, suomennos ja äänikirja 2022

Kesto: 9h 34min

Mistä: Kirjastosta

 

Yoshitaka on menestynyt liikemies, jolla on kaunis ja omistautunut vaimo Ayane. Ayane on tunnettu tilkkutyö taiteilija, ja heidän perhetutukseen jo muodostunut Hiromi on hänen entinen oppilaansa ja nykyinen apukäsi käsityökoululla. Pienten kutsujen jälkeen Ayane ilmoittaa Yoshitakalle lähtevänsä Sapporoon tapaamaan vanhempiaan. Hän on siis satojen kilometrien päässä, kun muutaman päivän päästä Yoshitaka löydetään olohuoneensa lattialta kuolleena juotuaan kahvia. Löytäjänä ei ole kukaan muu kuin Ayanen ystävätär Hiromi, joka on ollut salaa myös Yoshitakan rakastajatar. Rakastajatar johon Yoshitaka oli vaihtamassa vaimonsa, jonka kanssa lapsia ei kuulunut.

Tokion metropolialueen poliiseilla on siis aikamoinen pähkinä purtavanaan. Tuntuu, että ainut jolla olisi ollut motiivi surmata Yoshitaka oli hänen vaimonsa, joka oli kaukana poissa! Ja vastaavasti ainut jolla olisi ollut mahdollisuus kahvin myrkyttämiseen olisi ollut Hiromi, jolla taas ei ole lainkaan motiivia. Olihan mies päättänyt erota vaimostaan Hiromin vuoksi. Miten teko on siis voitu toteuttaa? Vanhempi etsivä Kusanagi sekä nuorempi naisetsivä Utsumi seuraavat molemmat omia jälkiään, mutta pian on selvää, että pulman ratkaisuun tarvitaan terävämielisen fysiikan apulaisprofessori Yukawan alias Galileo-sensein apua. Vain hänen absoluuttisen looginen mielensä voi löytää särön murhaajan juonesta - tai sitten kyseessä on täydellinen rikos.

Tutustuin alkujaan Higashinon tuotantoon noin vuosi sitten maagisen realistisen ja äärimmäisen koukuttavan Namiyan puodin ihmeiden kautta. Ilmeisesti Higashino on kuitenkin ennen kaikkea tunnettu dekkareistaan, joten kesällä luin hänen Galileo-senseistä kertovan ensimmäisen dekkarinsa Uskollinen naapuri. Olin tuolloin kuin puulla päähän lyöty. Kuinka omaperäisen nerokas lähtöasetelma! Ja kuinka paljon koukkuja juonessa olikaan, mutta samalla luin dekkaria joka jopa kosketti minua syvästi. Tässä jos jossain olisi kirjailija, jonka tuotantoa kannattaisi seurata enemmänkin, jahka vain pienkustantamo Punainen silakka onnistuisi hänen tuotantoaan suomentamaan.

 

Nyt löysinkin kirjaston äänikirjavalikoimasta tämän itsenäisen jatko-osan, jonka ainoa yhdistävä tekijä on tosiaan Galileo-sensein älynystyröiden hyödynnys. Harmikseni joudun kuitenkin nyt toteamaan, että tämä teos jäi aikamoiseksi pettymykseksi ja vain kalpeaksi haamuksi edelliseen osaan verrattuna. Siinä missä Uskollisessa naapurissa seurattiin poliisin työskentelyn lisäksi myös vahvasti sitä piilottelevien tekijöiden toimintaa, jäi tämä Myrkyllinen liitto pelkäksi poliisien keskusteluiksi. 

 

Tuntui, että koko kirja oli melkein pelkkää dialogia ja koska syylliskandidaatteja tai todisteita ei juurikaan ollut, jokainen keskustelu vaikutti pyörivän vain kahvin ympärillä. Hiromikin tokaisi jo useaan otteeseen, että taasko nuo samat utelut siitä kahvista, ja kyllä olin täsmälleen samaa mieltä. Tarina junnaili paikallaan ja sitten vaikka lopussa tulikin suuret paljastukset, ei se enää jaksanut kauheasti innostaa. Harmi, sillä potentiaalia tässä olisi ollut, mutta sisältöä olisi ehkä enempi riittänyt novelliin kuin koko pitkään dekkariin. Mutta tosiaan jos ei kauheasti välitä verisistä rikoksista vaan kaipailee enempi älypähkinöitä, niin niitä Higashino juuri tarjoilee. Sarjan ensimmäistä osaa Uskollista naapuria voin oikein lämpimästi suositella.

 

Tähdet: 2.5 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Uskollinen naapuri 

 

Muualla luettu: Kirsin kirjanurkka, Kirjamies, Luetut.net, Unien kelluvalla sillalla, Kirjarouvan elämää, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin avain  ja Kartanon kruunaamaton lukija 

 

The Snow Child - Eowyn Ivey

Kirjan nimi: The Snow Child

Kirjoittaja: Eowyn Ivey
Kustantaja: Headline

Julkaisuvuosi: 2012

Sivumäärä: 423

Mistä: Omasta hyllystä

' When Jack told his brothers he was moving to Alaska, they envied him. God´s country, they'd said. The land of milk and honey. Moose, caribou, and bears - game so thick you won't know what to shoot first. And the streams so full of salmon, you can walk across their backs to the other side.

What different truth he found. Alaska gave up nothing easily. It was lean and wild and indifferent to a man's struggle, and he had seen it in the eyes of that red fox. '

s. 63 

 

Jack ja Mabel ovat kokeneet kymmenen vuotta sitten suruista suurimman, kun heidän pienokaisensa kuoli ennen kuin ehti ensimmäistä henkäystäkään vetää. Suru asettui silloin taloksi, eikä ole lähtenyt sen jälkeen. Ikääkin heille on jo kertynyt sen verran, että viimeinen toivonkipinä vanhemmuudesta on sammunut. Päästäkseen pakoon sukulaisjuhlia ja ympärillä pyöriviä pienokaisia päättävät he muuttaa Alaskaan ja aloittaa kotitarveviljelyn uudisraivaajina. 1920-luvun Alaska ei kuitenkaan ole helpoin paikka elää. Kasvukausi on lyhyt ja talvet rankkoja. Lähimpään kylään on pitkä ratsastusmatka eikä tienistien mahdollisuutta juurikaan ole. Kuinka selvitä näillä jumalan hylkäämillä karuilla mailla, kun kaikki on pitänyt aloittaa alusta eikä satokaan ole ollut kummoinen?

 

Kun ensilumi valkaisee maan paksuun vaippaansa herättää se pariskunnan ainaisesta harmaudesta ja surun verhosta. He innostuvat kuin nuoret ja lähtevät ulos rakentamaan lumiukkoa. Tai tarkemmin sanottuna ihka omaa lumityttöä. Seuraavana aamuna heitä kohtaa kuitenkin omituinen näky. Pieni lumilapsi on kadonnut ja sen paikalta kipittää pienen pienet askeleet metsään. Pian he rupeavatkin näkemään vilauksia pienestä tytöstä, joka kurkkii heitä metsän suojasta. Voisiko vanha venäläinen satu olla totta? Olisiko kaipaus ja talven taika voinut herättää heidän pienen lumityttönsä henkiin ja tarjota heille viimein mahdollisuuden vanhemmuuteen ja eheytymiseen? Entä kuinka käy kun kevät viimein koittaa?

 

' "A girl. Let's make it a little girl," she said.

"All right."

She knelt and began shaping the bottom into a skirt that spread out from the snow girl. She slid her hands upward shaving away the snow and narrowing the outline until it looked like a little child. When she stood up, she saw Jack at work with a pocketknife.

"There," he said. He stepped back. Sculpted in the white snow were perfect, lovely eyes, a nose and small, white lips. She even thought she could see cheekbones and little chin. '

s. 45-46

 

Tämä talvinen tarina on loikoillut hyllyssäni varmaan kohta jo kymmenisen vuotta. Olen aina muistanut sen vääränä vuodenaikana, sillä minusta tuntui, että se tarvitsisi todelliset kinokset ympärilleen, jotta sen lumisesta maailmasta saisi kaiken irti. Nyt kuitenkin osui täydelliset talvikelit paukkupakkasineen ja nietoksineen, joten päätin sujahtaa tämän Iveyn teoksen matkaan. Tämähän on ilmestynyt myös suomeksi 2013 nimellä Lumilapsi, mutta päätin tarttua siihen alkuperäiskielellä. Onhan kirjailija itse Alaskalainen ja siten hän saattaisi herättää tuon karun mutta ihmeelliseen maan upeasti henkiin, jolloin kaipaisi alkuperäiskielen hienoja hetkiä ja vivahteita.

Kaikesta odotuksesta huolimatta Lumilapsi ei kuitenkaan noussut minulla siksi mahtavaksi lukukokemukseksi, mitä monissa blogeissa muinoin hehkutettiin. Olin odottanut maagista tarinaa, mutta Iveyn maaginen realismi oli jo sen verran hienovaraista, että melkein olisi voinut lukea vain tavallista romaania. Ei aivan, mutta melkein. Odotin siis jotakin hyvin erilaista kun tartuin tähän. Myöskin alun synkkyys Jackin ja Mabelin matkassa oli asia, johon en ollut varautunut. Sadunomaisen tunnelman sijasta sain paljon surua ja rankkoja hetkiä, kun koitettiin jotenkin sinnitellä elämän syrjässä kiinni. Kyllähän tuo tunnelma myös tuosta valaistui pikkuhiljaa lumilapsen ja naapurin toimeliaan rouva Estherin myötä, vaikka naapuri voikin olla hiukan venytetty käsite parin tunnin ratsastuksesta. 

 

Oikeastaan viimeisin tarinan kolmesta osiosta veti minut vasta kunnolla mukaansa Alaskan komeille ja jylhille maisemille. Ei alkukaan huono ollut, mutta jäin tosiaan kaipaamaan enemmän sitä saduntuntua mitä olin luullut teoksen pitävän sisällään. Mielenkiintoinen tarina silti. On se elämä ollut aikamoista 20-luvulla hevosella koittaa pyörittää maatilaa Alaskan oloissa. Pakko nostaa hattua noille sitkeille sisseille. Olisipa itsessäkin enemmän Estherin kaltaista voimapesää.

 

Tähdet: 3 / 5

 

Muualla luettu: Kirjahullun päiväkirja, Illuusioita, Lumiomena, Kirjarikas elämäni, Kirjaluotsi, Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Ullan luetut kirjat, Morren kirjablogi, Leena Lumi, Luettua, Cats, Books & Me, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjoihin kadonnut, Tuhat ja yksi kirjaa, Olipa kerran kirjablogi, Hurjan Hassu Lukija, Sanoissa ja sivuilla, Sinisen linnan kirjasto, Kirjanainen ja Kirjasähkökäyrä   

Kirjavuosi 2023

 

Lumi on peittänyt maat paksuun valkoiseen vaippaan ja raketit paukkuvat. On siis jälleen tullut aika tehdä katsanto kuluneeseen vuoteen. Tämä on ollut minulle suurten mullistusten vuosi, sillä saimme perheenlisäystä alkuvuodesta. Elämä lapsen kanssa muuttaa paljon, mutta onneksi lukuharrastukseni on säilynyt yllättävänkin entisellään. Data asioita opiskelleena oli kuitenkin tartuttava aineistoon ja tutkittava mitenkäs se vuosi todella meni ja minkälaisia muutoksia tämä elämänmullistus toi lopulta tullessaan. Tässä siis vuoden 2023 lukudatani:

 

Luetut kirjat: 72 kpl

 

Fyysinen kirja: 67

Äänikirja: 4

e-kirja: 1

 

Kotimaisten osuus: 29 %

Sarjan osien osuus: 38 % 

Uutuudet: 29 %

Luetut sivut: 24 948

Kuunneltu aika: 42h 33min

Keskimääräinen teoksen pituus: 367 sivua

Yli 500 sivuisten osuus: 13 %

Pisin teos: 964 sivua Maan ja veren huone, Sarah J. Maas

Lyhyin teos: 99 sivua Hiljaisuus, Don DeLillo

 

 
Mistä luettavaksi:

Kirjasto: 62

Omasta hyllystä: 6

Lainassa: 4

  

Kieli: 

Suomi: 70

Englanti: 2

Kirjailijoiden sukupuolijakauma:

Mies: 31

Nainen: 41

Sellaista dataa tällä kertaa. Hauskasti vuosi sitten puhelin kuinka tämän vuoden tilastot tulevat näyttämään hyvinkin erilaisilta, koska lapsiarjessa tuskin ehtisin lukemaan niin kuin ennen. Nyt kuitenkin on pakko myöntää, että hämmästyttävän vähän se on vaikuttanut lukuharrastukseeni. Luin melkein saman verran kuin edellisenäkin vuonna. Paljon tähän on varmasti vaikuttanut se, että pikkuinen nukahti usein syliini, milloin oli mainiota aikaa lukea. Nyt taas olen löytänyt vuoden lopussa äänikirjat aivan mahtavaksi imetysviihteeksi niin ettei tarvitse pimeässä huoneessa tyhjää seinää enää tuijottaa :D 

Suurimmat muutokset tuntuivatkin olevan täysin lapsiarjesta riippumattomia, vaikkakin tietokirjojen osuuden kasvu johtuikin pitkälti synnytykseen ja kasvatukseen liittyvillä teoksilla. Yleensä olen lukenut varsin vähän uutuuksia, mutta nyt tulinkin kantaneeksi kirjaston tyrkkyhyllyistä näitä roppakaupalla kotiin. Päädyin siis lukemaan varsin tuoreita teoksia ja niiden vastapainoksi vanhoja klassikoita, mutta 1900-luvun teokset jäivät vähän uupumaan. Viihdekirjallisuus on myös päätynyt antamaan tilaa nuoruuteni lempparille eli fantasialle, joka on tarjonnut paljon koukuttavia hetkiä ja pakoja arjesta. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, miten tuo äänikirjojen löytyminen tulee vaikuttamaan ensi vuonna lukutilastoihini. Ja myös antaako silloin jo taaperoarki kuinka paljon myöten. Olen kuitenkin luottavainen, sillä kirjat ovat ne joiden seuraan hakeudun omalla ajallani uppoutumaan. Tässä vielä lopuksi vuoden top listaus. Huomaankin unohtaneeni postata kokonaan tuosta e-kirjasta, josta koin olleen paljon apua synnytykseeni valmistautuessa. Mutta sellaiset ne mamma-aviot nyt ovat eli mennään silti näillä :D

Vuoden 2023 Top 5:

Maan ja veren huone, Sarah J. Maas 

Olemisen sietämätön keveys, Milan Kundera 

Kasvattitytär, Enni Mustonen 

Salatun tiedon seura, Leigh Bardugo 

Hypnobirthing - Practical ways to make your birth better, Siobhan Miller

 

Oikein hyvää vuotta 2024 kaikille! 

 

Saarto ja myrsky - Leigh Bardugo

Kirjan nimi: Saarto ja myrsky (Siege and Storm) 

Sarja: Grishaversumi #2

Kirjoittaja: Leigh Bardugo, suomentanut Meri Kapari

Lukija: Anna-Riikka Rajanen
Julkaisija: Aula & Co

Julkaisuvuosi: 2013, suomennos ja äänikirja 2020

Kesto: 12h 22min

Mistä: Kirjastosta

 

Saarto ja myrsky jatkaa siitä mihin sarjan avausosa Varjo ja riipus jäi. Orvosta ja epävarmasta Alinasta on nyt kuoriutunut erityinen grisha. Hänellä on nimittäin kyky kutsua aurinkoa. Ainoana laatuaan. Siten vain hän voi pelastaa Ravkan sitä halkovalta kammottavalta sysikuilulta sekä grishoista mahtavimmalta Varjolta, jonka kunnianhimolla ei ole rajaa. Ravkassa nouseekin Auringonkutsujaa palvova kultti, joka ripustaa uskonsa sancta Alinaan. Alina on kuitenkin paennut lapsuudenystävänsä jäljittäjä Malin kanssa meren yli. He pääsivät luiskahtamaan Varjon käsistä vain juuri ja juuri hengissä ja maksoivat siitä kalliin hinnan. Minkälainen vain vapaus on silti parempi kuin vaihtoehto orjuutena Varjon ikeen alla. 

 

Uusi alku ei kuitenkaan kestä kauaa. Varjon joukkiot löytävät heidät ja alkaa matka kohti hyisiä meriä. Siellä nimittäin elää huhujen mukaan tarunomainen meripiisku - hirven kaltainen mahtava vahvistaja. Heitä kyyditsee tällä matkalla pelätty kaappari Sturmhond, joka tarjoaa palveluksiaan aina eniten maksavalle. Hänellä vain on myös omat suunnitelmansa suuren Auringonkutsujan varalle. Alina päätyykin tilanteeseen, jossa hänen on valittava rakastamansa maan ja miehen väliltä. Vain kultivoimalla voimaansa ja keräämällä vahvistajia hänestä voi tulla vastus Varjolle. Toisaalta mitä syvemmälle Alina uppoaa voimaansa, sitä kauemmas hän Malista lipuu. Voimalla, niin kuin vallallakin, on nimittäin tapana korruptoida kenet tahansa - sitä haluaa nimittäin aina lisää.

Kuuntelin juuri Bardugon loistavan ensimmäisen aikuisille suunnatun fantasiaelementein höystetyn romaanin Salatun tiedon seura. Koska sille on jatkoa luvassa vasta keväällä, päätin jatkaa hänen aiemman tuotantonsa parissa. Varjo ja riipus oli ollut mielestäni ihan hyvä YA-fantasia, mutta jonkin verran kliseinen nuoren tytön kasvukertomus tuntemattomuudesta kaiken pelastajaksi, kunhan hän löytää itsensä ja sisäisen valonsa. Teoksen hohtoa varmasti myös söi se, että olin katsonut siitä tehdyn sarjan ennen lukemista, joten yllätyksiä ei ollut kovasti luvassa. Nyt kuitenkin Bardugon toinen teos ohjasi minut jälleen takaisin tämänkin sarjan pariin ja hyvä niin!

 

Siinä missä sarjan aloitus kärvisteli vielä kliseiden ympärillä, tämä toinen osa löysi enempi omia uomia. Oli viihdyttävää nähdä, kuinka päähenkilökin joutui painimaan erilaisten voimaa koskevien kysymysten äärellä eikä politiikka suinkaan ole niin helppoa kuin voisi luulla. Hovin kiemuroissa ei siis ollut helppoa suhmuroida, vaikka eräs prinssi olikin aivan mahtava kameleontti ja tasapainottelija tällä saralla. Paljon huumoria olikin luvassa hänen taholtaan. Oikeastaan suurin kärvistelyjen aiheuttaja minulle olikin tuo ah niin Alinan mielestä täydellinen Mal, jonka arvoinen hän ei koskaan voisi olla. Itse pidän Malia varsin tylsänä hahmona ja ikuisen rakkauden traagisuus ei vain jaksanut oikein kiinnostaa. 

 

Kokonaisuutena Saarto ja myrsky oli kuitenkin jo varsin kiinnostava teos, joka piti otteessaan. Bardugon luoma maailma samovaareineen on kiehtova ja uudet hahmot toivat mukavia raikkaita tuulia. Oikein odotin jälleen seuraavaa sopivaa kuunteluhetkeä, ja uskon, että trilogian päätösosa taitaa päätyä kuuntelulistalleni varsin pian. Sen verran herkulliseen tilanteeseen Bardugo on kietonut hahmonsa, että loppua ei voi kuin odottaa innolla.

 

Tähdet: 4 / 5

 

Muut sarjasta lukemani osat:

1. Varjo ja riipus

 

Muualla luettu: Kirjoihin kadonnut ja Yksi luku vielä...

 

Joulun murhapeli - Alexandra Benedict

Kirjan nimi: Joulun murhapeli (The Christmas Murder Game)

Kirjoittaja: Alexandra Benedict, suomentanut Kaisa Sivenius
Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2021, suomennos 2022

Sivumäärä: 328

Mistä: Kirjastosta

 

' Kirje on näin ollen henkivakuutukseni, asianajajani perille toimittama. Tiedän, että et halua tulla Endgameen pelaamaan meidän hölmöjä pelejämme. Tiedän, että sinulla ei ole pienintä halua periä taloa, vaikka itse sydämestäni soisin, että se päätyisi sinulle. Mutta se ei ole syy, miksi pyydän sinua osallistumaan peliin. Sinun on aika kuulla totuus, ja tarkoitukseni on paljastaa se pelin kautta. '

s. 17

 

Lily on menettänyt yli kaksikymmentä joulua sitten äitinsä sukukartanolla. Sen jälkeen hänen tätinsä Liliana on kasvattanut hänet, mutta Lily ei ole enää jalallaan astunut suvun Endgame kartanon tiluksille. Kunnes nyt. Suvulla on nimittäin ollut tapana järjestää vuosittainen joulupeli ja tänä vuonna voittajalle on luvassa oikea voittopotti - koko sukukartanon periminen! Lily haluaa vain unohtaa eikä siten ole kiinnostunut koko pelistä. Liliana kuitenkin kuolee yllättäen ja Lily saa kirjeen, henkivakuutuksen, tädiltään. Siinä täti paljastaa, että Lilyn äidin kuolema ei suinkaan ollut itsemurha vaan julma veriteko. Ja vain pelaamalla Lily voi löytää johtolangat ja selvittää suvun synkät salaisuudet ja äitinsä kohtalon.

 

Lily siis suuntaa Endgamen sukukartanolle jouluaatoksi. Siellä hän tapaa joukon serkkujaan puolisoineen, jotka kaikki himoitsevat suvun kartanoa. Joulupeli on alkamassa. Heillä on kaksitoista päivää aikaa löytää tiluksille piilotettuja avaimia. Joka päivä tulee uusi vihje, joka johtaa yhden avaimen luo. Loppiaisaattona yksi avain on avaava salaisen huoneen oven ja tämän löytäjä perii koko talon. Ja siinä ohessa Lily toivottavasti saa tietää äitinsä kohtalon, jos vain kykenee kohtaamaan muistojensa tulvan. Jouluinen peli muuttuu kuitenkin julmemmaksi kuin kukaan oli uskonutkaan. Ruumiita rupeaa ilmestymään. Joku on päättänyt voittaa talon itselleen keinoja kaihtamatta. Lumimyrskyn saarroksissa ilman puhelimia he ovat kartanossa vankeina. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin koittaa voittaa peli.

' [- -] Lumimyrsky on katkaissut linjat.

- Mikä lumimyrsky? Lily sanoi. Hän katsoi ulos puutarhaan. Keittiöstä kajastavassa valossa näkyi, mikä määrä lunta yön aikana oli kertynyt. Se peitti jo kolmasosan mätänevää ovea, ja lisää satoi. Tuuli pieksi vitilumen valkoiseksi harsohameeksi.

- Yritin saada yhteyden poliisiin heti, kun näin hänet. Poloinen tyttö. Vastahan hän äsken kyseli, kuinka hätätilanteessa pitäisi toimia.

- Eikö kenenkään mieleen juolahtanut, että näin voisi käydä? Lily kysyi.

- Että joku saa joululahjaksi murhan vai? Kas kummaa, sitä me emme tosiaan tulleen ajatelleeksi, rouva Castle vastasi. '

s. 141

Benedictin Joulun murhapeli on nimensäkin mukaisesti joulun pyhiin sijoittava cozy crime dekkari. On suljettu tila ja rajallinen määrä epäilyjä. Kuka olisi valmis murhaamaan voittaakseen tämän vuoden pelin? Kyllähän siinä jännitys rupesi nousemaan loppua kohden, mutta mitään liian julmaa ei tarvitse pelätä. Oikeastaan oli jopa hiukan hupaisaa, miten vähän sukulaisten kuolemat tuntuivat haittaavan ihmisiä. Kyllähän heitä surtiin, mutta arvoituksia ratkaistiin silti innokkaasti päivästä toiseen. Välillä teki ihan mieli ravistella heitä ja huutaa, että haloo siellä on murhaaja vapaana, oletko nyt ihan varma tuosta teidän touhusta. Mutta tällaisessa rennossa joulun ajan fiilistely dekkarissa ei ehkä pidä takertua pieniin epäuskottavuuksiin. Ai joku serkuista kuoli? No voih, mutta pitää ratkaista vihjeitä, jotta saadaan selville mitä Lilyn äidille kävi kaksikymmentä vuotta sitten, koska täti ei vain voinut kertoa totuutta vaan se oli aivan pakko piilottaa joulupelin vihjevärssyihin? Varmasti.

 

Kun sitten päästi oman nutturan vapaaksi työntäen uskottavuusongelmat sivuun, niin tämä oli itse asiassa varsin viihdyttävä dekkari. Koko kirja oli kuin pulmapeli lukijalle (paitsi itse murhajuoni, joka oli aika selvää kauraa). Oli nautinnollista seurata, kuinka Lily purki värssyistä vihjeet avainten sijainneista ja odotin aina innolla minne seuraava vihje johdattaakaan. Jouluista tunnelmaa ja mielikuvitusta oli Benedict myös tuonut vihjeiden esilletuonteihin - oli niin jouluisia jälkiruokia, paukkukaramelleja ja joulupalloja. Itse asiassa kirjassa oli myös pelit pelin sisällä eli lukijoille kaksikin joulupeliä, joita koittaa bongailla kirjan sivuilta. Anagrammeihin en ihan taipunut, mutta yhden jouluisen murhamysteerin nimen bongasin eli Christien Seikkailevan jälkiruuan! Hauska idea ja Benedict on selkeästi nauttinut suunnattomasti pulmapähkinäänsä tehdessä. Jopa kiitosten henkilöt olivat piilotettu sanaruudukkoon. Ah miksei tällaisia hauskoja innovaatioita näe useammin kirjojen sivuilla.

 

Hyvää Joulua!

Tähdet: 4 / 5

Muualla luettu: Luetut.net, Kirjahullun päiväkirjat, Unelmien aika, Kirjan jos toisenkin ja Kotona kirjassa  

Gulliverin matkat kaukaisilla mailla - Jonathan Swift

Kirjan nimi: Gulliverin matkat kaukaisilla mailla (Travels into Several Remote Nations of the World)

Kirjoittaja: Jonathan Swift, suomentanut Samuli Suomalainen

Lukija: Jukka Pitkänen
Julkaisija: SAGA Egmont

Julkaisuvuosi: 1726, suomennos ja äänikirja 2018

Kesto: 4h 22min

Mistä: Kirjastosta

 

Lemuel Gulliver kouluttautuu lääkäriksi 1600-luvun lopun Englannissa, mutta onni ei ole hänelle myöten. Töitä rupeaa olemaan huonosti tarjolla, joten elättääkseen perheensä päättää hän vuosisadan vaihteessa pestautua laivalääkäriksi. Hän seilaa meriä eri alusten mukana ja tässä on nyt kerrottu hänen uskomattomimmat matkansa.

 

Ensimmäisellä matkallaan heidän aluksensa haaksirikkoutuu myrskyssä ja Gulliver pelastautuu ainoana selviytyjänä. Pian hän kuitenkin huomaa rantautuneensa hyvinkin omituiselle saarelle - Lilliputtiin. Sen asukkaat ovat noin peukalon pituisia ja kaikki on siellä minikokoista. Täällä Lilliputit köyttävät hänet ja pitävät vankinaan joukkovoimansa avulla, mutta ajan myöten Gulliverin lämminhenkisyys tekee hänestä keisarinkin rakkaan toverin. Poliittiset kiistat aiheuttavat kuitenkin kuumia paikkoja.

 

Selviydyttyään ensimmäiseltä retkeltään päätyy hän seuravan kerran laivansa mukana täydentämään varastoja autiolta saarelta. Gulliver eksyy joukosta ja jää jälkeen, kun muut pakenevat kauhuissaan. Saarella asustaa nimittäin jättiläisiä! Gulliverista tuleekin eräälle maanpojalle markkinoiden näyttelyesine ja lopulta hänen tiensä vie aina hoviinkin asti.

 

Ilmeisesti Swiftin teos on alkujaan julkaistu kahtena osana ja sisältäen yhteensä neljä matkakertomusta. Tämä suomennokseni sisälsi kuitenkin vain nuo kaksi ensimmäistä osiota, vaikka sen esittelytekstissä kyllä puhuttiin myös leijuvista puutarhoista ja älykkäistä hevosista. Yllätyinkin siis suuresti, kun näihin ei koskaan päästy. Koko kirjaston äänikirjavalikoimasta ei edes löytynyt teosta, jossa olisi nuo kaksi seuraavaa osaa, joten tuttavuuteni Gulliverin matkoihin jäi nyt sitten puolitiehen.

Toisaalta jos totta puhutaan, niin olisin varmaan jättänyt tarinan jo hyvissä ajoin kesken, jos se olisi kestänyt vielä neljä tuntia enemmän. Vaikka sitä luulisi, että noin mielikuvituksellista matkoista saisi vaikka millaisia sattumuksia kerrotuksi, niin Swift keskittyi enempi toteavaan tyyliinsä vain luettelemaan pituusmittoja (jaloissa ja tuumissa luonnollisesti) ja selittämään varsin tylsiä tietoja maista. Ehkä osan puuduttavuudesta loi se, että nämä kaksi maata olivat aika samankaltaiset, toinen vain hyvin pieni ja toinen suuri, joten lukijana ei kokenut kovin kummoisia yllätyksiä. Ehkä tuon toisen puoliskon mielikuvituksellisemmat maat olisivat siis tuoneet lisää, mutta nyt mentiin sillä mitä sai. 

 

Oli tälläkin teoksella omat hetkensä poliittisen satiirin muodossa. Lilliputit muun muassa sotivat verisesti aiheenaan kummasta puolesta kananmuna pitäisi avata - kysymys, joka nousi lähes uskonnollisen fanatismin mittoihin. Jättiläiset eivät puolestaan tienneet edes toisten kansojen olemassaolosta, joten he kauhistelivat suuresti Gulliverin selittäessä ruudin tuhovoimasta. Miten kukaan voisi valjastaa tieteensä tuhoon luomisen sijasta?  Mitä olen ymmärtänyt näin jälkikäteen muita blogeja lukiessa niin noissa seuraavilla retkillä Swiftin satiiri vasta pääsisikin kunnolla kukkimaan. Nämä ensimmäisten osien pilkahdukset eivät kuitenkaan onnistuneet pelastamaan muuten aika toisteista ja tylsää tarinaa.

Tähdet: 2 / 5

Muualla luettu: Luettua elämää, Jokken kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Ota lukuun